Nyyticast #20: Puristuksissa parisuhteessa

12.10.2020 — Minna Savolainen

Parisuhdeväkivalta on monimutkainen vyyhti, joka nostaa esiin tunteita uhrissa, tekijässä ja läheisissä. Jaksossa keskustellaan parisuhdeväkivallan eri muodoista ja vaikutuksista, sekä siitä miten parisuhdeväkivallasta puhutaan. Syvennymme pohtimaan uhrin ja tekijän mielenterveyttä, tunteita ja avun hakemisen kynnystä. Käsittelemme esimerkiksi henkistä- ja digitaalista väkivaltaa ja korona-aikaa parisuhdeväkivallan kannalta. Avun hakeminen auttaa kumpaakin parisuhteen osapuolta, mutta helppoa tai yksinkertaista se harvoin on. Asiantuntijoina keskustelemassa ovat Miessakkien Matti Kupila, Naisten Linjan Ada Kairavuori ja Maria-Akatemian Siru Jokimies. Jaksoa hostaa Nyytin harjoittelijana ollut Milla Järvensivu.

Kuuntele NyytiCast jakso #20: Puristuksissa parisuhteessa tästä tai klikkaamalla kuvaa.
Äänitteen kesto: 60 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

Tekstivastine

Puhujat

LITTEROINTIMERKINNÄT

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]
Milla:

Moi ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla ja tänään me puhutaan parisuhdeväkivallasta.

Mulle jäi tän keskustelun jälkeen jotenkin päällimmäiseks se, et kun puhutaan parisuhdeväkivallasta, niin puhutaan oikeestaan tosi monimutkasesti vyyhdistä. Et aika harvoin parisuhteessa on pelkästään sitä väkivaltaa, vaan niissä on melkein aina sitte kaikkea muutaki, eli rakkautta ja välittämistä ja kiintymystä ja ihan tätä kaikkea. Tilannetta saattaa kans vaikeuttaa se, että tekijän ja uhrin roolit ei monestikaan ehkä oo niin selkeet, että ne saattaa mennä vähän ristiin ja vaihdella. Mun kanssa tästä aiheesta on keskustelemassa Maria Akatemian Siru Jokimies, Naisten Linjan Ada Kairavuori ja Miessakkien Matti Kupila. Tervetuloa kuuntelemaan.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Moikka. Tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla, ja mun kanssa täällä on –

Siru:

Siru.

Matti:

Matti.

Ada:

Ja Ada.

Milla:

Tervetuloa kaikki ja tervetuloa kuuntelemaan. Alotetaan keskustelua sillä, et puhutaan vähän tunteista. Mitä te ajattelette, et minkälaisia tunteita parisuhdeväkivalta herättää?

Ada:

No mä ehkä voin alottaa. Mä usein pohdin parisuhdeväkivaltateemaa kokijan näkökulmasta, joten ehkä tässäkin ensimmäisenä, kun ajattelee, et minkälaisia tunteita siihen liittyy, niin tulee mieleen sellanen häpeä ja epäusko ja syyllisyys, viha, aika vaikeitakin tunteita.

Siru:

Mä ajattelen, että sitä parisuhdeväkivaltaa pidetään ehkä erityisen haavoittavana väkivallan muotona, koska siinä se väkivalta kohdistuu siihen kaikista tärkeimpään ja läheisimpään ihmiseen. Ja näen sen, että yhtä lailla se väkivalta haavoittaa myös sitä tekijää kuin sitä kokijaa. Ja monesti sitten kokijan näkökulmasta voidaan ajatella, että ikään kuin se käsitys itsestään murtuu ja moni esimerkiksi Maria Akatemian toimintaan hakeutuvista naisista kuvaa sitä, että ei jotenkin tunnista itseään siitä raivoavasta henkilöstä ja ne tilanteet saattaa tulla monesti hyvin yllätyksenä itselleen ja juuri niinku Ada kuvasitkin, niin se häpeä ja syyllisyys näyttäytyy myös siinä kokijan positiossa hyvin vahvasti.

Matti:

Mä teen pääsääntöisesti väkivaltaa tehneiden miesten kanssa töitä ja näitä jos ajattelee, että miten kokija kokee sen ja miten tekijä kokee sen, niin näissä on aika paljon samanlaisia tunteita, et se häpeä ja itseinho ja sellanen tulee, syyllisyydentunne tulee ehkä molemmilla puolilla. Ehkä näil tekijöillä saattaa jopa tulla itsetuhoajatuksia jossain vaiheessa ja taas sitten vois kuvitella, että väkivaltaa kokenut ihminen, et hänes voi herää semmost jopa kostonhalua. Mutta hyvin haavoittavaa on molemmille osapuolille väkivalta.

Ada:

Joo siis siinähän just sitä häpeää ja syyllisyyttä saattaa lisätä just se ajatus, että mä oon itse valinnut tämän ihmissuhteen mun elämään ja nyt tää onkin tämmönen, joka satuttaa mua. Ja samaan aikaan, kun se satuttaa, niin se voi olla myös tosi tärkeä ja rakas ihmissuhde, joten ne ristiriitaiset tunteet on myös tosi paljon sellasii, mitä käsitellään. Ja sit siihen liittyy vielä se, et ulkopuolelta se suhtautuminen saattaa olla aika negatiivinen ja sellanen myös tietyl tavalla aika syyllistävä. Että mikset sä lähde tosta suhteesta tai miksette nyt vaan hoida niitä teidän asioita kuntoon ja lopeta tommosta käytöstä. Ja sit ku se ei oo niin yksinkertainen asia, niin siitäkin voi tulla sellasta syyllisyydentunnetta, et tähänkään mä en pysty.

Milla:

Onks toi ikään kun semmonen kommentti tai ajatus, jota paljon muilta ihmisiltä sitten väkivaltaa kokevat kuulee? Tai et miten muut ihmiset suhtautuu tähän, jos joku on väkivaltaisessa suhteessa tai käyttää suhteessaan väkivaltaa?

Matti:

Ihmiset on kai aika usein semmosii hämmentyneit, ne ei oikein tiedä. Ne ajattelee, et heidän pitäis nyt todella nopeesti auttaa tässä asiassa ja sit ehkä aika usein sorrutaan semmosiin tosi helppoihin suoriin ratkaisumalleihin, et nyt vaan teet näin ja toimit näin ja se ei oikein välttämättä vastaa niitten ihmisten sisäisii toiveita ja tunteita ja halua ja tietoa, et mitä kaikkea muuta se parisuhde on pitänyt sisällään. Et se, mikä tietoon tulee, on se tapahtunu väkivalta, mutta se on yksi osa sitä parisuhdetta. Siin parisuhteessa saattaa olla tosi paljon hyviäkin asioita, joita haluttais yrittää vielä säilyttää.

Milla:

Mitä jos puhutaan väkivallan ja erityisesti parisuhdeväkivallan määrittelystä, niin mikä on erona sit vaik riidan ja väkivallan välillä?

Siru:

Joo, toi on toi on tosi tärkeä kysymys ja näitä kysymyksiä pohditaan myös monesti meidän asiakkaiden kanssa aika paljonkin. Ehkä yleisestikin, kun puhutaan henkisestä tai emotionaalisesta väkivallasta, niin puhutaan aika vaikeasti tunnistettavasta ilmiöstä, kun ikään kuin siitä väkivallasta ei jää samalla tavalla niitä fyysisiä jälkiä. Mut ehkä voidaan ajatella, että riita osaltaan muuttuu väkivallaksi jotenkin siinä vaiheessa, kun sitten väkivallan kohde ei esimerkiksi uskalla enää turvallisesti ilmaista niitä omia mielipiteitään tai itseään. Ja yhtä lailla Maria Akatemiaan toimintaan hakeutuneet asiakkaat itse kyllä tunnistaa sen kohdan, kun se riita ylittää tietyn pisteen ja voidaan puhua siitä väkivallasta ehkä siinä pisteessä, kun tunnistaa, että se oma tunnereaktio on esimerkiksi suhteettoman suuri tai jollakin tavalla hallitsematon.

Milla:

Ootteks te samaa mieltä että, että ihmiset usein tunnistaa sen pisteen, milloin siirrytään väkivallan puolelle?

Matti:

No hyvin pitkälti samaa mieltä oon, kun puhuit tässä aiemmin. Mutta kyl se pisteen tunnistaminen on tosi vaikeeta. Se on jopa siis mielestäni fyysisessä väkivallassa. Et ihmiset, joita on lyöty, niin he silti miettii sitä ja kysyy ammattilaisilta, et onko tämä nyt väkivaltaa. Et se on jotenkin niin hirveen vaikea myöntää ja sit ku mennään henkisen väkivallan puolelle, ni sit se on vielä vielä hyvin paljon vaikeempaa. Että mä aattelen, et turvallinen riitely on ehkä siis sellasta, että siinä ei tarvii kokee pelkoo, ei uhkaa, ja molemmilla on lupa milloin tahansa lopettaa se riita, et hei, nyt mä haluun pitää taukoa, että mä en jaksa, mä en pysty, mä en voi ja mä en tiedä, mitä mä sanoisin seuraavaks. Et siin se turvallisuudentunne säilyy. Mutta väkivaltaisessa riidassa se turvallisuuden, siit ei oo välii, säilyykö se, et silloin se väkivallantekijä haluaa pakottaa sen keinolla tai millä hyvänsä suostumaan johonkin, mihin ei halua.

Milla:

Nii eli se tavallaan se riidan tasapaino on tosi järkkyny tai toiselle puolelle painottunu?

Ada:

Just niin, et se valta on korostetusti sil toisella osapuolella. Siis riitatilanteet ja erimielisyydethän voi kuuluu tosi hyvin ja tasapainosiin ja onnellisiinkin parisuhteisiin ja ihmissuhteisiin, mut siinä kohtaa, jos huomaa, et joutuu pelkäämään niitä seurauksia eikä pysty sanomaan omia mielipiteitä seurausten pelossa, niin se on sit aika huolestuttavaa.

Siru:

Ja vielä ajattelen tavallaan siihen väkivallan tunnistamisen haasteeseen, kun puhutaan juurikin henkisestä väkivallasta, niin moni esimerkiks meidän toimintaan osallistuneista naisista havahtuu vasta siinä asiakasprosessin aikana, että esimerkiks omasta kasvuympäristöstä saattaa nousta esiin jottain henkisen väkivallan piirteitä, mitä ei oo aikasemmin tunnistanu. Et se jotenkin alleviivaa ehkä sitä, että sitä henkisen väkivallan ilmiötä on haasteellista tunnistaa.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Mitä te ajattelette, että miten parisuhdeväkivallasta puhutaan Suomessa? Puhutaanks siitä julkisesti?

Matti:

Kyl parisuhdeväkivallasta puhutaan ja on puhuttu 90-luvulta asti enemmän ja enemmän julkisesti. Mutta ikävä puoli tässä klikkiotsikkomaailmassa on sellainen että juttujen pitää olla riittävän rajoja, et media kiinnostuu. Et sit ku joku heiluttaa puukkoa tai on uhannut jollain surmatyöllä tai ne tilanteet on tosi vakavia, niin niistä kirjotetaan. Ja se mun mielestä vääristää tätä ajatusta ja käsitystä tän lähisuhdeväkivallan laajuudesta ja siitä, mitä se suurimmalla osalla on, et silloin ei uhata henkeä. Mut ne tilanteet, en mä vähättele sitä, et tällaset väkivallanteot ois mitenkään vähempi huomionarvosia. Mut et mediassa olis kiva, että puhuttais asiasta enemmän sellaisena kuin se on, ettei tämä myöskin vääristyis tää ihmisten käsitys.

Ada:

Joo ja se mikä mulle tulee kans mieleen, niin se, et kun puhutaan julkisessa keskustelussa ja vaikka mediassa just väkivallasta, niin tulee just nää tosi kärjistyneet ja raa’atkin tilanteet esille, mut et se väkivallan määritelmä on vielä aika semmonen häilyvä. Että just henkistä väkivaltaa ei välttämättä tunnisteta väkivallaksi sellases julkisessa keskustelussa. Ja et puhutaan väkivallasta synonyyminä fyysiselle väkivallalle nimenomaan.

Matti:

Yksi median osalta mun mielestä semmonen vähän vaikea asia on se, että usein kaikki lähisuhdeväkivalta halutaan alistaa semmoseen naisiin kohdistuva väkivalta -termin alle. Se on mun mielestä ongelmallista, koska jos iso yleisö alkaa ajattelemaan, et kyse on vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta, ni sit aletaan uskoa, ajatella, että naiset ei tee väkivaltaa, se ei kohdistu lapsiin, se ei kohdistu miehiin. Et tässä asiassa mun mielestä vois jonkunlaista tasapuolisuutta tulla tän ongelman ehkä –

Siru:

Joo kyl mä ajattelen myös, et meillä on ikään kuin Suomessa hyvin tiukassa se ajatus, että väkivaltainen parisuhde on suhde, jossa on juurikin sitä fyysistä väkivaltaa ja se tekijä on se mies, joka kohdistaa väkivaltaa naiseen. Ja se osaltaan ehkä hankaloittaa sitä avun hakemista myös näille naisille, jotka käyttää sitä väkivaltaa tai pelkää käyttävänsä väkivaltaa. Koska se naisen tekemä väkivalta on edelleen on Suomessa jollakin tavalla tabuluonteista.

Ada:

Kyllä, ja sitten se lähisuhdeväkivaltahan voi tapahtuu monenlaisissa muissakin läheisissä ihmissuhteissa, kun vaan semmosissa parisuhteissa ja rakkaussuhteissa. Et sitä voi tapahtua just lapsi-vanhempisuhteessa tai muussa sukulaissuhteessa tai ystävyyssuhteessa. Että nyt ehkä puhutaan aika paljon parisuhteesta tai parisuhdeväkivallasta vaan.

Milla:

Ajatteletteko te, että väkivalta mielletään keskustelussa vieläkin sellaseks aika yksityiseks asiaks, et siitä ei pitäiskään hirveesti puhua? Vai onks se keskustelukulttuuri jotenkin muuttunut tai erilainen?

Ada:

No toivottavasti ainakin muuttumassa. Että koko ajanhan pyritään tuomaan sitä viestiä ulospäin, että se ei oo mikään yksityisasia, vaan ihan vakavasti otettava ja on hyvä osata kysyä silleen myötätuntoisesti ja myös suoraan, että mitä sulle kuuluu, oon huolissani susta, kertoo niitä syitä siihen huoleen. Mutta sit se ehkä, mikä mulle tuli mieleen, että minkä takia siihen on niin vaikea puuttua, niin on myös se, että mitä jos ottaa sen asian puheeks ja sit käykin ilmi, et siel on niit jotain ongelmia, niin voi tulla sellanen pelko, et mä en osaa auttaa, mä en tiedä, mitä mä sit sanoisin ja jotenki, et pitääkö mun sit osata toimia jotenkin, niin sit se on helpompi ehkä pitää vähän siel sivussa ja aatella, et mä en nyt puutu tohon.

Matti:

Mä luulen, et tän pari- ja lähisuhdeväkivallan käsittely se on kuitenki edelleen vähän semmonen tabuluontoinen asia, että ei meitä päiväkotilapsista, koulusta, kun opiskellaan ammatteihin, ni ei siel käsitellä näitä aiheita oikein ja silti saattaa olla, että suurella osalla ihmisistä on omakohtaisia kokemuksia, joista ne ei oo saanu, ei ne on voinu puhuu, ei semmosii paikkoja oo ollu olemassa. Tämmöstä lähisuhdeväkivaltatyötä on tehty Suomessa kuitenkin 90-luvun alkupuolelta saakka. Edelleenkään me ei olla päästy osaksi julkista terveydenhuoltoa tai julkista sosiaalityötä. Totta kai sosiaalityössä on lastensuojelu, mutta se on eri asia. Elikkä tämä asia kuitenkin loistaa poissaolollaan. Meil on enemmän kokemuksia siitä, että täst ei saa puhuu, täst ei voi puhuu, me ei tiedetä, miten tästä voi puhua ja se näyttäytyy yksilötasolla jopa niin, että tää on niin ikävä ja ahdistava ja vastenmielinen asia, et se halutaan työntää jopa omasta mielestä pois. Et ikään kuin tulee vähäteltyy niitä omia kokemuksia, omia tietoja lähisuvusta, kaveripiiristä. Et se on aina jossain muualla. Ja sitten kun siihen törmätään, niin sitten ollaan ikään kuin jonkun uuden ihmeellisen asian kanssa tekemistä. Mä vaatisin tämmöstä laajamittaista avoimuutta asian käsittelylle ihan sieltä lapsitasolta aikuisuuteen.

Siru:

Ja yhtä lailla ajattelen, että moni asiakas haluaa työntää sen väkivallan ilmiön itsestään pois. Niin ilmiö, joka on noussut meidän toiminnassa esiin, on se, että moni nainen kokee tulevansa ohitetuksi niiden omien tunteiden ja vihan tai aggression tunteiden kanssa siellä palvelujärjestelmässä. Et on saatettu mainita asiasta tai kertoa asiasta jollekin, mutta on tullut ohitetuksi sen oman huolen kanssa. Ja ne voi olla tosi satuttavia kokemuksia, kun sitä omaa pelkoa siitä omasta väkivaltaisuudestaan ei oteta tosissaan.

Milla:

Toi on tosi mielenkiintonen pointti jotenkin se, että myönnetään se, että lähisuhdeväkivaltaa on, mutta se on aina jossain muualla. Että se kynnys siihen, et määriteltäis, että minä olen kohdannut omassa elämässäni ja omassa lähipiirissäni, et se on jotenkin hirveen korkeella.

Ada:

Joo ja sit ehkä yks sellanen vielä jotenkin yleiseen ilmapiiriin ja kulttuuriinkin tietyl tavalla liittyvä asia on se, että tuntuu, et yhteiskunnassa arvostetaan ihmisiä, jotka selviää yksin, on jotenkin uskottavia ja reippaita ja hyvinvoivia ja näin edespäin, et se nähdään synonyyminä hyvälle ihmiselle ja onnistuneelle ihmiselle. Niin sitten, jos kokeekin sitä väkivaltaa, ni ei halua ottaa sitä puheeks tai myöntää sitä itselleen, koska ei halua ajatella, että ois jotenkin heikko. Vaikka se ei missään nimessä tarkota sitä, että eihän se ei oo mitenkään sidonnaista siihen, että minkälainen ihminen sä oot, että voi joutuu kokemaan väkivaltaa.

Matti:

Hyviä pointteja. Tost tulee mieleen, että semmoses kovenevassa työmaailmassa saatetaan ihan ajatella näin, että parisuhdeasiat ei kuulu tänne, tääl tehään töitä ja silti se vois olla esimerkiks niinku työterveyden kautta vois joku ihminen tulla autetuksi, jos siihen osattas puuttua, et hei, nyt näyttää, että sulla ei oo kaikki hyvin, et pitääkö paikkaansa. Että ohjattais vaikka sitä kautta työhön Että monilla ihmisillä on varmaan sellainen olo, että ei näistä saa puhua vaikka työpaikalla.

Milla:

No mites sitten parisuhdeväkivallan muodot, minkälaisia eri muotoja sillä vois olla?

Matti:

Kaikenlaista epäsuoraakin väkivaltaa voi olla ja manipulointia ja tosiaan nää henkisen väkivallan muodot, erilaista uhkailua. No sitten seksuaalinen väkivalta kaikkine muotoineen on tietenki sellanen asia, mitä tapahtuu, toisen vähättely tai painostaminen jonkunlaiseen seksiin, mihin toinen ei oo valmis tai ylipäätänsä nimittely tai tällanen. Mut että kyl sitten pahimmillaan tai siis pahimmillaan mut sellainenkin muoto on olemassa, että toisen julkinen häpäisy tai sosiaalisesti tai jossain sosiaalisessa mediassa salaisuuksien levittäminen voi ehkä tänä päivänä olla yksi osa tällasta. No, sitten jos toisella on lemmikkejä tai lapsia tai näinm et miten sitten niihinkin suhtaudutaan, niin se voi olla myös tämmöst välillistä väkivaltaa.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Puhutaan seuraavaksi vähän tästä ajasta, mitä me nyt eletään. Eli me eletään tämmöstä koronapandemian aikaa, joka on tosi poikkeuksellinen aika monessa mielessä. Myös varmasti väkivallan kannalta tämä on aika poikkeuksellinen aika. Ootteks te huomannu omassa työssänne, että tää ois vaikuttanu väkivaltaan.

Siru:

Maria Akatemiassa meidän asiakasmäärät on tuplaantuneet tän kevään aikana viime vuoteen verrattuna. Et meidän toiminnassa näkyy hyvin voimakkaasti tän koronakevään tuoma kuormitus, joka näkyy siellä perheiden tai yksilöiden arjessa. Ja tuntuu, että se koronakevät on iskenyt erityisen kovaan ja ankarasti niihin perheisiin ja ihmisiin, joilla ne voimavarat on jo ollut entuudestaan hyvin vähäisiä. Että se kuormitus on näkynyt kyllä hyvin voimakkaasti. Ja ajatellaankin, että monesti sen kuormituksen alla ihminen ei kykene yleensä luoviin ratkaisuihin, vaan toimii ehkä siellä elämän varrella kokemansa tai oppimansa pohjalla ja näissä ne väkivaltatilanteet on korostuneet.

Matti:

Jännää sellasta vertailua, elikkä Miessakkien Lyömättömässä Linjassahan nää koronarajoitukset kun tuli, niin se näky just päinvastoin. Että meille Lyömättömään Linjaan yhteydenotot väheni kahden kuukauden ajaksi, kunnes ne sitten toukokuussa kasvo ja nyt elokuussa on ollut enemmän yhteydenottoja kuin minään muuna kuukautena. Et siihen tuli semmonen pieni käppi. Mutta nyt näyttäs, et todellakin niit yhteydenottajia on varmasti paljon enemmän kuin vaikkapa vuos sitte.

Ada:

Joo, meillä Naisten Linjalla ehkä näkyy kaikista eniten, että meillä siis on puhelinlinja, jossa ne yhteydenotot valitettavasti väheni keväällä. Ja meille se kieli siitä, että ei oo siis sellasii mahollisuuksia ollu sit tarttua just siihen puhelimeen ja soittaa. Et jos ollaan koko perhe tai just väkivallan tekijä ja väkivallan kokija ollaan jatkuvasti saman katon alla siel samoissa huoneissa, niin ei siinä oo sellasta yksityisyyttä ja rauhaa ja turvallista tilannetta ottaa yhteyttä puhelimitse. Mutta et sit meillä taas verkkopalveluissa näky sellast nousua, että chatin ja nettiyhteydenottojen kautta tuli sitten jotenkin korostuneesti.

Milla:

Mitä mitä te ajattelisitte, että minkälaista väkivalta on erityisesti ollu korona-aikana? Onks siinä jotain erityispiirteitä teijän kokemuksen mukaan, voisko niin ajatella?

Ada:

Yksi teema, mikä on noussut esiin, on semmonen huoli taloudellisesta tilanteesta ja sitä kautta sit se taloudellinen kontrolli ja jotenkin siitä aiheutuva ahdistus on sit kärjistyny niis tilanteissa.

Siru:

Meillä suurin osa apua hakevista naisista on pienten lasten äitejä. Ja kyl mä ajattelen, että kun ne luontaiset verkostot tai tukiverkostot on uupunu tässä kevään aikana, niin varmasti on iskeny kovaa näihin perheisiin, jotka on ehkä aikasemmin pärjänneet vaikka tukiverkostojen avulla siinä arjessa, mut nyt kun ne on uupunut, niin sitten näitä väkivaltatilanteita on saattanu alkaa nousemaan.

Matti:

Ja varmaan omalta osaltaan nyt jos miettii vaikka iäkkäämpiä ihmisiä, niin heitä nyt suorastaan kiellettiin lähtemästä kotoa jossain vaiheessa ja näin, niin sellanen myöskin pelko ja huoli siitä, että minkälaisena ihmisenä minut nyt nähdään, jos tuolla kuljen apua hakemassa. Että se varmaan jollain tavalla on ainaki joittenki ihmisten kohdalla nostanu semmosta avun hakemisen kynnystä. Ja sithän on esitetty sellasia arvioita, että kun lapset on ollu poissa päivähoidosta, poissa koulusta, etäkouluissa, harrastustoiminta on laitettu jäihin, että varmaan moni semmonen lapsiin kohdistuvaa väkivalta on sit jääny vähemmälle huomiolle.

Milla:

Te ootte kaikki aika vahvastikin huomannu teidän työssä, että väkivalta on jollain tavalla kasvanu tän koronan aikana. Miten te ajattelette, että miten se sit vaikuttaa, et korona-aikana väkivalta on lisääntyny? Tai nimenomaan parisuhde- ja lähisuhdeväkivalta?

Ada:

No yksi mikä tulee mieleen on se, että kun tästä aiheesta on uutisoitu aika paljon ja siitä on keskusteltu mediassa, niin se on sitten osittain aiheuttanu myös sitä, että jo ennestään jos kokee sitä syyllisyyttä ja semmosta häpeää ja myös sellasia tunteita, että mä en ansaitse apua, koska mä oon jotenkin itse osasyyllinen siihen, että koen väkivaltaa, niin sitten jos lukee uutisista, että palvelut ruuhkautunu ja tilanne on jotenki tosi vakava ja tämmöstä, niin sen lisää sitä kynnystä, että no en mä nyt ainakaan hae apua, koska mä en halua ruuhkauttaa entisestään näitä palveluja. Varmasti jotenkin semmonen tilanne on vielä päällä ja vasta semmoset pitkäkestoiset vaikutukset pystytään näkemään ajan saatossa. Tämä on vähän koko ajan sellasta, et ollaan tuntosarvet pystyssä ja seurataan, et mihin tämä tilanne kehittyy.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Meijän keskustelussa vilahtikin muutaman kerran toi henkisen väkivallan termi. Ja mun mielestä se on ihan tosi mielenkiintonen kysymys tai asia ylipäätään väkivallassa. Ja mä oon jotenki kokenu, että monesti tämmöses arkikeskustelussa tai julkisessa keskustelussa sitä käytetään aika löyhästi. Et musta tuntuu, et ihmiset aika harvoin oikeestaan tietää siitä termistä ihan hirveen paljoa, tai et mihin sitä voi käyttää ja mikä sit on sitä henkistä väkivaltaa. Miten te määrittelisitte sen?

Ada:

No se on semmosta toistuvaa ja systemaattista toimintaa, joka pyrkii murtamaan sen toisen ihmisen itsetuntoa ja se voi olla siis kontrollia, häpäisemistä, pelottelua, sellasta pelon avulla hallitsemista ja nöyryyttämistä.

Milla:

Ootteks te muut samoilla linjoilla ton määritelmän kanssa?

Matti:

Joo. Ehkä semmonen, et onko se sit aina semmosta määrätietoista toisen kontrollointia, niin mä luulen, et henkisen väkivalta voi tulla osaks semmosia satunnaisia riitoja vähän niinku kumman tahansa osapuolen taholta, missä vähän vihjaillaan, että miten voidaan, mitä. Et se ehkä aiheuttaa ihmiselle sellasen tunteen, että nyt jos teen niin kuin haluan tai sanon mitä haluan, niin siitä voi tulla jotain negatiivisia seurauksia vaikkapa nyt sukulaisvierailuissa. Tai miten jotkut asiat hoidetaan. Et se sisältää semmosta jonkunlaista uhkaa. Et onko se aina niin systemaattista, määrätietoista ja tällasta, niin väittäsin, et ei. Mut sellastakin puolta tietysti on olemassa. Muun muassa tulee tällast mieleen.

Ada:

Niin ja sit siinä on kyl sekin, että mitä pidempään se jatkuu, niin sitä vähemmänhän semmosii kontrollin aktiivisia keinoja tarvii enää käyttää, että se kontrolli pysyy yllä. Että sitten ikään kun oppii elämään, et jos mä toimin nyt jollain tietyl tavalla, niin siitä tulee niitä seurauksia ja sitte se elintila vähän rupee silleen kapenemaan, koska jättää sellasen toiminnan jo silleen automaattisesti pois.

Matti:

Joskushan tää henkinen väkivalta on semmosta, no, se aina edeltää jonkunlaista väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa on ennen fyysistä väkivaltaa, mut periaatteessa yksikertainen fyysinen väkivallanteko toista ihmistä kohtaan voi aiheuttaa semmosen pitkäaikaisen, jopa pysyvän pelon siinä väkivaltaa kokenees henkilössä. Et sen väkivallan tekijän ei tosiaan tartte kun kulmaansa korottaa jossain tilanteessa, niin silloin tää väkivallan kokija jo kokee, et aha, et nyt on parempi pistää suu kiinni. Se voi olla niinku hyvin näkymätöntä myös semmosis sosiaalisissa erilaisissa tilanteissa, että hyvinkään läheiset ihmiset eivät huomaa.

Milla:

Onkos se jotenkin tavallaan sit jollain tavalla, voiks sen ajatella, et se on sen väkivallan tekijän ja kokijan jollain tavalla yhteispeliä myöskin, et sitä piilotetaan? Et kumpikaan ei jotenki halua myöskään sitä näyttää läheisille, vai mistä siinä on kyse, et se on niin näkymätöntä?

Matti:

Kyl se on niin häpeällinen ja tuskanen salaisuus, mikä pyritäänkin kätkemään kaikin tavoin ja mä oletan, et tavalla tai toisella molemmat osapuolet osallistuu tähän kätkemiseen. Ei kaikki väkivalta ole ton luontoista, mutta jotkut tapaukset ovat.

Milla:

Ollaan puhuttu siitä, et henkistä väkivaltaa voi olla tosi vaikeakin tunnistaa, niin miten sen sitten tunnistais joko omassa toiminnassa tai toisen toiminnassa?

Matti:

Mä sanosin, et kannattaa kuunnella omaa sisäistä tunnetilaa. Et miltä joku vuorovaikutus, joku keskustellu, joku riita, et milt se oli alkaa tuntua. Et henkinen väkivalta, niin se varmaan aistitaan. Se alkaa niinku ahdistus alkaa lisääntyy, tulee semmonen jotenkin tukahduttava olo, voi herätä pelon tunteita ja tällasta. Ja sehän ei kuulu minkäänlaiseen tavalliseen riitelyyn. Et silloin, kun sellasta tunnistaa, niin sit kannattas ehkä ottaa tauko ja miettiä. Ottaa pikkasen etäisyyttä siihen tilanteeseen ja miettia, että mitä täs tapahtuu. Tää etäisyyden ottaminen on tärkeetä, koska kun asiat alkaa menemään kireemmiks, niin ihminen joutuu semmoseen henkiseen tilanteeseen, et sillon on aika vaikea objektiivisesti ymmärtää, mitä täs oikeestaan tapahtuu. Tämmönen vinkki ois minulla.

Siru:

Joo mäkin näen sen itsetutkiskelun tosi keskeisenä. Että sekin on meidän työssä yksi keskeinen osatekijä, et opetellaan tunnistamaan itsessään niitä rajoja ja moni kyllä tunnistaa itsessään sen, kun kokee ylittäneensä jonkun rajan ja se oma toiminta häiritse ja sitä kautta lähtee hakemaan apua, niin ajatellaan, että suuttua saa ja hermostua saa, mut tavallaan miten toimii sen tunteen kanssa ja miten se tunne tulee itsestään ulos, niin määrittää sen, et voidaanko puhua väkivallasta vai sitten juurikin vaikka siitä riitelystä, mitä tapahtuu normaalistikin parisuhteissa.

Milla:

Aivan.

Ada:

Joo, ihan samoilla linjoilla oon edellisten kommenttien kanssa, että meillä aika usein yhteydenotoissa se, mistä tunnistaa, et kaikki ei oo hyvin ja siel on ehkä just sitä henkistä väkivaltaa ja kontrollia, niin on se, mitä yhteydenottajat kuvaa sellaseks tunteeks, et joutuu koko ajan olemaan varpaillaan. Et jos huomaa itse ajattelevansa näin, niin se on huolestuttavaa.

Matti:

Yksi puoli, mikä tulee vielä mieleen tämmösissä henkistä väkivaltaa sisältäneissä riidoissa, niin niitä on hirveen vaikea käydä läpi jälkeenpäin. Et usein se ratkaisukeino siihen on seuraavan päivän ollaan niinku mitään ei ois tapahtunu. Ja sit jos toinen osapuoli haluais palata tähän asiaan, niin siit voi aiheutuu sitte uusi riita. Elikkä et joku, yleensä se väkivaltaa tehnyt henkilö ei ole pystyväinen tai halukas millään tavalla katsomaan sitä tilannetta ja omaa toimintaansa aidosti.

Siru:

Mä aattelen, et kun peilaa vaikka nuorten parisuhteisiin ja kun puhutaan niistä varhaisista tai ensimmäisistä seurustelusuhteista, niin mä näen, että jotenkin siinä niissä varhaisissa seurustelusuhteissa se väkivalta voi olla erityisen rikkovaa ja jotenkin sitä nuoren minuutta hajottavaa ja juurikin niissä erityisesti se henkisen väkivallan tunnistaminen voi olla tosi vaikeeta, kun ikään kuin vielä harjoitellaan sitä parisuhdetta ja ei välttämättä hahmoteta, että mikä siinä seurustelusuhteessa on ikään kuin toivottavaa tai sallittua.

Milla:

Onko siinä teidän mielestä myös eroja ihmisten välillä? Tai vaikuttaako esimerkiksi aikasemmat kokemukset siihen, että mikä määritellään sit väkivallaksi?

Matti:

On ilman muuta, on hirveesti eroja. Että jotkut ihmiset nyt valitettavasti on eläny vaikka niin väkivaltaisessa ympäristössä, et heidän sietorajansa ja tavallaan se semmonen käsitys, et mikä on sitä oikeata väkivaltaa, niin se voi olla hyvin eri kohdassa, kun sellanen hyvin turvallisessa ympäristössä eläny ihminen voi hyvin paljon herkemmin kokee asiat väkivaltaseks.

Siru:

Meidän toiminnassa näkyy hyvin vahvasti sen väkivallan ylisukupolvisuus, et lähestulkoon kaikilla meidän toimintaan osallistuneilla naisilla on itsellään jotain kokemuksia siitä väkivallasta. Joko sieltä kasvuympäristöstä tai sitten aikasemmista ihmissuhteista. Ja se saattaa olla esimerkiksi sitä, että siellä omassa kasvuympäristössä ei oo saanu näyttää turvallisesti omia tunteitaan, tai ei oo saanu harjotella sitä tunteiden näyttämistä, tai tunneilmapiiri on saattanut olla tosi kylmä. Ja jotenkin tänkin tunnistaminen väkivallaksi voi olla tosi pysähdyttävä hetki monille asiakkaille, kun lähdetään perkaamaan sitä omaa kasvuhistoriaa ja siellä vaikuttavia tekijöitä.

Matti:

Mä voisin tohon henkiseen väkivaltaan sanoo vielä semmosen asian, mikä nyt tuli mieleen, että se, mitä nyt ainakin meidän asiakastyössä kuullaan, on et näissä riitatilanteissa joskus se toinen osapuoli haluaa selvittää, selvittää, selvittää sitä asiaa väkisin, vaikka toinen osapuoli on sanonut monta kertaa, että hei, et mä haluu nyt, että pidetään taukoa tai näin. Et se on vaarallista. Et monesti miehet, jotka sitten käyttävät väkivaltaa ensimmäistä kertaa elämässään, niin se on joku tän tyyppinen tilanne, että he yrittää ja haluaa sanallisesti vetäytyy siit tilanteesta, mut sit se toinen osapuoli ei oikeastaan ymmärrä sitä ja ei oo valmis pitämään sitä taukoa. Että viestini on, että pitäkää ihmiset taukoja niissä riidoissa ja kyl niihin voi sitten palata sitten vähän myöhemmin.

Siru:

Meidänkin asiakkaista kuvaa niitä väkivaltatilanteita niin, että ikään kuin niissä riitatilanteessa ei tuu nähdyksi tai kuulluksi tai puoliso ei ikään kuin ymmärrä sitä omaa viestiä ja itseltään puuttuu täysin ne keinot ilmaista sitä tunnetta. Ja sit se jotenkin turhautuminen purkautuu väkivaltana tai ne avuttomuuden tai näkymättömyyden kokemukset ikään kuin vie sen järjen ja näin purkautuu sitten väkivaltana.

Ada:

No aika tyhjentävästi täs on kyl käsitelty sitä henkistä väkivaltaa. Mut jotenki just kun nää tilanteet on niin vaikeita ja tosi kipeitä, tosi satuttavia ja sit niihin viel liittyy se, että sit kun se jotenkin tilanne on tosi kärjistyny ja on ehkä myös tapahtunu fyysistä väkivaltaa tämmösessä kärjistyneen tilanteen päätteeks, niin sit siihen saattaa liittyy niit hyvin voimakkait sellasii et mä oon tyhmä, kun mä annoin tämän tapahtua ja mä aiheutin tän nyt itselleni. Ja sitä syytä lähetään ehtimään sielt itsestä. Niin jotenkin mä toivoisin, että jos joku kuuntelee tätä ja huomaa itsessä tämmösiä ajatuksii, niin pystyis päästämään siitä irti ja ajatella, että silti ois sen avun arvonen ja miettis, että pystyis hakee sitä apuu ja vähän uutta näkökulmaa just vaikka jostain auttavasta tahosta.

Siru:

Kyllä ja mä aattelen, et tavallaan se terve syyllisyys ja häpeä, kun puhutaan siitä väkivallan tekijästä on tosi tärkeitä ja keskeisiä tunteita tunnistaa. Koska ne myös ohjaa siihen muutokseen ja vastuunottoon siitä omasta käytöksestä.

Milla:

Ne on varmaan aika vaikeita tunteita kyllä siis kohdata.

Siru:

Kyllä, ja moni kokee ne tunteet tosi haastaviksi ja ennemminkin haluaa juurikin torjua niitä tunteita. Mutta et juurikin sen vastuunoton kautta on mahdollista saada apua siihen muutokseen.

Matti:

Ja täysin samaa mieltä. Että halusinkin lisätä, että omalla kommentillani en tarkottanu sitä, että fyysinen väkivalta ois jotenkin hyväksyttävää, jos toinen ei oo suostunu lopettaan sitä riitaa aikasemmin. Et siitä ei oo kyse. Et väkivallan tekijän pitää aina kantaa itse vastuu siitä tekemästään.

Milla:

Joo. Me puhuttiin jonkun verran myös fyysisen ja henkisen väkivallan suhteesta. Niin onko se yleensä just tällanen kaava, joka tuli aikasemminkin puheeks, että henkinen värivalta saattaa just edeltää fyysistä väkivaltaa? Vai mikä niitten välinen ikään kun suhde on?

Ada:

Kyllä ne aika pitkälti kulkee käsi kädes tai mun on ihan hirveen vaikea miettiä, et mikä ois puhtaasti pelkästään fyysisen väkivallan teko, mihin ei liittyis mitään sellasta henkisen väkivallan elementtiä.

Matti:

Samoin ajattelen kyllä.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Puhutaan vielä siis mun mielestä ihan tosi tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta, nimittäin digitaalisesta väkivallasta. Mä jotenkin ajattelisin, et se on ehkä suhteellisen uusi väkivallan muoto, johon monien on ehkä vaikea suhtautua, et mistä oikeastaan on kyse. Milloin tää on noussu yleiseen keskusteluun?

Ada:

Teknologiahan on viime vuosina ja vuosikymmeninä kehittyny ihan hirmu nopeeta tahtia ja se teknologian kehitys on siis mahdollistanu uusia keinoja väkivallan tekemiselle. Ja ehkä se jotenkin helpottaa sitä ilmiön ymmärtämistä, jos ajattelee, että digitaalinen väkivalta, niin siinä ei väkivallan muotona sinänsä oo mitään uutta, vaan se alusta, millä se väkivalta tapahtuu, niin se on uudenlainen. Et se on se sosiaalinen media, älypuhelimet ja internet, tän tyyppiset alustat. Ja siis sehän väkivallantekoina voi olla siis seksuaalisuutta loukkaavaa väkivallantekoja, esimerkiksi intiimien kuvien levittämistä ilman lupaa tai tämmösel uhkaamista, tai sit se voi olla taloudellista väkivaltaa, elikkä vaikka verkkopankkitunnusten väärinkäyttöä ja taloudellisen vahingon aiheuttamista sitä kautta. Tai sit se voi olla vaikka eron jälkeisen vainoamisen tekoja, et seurataan sijaintitietojen avulla, et missä toinen menee ja mitä se tekee. Mutta et niitä yhdistää just se, et ne on teknologian keinoin toteutettuja väkivallantekoja.

Milla:

Eli se on tämmönen niinku kontrollin ikään kuin uusi väline.

Ada:

Joo. Ja pelottelun tai nöyryyttämisen tai uhkaamisen.

Matti:

Joo ja siinä se valta-asema korostuu taas sitte pikkasen eri lailla, että se, kenellä on suurimmat valmiudet osata käyttää erilaisia teknisiä sovelluksia, laitteita ja näin, niin sillä on hillitön etumatka siinä. Et tämmönen digitaalinen väkivalta tai joku seuraaminen, vainoaminen tai näin, niin se voi jatkuu hyvin hyvin pitkään ilman, että oikeestaan kukaan ehtii havaita, että tällaista on tapahtumassakaan, et se silleen on eri tavalla piilossa.

Ada:

Ja sit siin on vielä sekin erityispiirre, että digitaalinen väkivalta ei useinkaan oo mitenkään aikasidonnaista tai paikkasidonnaista, ja koska nykyäänhän meillä kaikilla on koko ajan jotain laitteita mukana ja kaikki tapahtuu koko ajan netissä, niin se voi olla tosi kokonaisvaltaisesti läsnä elämässä myös se digitaalinen väkivalta.

Matti:

Sinänsä vapaaehtoisesti apua hakevien piirissä tää tulee tosi vähän esille. Että ihmiset usein, jotka tekee jotain tollasta väkivaltaa, niin heidän pitää ensiks jäädä siitä kiinni, heidän pitää joutua kokemaan vastuuta siitä ja ottamaan sitä vastuuta, että he haluaisivat hakea siihen apua ja näin, niin se näkyy aika vähän täs omassa työssä.

Milla:

Miten jos joku miettii, että onko omassa suhteessa digitaalista väkivaltaa, niin mitkä vois olla sellasii merkkejä siitä? Joita voi olla vaikka vaikea tunnistaa, et missä menis jotenkin ne rajat digitaalisesti?

Ada:

No digitaalistakin väkivaltaa on tosi monenlaista. Mut jos esimerkiks on semmonen jatkuva velvollisuudentunne siitä, että on ikään kuin tilivelvollinen näyttämään omia viestejä tai jatkuvasti raportoimaan, kehen on ollu yhteydessä ja mitä on tehny laitteillansa ja sosiaalisessa mediassa, niin se on yksi huolestuttava tekijä. Ja sitten tää nyt liittyy ehkä enemmän sit näihin vakoiluohjelmiin, jotka ainakin nyt viel toistaseks näkyy vähän vähemmän, niin on se, että jos on semmonen kalvava tunne, et se toinen tietää asioita, joita sen ei pitäis olla mahdollista tietää ja myös ehkä jotenkin kiristää niiden avulla, niin se voi sit kieliä tästä näin. Mutta siinä kohtaa on myös tärkeetä miettii, et onks muita keinoja, miten näitä asioita on voinu saada selville. Mut että sekin on hyvä tietää, et vakoiluohjelmia on olemassa ja se ei oo mitään pelkästään vainoharhasuutta, jos miettii sellasen mahollisuutta ja selvittää, et onko tämmönen kontrolli mahdollista.

Matti:

Kyllä taas sitten kun puhuttiin tosta fyysisen väkivallan ja henkisen väkivallan erosta, niin miettisin, että voiko olla parisuhdetta, jossa on vain digitaalista väkivaltaa, et se ei oo mitään muuta. Et mä luulen, et se oma tunnetila kertoo myös tämmösestä mahdollisesta uhasta, et miten voi toiseen luottaa ja miten keskustelut onnistuu ja minkälainen tunneilmapiiri noin ylipäätänsä vallitsee.

Ada:

Jo ja siis digitaalinen väkivaltahan voi sit olla myös ihan semmosta, että otetaan vaikka laite pois tai on ollu sellasii tapauksia, että aina silloin, jos kumppani lähtee pois kotoa, niin se laittaa netin pois päältä ja hän on ainut, kellä on siihen salasanat. Et se voi olla myös hyvin konkreettisia sellasia hallinnan keinoja, jotka sit vaan liittyy tämmösiin teknologisiin asioihin.

Matti:

Sikäli kun someviha on osa tätä digitaalista väkivaltaa, niin siitähän ehkä kaikkein eniten lienee julkisuudessa ollu puhetta ja tuomioitakin siitä joku on saanu. Se lienee se valtavirta.

Milla:

Miten sitten keskustelu digitaalisesta väkivallasta? Minkälaisii asioita julkisessa keskustelussa esimerkiks nousee digitaalisesta väkivallasta?

Ada:

Joo ja tässäkin sit se totta kai edesauttaa sitä, et tunnistetaan, että tämmöstäki tapahtuu ja se on vahingoittavaa sitä kohdetta kohtaan. Mut siinähän sitä tunnistamista helpottaa se, että se aika usein tapahtuu aika julkisesti. Että muutkin näkee sen, että tohon kohdistuu tän ja tän tyyppistä vihaa. Mut sitten semmosis tilanteissa taas, missä se on tosi piilotettuu se digitaalinen väkivalta, niin se suhtautuminen voi olla automaattisesti se, että ajatellaan, että tolla ihmisellä on jotain mielenterveyden ongelmia, kun se keksii tämmösiä ihan ufon kuulosia juttuja, että mitä sille tapahtuu. Et jos ajatellaan esimerkkitilanne, että kun puhuttiin aiemmin just noista vakoiluohjelmista, että on tämmönen parisuhde, jossa toinen on asentanut toisen puhelimeen jonku seurantaohjelman ja se toinen ei tiedä, et hänen laitteissaan on tämmönen, niin siitähän seuraa vaan se semmonen outo kalvava tunne, et toi tietää asioita, jota ei pitäis olla mahdollista tietää, mut ei tiedä, mistä se johtuu tai miten tää tilanne on päässy syntymään. Ja jos tämmösellä asialla menee hakemaan apua tai jotenki kertoo sen, et mul on tämmönen outo olo, niin sehän kuulostaa siis vainoharhaiselta. Joten se suhtautuminen voi olla hyvinkin semmonen vähättelevä eikä nähdä sen digitaalisen väkivallan mahdollisuutta.

Milla:

Ootteks te samoilla linjoilla tästä?

Matti:

No ihan varmaan on tosi vaikea sitten saada apua. Että helpostihan usein ihan tämmösis tavanomaisissa lähestymiskieltoasioissa ja muissa, niin poliisin kädet on aika sidotut sellaisessa vaiheessa, kun mitään ei vielä ole sattunut. Ja onko mitään sattunut, jos on epäily siitä, että onko asetettu vakoiluohjelma tai muuta. Että toivottavasti sellasia palveluita pikkuhiljaa alkaa olla myös tarjolla, että haluatko tarkistaa laitteesi, teemme sen puolestasi. Et siihen kyllä tietotaitoo varmasti on olemassa tänä päivänä vaikka kuinka.

Milla:

Oisko se semmonen niinku jotenkin epäilys ja outo olo siitä, että nyt on jotenkin sellainen tunne, että toi tietää just vähän liikaa ja et nyt joku on vähän pielessä, ni oisko se semmonen joku merkki siitä, että vois olla kyseessä digitaalinen väkivalta tai väkivalta ylipäätään suhteessa?

Ada:

Kyllähän semmosta huolestuneisuuden tunnetta kannattaa aina lähteä pohtimaan, että mistä se johtuu ja jotenkin käsittelemään. Ja kyl itse ainakin kannustan siihen, et jos se huoli herää, ni jo siinä vaiheessa hakis sit myös ammattilaisen näkökulmaa ja apua vaikka matalan kynnyksen tukipalveluista, et vois ulkopuolisen kanssa luottamuksella sit käsitellä sitä, niit huolen syitä ja et mistä se on herännyt.

Matti:

Ja sit kuitenkin se toinen puoli on se, että aika tyypillinen jonkun mielenterveyden heikkenemisen oire voi olla semmonen epäluuloisuuden lisääntyminen ylipäätänsä sosiaalisissa tilanteissa tai omii läheisii kohtaan tai muuta. Et sekin mahdollisuus on olemassa. Mistä sen sitten, kuka sen onnistuu selvittämään, että miten se kunkin yksilön kohdalla on.

Ada:

Siitäkään näkökulmasta ei haittaa, että jo siinä vaiheessa, kun semmonen epäluuloisuuden tunne herää, niin hakeutuu avun piiriin.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Jos puhutaan avusta vielä lopuksi jonkun verran, niin tarvitseeko tällaisen väkivaltaisen suhteen molemmat osapuolet apua?

Siru ja Ada:

Kyllä.

Milla:

Kaikki on siitä hyvin samoilla linjoilla.

Matti:

Pään nyökytykset eivät kuulu tässä nauhoituksessa, mutta ilman muuta molemmat osapuolet tarvii apua. Mutta sitten myöskin läheiset ihmiset, jotka on siinä ympärillä, heillekin olis hyvä olla apua ja edelleen siis tätä mieliaihettani. että ammattilaiset jopa. Et näitä vois olla enemmän erilaisissa koulutusohjelmissa tätä lähisuhdeväkivaltaa ja kuinka autan tällaisia ihmisiä, jotka ovat kohdanneet sitä, niin sitä sais olla enemmän tarjolla.

Siru:

Mä kans ajattelen, että jotta saadaan katkaistua sitä väkivallan kierrettä, niin tarvitaan apua niin väkivallan tekijöille kuin kokijoille. Ja nään, et apua on tärkeetä hakea siinä vaiheessa, kun on itse huolissaan siitä tilanteesta tai huomaa vaikka niiden läheisten reagoivan tosi vahvasti siihen omaan aggressioon tai suuttumukseen. Ja vaikka siihen avun hakemiseen saattaa liittyä paljon sitä syvääkin häpeää tai syyllisyyttä siitä omasta toiminnasta, niin jotenkin niidenkin tunteiden kohtaaminen itsessään on se tie siihen terveempään ihmissuhteeseen tai parisuhteeseen.

Milla:

Mistä te kannustaisitte lähteen sitte hakemaan sitä apua?

Ada:

Ihan siitä, et mikä itsestä tuntuu hyvältä. Et jos ei tiedä oikein, että mistä lähtis hakemaan apua, niin ihan myös terveydenhuollon palvelut. Että terveyskeskus tai opiskeluterveydenhuolto tai työterveys voi olla sellasii ensimmäisii paikkoi, mihin hakeutuu myös kysymään, että mistä tämmöseen ongelmaan ja huoleen sais apua.

Milla:

Niin, et ylipäätään lähtisi jostain liikkeelle.

Siru:

Joo kyl mä ajattelen, et se ensimmäinen askel on puhua siitä omasta tilanteesta ja toiminnasta ja niistä tunteista ja sitä kautta pystyy ottamaan vastuun siitä tilanteesta.

Matti:

Ja sit tosiaan samoilla linjoilla, että iso osa ongelmaa on, että jos se pysyy vaan piilossa. Et mikä ittelle ois se helpoin. Sehän voi olla joku luotettava ystävä tai sit semmonen läheinen aikuinen vaikka, jolle vois tästä asiasta puhua. Et sekin on jo askel eteenpäin. Ammattiapua unohtamatta.

Siru:

Jotenki haluan nostaa vielä siitä toivon näkökulmaa, että apua on saatavilla ja meillä jotenkin tärkeänä tulokulmana tähän väkivallan ilmiöön on se, että ihminen hyväksytään, mutta väkivaltaa ei ja muutos on mahdollista. Sen viestin haluan jotenkin jättää myös kuulijoille.

Matti:

Ja sit onhan siinä varmasti usein niinku väkivallan kokijalla on aika yleistä semmonen huoli, että ei kukaan usko kuitenkaan, ei mua oteta tosissaan ja joudun syytetyks tästä. Et siinä mielessä kaikkii ihmisiä, ketkä kuulee joltain läheiseltä jotain tällasta, niin ottakaa nyt vakavasti ja ottakaa se ihminen tosissaan, joka tämmöstä asiaa viestii tuolla.

Milla:

Mä mietin vielä sitä väkivallan uhrin näkökulmaa, et liittyyks siihen myös monesti sitä, että ei haeta apua myös siks, et halutaan jotenkin suojella sitä tekijää ja sitä suhdetta? Onks siinä jotenkin sellasta näkökulmaa?

Ada:

Totta kai sellastakin voi olla. Et kun siinä on just se, et voi olla hyvin rakas ja tärkeä ihminen ja ei halua satuttaa hakemalla apua ja jotenkin samalla myös myöntämällä itselleen, et meil on tämmönen ongelma.

Milla:

Niin, ehkä tohon sit liittyy se ajatus, että vois auttaa se, että ajattelis jotenkin, että nyt hakemalla apua mä autan myös tätä mun kumppania. Et mä autan meitä molempia. Toi on tosi kiinnostava kysymys myöskin, et miten tulisi suhtautua toisen ihmisen väkivaltaiseen suhteeseen. Niin onko jotain semmosia oikeita tapoja toimia tai oikeita sanoja, miten te kannustaisitte ihmisiä suhtautuun tällaseen tilanteeseen?

Ada:

No semmosella ymmärryksellä ja myötätunnolla mennään pitkälle. Et just se, mitä tässä jo tulikin esille, että hyväksyy sen ihmisen, mutta ei sitä väkivaltaa, niin se on varmaan se, mikä on myös läheisen roolissa ihan keskeisin juttu.

Matti:

Ihmiset on hyvin erilaisia ja nää nää on tosi silleen kuitenkin sitten intiimejä, herkkiäkin asioita ja siinä mielessä mun mielestä aika hyvä ajatus ois, että lähtee aika varovasti puhumaan, et hei, miten sä voit tai miten teil voidaan. Ja et jotenkin vaikka olen havainnut, että ihan kun ei kaikki ois oikein hyvin, et haluutko puhuu siitä enemmän. Et jos tällä tavalla pikkuhiljaa saisi ihmistä rohkaistumaan avaamaan sitä tilannetta enemmän, niin se vois olla ehkä hyvä monen kohdalla.

Siru:

Joo, semmonen vakavasti ottaminen. Monella se kynnys puhua näistä asioista saattaa olla ihan valtaisan suuri ja jotenkin sen ensimmäisen askeleen ottaminen saattaa tuntuu tosi haastavalle. Niin jotenkin se toisen hädän vakavasti ottaminen on tosi keskeistä.

Ada:

Joo ja sitte semmosis tilanteissa, ku ajattelee, et nyt ottaa semmost hankalampaa ja vaikeempaa aihetta puheeks, niin se, et se tilanne on kiireetön ja turvallinen ja se on kahden kesken luottamuksella käyty se keskustelu, niin ne on kans semmosii tärkeitä pointteja.

Milla:

Niin, mä jotenkin mietin siitä kun puhuttiin, et se voi olla tosi ristiriitanen tai yleensä varmasti on tosi ristiriitanen se tilanne, et siinä on paljon sitä rakkautta ja lämpöä, mut sit on myös se väkivalta. Niin varmaan myös se, et sille antaa jotenkin aikaa sille toiselle osapuolelle kypsyä siihen ajatukseen, että tästä voi puhua ja että siihen voi hakea apua. Just niinku Matti puhukin, et hirveen sensitiivisesti varmaan pitäis lähestyy asiaa.

Siru:

Kyllä.

Milla:

Miten sitten, puhuttiin tästä koronapandemiasta ja puhuttiin siitä, että palvelut on aika ruuhkaantuneita. Mut mitä ajatuksia tai ohjeita teillä vois olla nyt tätä aikaa koskien?

Matti:

No sitä ajattelisin, että nämä palvelut on lähes sellaisenaan olemassa edelleen kuin ennen koronapandemiaa, että monet toimijat on siirtäneet palveluitaan videovälitteiseksi. Erilaiset palvelevat puhelimet on olemassa ja aina voi ottaa yhteyttä, on se sitten joku turvakoti tai meijän järjestöt. Niin puhelimella tavoittaa aina ja se on koronaturvallista yhteydenottoa. Ja nimettömänäkin voi soittaa, jopa anonyymisti voi sitä apuu saada, että jos tuntuu se oma asia liian vaikeelta, niin sellastakin apua on jatkuvasti tarjolla.

Ada:

No yhä edelleen, niin kyl se matalalla kynnyksellä avun hakeminen on sellanen, mihin kannustetaan. Että ei tarvi odottaa, että jotain tosi pahaa ja peruuttamatonta tapahtuu, että vois hakee sitä apua. Vaan ihan, et jos huoli herää ja on just semmonen olo vaikka, että joutuu oleen varpaillaan, ni jo siinä kohtaa on tosi tärkeetä sitte ottaa yhteyttä johonkin itselle sopivaan auttavaan palveluun.

Siru:

Kyllä, joo. Kannatan myös tota matalalla kynnyksellä avun hakemista ja tavallaan näiden tunteiden ja ajatusten kanssa ei tarvii jäädä yksin. Vaan jotenkin se toisen kanssa reflektointi voi jo viedä pitkälle.

Ada:

Kyllä ja sitä varten nää palvelut on olemassa, että voi ottaa yhteyttä.

Milla:

Joo. Oisko jotain muuta, mitä te haluisitte jotenkin vielä sanoo ihmisille ja meijän kuuntelijoille, jotka tätä asiaa miettii ja ehkä pohtii, että onkohan mun suhteessa jotain tällasta? Oisko jotain, mitä te haluisitte tuoda esille vielä heille nimenomaan?

Ada:

No se on tosi tärkeetä, että miettii sitä omaa hyvinvointiaan ja omaa jaksamista siinä suhteessa. Ja just kuten tässä on tullu sanottua, niin matalalla kynnyksellä on lupa ottaa yhteyttä ja ei tarvii yhtään miettiä, et onko tää mun asia nyt jotenkin liian vähäpätönen.

Matti:

En tiiä, oonks mä oikeassa, mutta oon eläny tätä elämääni sellases luulossa, että naiset on valmiimpia puhumaan parisuhdeasioista keskenään ja näin ja pojat ja miehet vähän vähemmän sitä tekee. Niin sanoisin tälleen miessakkilaisena pojille ja miehille viestiks, että jutelkaa tekin keskenänne niistä erilaisista parisuhteista, että mitä niissä tapahtuu ja minkälainen fiilis siinä on, niin se vois olla meille miehillekin ihan terveellistä.

Ada:

Kyllä, puhuminen tekee hyvää.

Milla:

Aivan. Lopetellaanko me tähän. Kiitos teille kaikille.

Siru, Ada ja Matti:

Kiitos.

[Loppu]