Ystävyys muuttuu koko elämän ajan ja aikuisuus asettaa sille omat haasteensa. Ystävän tukemisen rajoja on joskus vaikea tunnistaa ja omiin rajoihin tutustuminen onkin paljolti opettelua. Ystävyyteen liittyy paljon tunteita, myös vaikeita ja kipeitä. Keskustelussa pohdimme sitä, miten olla hyvä ystävä toiselle omia rajojaan kuunnellen ja miten antaa rakkaalle ystävälle tukea elämän vaikeissa kohdissa. Pohdimme myös sitä, miten myötätuntoinen ja empaattinen ihminen voisi päästä irti ystävän ainaisen terapeutin roolista. Keskustelussa mukana psykoterapeutti ja sosiaalipsykologi Emilia Kujala ja Nyytissä harjoittelijana ollut Milla Järvensivu.
Kuuntele NyytiCast jakso #21: Aikuiset ystävät tästä tai klikkaamalla kuvaa.
Äänitteen kesto: 27 min.
Tekstivastine
Puhujat
| Haastattelija | Milla Järvensivu |
|---|---|
| Vastaaja | Emilia Lahti |
LITTEROINTIMERKINNÄT
| Sa- | Sana jää kesken |
|---|---|
| (sana) | Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | Sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| , . ? : | Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
Podcastin tekstivastine
[Alkumusiikki]
Milla:
Moikka ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla ja tän päivän jaksossa mulla on vieraana ihana Emilia Kujala.
Tän päivän jaksossa me puhutaan aikuisuudesta ja ystävyydestä. Ja vähän siitä, että miten ystävyys oikeastaan muuttuu eri elämänvaiheissa. Me puhutaan aika paljon kans siitä, että miten tunnistaa omia rajoja ystävän tukemisessa.
Lisäks me puhutaan jonkun verran tunteista eli siitä, miten ystävyyteen liittyy hirveen lämpimiä ja ihania tunteita mutta myös niitä vaikeampia, niin kuin vaikka kateutta ja syyllisyyttä. Mulle jäi tosi tärkeänä mieleen tästä keskustelusta myös se, että ystävän huolien kanssa ei kannattaisi jäädä yksin. Että niitä kannattaisi joko jakaa sitten muille ihmisille tai sitten ihan ammattiauttajalle. Tervetuloa kuuntelemaan.
[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]
Milla:
Tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mun nimi ja Milla ja täällä on mun kanssa Emilia Kujala. Tervetuloa.
Emilia:
Kiitos.
Milla:
Ja tänään me puhutaan ystävyydestä ja erityisesti ystävyydestä aikuisena. Minkälaisia ajatuksia sulle herää tästä teemasta?
Emilia:
No mä aattelen, että ystävyys aikuisena on ehkä aika monellakin tapaa erilaista kun ystävyys joskus vähän nuorempana. Et jos mietin vaikka omia ystävyyssuhteitam niin sellasia ystävyyssuhteita, jotka on syntyny vaikka ala-aste-, yläaste-, lukioaikana, niin monesti ne on perustanu esimerkiks siihen, et asutaan toisen lähellä tai vanhemmat tuntee toisensa tai ollaan samassa päiväkodissa tai samalla luokalla tai tän tyyppisiä juttuja. Ja sitten kun kasvetaan aikuiseksi, niin saatetaan huomata, että ajatellaankin monista asioista hyvin eri tavalla, arvomaailma on erilainen. Se ei välttämättä tarkota sitä, et se ystävyyssuhde katkeais, mut että aikuisena ei ois välttämättä tullut tutustuneeksi sitten ihmisiin, jotka saattaa ajatella vaikka hyvinkin eri tavalla joistain asioista. Et mä aattelen, et se se lapsuudenystävät voi sillä tavalla olla myös rikkaus, et ne voi aika paljon avartaa meidän ajattelua siitä omasta kuplasta. Mutta jotenkin mulla on jääny mieleen se kun toi Jani Toivola, joka tosi ihania some-postauksia tekee isyydestään, niin hän jotenkin ihan hetki sitten kirjoitti siitä, et miten näyttää niin helpolta se lasten ystävystyminen. Että mennään vähän hiekkalaatikolle ja sit tarkkaillaan vähän, mitä toinen ihminen tekee siinä ja okei, noin, ja sitten näytetään joku hieno temppu, että hei kato, mä osaan tämmösen. Ja sit hei, et ollaaks kavereita, no ollaan kavereita. Niin jotenkin mä mietin, et meillä aikuisilla se on kyl usein aika paljon vaikeempaa. Ehkäpä vielä opiskelun kautta voi tutustua just samanmielisiin, samanhenkisiin ihmisiin ja sitä kautta solmii ystävyyssuhteita. Mut että tavallaan, mitä vanhemmaksi tulee, niin niin sen harvinaisemmaksi se käy, että muodostuu uusia ystävyyssuhteita.
Milla:
Joo, kyllä, ja varmasti se tavallaan jatkuu koko elämän läpi, että se koko ajan tulee vähän hankalammaks, et ihmisillä alkaa olla niin paljon elämänkokemusta ja sitä kaikkea taustaa, että se alkaa jotenkin olla ihan erilaista sitten aikuisena.
Emilia:
Joo, ja ehkä ei tuu myöskään niin paljon tilanteita, missä me sit kohdataan toisia ihmisiä. Että tavallaan kun se arki pyörii, käydään töissä ja sit saattaa olla perhettä ja harrastuksia, jotain muuta tämmöstä, niin siinä ei välttämättä oo on niin paljon sijaa sellasille uusille kontakteille. Toki mä aattelen, et vaikkapa harrastukset on aikuisillekin tosi hyvä keino sitten tavata uusia ihmisiä. Mut se ei oo samalla tavalla itsestään selvää, kun jossain vaikkapa koulussa.
Milla:
Ja ystävystyminenkin mun mielestä vaatii aika paljon. Et se aika paljon vaatii sitä, et on jotain yhteistä ja nähdään jossain, on jotain yhteisiä ystäviä, ehkä yhteisiä kiinnostuksia jota tehdään yhdessä, niin se on aika työlästä.
Emilia:
Kyllä. Ja se on semmoinen asia, mikä ehdottomasti kyl vaatii myös ylläpitoa silloinkin, kun se arki on kiireistä, eikä olis aikaa. Että mä jotenkin tossa psykoterapeutin työssä, että ihmisillä saattaa olla välillä tosi paha mielikin jostain ystävyyssuhteista, jos tulee vaikka semmonen olo, että se toinen ihminen soittaa sulle tai laittaa viestiä aina kun se tarvitsee jotain. Eli välillä tulee tämmönen olo, et onks ystävyyssuhteet jotenkin hyötysuhteita. Ja se ehkä perustuu siihen, että kun meillä on arjessa kiire, niin sit me silloin ku kaikki on ihan hyvin, niin me ei välttämättä ajatella niin, että sillon vois pitää huolta niistä ystävyyssuhteista ja silloin vois järjestää aikaa sille kohtaamiselle. Mut sit kun tulee se hetki, et mä tarviin sitä toista, niin sitten käännytään sen toisen puoleen ja siinä voi ymmärrettävästi tulla toiselle ihmiselle sellanen olo, että varsinkin, jos tämä kaava toistuu ja tämä toistuu monis ystävyyssuhteessa, et onkin sit se, jonka seura ja kuunteleva korva kelpaa vaan silloin, kun menee huonosti.
Milla:
Eli jää vähän niin kuin ystävän terapeutiks sitten aina. Mitä sä ajattelisit, et mitä sille sellaiselle dynamiikalle vois sitten tehdä?
Emilia:
Mä ajattelen sosiaalipsykologitaustaisena, että meidän roolit on aina vastavuoroisia. Eli se, että jos joku tavallaan asemoi meidät siihen terapeutin rooliin, niin se on totta kai ongelma. Mut se on myös ongelma, et me otetaan se rooli. Eli me ei voida olla terapeutteja toiselle, ellei me itse myöskään asetuta siihen rooliin. Eli sillä tavalla mä vähän penään vastuuta myös sitten siltä, joka asettuu siihen hoivaajan, huolenpitäjän, ehkä terapeutin rooliin. Usein tämmöset ihmiset on hyvin empaattisia, mä tunnistan itsessänikin sitä, että oon ollu aina semmonen ihminen, jonka puoleen herkästi käännytään jos tulee pulmia.
Ja ehkä mua on auttanut se, että kun tietysti työkseni teen terapiatyötä, niin mun täytyy rajata aika paljon siitä. Ja mitä enemmän vaikka teen työtä myös sosiaalisen median puolella, mikä on sillai rajaton, että koska vaan ihmiset voi sitä kautta lähestyy myös, niin on ollu pakko ihan käydä välillä napakoitakin keskusteluja siitä ystävien tai läheisten, vaikka perheenkin kanssa, et mä en voi nyt. Et mulla ei ole voimavaroja tähän, että mä en voi nyt valitettavasti auttaa tässä asiassa. Ja se onkin välillä aikamoista rajanvetoa sit kun meillä ymmärrettävästi viriää se myötätunto ja empatia toista ihmistä kohtaan, että mä aattelen, että sekin voi olla hyvin myötätuntoista toisia ja myös omaa itseä kohtaan, et asettaa ne rajat ja joskus tuottaa sille ystävälle hankaliakin tunteita ja sanoo, et nyt hei mun omat voimavarat ei riitä tähän.
Ja toki sitten silloin kun se empatia herää, niin meil tulee helposti myös semmonen olo, et nyt mun pitää auttaa tota toista ihmistä ratkaisemalla ton ihmisen ongelmia hänen kanssaan tai jopa hänen puolestaan, niin ehkä siinä kohtaa sitten voi auttaa sekin, et muistaa, että usein se riittää ja se voi olla jopa parempikin, et vaan kuuntelee ja on siinä läsnä, kuin että sanoo yhtään mitään tai yrittää keksiä mitään ratkaisuja. Koska sit siinä on myös se kääntöpuoli, et me tullaan joskus sanoneeksi sellasia asioita, jotka sit ei validoikaan sitä toisen ihmisen tunnekokemusta. Tulee se, et en mä tota halunnu kuulla, miks sä nyt noin sanot ja se ei oo hankalaa.
Milla:
Niinpä, eli et ei tarvitse olla täydellinen auttaja ja jotenki tuoda niitä täydellisiä oikeita sanoja siihen tilanteeseen.
Emilia:
Ei missään nimessä. Ja mä aattelen, et ois tosi tärkeetä, et meil ois ystävyyssuhteissa, myös parisuhteissa pätee ihan sama, et ois muitakin tavallaan rooleja, kuin se, että on toinen, kenestä pidetään huolta ja toinen on se sitten, joka pitää sitä huolta. Että tavallaan nää on kuitenkin herkästi muodostuu sit sellasii valta-asetelmia ja niistä voi tulla vähän sellasia itseään toteuttavia ennusteita. Et se ois tosi tärkeetä, et siel on muutakin ja monia muitakin rooleja.
Milla:
Kyllä, joo. Se on sinänsä tosi varmasti hankala hahmottaa toi raja. Et kun empatiahan on hyvä tunne ja myötätunto, sehän on niinku taito ja voimavara, et pystyy tuntee empatiaa. Et se just sen rajan hahmottaminen, et kuinka paljon sitä tavallaan pitää toiselle sitten suoda ja mikä on tavallaan se väylä, miten sitä kannattaa sitten toiselle ihmiselle tuoda.
Emilia:
Kyllä, miten sitä ilmaisee. Ja sitten siinä on myös se puoli, että jos on hyvin empaattinen, vähän niin kuin yliempaattinen, niin hyvin herkästi myös sitten asettaa sen toisen ihmisen ja toisen ihmisen tarpeet etusijalle, voi olla hankala ilmaista omia toiveita, tarpeita, huolia ja tavallaan se viel vääristää entisestään sitä vuorovaikutusta, et se ei oo enää ehkä niin vastavuorosta. Ja toisaalta sit voi myös kokea, että se vuorovaikutus kuormittaa paljonkin.
Milla:
Ooksä esimerkiksi omassa elämässä, kun sä kerroit, et sä oot sanonu ystäville ja perheelle, että mä en nyt jaksa, niin miten ihmiset on siihen suhtautunu?
Emilia:
Aika hyvin. Ehkä aluksi voi olla, et jotkut on saattanu vähän hämmentyä siitä tai että miks sä yhtäkkiä toimit näin, ethän sä oo tollanen. Mutta sitten kun on tavallaan selostanu sen taustan, että okei, että mä näin monta kymmentä tuntia viikossa käytän siihen, et mä oon toisia varten, niin mä tarviin sen ajan et mä en oo ketään varten. Ja kun tähän yhdistetään, mul ei oo lapsia, mut yhdistetään hyvin tarvitseva adoptiokoira, joka todellakin toivoo, et häntä varten ollaan kaiken aikaa, niin se on kieltämättä sellainen tilanne. Että totta kai se turhauttaa ja suututtaa ja ahdistaa, jos tulee sellanen olo, että sitten myös vapaa-ajalla on jatkuvasti oltava jotakin varten. Et se on tärkeä, et pystyy ilmasta sen. Varmasti se on myös sellainen asia, että vaikka perhesuhteissa mulla alkaa vanhemmat olla eläkeiässä, niin se voi olla vaikeekin ymmärtää. Heil on tavallaan paljon aikaa ja heillä on paljon aikaa viestitellä ja ilmasta erilaisia vaikka terveyshuolia tai tän tyyppisiä asioita. Ja sitten mulla taas on hyvinkin täynnä kalenteri tällä hetkellä ja mennään vauhdilla, niin välillä se totta kai aiheuttaa itselle sit huonoa omaatuntoa siitä, että haluais jotenkin olla parempi vaikkapa tytär ja nyt sitten pitää siitä vanhemmastaan huolta, jos nyt häntä kohtaa vaikka joku terveyspulma tai muu. Mutta sitten jotenkin mä aattelen, että sekään ei pitkällä tähtäimellä sitten oo hyödyllistä, et jos nyt yrittää olla koko ajan 110 % ja riittää joka paikkaan, niin sit tulee väkisinkin tilanne, jossa niitä velkoja maksellaan pahimmillaan aika monta vuotta sitten takasin ja keräillään itseä sieltä.
Milla:
Ja varmasti toi ihan sama pätee ystävyyssuhteisiin yhtä lailla, et ihmisillä on erilaisia kausia elämässä, et jollain on tosi kiireinen kausi ja jotenki hirveesti menossa ja jollain sit on jotenkin hiljasempaa, jolloin kaipais enemmän niitä ystäviä. Niin voi olla varmaan aika vaikea kans sovittaa ja ehkä ymmärtää sitä toista.
Emilia:
Kyllä joo, ja toi on hyvin tavallista just, et ne elämäntilanteet voi olla hyvin erilaisia ja kun me kuitenkin verrataan itseämme toisiin ihmisiin ja tehdään herkästi johtopäätöksiä siitä, et okei, no toi ystävä ei oo nyt niinku, me ei olla nyt hengailtu niin paljon, me ei olla nähty, se ei oo laittanu mulle viestiä. Sitä ei varmaan kiinnosta mun asiat, syntyy helposti se tulkinta. Tai sil on joku parempi ystävä. Vaikka kyse voikin olla siitä, et on on yksinkertaisesti vaan tosi kiire tai se ystävä on itse niin kuormittunu, et se ei jaksa olla kontaktissa. Että helposti sellasii tilanteita, missä voi syntyä hankalia tunteita. Voi syntyä häpeää, voi syntyä riittämättömyyttä, voi syntyä myös kateutta. Aivan tyypillisesti kateus on sellanen tunne, joka syntyy just suhteessa niihin ihmisiin, kehen me voidaan samastua silloin kun verrataan itseämme toisiin. Että moni kokee hirveesti syyllisyyttä ja häpeääkin siitä, et kadehtii jotakin omaa ystäväänsä. Et en mä sais kokea näin, kun se on mun hyvä ystävä. Niin mulla on tapana sanoa, et se on tosi normaalia, se on todella luonnollinen tilanne kokee kateutta. Se on itse asiassa paljon yleisempää kadehtia omia ystäviään kuin että kadehtii jotain ihan tuntematonta henkilöä, joka on vaikka tosi suosittu somessa tai päässy juontamaan radio-ohjelmaa tai jotakin muuta.
Milla:
Niinpä, ja se myöskin kyllä vaatii ihan tosi paljon, että aidosti ois puhtaasti vain onnellinen jonkun ystävän puolesta. Jos se on varsinkin sellainen asia, jota itse tavottelis myös. Niin sit se on ehkä vähän yli-inhimillistäkin vaatia, että pitäis olla täysin vaan onnellinen toisen puolesta.
Emilia:
Joo, ja meil on täs ajassa hirveen paljon sellasia vaatimuksia, mitkä mun mielestä on vähän kummallisia ja semmosta tavallaan puhetapaa, joka mun mielestä on ihmeellinen. Että jotenkin viime aikoina mun silmiin on osunu paljon keskustelua riittämättömyydestä ja siitä, miten siitä riittämättömyydestä vois päästä eroon. Ja sitten jotenkin se hämmentää mua, mä huomaan. Koska mä jotenkin ajattelen, että miksi riittämättömyydestä pitäs päästä eroon, et sehän on itse asiassa todella luonnollinen tunne. Ja itse asiassa ongelmat alkaa usein silloin, kun me yritetään päästä siitä riittämättömyydestä eroon vaikkapa suorittamalla, tekemällä koko ajan enemmän, kehittämällä itsestämme parempaa versiota tai yrittämällä olla just se parempi ystävä tai parempi puoliso tai mitä ikinä. Että jotenkin sen sijaan, et me yritettäis päästä niistä hankalista tunteista eroon, on kyse sit riittämättömyydestä tai kateudesta tai häpeästä tai mistä vaan, niin mä aattelen hyödyllisempää ois, et me hyväksytään, et sellasiakin tunteita nyt tähän ihmiselämään mahtuu ja ne on ihan täysin normaaleja. Mikään ei ole rikki, jos me niitä koetaan.
Milla:
Toi on ihan tosi hyvin musta jotenki sanottu. Että ehkä meidän kulttuurissakin on vähän sellainen ajatus, että pitäis kokee hirveesti jotenkin myönteisinä pidettyjä tunteita ja olla hirveen myönteinen ja pyrkii olemaan onnellinen. Kun eihän elämä käytännössä sit kuitenkaan ainakaan hirveen pitkiä aikoja oo pelkkää semmosta iloa ja onnea.
Emilia:
Kyllä. Ja tää on semmonen syy, miks mä oon vähän allerginenki sille, et me jaotellaan tunteita vaikka positiivisiin ja negatiivisiin. Koska se hirveen helposti synnyttää meillä just sen, et me halutaan välttää niitä negatiivisiksi miellettyjä ja sitten takertua niihin positiiviseks miellettyihin. Ja ihan jo se, et jos mä katson vaikka miten somessa tai mitä mediassa ylipäätään puhutaan tunteista, niin silloin kun me puhutaan näistä negatiivisiksi mielletyistä tunteista, niin siellä puhutaan aina niin kuin että nujerra, älä anna tämän tunteen lannistaa, käännä tämä tunne voimavaraksi, se puhetapa on tämä. Kun sit taas näiden myönteisiksi tai positiivisiksi määriteltyjen tunteiden kohdalla se on sitä maksimoimista ja omannäköisen elämän elämistä ja tätä. Ja se kyllä pahimmillaan vääristää meidän suhdetta tunteisiin, koska tunteet silloin kun ne toimii luonnollisesti ja normaalisti, niin meil on kaikenlaisia tunteita. Ne tunteet tulee ja menee.
Milla:
Mä mietin vielä tavallaan noita omia rajoja ja niiden tunnistamista. Oisko sul jotain ohjeita siihen, et miten tunnistais itessään sen rajan, et milloin tavallaan huolehtii ja auttaa jollain tapaa liikaa ystävää jotenki oman jaksamisen kustannuksella?
Emilia:
Mulla tuli ehkä tästä mieleen sellanen keskustelu, minkä muistan jo tuolta 2005 kun hain opiskelemaan sosiaalipsykologiaa, niin pääsykokeessa meillä oli kysymys, että onko ihminen auttaessaan itsekäs vai onko semmosta täysin epäitsekästä auttamista olemassa. Ja tää liittyy must tähän rajojen asettamiseenkin siinä mielessä, että sitä voi miettiä, et millasia motiiveja itsellä on sen ystävän auttamisen puolesta. Nää voi nyt kuulostaa vähän radikaaliltakin, mutta aika usein ne on sillä tavalla itsekkäitä motiiveja ja myös minulla itsekkäitä motiiveja psykoterapeutin työssä, että kun me autetaan toista ihmistä, niin meillehän tulee usein hyvä olo itsestämme ja siitä, että vitsi, että mä olin tolle ihmiselle avuksi. Ja mä en tarkota, et siinä olis mitään huonoa, mut joskus se myös kuormittaa ja joskus voi olla, et jopa meidän koko käsitys itsestämme ja arvostamme ystävinä tai ylipäätään ihmisinä perustuu siihen, että miten hyvin mä onnistun olemaan toisia varten. Ja tää pidemmän päälle on kyllä tosi tosi kuormittavaa. Ja se on sellanen, mitä mä ehkä vähän pohtisin siinä, kun alkaa miettiä, et missä ne mun rajat kulkee. Että jotenkin ehkä niitä rajoja tarvii asettaa paitsi suhteessa toisiin ihmisiin, mut myös suhteessa omaan itseensä, et kuinka paljon mä vaadin itseltäni sitä auttamista vaikkapa tai kuuntelevana korvana olemista.
Milla:
Joo, toi on tosi hyvä ajatus siinä mielessä, että jos tavallaan omaa arvoaan ja sitä, että minkälainen minä olen, niin sitä määrittää jatkuvasti ulkopuolelta ystävien kautta, että jotenkin pitää vahvistaa sitä, että mä olen hyvä ystävä, et se ei tuu jotenkin sisältä, niin sehän on tosi raskasta.
Emilia:
On ja jotenkin mä ajattelen, et se, mitkä ne meidän rajat sit on, niin se myös vaihtelee eri tilanteissa. On tilanteita, joissa meillä on ehkä enemmän voimavaroja ja meillä on ehkä enemmän aikaa. Ja sit on taas tilanteita, jossa me ollaan valmiiks jo kuormittuneita ja meidän tarvii säädellä. Et se on tosi dynaamista. Ja sen takia on tosi hankala sanoa, et tässä se raja menee, koska se on niin yksilöllistä ja se vaihtelee myös paitsi yksilöiden välillä, mut myös yksilöiden sisällä, että mitä se on.
Milla:
Ehkä mä jotenkin henkilökohtasesti oon tätä asiaa miettiny, et mulla se raja on ehkä siinä, että mulle tulee sellanen olo, et nyt mä en niinku jaksa. Nyt mä en jaksa soitella. Et mä tiedän, et tää toinen ihminen nyt kauheesti kaipais, et mä soittelen, mut mä en nyt jaksa, mä en oikeasti jaksa. Mun pitää olla nyt hetki itekseni tai näin ja sit mä oon jotenki opetellu, et mä tarjoon, että hei, että soitellaanko huomenna. Että lähetän jonkun tsemppaavaan viestin, et kaikki järjestyy ja mä oon sun tukena, että soitellaan huomenna. Et jotenkin semmonen keskitie siihen että, että missä on mun rajat ja kuinka paljon sitten pystyn tukemaan. Et ehkä sekin on sellainen asia, jota voi opetella ja jotenkin kuunnella itessään sitä.
Emilia:
Kyllä ja ehdottomasti liputan ton opettelemisen puolesta. Me ei mitään asiaa opita, jos me ei tehdä sen eteen töitä. Meissä ei oo tavallaan sisäänrakennettuna sellasta, et nyt näin mä osaan toimia täs ystävyyssuhteessa, vaan se on sellasta opettelua, välillä haparoimistakin. Ja toi just, et mä en jaksa, on must tosi tärkeä kokemus. Toinen sellainen hyödyllinen vois olla se, et jos kokee, on tosi turhautunut tai ärtynyt, jotenki tuntuu, et tulee olo, et mee pois siitä, me kauemmas. Et anna mulle tilaa. Niin se on myös mun mielestä todella tärkeä viesti. Ja sit ehkä tulee mieleen vielä sellanenkin, että kun meil on erilaisia ajatuksia, niin voi vähän tunnustella sitä, et onko ne ajatukset siitä ystävän tukena olemisesta sellasia, et mun pitäis olla tukena, vai onko ne semmosia, et mä haluan olla tukena. Koska usein nää tämmöset pitäisi-ajatukset, niin niihin liittyy tämmösiä ulkoisen motivaation lähteitä tai semmosia sisäisiä sääntöjä siitä, et millaisena minä kelpaan, millainen on hyvä ystävä. Ne liittyy tämmösen vähän niin kuin säännön ohjaamaan toimintaan. Ja sitten taas tälläset niinkun et mä haluan, niin ne linkittyy sitten voimakkaammin siihen sellaseen meijän sisäiseen motivaatiotilaan ja myös meijän arvoihin. Ja mä ehkä kuuntelisin enemmän niitä haluan-ajatuksia kuin niitä pitäisi-ajatuksia.
Milla:
Ja jos miettii tavallaan omasta näkökulmasta sitä, et haluaisiko, että ystävä tukee mua siksi, et se ajattelee, että mun pitää nyt tukea, vai haluaisiko, et ystävä tukee siksi, että se aidosti haluaa kyllä omissa rajoissaan tukea mua, niin totta kai se on jälkimmäinen.
Emilia:
Toi on musta tosi tärkeä näkökulma ja voi auttaa myös miettimään sitä, että miten ite ystävyyssuhteissa toimii.
Milla:
Se on ehkä helppo aina ajatella toisen kannalta, mut sit kun näitä samoja sääntöjä soveltaa itseensä, niin sitten huomaakin ehkä jonkun ristiriidan siinä. Mitäs, oisko sulla jotain muita ajatuksia vielä, joita haluisit aiheesta jakaa tai jotain ohjenuoria tai jotain?
Emilia:
No ehkä semmonen ajatus tulee vielä mieleen, että hirveän helposti varsinkin jos me huolestutaan ystävän voinnista, vaikka mielenterveydestä, niin me kannetaan sitä huolta yksin. Niin on hyvin mahdollista, et on monia muitakin ihmisiä just sillä hetkellä, jotka kantaa ihan samaa huolta. Ja silloin vois hyvinkin, se ei oo mun mielestä kenenkään selän takana puhumista tai mitään tällaista vehkeilyä, mitä ihmiset välillä ajattelee, et jos ottaakin puheeks jonkun toisen ystävän kanssa sen, et hei, että miltä susta tuntuu nyt on ton toisen ihmisen toiminta. Ja varsinkin jos tietää, et huomaa, että ystävällä on taustaa vaikkapa jostakin mielenterveyden ongelmista, niin mun mielestä se ei ole mikään synti ottaa sitä puheeksi toisten ystävien kanssa. Silloin se huoli on myös jaettu ja siin on useampi ihminen, ketkä voi miettiä sitä, että mitä tässä tilanteessa voisi tehdä ja arvioida myös sitä, että miltä tämä näyttää. Et jos meillä on oma kokemus, et nyt tolla toisella menee huonosti, niin kuitenkaan meidän ajatukset ja tunteet eivät aina ole faktuaalisesti oikeassa. Eli me tarvitaan vähän sellasta faktojen tarkistusta myös ja sen takia se voi olla ihan hyödyllistäkin ottaa sen puheeksi.
Milla:
Varmasti. Ja niitähän on ihan hirveen raskas kyllä kantaa, jos vaikka ystävä pyytäisinkin, että jäähän tää vaikka meidän välille. Et tavallaan siinäkin miettiä, että missä se kulkee se raja, että milloin niistä asioista saa puhua muiden kanssa ja milloin pitää sitten kunnioittaa sen ystävän toivetta.
Milla:
Et tosi vaikeita kysymyksiä ylipäätään. Mutta joo, kannustaisit kuitenkin aina aina puhumaan ja jakamaan omia kokemuksia muiden kanssa.
Emilia:
Kyl mä ajattelen silleen, et jos huomaa, et on hyvin kuormittunu. Toki on eri asia, et miten sitä jakaa, missä tilanteessa sitä jakaa, missä sitä kuuluttaa sitä asiaa. Mutta kyllä mä myös sitä omaa jaksamista tukisin sillä, että nyt kun meillä ei ole työnohjausta ystävyyteen, missä voitas miettiä näitä keissejä, niin sit on joskus ihan viisasta, että käännytään myös toisten saman henkilön ystävien puoleen ja vähän mietitään, et mitä on menossa.
Milla:
Aivan. Kiitos tosi paljon Emilia, oli tosi hyviä ajatuksia, joista varmasti monelle on paljonkin apua tällasissa tilanteissa.
Emilia:
Kiitos.
[Loppumusiikki]
Vastaa