Nyyticast #22: Rakas, raskas ystävyys

26.10.2020 — Minna Savolainen

Joskus ystävällä menee huonosti. Omia rajoja ystävän tukemisessa voi olla vaikea tunnistaa, kun rakasta ihmistä haluaisi auttaa ja huoli toisesta on suuri. Miten paljon ystävää pitää ja voi tukea? Minkälaisia tunteita ystävän mielenterveysongelmat itsessä herättävät ja kenelle niistä voisi puhua? Korona-aika on saattanut myös olla monelle kovin raskas ja tarvetta tuelle on paljon. Jaksossa jaetaan ajatuksia aiheesta ja myös omia kokemuksia siitä, miten on saanut apua ja millainen apu on ollut sitä kaikista tärkeintä. Aiheesta keskustelemassa ovat FinFamin omaistyön asiantuntija Marjukka Kaitakorpi ja kokemusasiantuntijana FinFamilta Olga Klemetti. Jaksoa houstaa Nyytissä harjoittelijana ollut Milla Järvensivu.

Kuuntele NyytiCast jakso #22: Rakas, raskas ystävyys tästä tai klikkaamalla kuvaa.
Äänitteen kesto: 40 min.

Anna palautetta tästä NyytiCast-jaksosta tällä lomakkeella.

Tekstivastine

Puhujat

LITTEROINTIMERKINNÄT

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Milla:

Moi. Tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Tässä jaksossa puhutaan ystävyydestä ja erityisesti ystävyyden vaikeimmista puolista, koska joskus ystävällä menee huonosti. Erityisen vaikeita on esimerkiksi ystävän mielenterveysongelmat, koska voi olla tosi vaikea tietää, että kuinka paljon niihin viittii puuttua, mistä hakee apua ja miten oikeastaan itse niihin suhtautua. Ja myöskin se, että ehkä haluaiskin hirveästi antaa tukea, mutta ei oikein tiedä, että miten ja mitä se toinen tarvis.

Mun kanssa tässä jaksossa on FinFamin kokemusasiantuntija Olga Klemetti ja FinFamin omaistyöntekijä Marjukka Kaitakorpi. Tervetuloa kuunteleen.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Moikka ja tervetuloa ja kuunteleen NyytiCastia. Mun nimi on Milla ja mun kanssa täällä on tänään –

Marjukka:

Marjukka.

Olga:

Ja Olga.

Milla:

Tervetuloa mukaan. Jos mietitään vähän elämän haasteita ja vaikeempii asioita, niin miten mielenterveysongelmat teidän mielestä vaikuttaa ystävyyteen?

Olga:

No mielenterveysongelmat vaikuttaa ystävyyteen sekä huonolla että hyvällä tavalla. Huonolla tavalla voi olla, että se ystävä voi muuttua aika paljon ja voi ystävästä tulla jotain semmosia piirteitä esille, mitä ei oo ennen vaikka aatellu. Mut sit mä aattelen, että se hyvä puoli siinä on se, että siitä ystävyyssuhteesta tulee paljon syvempi jotenki. Että kun sä kerrot niitä oikeasti mitä sulle kuuluu ja sä jaat vaikka sun elämän haasteita, vaikka mielenterveydellisiä haasteita, niin tuntuu, että te pääsette siinä ystävyyssuhteessa johonki sellaselle tasolle, mihin ilman sitä mielenterveyssairautta ei ois päässy.

Marjukka:

Joo, se voi vahvistaa munkin mielestä sitä ystävyyttä, tavallaan sitä just niinku Olga sano, niin syventää sitä. Et sitten jos just näistä asioista ei puhuta, että jos vaikka nyt ystävä masentuu ja vähän eristäytyy tai se kokemusmaailma on tosi erilainen ja siitä ei puhuta, niin se saattaa eristää tai et se ystävyys sit saattaa jopa katketa. Mut et sit jos pystytään jakamaan, niin tavallaan se saattaa sit taas lähentää.

Milla:

Mitä te ajattelette, mistä se johtuu, että voi joskus olla vaikea jakaa ystäville mielenterveysongelmia esimerkiksi?

Olga:

No mä ajattelen, että ehkä yksi suurimmista syistä voi olla ehdottomasti häpeän tunne. Et se, joka on sairastunu tai se, joka oireilee, niin se voi ajatella sillä tavalla, että mä oon ainut tässä maailmassa tai et mussa on jotain vikaa ja että se toinen ei vaikka hyväksy mua sellaisena, minkälainen mä oon. Ja on jotenkin niin suuri sellanen häpeän verho. Niin tähän mä haluan mainita, että se häpeä ei pelkästään johdu siitä, että vaikka se ystävä on sairastunu, vaan myös siitä, että jos sen ystävän lähipiiri on sairastunu ja se jollain tavalla heijastuu sen ystävän elämään. Et sekin voi jotenkin kaventaa sitä ystävyyssuhdetta, jos aattelee sen niin suurena häpeänä, et mä en voi kertoo mun lähipiirin sairaudesta tai ees mun omasta sairaudesta.

Milla:

Niin, et se kynnys voi nousta turhan korkeeks. Onko teillä jonkunlaisia kokemuksia tällasista asioista?

Olga:

No ehkä sellanen tulee mieleen, että siinä vaiheessa, jos se ystävän mielenterveysongelma on jotenkin uusi juttu, niin mä ite oon ollu alussa varsinkin tosi hämilläni siitä, että ei oo vähän niin kuin ensin tullu sitä syytä sille käytökselle, mut se käytös on vaan jollain tavalla muuttunu. Et totta kai sitä mäkin olen miettinyt, mikä sille mun ystävälle on tullu, miks se käyttäytyy noin. Se voi käyttäytyä tosi inhottavasti. Ja siinä on vaarana se, että vähän niinku jättäytyy siitä ystävyydestä, et antaa sen vaan olla. Koska se toinen ei ole kertonut periaatteessa, et mistä tämä johtuu, koska se ei oo uskaltanu kertoo. Mut sit jos se kertois, ni se vois olla, et se pääsis sille tasolle se ystävyys, et puhuttais ja sit elämä jatkuis.

Milla:

Niin, et koeks sä, et suurin uhka siinä ois tavallaan semmonen kommunikaatiokuilu tai että se ei välity?

Olga:

Joo, ehdottomasti. Ja sit se toinenkin alkais varmaankin ymmärtää sitä sun käytöstä, vaikka se vois olla inhottavaa käytöstä, ni se toinen jollain tasolla sit ymmärtää, mistä tää johtuu. Et tää ei oo sun oikeata käytöstä, vaan tämä johtuu jostain muusta.

Marjukka:

Ja jos vaikka se, että toinen ei jaksa vastata viestiin tai ei jaksa pyytää lähteen johonkin, et ystävälle saattaa tulla semmonen tunne, että aina mä joudun kysymään tai että eiks toi nyt toinen olekaan niin kiinnostunut tästä ystävyydestä kuin minä, niin sitten jos saakin sen ymmärryksen, et okei, silloin nyt tosi vaikeeta, et se jaksa, niin sit on helpompi ymmärtää se, että ite joutuu ehkä olen hetkittäin aktiivisempi siinä ystävyyden ylläpitämisessä kuin se toinen.

Millä:

Ehkä siinä myös, kun tietää, että toisella on vaikea jakso elämässä, niin sitten pystyy kääntää sen vähän niinku poispäin itestään. Tai että ymmärtää, että se ei johdu nyt joku musta, että mä olisin vaikka huono ystävä, että tää mun ystävä ei oo muhun niin paljon yhteydessä tai vastaa mun viesteihin. Vaan et se johtuu nyt tästä tilanteesta.

Olga:

Joo. Ja just se, et ei vastaa viesteihin tai vaikka ollu sellasta käytöstä, että on vaikka suuttunut jostain tosi pienestä asiasta, niin sitte ite miettii helposti, että teinks mä nyt jotain, oisinks mä voinu tehä toisin. Mut sit ku se ei johdu siitä, vaan se johtuu siitä sairaudesta siellä taustalla.

Milla:

Ajattelisitteks te, että tavallaan toi ois sitte hyvä tapa suhtautua tähän ystävän tilanteeseen, siihen ystävyyteen? Vai miten siihen kuuluis sit suhtautuu tai ois hyvä suhtautua?

Marjukka:

No mä aattelisin, että mielenterveysongelmat on sairauksia muiden sairauksien joukossa. Et tavallaan et oli sitte kaverilla diabetes tai epilepsia tai jalka poikki, niin miettii, että miten niihin suhtautuis. Että mä ainakin toivoisin, et näihin mielenterveysongelmiin tavallaan suhtauduttais niin kuin et okei, että se on nyt tällainen juttu ja se oireilee näin. Mut että tavallaan ainakaan sen takia ei mikään ystävyyssuhde katkeis.

Olga:

Sellanen tietynlainen tiettyyn pisteeseen asti ymmärtäminen on, et kaikkea ei tarvi ottaa mun mielestä vastaan. Että kyl se itellekin pitää tietynlaiset rajat asettaa, että jos toinen käyttäytyy jotenkin tosi rumasti sua kohtaan, niin ei sun tarvi sitä kestää. Vaan sä voit sanoa sille vaikka sillä ois mikä tahansa mielenterveyssairaus taustalla. Mut sit sellai ymmärtäminen, et okei, mä ymmärrän, mistä tämä johtuu ja et tää ei nyt niinku, jotenki et nyt vähän niinku puhuu se sairaus ja nyt puhuu tämä oikea persoona. Semmosen eriyttäminen.

Marjukka:

Joo, toi on tosi tärkeää, mitä Olga sanoit just toi, että kaikkea ei tarvitse sietää ja siinä ystävyydessäkin on hyvä pitää ne terveet rajat. Et tavallaan, et sairauden piikkiin ei voi laittaa ihan minkälaista käytöstä tahansa.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Että tavallaan ystävälle voisi kommunikoida tälläsiä rajoja?

Olga:

Jos vaan pystyy, niin sit ehkä silleen suoraan sanoa, että jos se vaikka joku käytös siinä ystävässä ärsyttää sua, niin kyllä sanoa, et hei, se mitä sä sanoit äsken ärsyttää mua, mutta jotenkin sillä tavalla, että kuitenki antaa sen fiiliksen sille toiselle, et sä oot siinä tukena, et sä autat kyllä, et jos sä tarviit apua.

Marjukka:

Ja myös senkin, että ehkä sitten jos ystävällä on tosi vaikeeta, niin helposti käy niin, että ite ei välttämättä sitten, jos itelläkin on jotain hankaluuksia elämässä tai vaikka mieli maassa, et sit ei välttämättä niin ku puhu niistä ystävälle. Et tavallaan ajattelee, ettei halua kuormittaa sitä toista, niin ehkä senkin sanominen, et hei, et mullakin on nyt tämmönen tilanne, että ei aina jaksa tai et tavallaan se ymmärrys, että ei ystäväkään aina jaksa.

Olga:

Joo, toi oli kyllä hyvä pointti. Sillä tavalla, että sun ei tarvi olla se, joka ottaa kaiken vastaan, että sullaki saa mennä huonosti ja sä saat kyl sen sanoo. Ja myös sekin, että sitä helposti ajattelee, että no eihän tää mun murhe oo niin jotenki tarpeeks iso, et miks mä sanoisin tästä tolle, kun sil on isompia asioita. Ni jokasel on kuitenkin se oma kokemus siitä omasta murheesta. Et senkin saa kyl sanoo, et mua ärsytti tää ja mua alko ahistaa tää asia. Ja mul menee nyt huonosti tän asian takia.

Milla:

Ihan tosi hyvin sanottu mun mielestä molemmilta. Et jotenkin ehkä se, et jos itsensä alkaa sivuuttaa siin ystävyydessä, ni ehkä siinä lopulta tekee sit hallaa vähän kummallekin. Et ei pysty tavallaan olee sitten ihan rehellinen myöskään siinä ystävyyssuhteessa toiselle.

Olga:

Niin ja just se, että se on tosi hienoa, jos toinen pystyy avautuu ja toinen kuuntelee, mut sen roolin ei tarvi mennä niin, et toinen on aina terapeutti ja toinen on aina se puhuja. Tai sillä tavalla, että se ystävyyshän perustuu siihen, että se on vuorotellen toiste päin.

Milla:

Mitä jos on ajauduttu vähän ystävyydessä sellaseen tilanteeseen, et se kaava oan vähän muodostunu sellaseks, et toinen on just niinku sanoit Olga toi niinku terapeutti, niin miten siitä pääsis tavallaan sit irti?

Olga:

Ehkä, no mul on periaatteessa omasta kokemuksesta on käyny sillä tavalla, että on ajauduttu periaattees siihen pisteeseen. Ja sit kun ite oon huomannut sen, et mä oon ehkä toiminut vähän semmosena terapeuttina, niin sit mä oon laittanu suoraan vaikka linkin tai puhelinnumeron johonki yhteydenpitopaikkaan vaikka että ota tänne yhteyttä, että voisit sä mennään vaik tänne jutteleen. Silleen, et ohjaa sen ystävän eteenpäin, että on muitakin ihmisiä kenelle voi puhua. Mut senkin jos tekee vähän silleen hienovaraisestikin. Et siinä on monia tyylejä.

Marjukka:

Ja sit just jos vaikka ystävällä on vaikea mennä tai pelottaa mennä vaikka hakeen apua opiskeluterveydenhuollosta tai psyk-sairaanhoitajalta, niin et ehdottaa vaikka et hei mä voin tulla sun kanssa ekalle kerralle, et madaltaa sitä kynnystä mennä yhdessä.

Milla:

Niin, eli jotenkin ilmaisee, että mä oon tukena, mutta mä en voi olla nyt yksin tässä sun tukena. Tosi hyvä ajatus ja aika semmonen hienovarainen tapa myös ilmasta asia, toi että ohjais jonnekin keskustelemaan.

Marjukka:

Niin että siinä samalla myös viestittää ja kertoo sille ystävälle, et hei, mä välitän susta näin paljon, et mä haluan, että sä saat apua, että sä voisit paremmin. Et välittämistähän se on.

Milla:

Ehkä sekin on sellaista, jonka ystävä voi sit jälkikäteen huomata, että olipa hienoa, että sä silloin ohjasit mut tonne.

Olga:

Niinpä, juurikin noin.

Milla:

Miten sitten, jos tuntuu, että se ystävän tukeminen alkaa just olla hirveän raskasta ja tekis vaikka noin, että ohjais hänet jonnekin avun piiriin, mutta tuntuu, et ne omat voimavarat alkaa silti siinä loppua, niin miten sitä omaa jaksamista vois tukee?

Olga:

Mä aattelen, et ehdottomasti itse hakeutuu sinne jonnekki juttelemaan. Vaikka että esimerkiksi Tampereella on niin monta eri paikkaa, mihin voi mennä matalalla kynnyksellä esim. Osviitta, niinkun nimeltä sanon, niin sinne voi vaan mennä oveen koputtaa ja sanoo, voiks mä jutella sun kanssa. Ja joku juttelee sun kanssa ja sit sä voit lähteä pois ja mihinkään ei kirjata mitään. Et ei tarvitse vähän niinku tulla potilaaksi, että sais ite keskusteluapua. Ja sit se, että itekin juttelee vaikka ihmisten kanssa, et ethän sä voi ottaa sun reppuun kannettavaks kaikkii sun ystävän asioita. Totta kai sunkin reppu täyttyy jossain vaiheessa, et kyl sunkin pitää päästä puhuu ja kertoo niitä asioita eteenpäin. Ja se ei oo mun mielestä luottamuksen rikkomista, vaan se on sun oman hyvinvoinnin ylläpitämistä.

Marjukka:

Joo ja sitten ton lisäks kans pitää elämässä pitää niistä asioista kiinni, mistä ite saa iloa ja hyvinvointia. Että harrastuksista tai opiskelusta tai mikä ikinä se onkaan, mikä tavallaan on itelle sitä palauttavaa ja siit tulee hyvä mieli. Et tavallaan pitäis niistä asioista myös kiinni, että kans niinku et itellä on oikeus voida hyvin ja olla iloinen, vaikka toisella ois paha olla. Et joskus siitäkin kokee helposti syyllisyyttä, et vitsi, et voinks mä nyt olla iloinen ja mennä harrastaa ilosesti, kun mun ystävällä on noin paha olla.

Olga:

Ja sit se, et se ei oo kovin helppoa, et se voi olla tosi vaikeetakin ja siinä kestää hetken, et oppii siihen vähän niinku antaa itelleen luvan, et kyl mä voin mennä ja kyl mä voin nauraa ja olla ilonen. Ja vaikka et kyl mä voin olla toistenkin kavereitten kanssa, eikä jotenkin tarvii vaan omistautuu sille yhelle ja auttaa sitä koko ajan. Et se on just sellasta luvan antamista itelleen.

Marjukka:

Juu toi luvan antaminen on tosi hyvin sanottu.

Milla:

Niinpä, ihan samaa mieltä ja varmaan siis siinä kohtaa, jos on ite aika empaattinen tyyppi tai tuntee paljon myötätuntoa sitä ystävää kohtaa, joka on hyvä asia, ni sitte pitää varmaan miettiä jollain tavalla sitäkin, että kuinka paljon jaksaa kokee sitä myötätuntoa, ettei siitä tuu tavallaan semmosta ihan liian painavaa taakkaa siitäkään.

Olga:

Siitähän on paljon puhuttu myötätuntouupumuksesta. Et sä väsyt sen takia, kun sä tunnet niin vahvasti. Tai et sä haluut auttaa.

Marjukka:

Ja just ton muistaminen, että just siks on tärkee hakee itelleenki apuu ja huolehtia itsestään, että eihän se auta sitä ystävääkään se, että jos itekkin siinä sitte uupuu rinnalla.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Miten sitten siinä tilanteessa, jos alkaa tulla oikeasti huoli ystävästä, et esimerkiks ystävän puheet alkaa olla hirveän huolestuttavia tai vaikka pelottavia? Niin mistä sit lähtis hakee apu ja missä siitä voi sitten puhua?

Olga:

Niin, se on helppo sanoo vaikka, että soita 112:een tai soita johonki hätänumeroon. Mut sit toisaalta sitä voi mennä itekin semmoseen vähän niinku shokkitilaan ja ehkä siinä voi tapahtua sellanen, että sulkee sen tilanteen ulkopuolelle et jotenki ei tämä oo vaarallista. Voi käydä niin. Se on tosi helppo sanoo silleen, että no sit vaan hälytät apua. Mut entä jos se ystävä sanoo, että et sitten soita mihinkään. Ja sitten tuli siihen vielä mieleen, että jos ei uskalla vaikka johonkin hätänumeroon soittaa tai ei tiedä vielä, että tarviiko soittaa, niin jos pystyis edes ilmoittaa siitä asiasta vaikka sen ystävän vanhemmille, sukulaisille, kaverille, jollekin ja kertoo vähän niinku sen huolensa eteenpäin. Et sit joku osais tehdä siinä tilanteessa jotain, kun oikeasti tarvis apua, jos susta tuntuu, että sä et tiedä, mitä pitää tehdä.

Marjukka:

Ja toi on just aika monesti niin ku tulee pikkuhiljaa se käytös muuttuu tai tulee semmonen vähän epämääränen huoli, että onkohan nyt kaikki ok vai kuvittelenko mä vai onko tää nyt semmonen asia, mihin pitäis puuttua, vai onko tää nyt vaan huono päivä. Et varsinkin alussa se on tosi hankala erottaa se, et onks nyt semmonen asia, et nyt pitää hälyttää apua vai että liioittelenko mä. Tai sit saattaa jopa tulla semmonen ajatus, että suuttuuko toi mun ystävä, jos mä nyt otan johonkin yhteyttä. Että saattaa pelottaa se, että rikkooko se sen ystävyyden. Mut sillä just, että ottaa sen ihmisen kanssa puheeks, et hei, et mä oon huomannut tämmöstä, että mulla huoli susta, et mitä sä ite aattelet. Ja sit vaikka lähtee ite puhumaan vaikka opiskeluterveydenhuollon tai jonkun toisen läheisen kanssa, niin et tavallaan monta päätä on ehkä enemmän kuin yksi, että sit voi toisen kans miettiä, että ois hyvä tehdä.

Olga:

Tuli mieleen yksi esimerkki omasta tilanteesta, sellainen, että mulla oli yksi kaveri, jonka kanssa en ollut niin läheinen, että se ois mulle kertonu niin henkilökohtaisia asioita. Mut mä asuin sen kaverin kanssa samalla paikkakunnalla. Kun taas sit sen kaverin tosi läheinen ystävä asui eri paikkakunnalla. Niin yksi päivä sen kaverin läheinen ystävä laitto mulle viestiä, että voisitko käydä kattomassa tätä kaveria. Että hän on vähän huolissaan siitä. Ja mä menin sit sen kaverin luokse ja siellä sitten selvis, että oli ihan oikeassa siitä huolesta ja niin edespäin. Mut mun mielestä oli jotenkin hienoa, että se läheinen ystävä ilmoitti mulle siitä, et voisitsä käydä kattomassa, et mä oon huolissaan. Ja sekin oli mun mielestä hienoa, että se oli ilmoittanut sille sairastuneelle kaverille, et mä nyt ilmotan Olgalle tästä asiasta, et hän tulee kattoon sua. Koska siinäki et jos ei se ois ilmottanu, et mä kerron asiasta eteenpäin, ni se ois voinu se kaveri suuttua sitte. Et se ois se luottamus menny siinä.

Milla:

Mulle tuli ehkä tosta jotenkin mieleen tai ensinnäkin siis tosi ihana esimerkki tällaisesta tuesta ja et miten monta tapaa voi olla tukea. Mutta jotenkin se, et siinä kohtaa, kun ystävällä oikeasti menee huonosti, ni siinähän on vähän voi olla keinot tosi vähissä. Niin sinänsä tosi hienoa, et löytyy tollasiakin keinoja. Ja ehkä se, että se jos on ite tavallaan sen autettavan roolissa, niin jotenkin muistaa sen, että kaikki yleensä ymmärtää. Et kaikki yleensä ymmärtää, et joskus menee huonosti. Ja joskus voi olla sellainen tilanne, että tarvii vaikka ei niin läheisen kaverin käymään siellä kotona kattomassa, että miten sä voit.

Olga:

Jep. Ja jotenkin se, että sekin kannattaa pitää mielessä, että jos kuka tahansa ihminen laittaa sulle mitä tahansa vaikka itsetuhoisuuteen viittaavaa, ja vaikka se laittais siihen perään, et älä kerro tätä kellekään, mut jos se laittaa sulle sen viestin, et hän oli itsetuhonen, niin onhan se jonkunlainen semmonen avunpyyntö. Et kerro tästä eteenpäin, et mä tarviin apua. Ja mun mielestä siinä vaiheessa oikein on tehty se, että kertoo siitä jollekin sitte läheiselle tai esittää huolen eteenpäin tai soittaa apua, kun taas sit se, et ei tee mitään ja lamaantuu.

Marjukka:

Ja sekin, että vaikka se eka reaktio olis se, että lamaantuu tai semmonen et apua, mä en tiedä, mitä mä teen, niin et sekin on ookoo. Et sitten voi myöhemmin tavallaan ottaa yhteyttä ja hei palata siihen asiaan, et vaikkei just sillä hetkellä osaa reagoida tai menee puihin, niin et siihen asiaan voi palata kun on vähän miettiny ja saanut ne omat tunteetkin rauhotettua. Että onhan se ihan hirveä paikka, et ystävä puhuu, rakas ihminen puhuu vaikka että haluaa satuttaa itteensä. Niin ei se oo mikään helppo paikka olla, et tavallaan myös siinäki on myötätuntonen itseänsä kohtaan, että ei aina löydy niitä oikeita sanoja. Tai et joskus se voi olla ihan vaan, että kuuntelee ja on läsnä. Et sekin riittää, et ei tarvi osata sanoo mitään ihmeellistä. Että joskus on kauheae paine, et nyt haluan auttaa ja nyt pitäs osata toimia.

Olga:

Just näin ja ehkä tosta tulee mieleen, et ite oon just miljoona kertaa kokenu semmosta riittämättömyyttä, vähän niinku et toiminks mä oikein, olinks mä tarpeeks tukena. Et mitä mun ois pitäny tehä. Ja sitte miettiny jotenki, et mikä on se oikea tapa just reagoida. Mut sit menny vaan elämässä eteenpäin ja aatellu, että kyl se oli siinä tilanteessa sit oikea tapa. Että jos mä lamaannuin siinä tilanteessa, ni se oli sit oikea tapa. Ja sit just että jos lamaantuu siinä tilanteessa, niin palaa vaikka sit jälkikäteen siihen ja toimii sitten miten pystyykään toimii. Ja just se, että itsekin mietin aina, et mitkä on nyt ne oikeat sanat, et mitä mä voin sanoa tähän. Mut joskus ehkä on parempi vaan olla hiljaa.

Marjukka:

Ja joskus on niin isoja tai vaikeita asioita, tai niin iso suru, että eihän siihen välttämättä oo mitään sanoja. Niin kyl silloinkin voi sanoa sen, et mul ei oo nyt sanoja tähän tilanteeseen, et mä en tiedä, mitä sanoo, mut mä oon tässä sun tukena.

Milla:

Niin että se saattaa sitten sille ystävällekin olla helpompi se, että ei tarvi kuunnella mitään hassuja puheita, hyvää tarkoittavia, mut ne saattaa sitten tuntua, että ne ei sovikaan siihen tilanteeseen.

Olga:

Mulla on ehkä auttanu se, että just ku suurin osa ystävistä asuu eri paikkakunnalla, niin on vaikka snäpin kanssa yhteydessä ja ite kun oon laittanu joskus snäppivideon jonnekin kaverille, jossa on kertonut omista haasteista ja vaikka surusta ja tämmösestä ja huolesta jostain toisesta läheisestä, niin kaikesta suurin apu, mitä mä oon saanu, on se, kun mun ystävä on vastannu siihen videoon, että voi muru ja kymmenen sydäntä perään. Et ei siihen paljoa tarvi.

Marjukka:

Ja toi on just ihanasti sanottu ja ihanasti toimittu tää sun kaveri. Että monestikkaan niin kuin me kaivataan sitä, et joku kuuntelee meitä, joku kuulee sen meijän asian, ettei ei siin välttämättä se ystäväkään odota, että nyt nää asiat ratkee tai että sä pystyisit ratkasee nää mun ongelmat, vaan se riittää, että joku kuulee.

Olga:

Niin, just näin. Mut sit se, kuka auttaa, niin sit se yleensä just miettii, et apua, mitä mun pitää sanoa, mitä mun pitää nyt ratkaista, että tämä ongelma. Mut kun ei sun tarvi ratkaista sitä ongelmaa.

Milla:

Auttaminen on monesti aika vaikeeta. Se on mun mielestä tai et ehkä sekin on sellanen, jossa voi tavallaan pikkuhiljaa oppia, mutta vaikka sitä tekis kuinka paljon, niin ei sitä silti välttämättä vaan aina löydy keinoja, että jotenkin pystyis oikealla tavalla aina auttamaan.

Marjukka:

Ei, se olis aika epäinhimillistä, et olis semmonen, että aina osaisi toimia oikein ja aina olisi oikeat sanat. Et eihän kukaan siihen meistä pysty.

Olga:

Sepä. Just ehkä tärkeintä on se, että se ihminen tulee kuulluksi ja just että joku kuuntelee ja joku välittää. Ja vaikka et sä ymmärtäiskään, mitä se ystävä sanoo, niin sä yrittäisit edes ymmärtää.

Marjukka:

Ja tuli kans mieleen toi, että tunnistaa ne omat tunteet, mitä itessä herää, kun kuuntelee sen ystävän huolia. Et tunnistaa, et okei, nyt tää on tää mun hätä, mikä mulla nousee. Mulla on suuri hätä mun ystävästä ja sitten se hätä yrittää, et nyt pitää ratkaista ja nyt pitää auttaa. Et pystyiskin tavallaan ottaa askeleen taaksepäin, et okei, nyt mul on hätä ja mites mä nyt autan tätä ystävää- Että se helpottaa siinä, että tunnistaa niitä omia tunteita ja pystyis oleen niitten kanssa.

Olga:

Ehkä just sellai hätä ja ehkä suru ja se just sellai riittämättömyys. Et osaanks mä nyt auttaa. Et miten mun pitäis auttaa.

Marjukka:

Ja sit ehkä noi ja toi riittämättömyys on ehkä just se, mikä kolahtaa itellekin. Ja sit ehkä jos tilanne jatkuu pidempään, niin sit saattaa kans tulla niit turhautumisen tunteita, et eiks tää tilanne nyt helpota, että vaikka ois yrittäny auttaa, et saattaa tulla semmost turhautumista ja eiks nyt mikään auta. Ehkä voi olla jopa vihainenkin sille tilanteelle, että miks tää nyt on näin hankalaa.

Olga:

Ja sitten kans sekin, että jos se ystävän mielenterveyssairaus on jatkunu jotenki pidempään, niin voi tulla ihan ääretön suru siitä, et on tietyllä tavalla menettänyt sen vanhan ystävän. Et se on sellanen, mikä itellä kolahtaa. Että suree sitä, ettei enää oo sitä täysin samaa ihmistä, kenen kanssa vaikka jakoi sen nuoruuden ja sit vaikka kasvanut aikuiseksi, jos on kyse jostain pitkäaikasesta ystävästä. Et se voi se sairaus niin paljon muuttaa sitä ihmistä, ettei sit enää oo se sama.

Milla:

Joo, mä tunnistan kans omasta elämästä vahvasti sen, että on se suru siitä, että sitä ystävyyttäkään ei enää oo, että se on tavallaan hävinny. Ettei pysty toisen kanssa olee enää samalla tavalla kuin joskus on vaikka ollu. Et se sairaus on jotenkin tullu siihen väliin.

Olga:

Joo just näin. Ja sit saattaa olla vihainen sille sairaudelle. Mä oon monta kertaa miettiny, että ai että mä vihaan sitä sairasta, ai että mä vihaan kaikkea, mitä siihen liittyy. Mutta ai että mä rakastan sitä mun ystävää. Jotenkin sen tietyllä tavalla erottaminen, et ethän sä sitä ystävääsi vihaa, vaan sä vihaat sitä sairautta.

Marjukka:

Toi on tosi tärkeetä. Ja sit kans tuli mieleen, mistä vähän jo aikasemmin puhuttiinkin, niin saattaa olla semmonen syyllinen olo, et jos itellä vaikka opinnot etenee ja asiat menee ihan ookoo, niin sit saattaa olla syyllinen olo, että miks mulla menee asiat paremmin kun tolla mun kaverilla. Et miten mä oon ansainnut tän.

Olga:

Ja sit tulee sellanen olo vähän että ei viitsi hehkuttaa sitä omaa onnea, tai ei viitsi puhua niistä omista hyvistä asioista. Jos vaikka näet sitä sun ystävää ja sit se ystävä kysyy sulta, et no mites sulla menee, niin helposti vastaa sä sanot, että no ihan jees, vaikka oikeasti ois tapahtunu jotain tosi ihanaa ja kivaa, mut kun sä et jotenkin pysty sanoo sitä välttämättä.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Toikin on mun mielestä mielenkiintoinen kysymys, et kuinka paljon sitten voi jakaa ystävälle, jolla menee huonosti. Mitä te siitä ajattelette?

Olga:

Niin, se on kyllä tosi vaikea kysymys, eikä siihen varmaan mitään sellasta yhtä rajanvetoo ole, että niin, itsekin olen miettinyt tuota samaa kysymystä. Mitä mä nyt voin kertoa, et voinks mä kertoa mun hyviä asioita jos sillä mun kaverilla menee huonosti. Ja sit taas jos sillä kaverilla on hyvä hetki, sellainen hyvä jakso elämässä, niin voinko mä kertoa, et mul menee nyt huonosti.

Marjukka:

Mulla on itellä kans semmonen kokemus, et sit kans, että jos ystävällä on vaikeeta niin sit sanoo, että hei, että kerro nyt, miten sulla menee, et kerro nyt jotain et sulla menis edes paremmin. Tai että se saattaa silti, vaikka ystävällä itsellään olis vaikeeta, niin hänestä saattaa silti tuntua ihan kivalta kuulla, että ai sulle on tapahtunut tommonen juttu, et tosi hienoa. Et eihän se tarkota sitä, että jos olis mielenterveysongelmia, että ei pystyis oleen iloinen toisen puolesta. Että ei myöskaan varota liikaa kai et tääkin on semmonen asia, mistä voi puhua tai sanoa vaikka ääneen, että voinks mä nyt kertoa tai että mua vähän huolettaa tai et miten sä reagoit tähän asiaan. Et jonkun ystävän kanssa se voi toimia, et ihan tästäki puhuu, ottaa puheeksi.

Olga:

Joo, täysin samaa mieltä. Ja just ehkä itsekin omalla kohalla huomannut sen, että kun omassa lähipiirissä perheenjäsenellä menee tosi tosi huonosti ja on koko ajan semmosia huonoja hetkiä melkeinpä mielenterveysongelman takia, niin sitten, jos mä jaan niitä mun kaverille, niin mun kaverit on jotkut ollu tosi varovaisia just siitä, et mitä ne on kertonu. Mut sit mä oon oikein niinku lypsänyt niiltä sitä, että kertokaa jotain ihanaa. Tai et mun kaveri sai lapsen, niin ai että mä olin maailman onnellisin siitä, et hänellä meni hyvin ja hän sai sen lapsen, vaikka samaan aikaan mun perheenjäsenellä menee tosi huonosti. Et ei se sitä sulje, et mä en vois olla maailman onnellisin sen toisen puolesta, jos mun lähipiiril menis huonosti.

Marjukka:

Ja se voi myös antaa sitten sitä toivoo, et hei, että mullakin voi joskus mennä vielä noin hyvin tai mäkin voin joskus saada ehkä lapsen. Et se voi myös luoda siitä toivoo sille ystävälle.

Milla:

Niin, sitä mietin vielä, et ehkä tohonkin liittyen se, että se ystävä on pohjimmiltaan kuitenkin se sama. Tai et siin on läsnä se sairaus tai vaikea tilanne, mut et se on se sama, mitenkään pohjimmiltaan muutu tai et vaikka jos on ystävällä iso suru, niin silti se on siellä, se on sama. Se on niinku sureva ihminen mutta se on se sama ihminen, jonka on tuntenu aikasemmin.

Olga:

Ihan täysin samaa mieltä ja just jotenki ehkä semmoset yhdet elämän koskettavimmat hetket on tullu siitä, kun jotenkin ku se lähipiirissä oleva on ollut pitkän aikaa sen mielenterveysongelman kanssa ja sit ne hetket, kun mä näen niit pilkahduksia siit vähän niinku siit oikeasta persoonasta ja siitä niin sanotusta vanhasta ihmisestä. Niin tulee sellanen olo, et vitsi se on vielä tuolla jossain, se on vaan niin jotenki piilossa se vanha ja ihana ystävä. Mut kyl se viel on siellä ja kyl sitä vielä tulee esille, et ei se oo mihinkään kadonnu. Vaik sen päällä on vaikka mitä muuta.

Milla:

Miten sitten, jos puhutaan vielä itse avun pyytämisestä ystävältä. Minkälaista se teidän mielestä on?

Marjukka:

Ei se oo aina helppoa. Se, että just saattaa ajatella, että en mä halua olla vaivaksi tai en mä halua kuormittaa, että onks tää nyt niin iso asia tai kyllä mä pärjään. Että & tavallaan ehkä liiankin helposti sitä koittaa pärjätä itekseen, että vois ehkä helpomminkin jakaa asioita.

Olga:

Joo, just näin. Ja vähän tohon aikasemmin puhuttuun viitaten, niin sitä jotenkin itekin ajattelee, et onko tää mun asia nyt jotenkin sen huolen arvonen. Tai jotenkin että onko tää, jos mä ite mietin tosi paljon jotain asiaa ja se on mulle jotenkin iso asia, niin sit ite aattelee, et no ei tää muille oo iso asia, että tää on pieni asia. Jotenkin aina tosi paljon vähättelee omiakin asioita, et ei tää nyt oo jotenkin sellanen, minkä haluis kertoa tai toista kiinnostais. Totta kai sitä toista kiinnostaa.

Milla:

Minkälaista, jos mietitään viel tota tukee, niin minkälainen on semmosta parasta tukea? Tai tuleeko teille mieleen vaikka omasta elämästä, et ootte saanu just jollain vaikealla hetkellä jotenkin tosi oikeanlaista tukee?

Olga:

Ehkä siihenkään ei oo mitään oikeita sanoja, vaan ainoastaan se, että se ystävä on ilmassu, että hän on siinä vierellä, sä voit aina kertoa mulle, mitä vaan tulee ja jotenkin sellasta samalla puolella olemista. Et hei, me ollaan täs yhessä, mä autan sua.

Marjukka:

Joo, mulla on kans toi sama kokemus, että ne hetket on ollu parhaita tai on tuntunu, kun on tullu se tunne, että hei, toi ihminen on tossa mun tukena, vaikka mä en just sillä hetkellä osais sanoo edes että mitä apua mä toivoisin tai mitä apua mä tarvitsisin. Mut et tulee se tunne, et hei, mä voin pyytää tuolta apua. Ehkä just se semmonen sen ystävän läsnäolo on, ite oon kokenu sen kaikista auttavimpana. Ja sekin, et mäkin oon joskus sanonu sen ääneen, et hei, ei sun tarvii sanoo mitään, et en mä odota, et sä osaat sanoo mitään, et en mä itekään osais sanoo mitään. Et oo vaan hiljaa.

Olga:

Joo, just näin. Et ehkä yks parhaimmista sellai konkreettinen esimerkki on ollu just se, että on menny sillee, no mä olin siinä autettavan roolissa ja mun ystävä vaan laitto, et voisitsä tulla käymään mun luona. Mä menin käymään sen luona ja me istuttiin siinä sen sängyn reunalla varmaan kaksi tuntia. Mä en sanonu, ehkä viisi sanaa sen kahden tunnin aikana. Mut me istuttiin vaan siinä ja se toinen itki ja sit mä pidin kättä sen olkapäällä. Silleen et se sai olla siinä ja sanoo sitä, mitä sille tuli mieleen, mut se sai sen fiiliksen, et mä oon siinä ja en mä tästä lähe mihinkään ja ei mulla oo mikään kiire lähtee.

Marjukka:

Joo, toi kuulostaa ihanalta just niinku samankaltainen kokemus itellä, että tommonen läsnäolo on parasta.

Milla:

Olipa ihana kertomus tai tapahtuma tämä, jonka jaoit. Oisko teillä ajatuksia tai asioita vielä, jota haluisitte tuoda esille?

Marjukka:

Hyvä on muistaa se, että ei tarvitse olla mikään ajatustenlukija. Että jos on huoli ystävästä ja tämän voinnista, niin aina voi ja kannattaa kysyä suoraan siltä ystävältä, että miten mä voin auttaa, voinko mä olla jotenkin sun tukena, minkälaista apua sä kaipaat juuri nyt tässä tilanteessa. Koska tilanteet muuttuu ja ihmiset on erilaisia, niin ne tarpeet voi olla tosi erilaisia. Että ei tarvi lähtee arvaileen sitä, mitä ystävän päässä liikkuu, vaan kun puhutaan suoraan, niin silloin se apu on ehkä sellaista, minkä ystävä kokee hyvänä ja se helpottaa myös sitä omaa huolta ja keinottomuuden tunnetta, jos on semmonen olo, että mä en tiiä, miten mä voisin auttaa ja kovasti haluu auttaa.

Milla:

Olipa tosi tärkeä ja hyvä pointti, jonka toit esille. Ehdottomastihan se on juurikin näin. Joo, mutta lopetellaan podcastia tähän. Kiitos tosi paljon keskustelijat ja kiitos, kun kuuntelit. Moi moi.

[Loppumusiikki]