NyytiCast #43: Myötätuntoa korkeakouluihin

4.10.2021 — Laura Kallio

Myötätunnosta hyötyisi koko korkeakouluyhteisö, mutta miten myötätuntoista korkeakoulukulttuuria voidaan toteuttaa? Millaisilla keinoilla kaikki opiskelijoista henkilökuntaan, tukipalveluihin ja johtoon, voivat yhdessä luoda yhteenkuuluvuuden kokemuksia – ilman, että vastuu on kuormittuneilla opiskelijoilla?

Korkeakouluyhteisön myötätuntoisuudesta keskustelevat harjoittelijamme Suvin kanssa Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa sosiaalipolitiikasta, työelämästä ja kehityspolitiikasta vastaava Saara Tenhovuori, Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori ja ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä ja Metropolia-ammattikorkeakoulun opintokuraattori Maarika Kortelainen.

Kuuntele NyytiCast jakso #43: Myötätuntoa korkeakouluihin tai klikkaamalla kuvaa alta.
Ännitteen kesto: 42 min.

Tekstivastine

Puhujat

LITTEROINTIMERKINNÄT

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Suvi:

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tänään meillä on aiheena myötätunto korkeakouluyhteisössä, ja me jutellaan muun muassa siitä, miten myötätuntoista korkeakoulukulttuuria voidaan toteuttaa. Mä olen Nyytin Myötätuntoa korkeakouluihin -hankkeen viestinnän harjoittelija Suvi, ja mä juonnan tän jakson.

Meillä on täällä vieraana Itä-Suomen yliopiston akateeminen rehtori ja ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä, Metropolia Ammattikorkeakoulun opintokuraattori Maarika Kortelainen ja Suomen ylioppilaskuntien liiton hallituksessa sosiaalipolitiikasta, työelämästä ja kehityspolitiikasta vastaava Saara Tenhovuori. Mä toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi. Ja ennen kun hypätään myötätuntoteemoihin, niin mä haluaisin kysyä teiltä, että mikä on yksi tapa, jolla te itse hoidatte omaa mielenterveyttänne.

Tapio:

Liikunta ja luonnossa oleminen eri muodoissaan, puutarhatyöt, kaikki tällainen joka saa irtoamaan siitä normaalista työarjesta on mulle se tapa millä pidän yllä mielenterveyttäni ja työhyvinvointiani.

Suvi:

Mites Maarika?

Maarika:

Pohdin tätä paljon, että kirjallisuus on tärkeä, luonto on tärkeä, mut sit ajattelin että ihan nyt tän koronavuodenkin aikana niin kävely on sellainen, joka jotenkin laittaa, kun jalat lähtee vaeltamaan niin jotenkin se mielikin vaeltaa uusia uria ja se pystyy löytämään uusia tiloja ja uusia paikkoja. Ja ne voi olla lyhkäsiä kävelyitä, ne voi olla pitkiä kävelyjä, ne voi olla luonnossa, ne voi olla kortteliasvalttipätkää ja niillä kaikilla on on se taika. Suosittelen.

Suvi:

Joo. Se on varmaan monella se kävely tullu tässä koronan aikana. Mites sulla Saara?

Saara:

Joo, kyllä mä oon kans huomannut että kävelyssä on jotain taikaa tän asian suhteen. Mutta nostaisin ehkä kuitenkin nää sosiaaliset kontaktit, et se mun tapa oikeestaan on, että kun mä huomaan et joku asia vaivaa mua, niin mä yritän mahdollisimman pian puhua siitä edes ohimennen jonkun kanssa. Koska oon huomannut, että ainaki omalla kohalla mitä kauemmin jotain asiaa miettii yksin, niin sitä vaikeampi siitä on sitten puhua kellekään, ja sit ne asiat tuppaa kasaantuun. Eli kyl se on se, et mahollisimman nopee jonkun kanssa puhuu asioista jotka vaivaa.

Suvi:

Se on kyl tosi tärkeetä. Jutellaan sitten myötätunnosta. Myötätuntoahan voi määritellä monin eri tavoin. Sen voi esimerkiksi jakaa kolmeen askeleeseen, joista ensimmäinen on tietoisuus eli toisen hankalan tilanteen tai tunteiden havaitseminen. Toinen steppi on tunne siitä, että haluu toimia toisen puolesta lievittääkseen toisen kokemaa haastetta. Ja kolmantena myötätunto on toimintaa eli ihan konkreettisia tekoja toisen ihmisen hyväksi. Tämä toiminta onkin se, joka erottaa myötätunnon esimerkiks tunnetasolle jäävästä empatiasta, ja myötätuntoon kuuluu myös osana itsemyötätunto, jossa nää tieto, tunne ja toiminta kohdistuu suhteessa itseen.

Myötätunto voi tietty ilmetä monin tavoin, ja eri ihmiset voi kokee sen hyvinkin erilaisilla tavoilla. Mutta mua kiinnostaa tänään erityisesti myötätuntoisuus korkeakouluyhteisössä, ja siks mä haluankin kysyä teiltä, että mikä tekee korkeakouluyhteisöstä teille itselle myötätuntoisen ja välittävän, tai millasista asioista sellainen fiilis tulee?

Maarika:

Mä itse ajattelen, että se miten me kohtaamme toisemme ja itsemme luo sen tunnelman ja fiiliksen missä ollaan. Ja jotenkin miettii tuolta oman yhteisön kautta, korkeakouluyhteisön kautta, niin ihan ne semmoset tervehtimiskulttuuri, erilaiset tilat, missä voi olla eri tavalla erilaisissa konteksteissa ja samoin se, et miten niistä tiloista pidetään huolta. Kaikki se sellanen, pidänpä hissin ovea auki, kerkeät vielä mukaan, tai semmoset kahvittelukulttuuri, kohtaamisen kulttuuri tässä hetkessä varsinkin korostuu.

Suvi:

Niinpä. Miten sulla Saara?

Saara:

Omien opintojen aikana ehkä tärkeimpiä asioit on ollu se, että ihmisillä on aikaa kohdata toisensa, ei pelkästään käytäväkeskusteluissa vaan ihan vaikka ohjaustilanteissa se, että sut nähdään ihmisenä eikä opiskelijanumerona, niin se on todella merkittävää. Toisaalta myös se, että me eletään ajassa, jossa vaaditaan suorituksia, vaaditaan virheettömyyttä, niin se jos pystytään keskustelussa ja jakamalla on omia kokemuksia synnyttää sitä mielialaa tai kokemusta siitä, et on sallittua myös tehdä virheitä ja elämä ei kaadu siihen ja sä et oo ainoa, joka tekee virheitä, vaan muut ympärillä tekee myös. Ja ne on esimerkiksi sellasii kokemuksii joista sit kuulee opiskelijatovereilta riennoissa, mut sitten myös ihan opetuksen aikana, niin ne on myös tärkeitä tekijöitä nimenomaan tän myötätunnon suhteen.

Suvi:

Joo. Vähän semmonen niinkun vertaistukityyppinen.

Saara:

Kyllä, ehdottomasti.

Suvi:

Mites sit Tapio?

Tapio:

Mä luulen että tohon Saaraankin vähän viitaten, niin tärkeää on tunnistaa se, että kun me luodaan odotuksia sille, miten korkeakouluissa toimitaan, työskennellään, opiskellaan, niin tunnistetaan se, että ihmisten lähtökohdat ovat erilaisia, ihmisten tavoitteet ovat erilaisia, ihmisten tapa toimia ja työskennellä on erilaista. Jos ajatellaan nyt vaikkapa opiskelijoita, niin meil yhä enemmän erilaisilla taustoilla tulevia opiskelijoita. Jotkut tulevat suoraan lukiosta, jotkut ovat olleet työelämässä, jotkut tulevat avoimen väylien kautta, ja sitä kautta syntyy erilaisia valmiuksia olla yliopistossa opiskelijana. Ja näiden erilaisten taustojen ja valmiuksien hyväksyminen on musta sitä myötätuntoa, mitä me tarvitaan yhä enemmän. Me ollaan ehkä varsinkin yliopistopuolella totuttu jotenkin semmoseen ajatukseen standardiopiskelijasta, jolla on samanlaiset valmiudet, mutta tämä on jo murtunut, ja me tarvitaan erilaista tämmöstä juuri asennetta meidän opiskelijoita kohtaan, erilaisuutta opiskelijoissa.

Sitten siellä henkilökuntapuolella on vähän sama juttu, että kyllähän akateemista uraa jos ajattelee, niin se on hyvin vahvasti tämmönen suorituskeskeinen ja tietynlaisten steppien varaan rakentuva. Mutta myötätuntonäkökulmasta olisi tärkeää tunnistaa ja kannustaa siihen, et yliopistossa voi olla töissä monella eri tavalla, kaikkien ei tarvitse tähdätä proffiksi. Et me tarvitaan hyviä opettajia, me tarvitaan erittäin paljon ihmisiä rooleihin, jotka ovat meidän erilaisissa palveluissa, vaikkapa just opiskelijoiden tuessa monella tavalla. Ja näiden erilaisten roolien ja korkeakouluyhteisön tekemisten arvostaminen on musta sitä myötätuntoa.

Suvi:

Niinpä. Mennään sitten siihen, miten konkreettisesti voidaan luoda myötätuntoisempia korkeakouluja arjessa sekä omilla teoilla mutta myös yksilöitä rasittamatta ihan korkeakoulujen rakenteilla ja käytännöillä. Minkälaisia keinoja tai toimintatapoja myötätunnon ja yhteenkuuluvuuden kokemuksien synnyttämiseen on tällä hetkellä käytössä korkeakouluissa?

Saara:

Mä haluisin ehkä ihan ekana nostaa orientaatiovaiheen toiminnan. Se on erittäin merkittävää muun muassa sen suhteen, että kun sä tuut yliopistoon, niin sulla saattaa olla erilaisia kokemuksia siitä, että miten ja millä keinoilla sä riität ja kuin riittävä sä oot, ja se et sä pystyt käsitteleen sitä omaa riittävyyden tai riittämättömyyden tunnetta. Ja yliopistomaailma saattaa sitten vaatimustasoltaan olla erilainen kuin mitä sä oot aikasemmin kohdannu, ja sit taas herättää sitä ajatusta siitä, et nyt ei saa sit tulla niitä virheitä, tai löydänkö mä tästä yhteisöstä oman paikkani. Nii kyllä ne orientaatiovaiheen toimet on sitte erittäin merkittäviä siinä, että sitä tukea löytää siin vaikeessa alkuvaiheessa mutta myös myöhemmin.

Lisäks kyl pidän erittäin tärkeänä sitä, että meillä on esimerkiksi tukipalvelut kunnossa, vaikka nyt sitten opintopsykologit, mikä on korkeakouluyhteisön ja korkeakoulun tapa myös osoittaa sitä, että jos opintojen kanssa tulee jotain ongelmia tai hidasteita tai elämässä haasteita vastaan, niin korkeakoulu haluu olla paikalla sua varten ja auttaa sua taas pääsee sille oikealle uralle ja saada asiat taas edistymään. Kolmantena asiana sitten vielä toi järjestötoiminta eli ihan se mitä opiskelijat järjestää keskenään. Toki se on hieman haastava yhtälö, koska jos taas ei haluttais kuormittaa opiskelijoita entisestään, niin järjestötoimijat tuppaa oleen aika kuormittuneita, ja siellä koetaan suurta vastuuta siitä muusta opiskelijayhteisöstä.

Ja tähän liittyen ehkä vielä viimeisenä nostona se, että tämä nyt ei sinänsä korkeakoulujen rakenteisiin mene, mutta jotta meillä ois opiskelijoita, jotka jaksaa näit tukevia järjestöjä ja muita harrastustoimintaa järjestää, nii ois hyvin tärkeetä et saadaan se toimimaan se kehä tavallaan siitä, että yksilö tukee yhteisöä, yhteisö tukee taas yksilöä. Saatais se toimii positiivisessa mielessä eikä niin, että molemmat vetää toisiltaan sitä jaksamista, niin siinä tulee sitten taas kyllä paitsi korkeakoulujen vastuu, niin sit siin tulee myös valtion vastuu. Koska tosi monet niistä asioista, jotka opiskelijaa kuormittaa ja estää opiskelijaa edistämästä oman yhteisön hyvinvointia tai omaa hyvinvointia, niin paljon niistä asioista tulee valtion tasolta. Mutta toisaalta myös se, että valtio ohjaa rahoituksella korkeakouluja, mikä tarkoittaa että ilman valtion myötävaikutusta myös korkeakoulujen on tosi vaikea saavuttaa ja toteuttaa niitä asioita, joiden tiedettäis sitten opiskelijoiden hyvinvointii ja myötätunnon toteutumisen edistymistä edistäis.

Suvi:

Mites Tapio sun näkökulmasta?

Tapio:

Jos miettii sitä korkeakoulutasoa, et mitä korkeakoulutasolla voidaan tehdä tän myötätuntoisuuden vahvistamiseksi ja ylipäätänsä tämmösen korkeakouluyhteisön hyvinvoinnin edistämiseksi, niin kyl mä näen ne toimet aivan olennaisesti liittyvän etenkin siihen, että sitä varsinkin yliopistomaailman puolelle hyvin luontevaa ryhmäytymistä ja heimoutumista pyritään myöskin paitsi tietenkin tukemaan, koska se on tärkeä se yhteisöllisyys, mut myöskin rikkomaan. Koska se että vaikkapa oppiaine- tai tieteenalatasolla tapahtuva heimoutuminen myöskin helposti luo sellaista vähän kyräilyhenkeä, siitä että me tehdään asioita hyvin, mut sit joku toinen ala tekee asioita jotenkin teki huonosti. Kylhän tää näkyy myöskin siellä opiskelijatasolla, jos miettii vaikkapa ainejärjestöjen tasoista toimintaa, joka on aivan äärimmäisen tärkeä osa tätä hyvinvointikokonaisuutta, niin aina silloin tällöin putkahtelee esille joitakin tämmöisiä jännitteitä eri ainejärjestöjen välillä. Että noi on jotenkin ylimielisiä vaikkapa tai tälleen.

Ja mä näen todella tärkeäksi semmoseksi asiaksi mitä mä haluan edistää, niin tällaisten siilojen purkamisen. Siis et meillä on tilaisuus kohdata eri alojen ihmisiä opiskelijoina. Se tapahtuu esimerkiksi sivuaineopintojen kautta. Meillä on Itä-Suomen yliopistossa vapaa sivuaineopinto-oikeus, joka mahdollistaa just sen, että tutustutaan muiden alojen ihmisiin, ja se kyllä rakentaa sitä myötätuntoa. Et silloin kun me nähdään toisenlaisia ihmisiä, joiden orientaatio on vähän erilainen, ja jutellaan heidän kanssaan, niin me myöskin ruvetaan ymmärtää sitä, että miksi he ovat vähän ehkä erilaisia ja tekevät asioita vähän eri tavalla. Ja sama koskee sitten tätä akateemiseen yhteisökulttuuriin aivan olennaisesti liittyvää heimoutumista, sen oman oppiaineen sisälle rakentuvia erilaisia tapoja toimia.

Niin on kyllä tosi tärkeätä, että välillä katotaan sen oman systeemin ulkopuolelle, ja näitä me pyritään edistämään meidän yliopistossa hyvin vahvasti tämmösellä monitieteisten tutkimusyhteisöjen rakentamisella, joka luo semmosta yhdessä tekemisen kulttuuria. Että ei tehdä vaan sen luontevan oman porukan kanssa asioita opiskeluaikana, tai sitten yliopistotyöntekijöinä myöhemmin, vaan lähdetään etsimään mahdollisuuksia kohdata eri tavalla toimivien alojen ihmisiä ja miettimään sitä, et miten asioita voisi tehdä yhdessä ja ehkä oppia siitä.

Maarika:

Samantyyppisiä nostoja minäkin pohdin, elikkä se kohtaamisen tilojen mahdollistaminen sekä ohjatusti, hyvinkin strukturoidusti tai puolistrukturoidusti, tai sitten vaan jotenkin kannustamalla opiskelijoita kohtaamaan toisiaan erilaisten teemojen, asioiden äärellä. Samoin tämä orientaatiovaiheen merkitys on suuri, ja ehkä se koko ensimmäisen vuoden kriittisyys siihen, että miten kiinnitytään opintoihin, miten kiinnitytään siihen yhteisöön. Niin se ymmärrys siitä, et se ei välttämättä tapahdu automaattisesti vaan siihen tarvitaan erilaisia toimintoja, erilaisia ihmisiä ja sitä rohkasua ja kannustamista myös. Sitten se tärkein tietysti se, et sitä erilaista tukea ja apua on tarjolla koko sen opiskeluvuoden aikana ja huomioiden just tämä opiskelijoiden moninaisuus. On joustavat opinnot, tullaan erilaisista elämäntilanteista, erilaisista vaiheista, erilaisista kansallisuuksista. Että on tärkee et me tunnistetaan, että me jokainen ollaan erilainen opiskelija, ihminen ja oppija, ja myös sitä et minkälaista apua ja tukea on saavutettavasti ja jälleen kerran sillä matalalla kynnyksellä tarjolla.

Saara:

Mä voisin itse asiassa lisätä vielä tähän kohtaan sellasen, että nyt ku puhuit näistä kohtaamisen paikoista, niin niitähän on perinteisesti ollu, on ollu kaikennäkösii gradutalleja ja vastaavia. Mut nyt ihan tähän nykyiseen tilanteeseen liittyen on ehkä vielä aiheellista nostaa sitten nää hyvinvointihankkeet, mitä valtio rahoittaa, et kyllähän niillä on pystytty sitten myös niitä kohtaamisen paikkoja synnyttämään. Toki vähän vaihtelevasti, et kun ne hankkeet on kuitenkin eri vaiheessa eri paikoissa. Niin sieltä niitä on myös onnistuttu sitten rakentamaan.

Suvi:

Minkälaisia myötätuntoisen kulttuurin toteuttamisen estäviä tekijöitä sitten näkisitte? Tapio, mainitsit sen siiloutumisen, mutta onko muita?

Tapio:

Niin, siis tällaiset professionaaliset kulttuurithan rakentuu sen koulutuksen kautta, ja osa niistä on aika lailla semmosia eksklusiivisia, siis tämmösii poissulkevia. Ne professionaaliset kulttuurit on toki tosi tärkeitä ammatillisen identiteetin löytymiselle ja ja rakentumiselle, mut meidän tarttee myöskin tunnistaa sellaisia käytänteitä – mä oon itse siis juristi ja kyllähän juristit tykkää olla tekemisissä toisten juristien kanssa, siit syntyy yhteenkuuluvaisuuden tunne ja semmoinen turvallisuuden tunne, mitä me tarvitaan itse kukin elämässämme, että mä oon jotenkin semmosten ihmisten kanssa tekemisissä, jotka mua ymmärtää – nää on siis tärkeitä nää professionaalisten kulttuurien luomisen mekanismit yliopistokoulutuksessa. Mutta kun me sitten tiedetään työelämän näkökulmasta, että kyl me juristit, esimerkiksi jos mä itsestäni puhun, niin hyvin harvoin me tehdään töitä pelkästään toisten juristien kanssa. Ja siksi mä näen tärkeäksi, että meillä on myöskin sen koulutuspolun aikana sellaisia juttuja, joissa me tietoisesti rakennetaan niitä törmäytyksiä. Ja tämä on ilman muuta asia, joka vaatii vielä paljon kehittelyä ainakin yliopistopuolella.

Suvi:

Mites Maarika, minkälaisia estäviä tekijöitä näkisit?

Maarika:

No ehkä semmonen, mitä oon paljon pohtinut sitä semmosta kiireen kulttuuria, että onko se sitä et me tehdään sitä puhumalla, mutta se jotenkin mahdollistaa sen semmosen kohtaamattomuuden. Ja kun ei kohdata, niin me jäädään toisillemme vieraiksi, ja silloin myös se turvattomuuden tunne ja se ei niin luottamuksellinen ilmapiiri ei pääse syntymään. Ja että kohdataanko me siellä korkeakouluyhteisössä, onko siellä tilaa muulle kuin vain että tämä tutkinnon tai tämän ammattialan sisällä me kohtaamme, ja me keskustelemme niistä asioista että mitä se elämä on muutakin. Ja nähdäänkö me toisemme myös siinä positiossa, ja onko ne tunteet, ajatukset ja muu elämä, niin mahtuuko se sinne. Niin tää on semmoinen asia, mihin on jotenkin nyt tässä kesän aikana lähdin pohtimaan sitä, että miten me näemme toisemme ja itsemme. Ehkä Saara puhu siitä, että ohjataanko me – toivottavasti ei – niitä kilpailuasetelmia, että toisen onnistuminen on uhka minulle, vaan että me jotenkin voitetaan siinä kaikki, kun toinen onnistuu ja voidaan siinä kannustaa toinen toisiamme.

Suvi:

Niin, vähän semmosia jaettuja iloja.

Maarika:

Nimenomaan. Ja ehkä tähän tulee vielä se, että on tärkeää, että me nostetaan niitä onnistumisia, opiskelijoitten onnistumisia, työryhmien ja henkilöstön onnistumisia, mut voidaanko me ajatella myös sitä, että se niin sanottu moka mitä me ajatellaan niin onkin se oppimisen väline. Niitäkin voitais rohkeesti tuoda ja pohtia, et mitä tässä tapahtuu, mitä me tässä opitaan, ja se onkin itse asia se rikkaus, joka myös tuo myötätuntoisesti meitä yhteen. Että me kaikki onnistutaan ja me kaikki välillä ei niin onnistuta, ja se mahtuu tähän elämään ja se on erittäinkin ookoo.

Suvi:

Kyllä. Mites Saara, minkälaisia estäviä tekijöitä?

Saara:

Mä oon ehkä vähän tylsä, että täst hienosta onnistumisesta ja toisten kannustamisesta mä meen sitten alkuun sellasiin asioihin, mihin meiän on vähän vaikeampi vaikuttaa. Ja vilkasen vielä sinne valtiotasolle, koska aika paljon, kuten mainitsit kiireen, niin kiire ja jaksaminen sitten taas, mitä aikaisemmin puhuin sellasta kehää, niin synnyttää sit sitä. Että kun on kiire, ei jakseta olla myötätuntosii toisii kohtaan, mikä taas siten vähentää jaksamista. Ja iso osa niistä ongelmista erityisesti opiskelijoiden kohdalla on sit johdettavissa esimerkiksi toimeentuloon, mikä on valtion juttu. Mutta korkeakoulutasolla on luonnollisesti myös niitä ongelmia, joihin voitais puuttuu, eikä siihen tarvita edes valtion lupaa, vaan kyl se on joustamattomuus tietyissä asioissa. Ja tavallaan se että – Tapio hyvin korosti sitä, että ihmisillä on erilaisia tarpeita sen suhteen että miten pystyy yliopistoyhteisössä toimimaan, ihmiset opiskelee eri lailla, ja ihmiset työskentelee eri lailla – niin kyl se joustavien mahollisuuksien lisääminen on hyvin olennaista. Usein joustamattomuus, siellä missä sitä esiintyy, niin se ei ole pelkästään resursseista kiinni vaan se on myös tottumuskysymys, jolloin sitä pystyttäisiin viemään eteenpäin.

Toki sitten taas tässä joustamisen lisäämisessä on sit kääntöpuolensa, eli ei saa kuitenkaan syntyy dialogisuuden puutetta, mitä esiintyy toisaalta jo nyt. Tämä on taas vähän tasapainoiluu, eli jos sulla on paljon vaikka just sitä joustavaa opiskelua, ja se on käsitetty korkeakoulussa niin, että sä opiskelet paljon yksin kotona, suoritat maisterissa pääasiassa kirjatenttejä vaikkapa, niin eihän sulla tuu sitä luontevaa kohtaamista muitten kaa kampuksella. Mutta sit se toisaalta myös tarkottaa sitä, et sä et kohtaa sitä henkilöö, joka on vastuussa siitä, että sä opit sillä kurssilla jotain. Eli pahimmillaan sä et saa kuulla, että mitä sä oot ymmärtänyt väärin tai mitä sä oot ymmärtäny oikein tai mitä sun pitäis ehkä vielä pohtii, vaan sä luet ne kirjat läpi ja sit sä saat jonku arvosanan, joka kertoo sulle, että no olit nyt kolmosen arvoisen suorituksen tästä tehnyt, mutta mikään ei kerro sulle että minkä vuoksi. Eli sit siin on se selkeä vaje dialogissa siinä kohtaa. Ja tämä on sellainen asia, mitä esiinty kyllä jo ennen koronaa, joten nyt koronapandemian jälkeen ois tärkee kyl kiinnittää siihen sitten huomiota. Kyl sellaset tilanteet joissa sellainen, ei ehkä anteeksiantamattomuus mutta käytän paremman sanan puutteessa nyt tässä kohtaa, se että jos annetaan ymmärtää että virheille ei ole sijaa, niin kyllähän se on sellainen mikä välittömästi syö kokemusta siitä, että suhun suhtaudutaan myötätuntoisesti, itsestään selvästi.

Suvi:

Niinpä. Mennään vielä enemmän näihin keinoihin, mitä voidaan ottaa korkeakouluissa ihan arkeen mukaan. Alotetaan vaikka opiskelijan näkökulmasta. Miten opiskelijoiden joukossa saadaan mahdollistettua ja levitettyy myötätuntoisempaa ja mukaan ottavampaa toimintakulttuuria ilman että se vastuu on sitten opiskelijoilla, jotka on jo valmiiksi ylikuormittuneita?

Maarika:

Varmaan palaan taas, äsken kun oli vähän sitä kiirepuhetta, niin varsinkin opiskelujen alkuaikaan nimenomaan sen yhteisön rakentamiseen olisi mahdollisuutta, että aidosti tutustututaan toisiimme. Ehkä yhdessä voidaan lähteä luomaan sitä toimintakulttuuria tässä meidän opiskeluryhmässä, millä tavalla huomioidaan toisiamme, miten ehkä voidaan miettiä semmosia yhteisiä opiskelufoorumeita. Meillä ainakin Metropoliassa opiskelijajärjestöt on lähtenyt miettimään tällasiä Tullaan tutuiksi -tapahtumia, missä sitten ohjataan opiskelijat jonnekin tilaan, missä sitten kevyellä tavalla vähän niinkun törmäytetään opiskelijoita tutustumaan toisiinsa. Nimenomaan niissä tilanteissa, jollon on vähän sellainen kynnys, että uskallanko lähteä mukaan, niin täs olis sit sellanen pieni houkutin ja kutsu. Ja kyllä minä toivoisin, että tätä korkeakouluissa lähdettäis myös ihan yhdessä opettelemaan. Että myötätunto ja itsemyötätunto on sinänsä niin yksinkertaisia asioita, mut ah kuinka vaikeaa välillä. Niin ihan sitä pysähtyä, mitä se myötätunto on, ja ihan sellaisena kestävän kasvun ja kestävän kehityksen työelämätaitona, että me tarvitaan myötätuntoista asennetta toisia ja itseämme kohtaan. Sehän on taito mitä voidaan opetella ja sitä voidaan tehdä yhdessä.

Suvi:

Miten Saara sun näkökulmasta?

Saara:

No oikeestaan palaan siihen, mitä sanoin aikaisemmin, että opiskelijajärjestöt on täs toiminnassa merkittävässä asemassa, mutta toisaalta siellä on sitten se jaksaminen just vähissä. Et jos kuormitusta halutaan välttää, niin se on sitten haastava tapa taas yhteisöllisyyden lisäämiseen siltä kannalta. Ehkä sen takia myös korostaisin sit taas just laadullisen arjen merkitystä ja sitä että kohdataan – niin kun ollaan tässä moneen kertaan puhuttu – ihan jo sen takia, että on myös paljon opiskelijoita, joita se järjestötoimintakaan ei sitte tavota. Että ei mennä tapahtumiin, koska ne ei oo itselle juuri sopivia, ei välttämättä löydy opiskelijoiden järjestämänä hyvää harrastustoimintaa. Onneks toki sitten opiskelupaikkakunnilta tuppaa löytyy hyvin muutakin harrastustoimintaa, mut niitten yhteisöjen lisäks tai niitten valmiitten rakenteellisten yhteisöjen lisäks niin se arjen merkitys on kyl ihan todella tärkeä. Ja se pelkistyy siihen läsnäoloon ja kohtaamiseen.

Mä myös korostaisin taas fukseja ihan sillä, että ne yhteisöt sitten muodostuu, mitkä tukee läpi opintojen, mutta toisaalta haluun tässä kohtaa ehkä nostaa sen, että pandemia on jatkunu aika pitkään ja tässä kohtaa nämä haasteet koskee myös muita vuosikursseja. Ja todella merkittävän raskaalla tavalla. Et jos me täs kohtaa keskitytään pelkästään fukseihin, nii sit me sivuutetaan se, että meillä alkaa olla opiskelijoita, jotka ehti olla lähiopetuksessa ja yhteisöjen parissa alle vuoden, ja nyt ne on siitä asti ollu sitte etäopetuksessa. Tänä syksynä sitten vaihtelevasti päässy takas, mutta kuitenkin. Niin kyl meidän täytyy löytää myös niitä keinoja vanhempien opiskelijoiden tavoittamiseen. Ehkä sitten vaikka siinä kun lähestytään jo kandin tekemistä, nii siihen kandin suorittamiseen jos saadaan tukea erilaisten ryhmien muodossa, niin se on just myös sit sellanen tapa, minkä kautta näitä opiskelijoita tavoitetaan.

Varsinkin jos opiskelija kaipaa yhteisöjä, niin hän ei välttämättä osaa hakeutua yhteisön pariin kuitenkaan, koska esimerkiks on tosi vaikea sanoo, että hei olen yksinäinen, lähden nyt etsimään muiden ihmisten seuraa. Niin jos se pääasiallinen tavoite siinä on se, että saat yhdessä muitten kaa suoritettua kandin tai gradun, mikä sun täytyy joka tapaukses tehä ja johon sä sitä tukee kaipaat, niin jos sä siinä yhteydessä tapaat niitä muita ihmisiä, niin kyllähän se on suuri voitto sit siin kohtaa.

Maarika:

Tässä puhuttiin siitä jaksamisesta ja uupumisesta, niin myös ehkä sen ajatuksen vieminen, että se että lähtee mukaan johonkin ei tarkoita sitä et olen aivan innoissani, mulla on paljon ideoita ja olen jaksava ja tämä on kivaa ja hauskaa. Vaan voi ajatella, että voin liittyä mukaan myös sillä aivan pienellä jaksamisella ja voimavaroilla. Voin olla siellä hiljaa, maata jossain, mut kokea sen että kuulun tähän. Et me helposti myös ajatellaan niin, että kun lähden johonkin ryhmään niin mulla pitää olla se ideahattu päässä ja olen kekseliäs ja jaksava ja muuta, mutta sehän ei sitä tarkota, vaan että jaksais vaikka ryömiä vaan sinne mukaan ja aistia sitä. Et hei, että tääkin on ookoo.

Tapio:

Toi oli musta toi Maarikan kommentti tosi hyvä. Kylhän meidän pitää muistaa, et meillä on korkeakouluissa hyvin paljon opiskelijoita, jotka tekevät opintoja työn ohessa, ja heidän tarpeensa myöskin tällaiseen korkeakoulusta lähtevään hyvinvointiin ja myötätuntoon on hiukan erilaisia. Heidän osaltaan taas meidän näkökulman pitäs ehkä kiinnittyä siihen työelämärajapintaan ja uran tukemiseen ja kaikenlaiseen sellaseen. Tätä mä itse haluaisin edistää, että meillä on erilaisia tapoja kohdata ihmisiä, ja tunnistettaisiin heidän yksilöllisiä lähtökohtia ja toiveitaan ja tarpeitaan.

Nuorilla jotka tulee sinne suoraan lukiosta ne toiveet liittyvät esimerkiks just kavereiden löytämiseen, yhteisöjen rakentamiseen ja siihen että tulevat osaksi jotakin merkityksellistä. Kun taas näillä laajemmin jatkuvan oppimisen vuoksi yliopistoissa ja korkeakouluissa opiskelevilla aikuisilla ne ovat ehkä enemmän uran etenemiseen ja rakentamiseen liittyviä. Ja silloin se myötätuntonäkökulmakin on aika lailla erilainen, ja jos me heille tarjotaan sitä, että nyt nyt on bileitä, tule mukaan ja yhteisöllisty, niin se voi olla väärä vastaus, ja voi olla oikeakin. Mutta tällaista niinkun joustavuutta ja yksilöllisten tilanteiden tunnistamista meillä tarttee tehdä.

Olennaista musta on joka tapauksessa se, että yliopistossa ja korkeakouluissa opiskelijat ovat osa yhteisöä, että tää on yhteinen asia. Tätä me esimerkiksi Itä-Suomen yliopistossa yritetään nyt rakentaa monelta kulmalta, vaikkapa semmosella opiskelija-avustajajärjestelmällä, jossa me hyödynnetään opiskelijoiden osaamista nyt vaikeassa koronatilanteen jälkeisessä ajassa, kun etsitään uusia tapoja opetuksen organisoitiin. Opiskelijoilla on itse asiassa kaikkein paras tietämys siitä, mikä homma toimii. Ja me ollaan nyt panostettu aika paljon siihen, et meillä on kaikilla laitoksilla ja osastoilla yliopistotasolta palkatut opetusavustajat opettajien apuna. Se on myötätuntoa opettajia kohtaan, jotka ovat aika haastavassa tilanteessa, ja sitten toisaalta me halutaan hyödyntää sitä osaamista, mikä sieltä opiskelijapuolelta löytyy ihan heidän omien kokemustensa kautta. He ovat erilaisilla kursseilla nähneet sen, mikä homma on pedagogisesti mielekästä ja mikä taas ei. Tällaisilla rakennetaan yhdessä tekemisen kulttuuria, niin että opiskelijat ovat osa sitä ihan arjen rakentamista. Niin mä ainakin itse ajattelen, että me saadaan tehtyä asioita yleisesti ottaen laadukkaammin. Ja myöskin tää myötätuntonäkökulma, meidän tää päivän teema, on vahvemmin esillä.

Suvi:

Täs päästiinkin pikkasen siihen, että minkälaiset tämmöset korkeakouluinstituution tai ohjauksen – oli se sitten opiskelijalta opiskelijalle tai opettajalta opiskelijalle tai vaikka henkilökunnan jäseneltä toiselle – niin miten nää keventää opiskelijoiden taakkaa huolehtia itsestään ja tästä koko korkeakoulukulttuurista? Niin tuleeko teillä vielä mieleen ohjauksen tai opetuksen keinoja, et miten opiskelijoilta saadaan sitä taakkaa pikkasen kevennettyä, ettei se hyvinvointi jää yksilön vastuulle?

Tapio:

Jos mä ihan lyhyesti sanon, niin must se lähtee siitä mielekkäästä opintopolusta, mihin tässä aiemminkin on muun muassa Saara viitannut tänään, fuksivuoden osalta. Silloin kun se opintopolku on mietitty selkeäksi, niin se jo luo turvallisuuden tunnetta. Että jos se korkeakouluun tuleminen johtaa – ehkä se ei ammattikorkeakoulupuolella ole ongelma, mutta yliopistoissa joskus on ollut ongelma – ensimmäisena sen pohdintaan, et mitähän mun oikeestaan pitää tehdä. Lyödään heti eteen aika paljon kaikenlaista, tossa on pääainevalintoja, tossa on sivuainevalinnat, semmoinen aika epämääräinen maailma. Niin se voi olla haaste, jos ei ole valmiuksia niihin valintoihin. Tää maailma, jossa me nyt eletään ja ajatellaan että pitää tehdä kauheen varhaisessa vaiheessa valintoja, yläasteella ja lukiossa, jotta päätyy sit johonkin fiksuun paikkaan, niin tää on aika armoton. Ja mä itse haluaisin olla edistämässä sellaista ajattelutapaa, että aina voi valita uusiksi. Että jos sä lukiossa oletkin opiskellut jotakin sellasta, joka ei sitten johdakaan yliopistossa siihen paikkaan mihin sä haluat, niin sitten on muita väyliä kuin todistusvalinta. Meil on valintakokeet, meillä on avoimen väylää, vaikka mitä mahdollisuutta päästä yliopistoon. Musta tätä armollisuutta sitä kohtaan, että voi tehdä uudenlaisia valintoja, meillä pitää vahvistaa. Ja toisaalta luoda sellaset rakenteet, jossa voi olla vaan ja tehdä niitä valintoja myöhemmin.

Suvi:

Niin, se menee ihan siihen suunnitteluvaiheeseen ja just niihin rakenteisiin. Mites Maarika?

Maarika:

Itsekin lähden siitä mielekkäästä opintopolusta. Riittävästi joustoja, selkeyttä, sellaset yhteiset oikeudenmukaiset pelisäännöt. Sit tietysti siinä rinnalla on ne riittävät ohjaus- ja tukipalvelut, jotka on saavutettavissa eri opiskeluvaiheissa, ja toimivat vastavuoroiset palautekanavat, että opiskelija tietää mihin hän voi olla yhteydessä, miten hän voi antaa palautetta, ja hän myös tietää että se palaute käsitellään, miten se palautuu ehkä yhteiseen keskusteluun. Ja näkyy myös se, että mihin se johtaa se palaute, saa jonkinnäkösen vastineen sille. Näistä jo päästään hyvin liikkeelle.

Suvi:

Miten Saara, miten sä näet tän asian?

Saara:

Mä haluisin ihan alkuun kompata edellisistä puheenvuoroista varsinkin tätä opintopolkuasiaa, sitä et on selkeetä miten opinnot toimii. Ja sitte toisaalt se, että on lupa erehtyy siitä omasta suunnasta ja lähtee sit sille oikealle suunnalle tavoitteleen sitä itselle mielekästä paikkaa ja suuntaa ja alaa. Sit tietysti tämä, mitä äsken puhuttiin tästä, että tieto siitä miten asiat toimii on saavutettavissa eikä tarvi arvuutella. Mut sit ihan siellä ohjauksen puolella, sekä opetuksessa että sitten muissa ohjaustilanteissa, nii se joustavuus mistä on paljon puhuttu – erityisesti Tapio on paljon puhunut tässä erittäin hyvin – nii se herättää luottamusta siihen, että ei oo huolta tippumisesta esimerkiksi opintojen piiristä, ei tarvitse murehtia että mä en nyt pysty syystä X suorittamaan tätä kurssia ja se järjestetään vaan ens vuonna tai vuoden päästä pystyn sitte osallistumaan tälle ja se tarkottaa et opinnot vähintääkin viivästyy jos sitä pystyy silloinkaan suorittaa. Ettei oo tällasii epävarmuuksia.

Toisaalta epävarmuutta syntyy sit myös siitä, jos ei oo tätä dialogisuutta mistä puhuin, että jos joutuu arvuuttelemaan että missä se oman oppimisen taso vaikkapa menee, tai jos joutuu arvuuttelee sitä että mitä vielä vaaditaan että saa tän suorituksen kasaan. Sitten toisaalta se et jos niissä opetushenkilöstön kohtaamisissa syntyy sellasta kokemusta, että oma arvo on vaan niistä ansioista kiinni, niin eihän se kuormitukselle mitään hyvää tee. Ansioita ei pidä saada ilman että ne on suorittanu, mut että jos herätetään sitten käsitystä, että sä oot ihmisenä arvokas vain niitten ansioitten myötä, niin se on vahingollista. Ongelma ehkä on se, että just se opiskelijoiden kyky suorittaa on kuitenkin se mikä vaikuttaa korkeakoulujen rahoitukseen. Mikä sit tietysti tarkoittaa sitä, että sit joutuu henkilöstö myös tasapainottelee sen kaa, että kuin paljon tätä nyt pystyy hoputtaa eteenpäin niin että ei myöskään rahoitus kärsi. Se on myös ihan olennainen kysymys sitten opiskelijoiden jaksamisen kannalta, koska jos rahoitus kärsii, niin pystytään taas eri taval järjestää niitä palveluita. Eli se on sitä tasapainottelu sen kaa, et kuin paljon voi työntää opiskelijaa eteenpäin, mut ikinä ei saisi opiskelijalle syntyy näissä tilanteissa sitä käsitystä, että ihmisarvo olisi kiinni siitä että miten opinnot etenee.

Ehkä vielä viimeisenä asiana se, että on myös tosi tärkeetä, et sitä ohjausta on saatavilla eri tasoisissa tilanteissa. Että saa sitä arjen ohjausta kun kaikki menee vielä hyvin ja se on laadukasta, mutta että toisaalta myös tietää, minne hakeutua sitte kun tarvii vähän enemmän tukea, ja et ne palvelut on olemassa ja sinne myös pääsee lyhyen ajan sisään.

Suvi:

Niinpä. Myötätuntoisuus lähtee ihan sieltä rakenteista asti. Vähän sivuttiin jo tota henkilöstön vaikutusta myötätuntoisuuteen, mut mennään siihen vielä pikkasen enemmän. Miten johdon ja henkilöstön myötätuntoisuus vaikuttaa koko korkeakouluyhteisöön? Esimerkiks minkälainen on henkilöstön myötätuntotaitojen ja omankin itsemyötätunnon vaikutus opiskelijoihin ja muihin työntekijöihin.

Tapio:

Mä näen siis hyvin vahvasti opettajien ja opiskelijoiden hyvinvoinnin kytkeytyvät toisiinsa. Jos opettajat ovat kuormittuneita erilaisista syistä, niin kyl se heijastuu vahvasti opiskelijoiden suuntaan. Nyt siis tällä hetkellä akuutisti opettajien kuormittuneisuuteen vaikuttaa tietenkin meidän lisääntyvät opiskelijamäärät korkeakouluissa, ja sitten toisaalta verkko- ja monimuoto pedagogiikan kasvaneet vaatimukset, jotka haastaa opettajat tekemään töitä eri tavalla. Ja tässä tilanteessa mä näen hyvin tärkeäksi sen, että me tunnistetaan tarve opettajien työn tukemiselle aiempaa vahvemmin. Siinäkin on ollut semmosta, varsinkin yliopistopuolella jossa on vahva opetuksen vapauden kulttuuri, niin sellainen ajatus että jokainen opettaja tekee mitä haluaa ja selviää miten haluaa. Mut jo pitkään on ollut vaikkapa nyt yliopistopedagogiikan koulutusta, ja tälläsii asioita meillä tarttee nyt vahvistaa juuri siksi, että opettajat eivät uupuisi uudenlaisen maailman ja uudenlaisten vaatimusten edessä.

Suvi:

Maarika nyökyttelee.

Maarika:

Kyllä. Yhdessä siellä opiskellaan ja tehdään töitä, niin se miten me voidaan, vaikuttaa meihin kaikkiin. Ja puhuttiin jo niistä rakenteista, niin se on sieltä johdosta ihan se koko yhteisö vaikuttaa siihen toimintakulttuuriin, miten myötätuntoinen se on. Jotenkin semmonen alati muuttuva tämä meidän maailma on ja jälleen kerran sitten koronan myötä osotti sen, että me ollaan jatkuvasti siinä vaakakupissa, missä on ne omat voimavarat, niin henkilöstön opiskelijan voimavarat, ja sitten on ne vaateet ja odotukset, mitkä meihin kohdistuu. Ja sen tasapainon hakeminen, niin se on jotenkin semmosta jatkuvaa. Että joskus tuntuu et sitä pitää monta kertaa päivässä hakea ja joskus riittää et vähän kalibroi sitä kerran viikossa. Mutta myös se ajatus siitä, että jokainen on siinä omassa vaakakupissaan ja joutuu tätä työtä tekemään, niin ehkä lisää sitä myötätuntoa siihen, että miksi ei ehkä aina ole niin valmista tai miksi opettaja ei välttämättä ole ennättänyt ehkä tehdä niin laadukkaasti kuin olisi halunnut. Niin hän kykenee siihen myötätuntoon itseä kohtaan. Opiskelija opettajaa kohtaan ja myös opettaja sitä opiskelijaa kohtaan, joka sitten on omien vaateittensa keskellä. Jälleen kerran ehkä tullaan siihen, että miten me kohdataan ja puhutaan siitä, että maailma muuttuu. Me ei aina voida olla siinä niin kauan aallon harjalla, vaan tullaan välillä vähän sieltä takamatkalta, mutta asiat etenee kuitenkin.

Suvi:

Ja se on aina positiivista.

Maarika:

Se on aina positiivista. Vaikka välillä riittää sekin, et ihan vaan tässä tyvenessä kellutaan hetken aikaa ja hengitellään muutaman kerran. Ja lähetään sitten miettimään että mitä tehdään.

Suvi:

Niinpä. Mites Saara?

Saara:

Tuli niin erinomaiset vastaukset, et ei oo ihan hirveesti lisättävää. Mut ehkä voisin vielä tohon Tapion puheenvuoroon lisätä sen, että opetushenkilöstöähän kuormittaa tai on nyt korona-aikana kuormittanut erityisesti opiskelijat, ja opiskelijoista joutuu oleen huolissaan. Ja toinen on sit se, että pahoinvoinnilla on kuitenkin myös tapana valua eteenpäin, et jos johto voi huonosti, nii kyllähän se näkyy siinä, että miten on kärsivällisyyttä ja jaksamista suhtautua sitte taas sille seuraavalle tasolle. Sitte taas vastaavasti, et jos opetushenkilöstöllä on jaksaminen vähissä, niin kyllähän se vaikuttaa siihen, miten jaksetaan järjestää niitä joustavia opiskelumahdollisuuksia, miten jaksetaan kohdata toinen paitsi niissä yksittäisissä tilanteissa niin myös ottaa huomioon laajemmin. Kyllähän se vaikuttaa siihen, miten jaksaa nähdä toisen ihmisen ja järjestää hänen asioitaan ja ottaa hänet huomioon.

Suvi:

Tähän onkin hyvä päättää tämä keskustelu. Mä voisin vielä viimeseks kysyä teiltä, että mitä tästä keskustelusta jäi teille päällimmäisenä mieleen?

Tapio:

Etenkin koko tämä myötätunto-käsite on sellainen, jota en ole käyttänyt siis aktiivisesti, mutta ehkäpä minä otan sen tässä nyt pohdintaan, että miten mä saisin sitä ujutettua mun semmoseen, jos käyttää vaikka ilmaisua johtamispuheeseen. Että omassa roolissani paitsi että mä yritän saada asioita jotenkin eteenpäin, nii mä näen myöskin niin että sanat ovat tekoja, ja se mistä asioista vaikkapa omassa roolissani yliopiston johdossa puhun, niin se jo luo liikettä niiden asioiden ympärillä ja niiden asioiden suuntaan. Ehkäpä mä otan tän myötätunto-käsitteen myöskin tässä aktiivisempaan käyttöön.

Suvi:

Mahtavaa.

Maarika:

Ehkä jälleen kerran tässä jotenkin konkretisoitu se, mitä me ollaan puhuttu, elikkä se yhdessä tekemisen ja yhdessä pohtimisen arvostus ja mahdollisuus. Ainakaan minä en ole tavannut teitä koskaan aikasemmin, ja me tultiin jonkin yhden asian tai teeman äärelle ja sit lähdettiin keskustelemaan, niin miten se saakaan meidät syttymään. Elikkä se ajatus siitä, et mitä vois sinne korkeakouluihinkin viedä jokainen omaa yhteisöön, pohtia sitä, mikä saa meidät syttymään niin, et me halutaan tehdä asioita paremmin yhdessä. Jotenkin se välittyy tässä, kun me keskustellaan, niin tuntuu oikein semmonen sisäinen lämpö herää täällä. Että tää olis niin kun mahdottoman herkullista ja ihanaa pohtia vielä pidempään ja miettii ihan itse näitä konkreettisia toimenpiteitä mitä lähdettäis viemään yhdessä. Se kohtaamisen merkitys, arvostamisen merkitys ja se, että pysähdytään kiireettä jonkun asia äärelle, niin se saa syyttyyn.

Suvi:

Kyllä. Entä Saara?

Saara:

Mul jäi jotenkin ehkä päällimmäiseksi mieleen, koko keskustelussa oli läpi tietty toiveikkuus sen suhteen, että on paljon asioita, mitä pystyy tekee niin yksilötasolla korkeakoulu kuin sitten – vedän vielä keskusteluun takas tänne valtioonkin – et kaikilla tasoilla pystytään tekeen asioita myötätunnon ja ylipäänsä hyvinvoinnin edistämisen eteen. Mutta toisaalta täs keskustelussa välittyy myös myötätunto tänkin asian suhteen. Et esimerkiks vaikka yksilö pystyy tekee paljon näitten asioitten eteen, vaikka lähtee mukaan harrastustoimintaan tai järjestötoimintaan tai kohtaamaan toisen ihminen arjessa oman jaksamisen rajoissa, niin pointti on just se että oman jaksamisen rajoissa. Sitäkään ei tarvii suorittaa. Eli toivolla ja myötätunnolla on kuitenkin pystytty tätäkin asiaa käsittelemään.

Suvi:

Kyllä. Näihin sanoihin on hyvä päättää, ja todella iso kiitos teille vieraille, että pääsitte jutteleen näistä myötätuntoasioista tänään ja otitte esille tosi tärkeitä asioita. Kiitos paljon myös sulle, kuulija. Myötätuntoa korkeakouluihin -kampanjaa voit seurata Instagramissa @myotatuntoa. Sieltä löytyy nyt lokakuun aikana erilaisia sisältöjä myötätuntoteemoihin liittyen. Ja me otetaan mielellämme palautetta NyytiCastin jaksoista. Palautetta voit antaa esim. Nyytin nettisivujen kautta NyytiCast-osiosta. Sieltä löytyy semmonen Anna palautetta -verkkokysely. Sen pitemmittä puheitta kaikkea hyvää jatkoon ja kuulemisiin.

[musiikkia]