Hiljaisuus, musiikki, kaverit & avokki

Mä tiesin aina, että musta tulee isona lääkäri. Tai matematiikan opettaja. Se vähän vaihteli fiiliksen ja iän mukaan. Lukiossa kuitenkin totesin, että fysiikan ja matematiikan hallitseminen ei riitä, jos veren näkeminen oksettaa ja sisuskaluista puhuminen saa aikaan huonon olon. Eli ei lääkäriä sittenkään meidän perheeseen. Opettajan ura tyssäsi siihen, kun totesin, ettei mun pinna ehkä kestä, jos joku ei ymmärrä, mitä selitän. Tässä vaiheessa TTY alkoi tuntua lähes täydelliseltä vaihtoehdolta. Tampereella opiskelussa on myös se hyvä puoli, että äiti asuu alle tunnin ajomatkan päässä, mikä tarkoittaa sitä, että myös äidin tekemät ruoat (maailman paras kanakastike ja kalakeitto) ovat ihan kohtuullisen matkan päässä.

Olen nyt viidettä vuotta TTY:llä. Kaikki opiskeluvuodet ovat olleet erilaisia. Ensimmäinen vuosi eli fuksivuosi on tietysti asia ihan erikseen. Silloin on niin paljon kaikkea uutta. Paljon uusia ihmisiä, paljon uusia kavereita, yksin asumista, uusi kaupunki. Wappu on ainakin meidän koulussa tosi iso (ja pitkä) juttu, ja kaste todella tärkeä. Tutorit houkuttelevat parhaansa mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja toisaalta varoittelevat rikki menemisestä ja tietyistä ihmisistä.

Mä sain kokea fuksivuoden tavallaan kahdesti, sillä vaihdoin toiselle linjalle pääsykokeiden kautta. (Enkä voisi olla iloisempi, että tein niin!) Se ei kuitenkaan vastannut täysin ekaa fuksivuotta, sillä osa tapahtumista oli jo koettu omien ihanien fuksikaverien kanssa. Asiaa häiritsi myös se, että toimin samaan aikaan tutorina vanhalla opiskelulinjallani. Näin jälkikäteen on hyvä todeta, että fuksina oleminen ja tutorointi ei ainakaan mulla sopinut hyvin yhteen. Usein tuntui, että piti olla kahdessa paikassa samaan aikaan ja aina koki kuitenkin huonoa omatuntoa siitä, ettei ollutkaan siellä toisessa paikassa. Jossain vaiheessa vaan totesin, että antaa olla – ja tein niin kuin parhaalta tuntui. En kuitenkaan sano, että kaikkien kohdalla olisi näin.

Välillä tuntuu siltä, että luennoitsijat puhuvat jotain vierasta kieltä, kahvi on kaatunut vahingossa luentolehtiön päälle, kynä on katkennut ja kotona ei todellakaan jaksa tehdä mitään muuta kuin katsoa Netflixiä ja syödä syysmasennukseen ostettuja irtokarkkeja.

Opiskelu. Motivaatio, stressitaso ja kiire voivat vaihdella aika paljon yhden periodinkin aikana – saati sitten lukuvuoden aikana. Välillä tuntuu (varsinkin syksyllä), että on energiaa ja mielenkiintoa vaikka kuinka paljon. Luennoilla kirjoitetaan (siistejä) muistiinpanoja, hörpitään kahvia ja kuunnellaan, mitä luennoitsija puhuu. Kotona tulee oikeasti laskettua harkkatehtäviä. Monet asiat tuntuvat tosi hyödyllisiltä, joten on mielenkiintoa opetella niitä. Kurssin harjoitustehtävien deadlinet ovat vasta piiiitkän ajan päässä, joten niistä ei tarvitse vielä murehtia. MUTTA. Välillä tuntuu siltä, että luennoitsijat puhuvat jotain vierasta kieltä, kahvi on kaatunut vahingossa luentolehtiön päälle, kynä on katkennut ja kotona ei todellakaan jaksa tehdä mitään muuta kuin katsoa Netflixiä ja syödä syysmasennukseen ostettuja irtokarkkeja. Tällaisina päivinä kannattaa ehkä antaa vaan olla ja luottaa siihen, että kyllä se siitä.

Kouluvuosien aikana on tullut palautettua tosi monia harjoitustöitä, matikan laskareita ja myös kandi. Jokaisen pahan tehtävän kohdalla on tuntunut, että tää on pahin ikinä, en ikinä selviä tästä. Fuksivuonna fysiikan laskarit tuntuivat vaikeimmilta ikinä, ja pohdin, miten selviän tästä koulusta, jos en osaa fuksivuoden tehtäviä? No, niistä selvittiin. Ohjelmoinnin kurssilla meinasi poru tulla, kun en ymmärtänyt, miten jonkun koodinpätkän saisi toimimaan. No, nekin saatiin toimimaan. Riskienhallinnan harkkatyöstä en ymmärtänyt aluksi mitään. No, sekin tuli tehtyä ja vielä hyvällä arvostelulla. Kandia aloittaessa ihmettelin, miten ikinä saan aikaiseksi niin paljon (järkevää) tekstiä. No, helposti. Tähän mennessä oon selvinnyt kaikista kursseista ja samalla oppinut luottamaan siihen, että kyllä mä osaan, kun en anna sille masistelulle täyttä valtaa. Ei ne laskut tietysti suklaata syömällä ja telkkua kattomalla itsestään ratkea. Toisaalta, suklaa is never a bad idea.

Kun kattoo opiskeluaan jälkikäteen niin ehkä olisi voinut ottaa vähän rennommin. Olen ottanut stressiä ihan turhista asioista välillä ja tehnyt pienistä asioista omassa päässäni tosi isoja. Mulla on kavereita, joiden kanssa asioita tulee helposti paisutettua ja kavereita, jotka ottaa niin rennosti, että osa siitä tarttuu myös mulle. Olen tosi tyytyväinen siihen, että ei ole ikinä ollut suorituspaineita, kun en ole asettanut (eikä kotoa ole tullut) hirveitä arvosanatavoitteita tai aikarajoja. Aika moni asia on mennyt omalla painollaan.

Kun kattoo opiskeluaan jälkikäteen niin ehkä olisi voinut ottaa vähän rennommin. Olen ottanut stressiä ihan turhista asioista välillä ja tehnyt pienistä asioista omassa päässäni tosi isoja.

Opiskelijaelämässä on tosi paljon hyviä puolia. Ainut todella iso miinus on rahallinen tilanne. Opintotuesta niin iso osa menee vuokraan. Jos vuokran jälkeen jää kaksi euroa käteen, niin onhan se aika (naurettavan) vähän. Olen itse ollut myös samaan aikaan töissä, mikä oli todella rankkaa. Aamulla, kun lähti kouluun, piti ottaa myös työkamat ja eväät mukaan ja kirmata luentojen jälkeen iltavuoroon. Iltavuoron jälkeen vielä bussilla kotiin. Koin, että niiden rahojen ansaitseminen väsytti ja rasitti liikaa ollakseen sen arvoista. Olen kuitenkin koittanut asennoitua niin, että en ainakaan ruokakaupassa katso tuotteiden hintoja. Ostan, mitä huvittaa. Perustelen Ben & Jerry -jäätelön tai super-hyper-luomu-smoothien aina sillä, että elän vain kerran. Takaisin aiheeseen. Raha on vähän arka asia, ja on kurja sanoa, jos ei voi sen takia tehdä jotain tai lähteä jonnekkin. Kesätyötulot, jos edes saa kesätöitä tässä tilanteessa, pitäisi venyttää kestämään seuraavaksi vuodeksi. Olen itse ollut aina tosi tarkka rahoistani ja säästänyt kaiken 15-vuotiaasta lähtien, joten suuremmilta ongelmilta on onneksi vältytty.

Jos mun pitäisi mainita neljä asiaa, mitkä auttavat mua jaksamaan koulussa, ne olisivat: hiljaisuus, musiikki, kaverit & avokki sekalaisessa järjestyksessä. Hiljaisuus, koska mun on vaikea keskittyä, jos ympärillä on meteliä. Musiikki, koska rakastan rauhottavia iltakävelyjä musiikki korvissa soiden. Kaverit, koska niille voi purkaa kaiken hyvän ja pahan kouluun ja kaikkeen muuhunkin liittyen. Parhaassa tapauksessa ne osaa auttaa sua kouluhommissa. Avokki, koska se jaksaa kotona katsoa ja kuunnella mun satunnaista läppärille tuhahtelua (lue: kiukuttelua ja valittamista). Yleensä hän parhaansa mukaan auttaa.

Välillä musta tuntuu, että aina tämä hetki on elämän parasta aikaa. 18 vuotta täyttäessäni ja ajokortin saadessani ajattelin, etten ikinä halua olla vanhempi. Fuksivuonna ajattelin, ettei voi olla mitään hauskempaa. Nyt viimeistä vuotta opiskellessa (what?) tuntuu, että tää on kuitenkin kaikista jännittävin vaihe. Mistähän mä saan dippapaikan? Saanko mä muuttaa johonkin isoon kaupunkiin? Voinko mä muuttaa ulkomaille? Niinpä.

Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.