Neljä vuotta sitten sain kuulla, että isälläni on syöpä. Maailmani muuttui täysin. Matkani nykypäivään on tuntunut todella pitkältä.
En muista hirveästi isäni sairastamisajasta tai ajasta hänen kuolemansa jälkeen. En tiedä onko järkytys ollut niin suuri, että aivoni eivät ole kyenneet käsittelemään asiaa. Yksi asioista mitä muistan, on kun istuin isän vuoteella, silitin häntä, pyyhin hikeä hänen luisilta ja sairaan näköisiltä kasvoilta, ja kerroin hänelle, miten tärkeä hän on minulle.
En vielä hautajaisissakaan ymmärtänyt tilannetta todeksi. Myöhemmin yritin monta kertaa soittaa isälleni pyytääkseni neuvoja vaikeissa asioissa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Palauduin pikkuhiljaa todellisuuteen. Se oli oikeasti totta. Isä oli poissa eikä enää ikinä tule takaisin. Se ihminen, joka rakasti ja arvosti minua sellaisena kuin olin, ei enää ollut sitä kertomassa minulle. Se ihminen, joka kannusti tavoittelemaan suuria asioita, ei ollut enää rohkaisemassa minua vaikeiden asioiden äärellä. Se ihminen, jonka kanssa tappelin viimeisestä pihvistä ruokapöydässä, ei enää ollut osa meidän yhteistä perheillallista. Minulla ei ollut enää sitä ihmistä, jonka kanssa istua lauantai-iltana sohvalla katsoen Avaraa luontoa. Kaikki se oli mennyttä.
Isä oli poissa eikä enää ikinä tule takaisin. Se ihminen, joka rakasti ja arvosti minua sellaisena kuin olin, ei enää ollut sitä kertomassa minulle.
Puhuin jatkuvasti siten, että ihan kuin isä olisi vielä elossa. En halunnut keskustella isän kuolemasta kenenkään kanssa. En tiennyt enää kuka olin ja mikä minun tarkoitus oli maailmassa. Elämässä ei ollut mitään hyvää tai elämisen arvoista. Ystäväni eivät ymmärtäneet minua, äitini ei ollut enää sellainen äiti, kuin äidin tulisi olla, siskot kävivät tilannetta läpi sen mukaan, mikä heidän oma suhde oli ollut meidän isään. Perheeni oli hajalla ja ei ollut ketään kuka olisi auttanut minua. Koin myös helpommaksi jäädä vaikeaan parisuhteeseeni alistettuna, haukuttuna ja petettynä, kuin jäädä ihan yksin.
Menin kuitenkin elämässä eteenpäin, vaikka koin jatkuvasti olevani onneton, masentunut ja yksinäinen. Olin syrjäytynyt ja sain jatkuvasti paniikkikohtauksia sosiaalisista tilanteista. Pelkästään kaupassakäynti teki vaikeaa. Vihasin itseäni ja uskoin, että kukaan ei voisi minusta välittää. Perheeni oli hajalla ja minusta tuntui, että olen ihan yksin maailmassa. Ja niin olinkin. Isän kuoleman myötä olin menettänyt kaiken mitä minulla oli. Olinko minä oikeasti ansainnut tämänlaisen kohtalon? Miksi jumala halusi rangaista minua? Vai onko jumalaa edes olemassa? Isäni aina tapasi sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. En kuitenkaan ymmärrä mikä tarkoitus tällä voisi ikinä olla.
Elämäni oli yhtä suoriutumista. Valmistuin ammattiopistosta, tein töitä, uskalsin erota huonosta suhteesta, pääsin ammattikorkeakouluun, vaihdoin maisemaa, tutustuin uusiin ihmisiin, kävin paljon festareilla ja baareissa. En osannut nauttia hyvistä asioista ja näin elämässä usein pelkkää huonoa. Aina kun tapahtui jotain hyvää, odotin mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi. Elämääni ja oloani auttoi hyvin paljon ihminen, jonka sattumalta tapasin ja johon rakastuin. Sain puhua ajatuksistani, sain ymmärrystä ja rakkautta. Kaikesta huolimatta erosimme ja lähdimme elämässä eri suuntiin.
En osannut nauttia hyvistä asioista ja näin elämässä usein pelkkää huonoa. Aina kun tapahtui jotain hyvää, odotin mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi.
Huomasin, että olen pitkän aikaa toivonut, että joku vain ottaisi pahanolon pois minulta. Sitä ei kuitenkaan kukaan muu voi tehdä minun puolestani. Kukaan ei tule pelastamaan minua. Minun on pelastettava itse itseni. Kaipasin hyvin pitkään sitä, että joku tulee täyttämään sen suuren tyhjiön minussa: perhe, isä ja rakkaus. Huomasin, että asiat eivät kuitenkaan korjaantuneet korvaamalla puuttuvat asiat hätäisesti jollakin toisella asialla. Isän kaltaisen ihmisen etsiminen, nopeasti perheen perustaminen tai rakkauden jatkuvan tarpeen tyydyttäminen ei tule ikinä parantamaan minun oloani.
Minua ei ole rangaistu. Elämä tuo mukanaan aina vastoinkäymisiä, on kuitenkin minun oma valinta, haluanko selvitä niistä. Olen aina odottanut, että aika parantaa haavat. Ajattelin aiemmin sen tarkoittavan, että odotan ajan kulumista ja, että asiat selviävät aikanaan itsekseen. Nyt uskon siihen, että asiat tulee käsitellä oman pään sisällä. Kukaan muu ei sitä tule tekemään puolestani. Kukaan muu ei tule ikinä tyydyttämään sitä kaipuuta ja surua. Vain minä itse voin sen tehdä. Siinä ei ole mitään pahaa, että muut eivät ymmärrä sinua, miten he voisikaan. En voi olettaa, että perhe tai kukaan muukaan kannattelee minua täällä maan päällä. Kaikki lähtee minusta itsestäni. Elämässä tulee aina vaikeita asioita vastaan. On osattava hyväksyä, että joitakin asioita ei voi muuttaa. Menneisyyttä ei voi unohtaa tai pyyhkiä pois. Se on osa minua ja muovaa minua. On kuitenkin oma valintani, annanko sen estää minua kehittymästä vai otanko vaikeat asiat osaksi minua, vahvuuksina.
Kaikki lähtee minusta itsestäni. Elämässä tulee aina vaikeita asioita vastaan. On osattava hyväksyä, että joitakin asioita ei voi muuttaa.
Kukaan ei korvaa isääni eikä kukaan tule olemaan samanlainen kuin hän. Toista ei ole. Kliseistä kuin se onkin, niin isäni kulkee osana minua, minne ikinä menenkin. Isän neuvot ja elämänohjeet ovat aina minulla matkassani. Toivon, että joku päivä saan perustaa oman perheen, mutta tällä hetkellä se koostuu ihanista ystävistä, siskoista, äidistä ja muista läheisistä ihmisistä. Rakkaus on myös kykyä rakastaa itseään ja jakaa rakkautta myös läheisille. Silloin rakkautta kumpuaa myös takaisin.
En ole varma mikä tarkoitus tällä kaikella on ollut vai onko sille olemassakaan tarkoitusta, mutta tiedän sen, että olen entistä vahvempi ihmisenä. Elämässä tulee aina olemaan vaikeuksia, mutta tiedän selviäväni niistä ajan kanssa. Elämä ei ikinä tule pysymään samanlaisena. Tiedän kuitenkin sen, että osaan rakentaa elämääni sen mukaan, mitä minulle annettu.
Vastaa