Epävarmuudessa jaksaminen

Elämä ei ole niin varmaa. Ei vaikka joskus toivoisikin joidenkin asioiden olevan varmuudella jotain. Jotkin asiat voivat tuntua kovinkin tärkeiltä ja niiden peruuntuminen voi tuntua erityisen harmilliselta. Osa ehkä ehti jo toivoa alkuvuoden 2021 olevan toisenlainen. Vaan ei se ihan niin olekaan. Jos tunsit pettymystä, niin ymmärrän.

Tämän vuoden aikana olin monet kerrat miettinyt, miten paljon oikeastaan me ihmiset elimmekin toivossa. Se oli toisaalta ilahduttavaa, että löytyi edes jonkin verran toivoa näinkin haastavassa poikkeusajassamme, jota elimme koronan vuoksi. Olin kuitenkin huomannut ihmisten puheissa myös toistuvaa epäluuloisuutta tulevaa kohtaan. Osa oli vajonnut synkemmälle puolelle ja epätoivoon, jossa tuleva näyttäytyi varsin synkältä. Sen ohella, että pitäisi kestää koronakriisin mukanaan tuomat takaiskut, osa kamppaili mielenterveytensä kanssa haastavassa maailmantilanteessa. Kaikilla ei edes ollut mahdollisuutta päästä välttämättä niin nopeasti avun piiriin. Etenkin nyt, kun YTHS oli myös käymässä läpi isoa uudistusta, jossa ammattikorkeakouluopiskelijoille kuuluisivat jatkossa samat terveydenhuollon palvelut kuin yliopisto-opiskelijoille. Olin lukenut ihmisten huolestuneita kommentteja siitä, miten resurssit mielenterveysasioihin riittäisivät. Ihmisten huoli omasta jaksamisestaan mielenterveytensä kanssa oli koetuksella samanaikaisesti, kun arki muutenkin oli haastavaa.

Toivossa voisi elää, mutta täyden varmuuden takaaminen siitä, että asiat esimerkiksi vuoden päästä syksyllä olisivat toisin, sitä ei voinut kukaan oikein taata. Vaikka kuinka haluaisikin jonkin varman vastauksen antaa. Ei edes asiantuntijoilla ollut tähän sataprosenttisen luotettavaa vastausta antaa. Sen hyväksyminen oli välillä vaikeaa, että joutuisimme vielä todennäköisesti useita kuukausia elämään tämän asian kanssa. Kukaan ei voinut siihenkään antaa täysin luotettavaa vastausta, milloin saisimme rokotteen vihollistamme koronaa vastaan. Toivoimme siitä helpotusta, mutta kuin taikaiskusta virus ei kuitenkaan poistuisi keskuudestamme. Ihmisten kanssa jutellessa toistuivat kuitenkin sanat ”toivottavasti”, kun puhuimme ensi lukuvuodesta ja muistakin asioista, jotka sijoittuivat tulevaan. Osa tuskaili myös työharjoittelunsa kanssa. Senkin suorittaminen korona-aikana oli osalle epävarmaa. Ihmisten harmistus siitä, miten etäopetus jatkuisi vielä kevätlukukaudellakin, se kuului asioista puhuttaessa. Ymmärrän tämän. Asia koskettaa monia ja eri vaiheen opiskelijoita. Ne, jotka aloittivat tänä syksynä opintonsa, ovat joutuneet haastavaan tilanteeseen päästäkseen mukaan opiskelijayhteisöön, kun asioita on olosuhteiden vuoksi toteutettu etänä. Keskivaiheen opiskelijat puolestaan saattavat kokea huolta siitä, että edessä olisi vielä pitkä aika opintoja etänä. Osalle taas nämä ajat saattavat olla viimeisiä mahdollisuuksia olla mukana opiskelijayhteisössä täysin, sillä valmistuminen häämöttää jo mahdollisesti lähitulevaisuudessa. Monia varmaan mietityttää myös opiskelijakulttuurin kuihtuminen, kun tapahtumiakaan ei enää ole järjestetty niin, että voisi tavata muita opiskelijoita paikan päällä. Ymmärrettäviä huolenaiheita kaikki nuo. Ei tällaista tilannetta olisi toivottu. En minäkään toivonut.

Sinä, joka luet tätä. Ymmärrän sinua. Voi olla vaikea jaksaa pitää toivoa yllä näinä aikoina. Tuleva mietityttää meitä monia juuri nyt. Ehkä voi olla myös vain vähän halua uskoa asioiden toteutumiseen lähitulevaisuudessa. Ihminen on sellainen, että suunnittelee myös etukäteen. Pystymme näkemään tulevaan ja saatamme nähdä siellä jonkin ihanteellisen tilanteen elämässämme, jolloin asiat olisivat toisin. Toivon, ettemme kadota tätä näinä aikoinakaan. Välillä suunta saattaa olla hukassa ja usko loppua asioiden olemiseen ”toivottavasti” jotain muuta tulevaisuudessa. Silti kuitenkin edes ne pienet toivonpilkahdukset olisivat erityisen tärkeitä. Jotta voisimme jaksaa läpi vaikeidenkin aikojen, olisi tärkeä myös luoda toivoa tulevaan. Toinen toistamme tukemalla ja kannustamalla voimme auttaa toisiamme tässäkin.

Toivon sinulle paljon voimia loppuvuoteen, ja myös parempaa tulevaa. Yhdessä selviämme.

Et ole yksin. Niin ainakin toivon.