#Mielenterveyskuntoutuja

1.12.2016

Tapamme puhua ja lähestyä mielenterveyden pulmia on monessa tapauksessa hyvin negatiivinen. Puhumme mielenterveysongelmista, rankoista vaiheista ja jopa hulluudesta. Monilla mielenterveyteen liittyvillä sanoilla on synkkä kaiku ja ne maalaavat kuvan kurjuudesta ja kontrollin puutteesta. Nuo sanat ovat yleensä äärimmäisen leimaavia ja pelottavia. Ne voivat muovata sekä mielenterveyden haasteita läpi käyvän, että tämän läheisten arjesta salaisuuksien ja häpeän kuplan, jonka puhkeamista varotaan ja pelätään.

Olen kovasti pohtinut mielenterveyskuntoutujan leimaa ja sen aiheuttamia tunteita ja reaktioita sekä itsessäni ja ihmisissä, joita tapaan. Olen rohkeasti ja avoimesti puhunut masennuksestani ja siihen saamastani hoidosta. Kutsun itseäni rehellisesti ääneen mielenterveyskuntoutujaksi. Tähän asti, olen saanut vain positiivisia reaktioita ja kiitosta rohkeudestani, sen kiusaantuneen hiljaisen hetken jälkeen tietty.

Kutsun itseäni rehellisesti ääneen mielenterveyskuntoutujaksi. Tähän asti, olen saanut vain positiivisia reaktioita ja kiitosta rohkeudestani, sen kiusaantuneen hiljaisen hetken jälkeen tietty.

Olen tietoinen siitä, että avoimuuteni voi tuntua hyökkäävältä joistakin. Olen tietoinen myös siitä, että mielenterveydestä puhuminen voi olla haastavaa. Tiedän myös sen, että mielenterveydestäni jakamani tarinat on herkullinen tarttumapinta keskustelulle ja tutustumiselle. En kuitenkaan toivo, että kukaan kokisi pakotetuksi puhumaan haastavista asioista. En todellakaan toivo, että minun kanssani ei muusta puhuttaisikaan. Mutta valitettavan usein huomaan, että minut nähdään ennen kaikkea mielenterveyskuntoutujana. Sillä olen niin paljon enemmän.

Uusia ihmisiä tavatessani keskustelu tuntuu vääjäämättä ohjautuvan kokemuksiini psykoterapiasta, sairastamisesta ja toipumisesta. Vaikka en ehkä itse keskustelua johda siihen suuntaan. Jokainen meistä puhuu mielellään aiheista, joista tietää eniten, eli useimmiten omasta itsestään ja kokemuksistaan. Se on aivan sallittua mielestäni.

Avoimuuteni pyrkimyksenä on näyttää, että mielenterveyskuntoutuja on kuka tahansa meistä. Meistä, itseään varsin normaalina ja tavallisena pitävistä ihmisistä. En halua varastaa hetken huomiota itselleni. Haluan vain, että masennus olisi yksi sellaisista asioista kuin se, että missä leikkautin hiukseni tai, että onko minulla lemmikkiä. Tiedättehän, sellainen asia, joka todetaan, tunnustetaan, ja jatketaan matkaa päivän politiikkaan tai siihen kuinka koulussa sujuu.

Haluan vain, että masennus olisi yksi sellaisista asioista kuin se, että missä leikkautin hiukseni tai, että onko minulla lemmikkiä.

Sillä sitähän se on; asia joka on osa minua. Se ehkä muovaa minua ja arkeani, mutta se ei määrittele minua. Kuten vaikka se kissa lemmikkinä. Välillä se keksii pudottaa hyllyltä tavaroita ja potkia kakkalaatikosta hiekat lattialle. Toisinaan se käpertyy viereen kehräämään ja lämmittämään minua. Toki kissasta voi luopua, jos sen kanssa ei koe pärjäävänsä, mutta niin voi mielenterveyden haasteisiinkin saada apua.

Leiman aiheuttama häpeä ja pelko ovat turhia. Ne vain vaikeuttavat kanssakäymistä ja estävät joitakuita näkemästä meidät, ihan tavalliset ja normaalit ihmiset. Oman pahan olon salaaminen vain lisää yksinäisyyden kokemusta ja saattaa pahentaa tilannetta. Mutkattomampi suhtautuminen mielenterveyden haasteisiin madaltaa kynnystä hakea apua. Masennus, syömishäiriöt ja muut mielenterveyden haasteet ovat todellisia ja hoitamattomina ja liian monissa tapauksissa tappavia.