Muistan sen tunteen, kun kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa kävelin pää ja vatsa pystyssä hakemaan tulevan lukukauden läsnäolotarraa. Olin ylpeä itsestäni. Minulla ei ollut mitään takeita siitä, että opintopisteiden kartuttaminen vauvan kanssa onnistuisi, mutta halusin yrittää. Vaikka olin arka, minulla oli taistelutahtoa.
Koko nuoruuteni elin siinä uskossa, että opintojen ja lasten saamisen yhdistäminen on mahdotonta. Luulin suomalaisten naisten joutuvan pakon edessä siirtämään jompaakumpaa epäsuotuisan kauas tulevaisuuteen. Toisaalta äitini oli painanut tohtorinhatun päähänsä kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä. En vielä tänäkään päivänä ymmärrä, miten hän siinä onnistui ja yhtä käsittämättömältä minusta tuntuu sekin, miten hyvin omat opintoni ovat edenneet äitiyden lomassa. Opintopisteitä on ropissut tilille Kelan toivomaan tahtiin samalla kun perheemme on kasvanut kahdella ihanalla tyttärellä.
Kun muistelen kolmea viimeisintä vuotta opiskelutaipaleestani, muistan elävästi muutamia hetkiä. Muistan, kuinka vauvanhoitohuoneen ja luokkahuoneen väliä edestakaisin ravattuani jouduin toteamaan, että vauvan vessahätäviestinnän seuraaminen sopii huonosti yhteen läsnäolopakollisen luennon kanssa. Muistan, kuinka jouduin poissaolojeni korvaamiseksi lukemaan tusinoittain aiheeseen vain etäisesti liittyviä tieteellisiä artikkeleja, vaikka hallitsin kurssin sisällön. Muistan, miten hyvin nukkuvan vauvan äännähdys kuuluu täydessä luentosalissa ja nosti punan poskilleni. Muistan, kuinka esikoinen ryömi lehtorin tuolin alle kesken kandiseminaarin ja kuinka hän kerran veti koko luokan huomion pois kehnosta esitelmästäni levittelemällä rasiallisen pastilleja luentosalin lattialle ja hiiviskellen sitten pöytien alla niitä keräämässä. (Sen luennon jälkeen totesin, että hän on liian vanha kulkemaan mukanani). Muistan, kuinka monet kerrat häpesin pyytää sukulaisilta hoitoapua peläten aiheuttavani liikaa vaivaa, ja silti he aina uudelleen oma-aloitteisesti tarjoutuivat auttamaan.
Kuinka voimme kannattaa naisten koulutusta kehitysmaissa, jos itse viestimme, että lastensa kanssa symbioosissa elävät äidit eivät ole tervetulleita opiskelemaan?
Silti iloitsen jokaisesta opiskelijaäitinä viettämästäni vuodesta. Olen kokenut opiskelun mieluisena vastapainona vauva-arjelle. Iloitsen siitä, että yliopisto, josta minulla itsellänikin on varhaislapsuuden muistikuvia, on esikoiselleni tuttu ja mieluinen paikka. Kannustan itseäni ajattelemalla, että olen suunnannäyttäjä, kulttuurinmuuttaja. Kannan korteni kekoon Suomen ikärakenteen elvyttämisessä. Pelkästään se, että joku näkee yliopistolla lapsen, vahvistaa kulttuuria, jossa äiditkin saavat opiskella – silloinkin, kun se edellyttää jälkikasvun läsnäoloa yliopistolla.
Toki tiedän, että opiskeluympäristölle ei olisi hyväksi, jos jokaisella olisi mukanaan lapsi tai kaksi sekoittamassa pakkaa. Jos lapsi estää toisia opiskelijoita oppimasta, hänen on parempi jäädä kotiin. Mutta jos lapsi estää äitiä opiskelemasta, vika ei mielestäni ole lapsessa, vaan siinä, miten opiskelu on järjestetty. Pahimmin asiat ovat pielessä silloin, kun opinahjon henkilökunta asenteillaan hankaloittaa äitien opiskelua. Muistan vielä opettajan sanat, jotka kuulin mennessäni neuvottelemaan kurssisuorituksen järjestelystä esikoisen syntymän lähestyessä: ”Minun neuvoni on, että keskity vain vauvaan.” Silloin tunsin, että minuun katsottiin alaviistoon, että en enää kuulunut yliopistoon. Minua harmitti, mutta jälkeenpäin ajateltuna kokemus oli tarpeen. Sain siitä sisua raivata oman tieni opiskelijaäitinä ja syyn kertoa muillekin, että se on mahdollista. ”Kuinka voimme kannattaa naisten koulutusta kehitysmaissa, jos itse viestimme, että lastensa kanssa symbioosissa elävät äidit eivät ole tervetulleita opiskelemaan?” On minulla tapana haastaa asenteita.
Kirjoitan tämän siksi, että olin tänään ensimmäistä kertaa luennolla kuopuksen kanssa. Kun kysyin professorilta olisiko vauvan läsnäolo haitaksi, hän voiteli rohtoa haavoihini vastaamalla ”Päinvastoin!”. Vauva versio kaksi nukkui koko neljä tuntia kestäneen luennon ajan lukuun ottamatta lyhyttä tankkaustaukoa luentopaussin aikana. Remonttityömaa luentosalin vieressä piti huolta siitä, että vauvan ääntelyt eivät kuuluneet. Paitsi yhden kerran; kun kysyttiin, ovatko kurssin käytännönasiat jollekulle epäselviä, vauva ähkäisi äänekkäästi nostattaen luontosaliin hyväntuulisen naurunremakan.
Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.
Vastaa