NyytiCast #51: ADHD ja opiskelu

PUHUJAT
Haastattelija: Henri
Vastaaja 1: Anna Yliluoma
Vastaaja 2: Janika

Litterointimerkinnät
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Henri:

Tämä on NyytiCast – rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tervetuloa kuuntelemaan. Tänään meillä on aiheena ADHD:n kanssa opiskelu. Ennen kun päästään varsinaisen keskustelun ja vieraidenkin pariin, niin mä voisin vähän kertoa ADHD:sta semmoista yleistietoa tässä. Sehän on viralliselta määritelmältään aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, eli se ei oo mielenterveyden häiriö, vaan se liittyy pikemminkin siihen, että miten meidän kenenkin aivot on tavallaan niinku kehityksellisesti ohjelmoituja, mut ADHD:seen kuuluu semmoisia piirteitä, mitkä saattaa joskus ilmetä vähän samanlaisina kuin joidenkin mielenterveyshäiriöidenki oireet, ja ehkä sen takia ne saattaa joskus mennä vähän sekaisi keskenään.

Olennaista ADHD:ssa on kanssa se, että se ei ikään kuin tuu jostain tyhjästä vaikka aikuisiällä, vaan se on olemassa sieltä jostain varhaislapsuudesta lähtien. Ja vastaavasti se ei myöskään sinänsä poistu mihinkään esimerkiksi iän myötä, mutta sit sen niinku piirteet ja niin sanotusti oireet voi kyl lievittyä ja muuttua sellaisiksi, että niitä ei välttämättä vanhemmiten arjessa ees huomaa mitenkään.

Ehkä semmoisia tyypillisiä haasteita mitä ADHD voi tuottaa opiskelus on esimerkiksi keskittymisen kohdentamisen vaikeudet tai semmoinen impulsiivinen käytös. Ja tämmöisethän on helposti nimenomaan opiskellessa sitten ilmeneviä, kun opiskelu nyt usein on semmoista, että siinä tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä. Mutta joka tapauksessa noi haasteet ja ylipäätään ADHD:n piirteet voi olla tosikin moninaisia, että se ei välttämättä ole se kliseinen hyperaktiivisuus. Tosi rauhallisella tyypilläkin voi olla ADHD.

Kaikista tärkeintä on ehkä tietää se, että kaikkiin näihin haasteisiin mitä se voi tuoda mukanaan, on mahdollista saada tukea ja ne vaikeudet mitä se voi tuoda, ne voi vähentyä niin paljon, ettei sitä välttämättä arjessa edes huomaa ollenkaan. Tästä puhutaan varmasti lisää vielä tänään, mutta sanon jo täs välis sen, että ADHD ei missään nimessä pilaa mitenkään automaattisesti elämää. Toinen tärkeä huomio on ehkä vielä se, että kun me puhutaan tässä siitä, että millaista ADHD:n kanssa opiskelu voi olla, niin tarkoituksena ei ole yleistää, että kaikkien ADHD-piirteisten opinnot voi olla juuri tällaisia. Tässä on lopulta niin paljon yksilöllisiä tekijöitä mitkä vaikuttaa, esimerkiksi ympäristö ja persoonallisuuden piirteet ja oma elämänhistoria. Eli ei yleistetä täällä.

Mä oon Takaisin opintoihin -hankkeen hankekoordinaattori Henri. Mulla on itse asiassa itselläkin kokemusta ADHD-taustaisena opiskelusta, mut tänään mä oon täällä ensisijaisesti juontajan roolissa, ja sen sijaan me ollaan saatu tänne kaksi aivan mahtavaa vierasta paikalle. Meillä on vieraina Live-säätiön psykologi Anna Yliluoma sekä vastikään valmistunut Janika, jolla on kokemusta ADHD:n kanssa opiskelusta. Hei, tervetuloa teille molemmille.

Anna:

Kiitos. On kyllä ilo olla paikalla.

Janika:

Kiitos.

Henri:

Voidaan hei aloittaa ihan esittäytymisellä. Kertokaa ihmeessä vähän itsestänne mitä haluatte ja ehkä myös siitä, että miten tää teema on teitä koskettanut.

Janika:

Joo elikkä mä oon Janika, ja tosiaan valmistuin liiketalouden tradenomiksi viime kesäkuussa. Ja tosiaan nämä ADHD-piirteet tai ominaisuudet omaan, tai se on mulle diagnosoitu vasta aikuisiällä. Ja sitten oikeastaan tän oman diagnoosin myötä niin se. opiskelukin, niin loppu on niinku historiaa, että sitä ennen on aika aika kivistä polkua tullut kuljettua. Joten siksi nimenomaan haluaa, tota, edistää tätä ADHD-tietoisuutta ja kävin myös sitten tämmöisen kokemusasiantuntijakoulutuksen ja sitten niinku ADHD-kokemusasiantuntijana tavallaan täällä podcastissakin tai jaksossa tänään olen.

Anna:

Jes ihan mahtavaa, että janika sä oot täällä mun kanssa. Tervehdys tosiaan kaikille mun puolesta myös, mä oon Anna Yliluoma ja työskentelen psykologina Live-säätiössä.

Erityisesti minä työskentelen nuorten aikuisten parissa ja toimin tällaisessa Yhdessä yksikään ei putoa -hankkeessa. Siellä hankkeessa me yritetään löytää uudenlaisia keinoja opintojen edistymisen tukemiseen. Yritetään ehkäistä keskeytyksiä ja tietysti tukea siinä, että jos opiskelija sitten haluaa palata keskeytykseltä takaisin opintoihin. Arjessa mä tapaan paljon opiskelijoita, joilla on joko diagnosoitu ADHD tai jotka on ehkä havahtunut pohtimaan, että voisiko heillä olla olla mahdollisesti ADHD, ja arjen työssä paljon sit mietitäänkin, että mitä tällaisessa tilanteessa kannattaisi tehdä ja tehdäänkin vähän yhdessä sitten suunnitelmia, että miten asian kanssa voisi lähteä eteenpäin.

Henri:

Loistavaa, että olette molemmat paikalla. Tässä saadaan tosi hyvää asiantuntemusta tähän meidän teemaan, joten tervetuloa vielä kerran. Tästä tulee hyvä jakso. Voitaisiin tota ihan nyt alkuun lähteä vähän kartoittamaan sitä, ilman yleistämistä, et millaista se ADHD:n kanssa opiskelu voi sitten oikeestaan olla. Haluaisin Janika ehkä kysyä sulta ensin, että millaisia kokemuksia sulla on tästä ADHD:n kanssa opiskelusta, että millaista se on ollut?

Janika:

No ennen ADHD:n tota sitä diagnoosia, niin sanotaanko että siihen toiselle luokalle ala-asteella, niin opiskelu oli kivaa ja innostavaa, että asiat esitettiin tarpeeksi mielenkiintoisesti ja oppiminen oli sellaista motivoivaa ja palkitsevaa, ja sitten siitä oikeastaan asti niin tota opiskelutaival on ollut semmoinen todella vaikea, koska kyllähän ne keskittymisen vaikeudet on siellä näkynyt jo niin kuin aina. Että en tosiaan ole mikään häirikkö ollut siellä tunnilla, että ehkä se haaveilija, mutta jolloin sitten levoton mieli joka piirtelee vihkot täyteen tota sydämen kuvia ja näin. Tossa löysin mun vanhan matikan vihkon ysiluokalta joka oli ihan tyhjä ja sitten siinä oli tämmöinen V-alkuinen kirosana päällä, ja että ”en osaa mitään” ja tätä ”en osaa mitään” ja niin sanotusti tyhmän leimaa sitten kannoin sinne aikuisikään saakka, kunnes sain sen ADHD-diagnoosin ja se oli niinku semmoinen elämän suuri muutostekijä.

Että sanotaanko niinku näin, että vaikka on omia lapsia syntynyt niin se

diagnoosi, niin se oli niinku semmoinen käänteentekevä, että siitä alkoi semmoinen uusi uusi elämä ja ikään kuin se, että kuka mä oikeasti olen. Ja mun onnekseni sitten juuri nää korkeakouluopinnot sattui siihen väliin elämässä kun ADHD oli jo diagnosoitu, niin opiskelin niinku ennätysvauhtia sen, että olin puoli vuotta avoimessa ja sitten vuoden vaan siellä tutkinto-opiskelijana. Eli kyllä se sitten asiat helpottuu ja järjestyy kun sen diagnoosin saa.

Henri:

Tosi hieno tarina, ja tavallaan tääkin mun mielestä saman tien osoittaa sitä niinku

että miten asiat voi muuttua ja tavallaan, että kuinka tärkeätä se voi olla saada sitä tukea niin kuin sä oot diagnoosin kautta saanut, ja todistaa ehkä sitä mun alustuksessani sanomaa asiaa, että missään nimessä sen ADHD:n ei tarvitse olla mikään niin kun niin sanotusti ”lopullinen tuomio” kuitenkaan. Anna, tota voisin sulta kysyä vähän vastaavasti siinä mielessä, että kun sä oot työssäsi ADHD-opiskelijoita kohdannut, niin millaisia asioita siellä on noussut esiin, ja millaiset teemat on ollut sellaisia mihin ehkä useimmiten tavataan hakea tukea?

Anna:

Joo toi Janika toi sun kertomus, niin on sellainen mitä mä kohtaan töissä aika usein, että moni on kyllä ihan sieltä niinku alakouluikäisistä asti tavalla tai toisella vain paininut niiden keskittymisen ja tarkkaavuuden haasteiden kanssa, ilman että niitä olisi sinänsä niin kun noteerattu sen enempää, tai että niihin olisi välttämättä saanut mitä se erityisempää tukea ja voi olla sitten paljonkin jo kokemuksia sieltä peruskouluajalta, että se koulunkäynti on tosi haastavaa ja on jo huomannut lapsena, että syystä tai toisesta se on niinku itselle paljon työläämpää, kuin vaikka monelle muulle opiskelukoulukaverille, ja siitä on tietysti tullut sellainen fiilis helposti, että tää koulu on jotain sellaista, mikä ei välttämättä sitten sovi itselle.

Mutta tuota toinen kanssa tarina, mitä mä kuulen usein on se, että nimenomaan tää tällainen korkeakouluun siirtymisen vaihe voi olla se vaihe missä ne ADHD-piirteet alkaakin ehkä vaivata enemmän, eli ehkä aiemmin tietynlaisilla kompensaatiokeinoilla jota on tiedostamatta tai ihan tiedostaen opetellut, niin on pystynyt handlaan omat oireet ja omat piirteet hyvin ja käyttämään omia vahvuuksia, mutta sitten korkeakouluopintoihin siirtyessä, kun usein se opiskelu muuttuu vaativammaksi ja tietysti sellaista itseohjautuvuutta niin kun tarvitaan paljon enemmän, niin sitten ne haasteet alkaa kasautua. Ehkä sellaisia selkeitä vaiheita mistä mä kuulen usein töissä niin on se, että haasteita tulee paljon just siinä korkeakouluopintojen alkuvaiheessa, kun pitäisi opetella se uusi oppimisen tapa ja tota ne uudet laajat opintokokonaisuudet ottaa haltuun.

No toinen missä vaiheessa sitten selkeästi tulee kanssa haasteita, niin tota voi olla tämmöinen niinku työelämään siirtymisen vaihe kun tulee esimerkiksi harjoittelujakso ja. Tai sitten tietysti tää klassinen opinnäytetyön tai gradun tekemisen vaihe, kun tota pitäisi saada se semmoinen tosi laaja itsenäinen kokonaisuus tehtyä. Ja mä itse asiassa, kun tiesin että olin tulossa tänne tänne podcastiin vieraaksi, niin oon tässä muutaman viikon aikana oikein erikseen kysellyt tota mun asiakkailta, että mitkä heidän mielestään on ollut niitä sellaisia ehkä isoimpia tekijöitä, jotka on opinnoissa aiheuttanut sitten haasteita, tai miten ne keskittymiseen tarkkaavuuden haasteet on heidän mielestään erityisesti näkyneet. Niin sain tämmöisen aika moninaisen listauksen.

Tosi moni sanoo, että että ylipäätään just tää Janikan kuvaama keskittymisen tarkkaavuuden harhailu, se sellainen, että uppoaa omiin ajatuksiin, ja voi mennä vaikka luennoilla tai oppitunneilla pitkät pätkätkin ohi sen takia, että on niin vajonneena niihin omiin ajatuksiin eikä huomaakaan sitä. Aika moni sanoo, että voi olla vähän niinku haastavaa hahmottaa sitä semmoista olennaista sisältöä, laajasta ikään kuin tietomäärästä. Sit useampi mainitsi tämmöistä, että he on aika sellaisia häiriöherkkiä, että esimerkiksi isommilla luennoilla tai oppitunneilla, niin se häiritsee kun on paljon niinku ääniä ja liikettä näkyy silmäkulmassa ja muuta sellaista. Toki myös tämmöinen vaikeus suunnitella omaa toimintaa voi olla osalle haastavaa tai esimerkiksi se, että toisinaan tosi helppoa suunnitella sitä omaa toimintaa ja esimerkiksi sitä, että jos on vaikka kolmen viikon päästä tulossa tentti, niin mitä kannattaisi tehdä, että mitä kannattaisi opiskella tällä viikolla, mitä seuraavalla ja mitä sitä seuraavalla, jotta ehtii sitten käydä sen aineiston läpi, niin se voi olla tosi helppoa silloin kun se aihe on itseä kiinnostava, mutta että silloin kun se aihe ei kiinnosta niin vaikka tietää, että kyllähän mä osaan tehdä tän suunnittelutyön, mutta että ei vaan niin kun pääse tavallaan vauhtiin ei vaan saa itsestään irti vaikka tietää, että kyllähän mun taidot tähän riittäisi ihan hienosti, mutta että se este tuntuu ihan semmoiselta ylivoimaiselta.

Ja tän tyyppisiä samanlaisia esteitä voi tulla vaikka siinä, että voi olla vähän hankalaa viimeistellä asioita loppuun, tehdä ylipäätään loppuun asti, tai tuota tehdä sellaisia tehtäviä,mitkä vaatii semmoisten päivien tai viikkojen tai jopa kuukausien työstämisen.

Nimenomaan ehkä niin kun nuorten aikuisten ja aikuisten parissa korostuu vielä tällainen niin kun päänsisäinen levottomuus enemmän, että kun useinhan kun puhutaan ADHD:sta, niin varmaan aika monella ihmisellä tulee semmoinen stereotypia yleensä ehkä pienestä poikalapsesta, joka säntäilee luokassa ympäriinsä ja siinä menee pulpettia ja tota ikkunaa rikki sitten leikeissä ja muuta. Mutta tota aikuisten kohdalla ehkä enemmän on kyse tällaisesta tällaisesta päänsisäisestä levottomuudesta, eikä niinkään siitä motorisesta levottomuudesta, että omat ajatukset vaan on niin nopeat ja niitä on vähän vaikeata saada pysymään siinä yhdessä asiassa, mikä voi sitten tietysti tuottaa niissä opinnoissa haasteita. Ja sitten kun tulee voi tulla tämmöisiä ajanhallinnan ja arjen hallinnan haasteita, niin senhän tietysti jokainen varmasti ymmärtää, että kun niitä alkaa kasaantumaan, niin kyllähän se helposti sitä alkaa tuntua sellaisessa itsetunnossa ja ajatuksissa siitä, että minkälainen opiskelija mä oon, tai onko musta tälle alalle mihin mä oon opiskelemassa, että vaikka tavallaan tiedostaakin sen että mulla on paljon kykyjä ja osaamista, mutta että sitten kun siinä arjessa tulee niitä se haastetilanteita niin kuormittamaan se väkisinkin.

Janika:

Joo, mulla tuli mieleen just tuosta kuormituksesta, että tota ite oon esimerkiksi hirveän ääniherkkä ihminen, ja jos oon ollut työssä, missä on ihan hirveästi hälinää, niin mä oon sen työpäivän jälkeen ihan totaalisen loppu kuin se, että mä olisin istunut jossain hiljaisuudessa, ja mun aivot olisi ikään kuin saanut ajatella jotenkin rauhassa. Mutta tota nykyään sitä ei niinku sillä tavalla ilmene, kun on tavallaan sitten tää diagnoosi ja se oikea hoito siihen. Mutta tota se kuormitus mikä tulee ADHD:sta, niin se on oikeestaan tosi vakavaa, ja se voi viedä niinku sen ihmisen opiskelu- ja työkyvyn jossain vaiheessa jopa sitten niinku ehkä lopullisesti, että se on erilaista, että ADHD-ihmiset kuormittuu eri tavalla.

Anna:

Joo, toi oli musta tosi tärkeä nosto sulta, että miten iso merkitys sullekin varmasti on ollut se sitten, kun on saanut sen diagnoosin ja on päässyt etsimään niitä omia tapoja esimerkiksi opiskella ja tehdä töitä, ja niitä ympäristöjä missä itse pystyy olemaan parhaimmillaan ja välttämään sitä tota kuormitusta, mikä tulee sitten niistä meluisista ja hälyisistä ja ärsykkeellisistä ympäristöistä, koska pahimmillaanhan tietysti se että sitten jos ei pääse käyttämään niitä omia vahvuuksiaan, eikä vaikka tiedostakaan, että itse asiassa tää ympäristö on mulle semmoinen sopimaton, niin se ADHD-oireilu voi johtaa siihen, että vaikka ikään kuin semmoinen kognitiivinen älyllinen kapasiteetti riittäisi kuinka, niin sitten tota voi johtaa semmoiseen niinku opinnoissa ja työelämässä alisuoriutumiseen. Että ei saa sitä omaa kapasiteettiaan niin kuin käytettyä, että tulee vaikka niitä matalia arvosanoja, on vaikea edistää opintoja, ehkä pääsykoevalmistautuminen on tosi haastavaa, ja opinnot etenee hitaasti ja tahmaisesti ja tulee vaikka niitä keskeytyksiä, ja tietysti sitten sen kuormituksen kasvaessa lopulta tulee ihan niitä semmoisia niinku loppuun palamisen kokemuksia, ja voi tulla sitten niinku masennus- ja ahdistusoireitakin sen takia, kun se kuorma kasvaa niin isoksi.

Henri:

Kiitos. Tuosta tuli tosi tosi kattava ja monimuotoista kuvausta tavallaan siitä, että mitä kaikkea tää voi pitää sisällään tää ADHD:n kanssa opiskelu. Mä voisin oikeastaan puuttua tuohon mitä Anna sanoit yksi vaiheessa siitä, että ehkä tää niinku aikuisten ADHD, nuorten aikuisten ADHD, on sinänsä niinku tavallaan tunnistetumpaa nykyään, että se ei ole aina se niinku ala-asteen luokkahuoneessa riehuva häirikköpoika, vaan ehkä se kuvasto on jotenkin niinku laajentunut esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ja perinteisessäkin mediassa on mun mielestä ollut ihan eri tavalla, niinku niin sanottua representaatiota tässä viime aikoina ja viime vuosina, mutta onkohan tää sitten niinku vaikuttanut vähän niinku asenteisiin ADHD:ta kohtaan ylipäätään? Mitä mieltä te ootte? Millaisina te pidätte nykyisiä asenteita ADHD:ta kohtaan?

Anna:

Joo se miten mitä mä oon ainakin seurannut ja huomannut ilolla, niin tää erityisesti tää tyttö- ja naisoletettujen tämmöinen ADHD-oireilun tunnistaminen, niin siinä on mun mielestä tapahtunut tosi iso muutos viime vuosien aikana, ja tota mikä on ollut tosi hieno juttu, että siitä on puhuttu esimerkiksi mediassa yhä enemmän ja yhä useampi on jakanut omia kokemuksiaan, että sitten ihmiset alkaa yhä useammin tunnistaa, että hei, voisikohan tää olla sellaista ADHD-tyyppistä oireilua mitä on itse kokenut et tota. Koska kauhean useinhan niinku varsinkin tytöillä ja naisilla, mutta toki tää ei ole mitenkään niin kun sukupuoleen sidottua, että ihan kaikilla sukupuolilla voi ilmetä sitä nimenomaan sitä tarkkaavaisuuteen liittyvää haastetta, niin silloinhan usein se tulee kuitattua ehkä sellaisena masennus- tai ahdistusoireiluna ja sitten sitä voidaan alkaa terveydenhuollonkin puolella hoitaa sellaisena, mikä tietysti niinku, no tiedetään, että kyllähän nää kytkeytyy tietysti, niinku voivat kytkeytyä yhteen silloin kun se kuormitus on mennyt niin pitkälle, että se alkaa jo tuntua siellä omassa hyvinvoinnissa, mutta että se ei ole mikään niin kun kauhean tehokas tapa tavallaan lähestyä tätä ilmiötä, jos se hoito on nimenomaan ajateltu sieltä masennuksen tai ahdistuksen kautta, niin sen takia musta on tosi iloinen asia, että tähän tarkkaamattomuuden haasteeseen on, että sitä on alettu tunnistaa yhä paremmin. Että tässähän on vähän sellaista niinku haastetta taustalla, että ylipäätään tää ADHD-diagnostiikka, niin tää on alun perin pitkälti määritelty niin kun poikien oireilun kautta, ja ehkä nyt sitten niinku ihan diagnostisestikin sitä on alettu pikkaisen nyt sitten laajentaa. Itse olen ainakin ilolla seurannut tätä keskustelun muutosta.

Janika:

No kyllä ne asenteet varmasti niinku muuttu, ja on koko ajan muuttumassa kun tietoa tulee lisää ja niitä diagnooseja tulee lisää ja sitä kautta. Mutta tota kyllä mä ite esimerkiksi oon törmännyt usein siihen, että moni sanoo tai monelle on sanottu, että ”no sulla ei voi olla ADHD:tä, kun sä olit tosi hyvä siellä koulussa”, että ite kuuluin onneksi tähän porukkaan, joka ei ollut hyvä koulussa ala-asteella, tai että todistuksen numerot oli huonoja niin ei tarvinnut sit perustella lääkärille mitään kymppiriviä sieltä, että mä oon pärjännyt siltikin ja näin. Että ainakin niinku tällaisiin saattaa vielä törmätä, että ne kouluarvosanat voi merkata tosi paljon, että pääseekö vaikka tutkimuksiin, tai niinku saako sitä diagnoosia. Niin se menneisyys ehkä sitten vielä ,kun se menneisyyskin siinä ADHD:ssä tutkitaan, ja että löytyykö opettajan kommentteja todistuksista tai mitä vanhemmat sanoo, niin ne voi olla niitä ikäviä sinettejä sen ihmisen kohtalolle.

Anna:

Joo, toi on varmastikin totta ja. Toinen kanssa sellainen kertomus tuli itse asiassa ihan tuossa viime viikolla töissä, nuori tota mies kertoi, että joka oli lähtenyt siis opiskelemaan sitten tota kauppatieteitä, niin kertoi että että hänellä oli yritetty kovasti aiemmissa kouluissa opinto-ohjaajat suositella, että ei varmaan kannata lähteä tällaista keskittymistä vaativalle alalle kun ADHD-ihmisenähän sä et voi oikein keskittyä näin tarkkuutta vaativiin tehtäviin. Niin tän tyyppisiä asenteita mun mielestä vieläkin tulee jonkin verran vastaan, että ajatellaan että ADHD on jotain sellaista, mikä niin kun että estää ihmisiltä semmoiset tarkkuutta tai tai keskittymistä vaativat tehtävät vaan pikemminkin ihan kyse on siitä, että silloin kun ADHD niin on jotenkin entistä tärkeämpää tunnistaa se, että mistä itse on kiinnostunut ja mikä itseä motivoi, koska niihin teemoihin yleensä pystyy keskittymään tosi hyvin ja itse asiassa ADHD:n kohdallahan puhutaan myös tämmöisestä hyperfokusoinnista, eli ainakin osalle ADHD-ihmisistä se keskittyminen niihin itseään motivoiviin teemoihin onnistuu jopa huomattavan paljon paremmin kuin ikään kuin tämmöisellä neurotyypillisillä henkilöillä.

Eli se voi olla sitten jopa vahvuus silloin kun ne teemat kiinnostaa itseään, mutta tää on varmaan sellainen missä meillä on vielä niinku keskustelussa kehitettävää, että me ylipäätään nähtäisiin tää kokonaisuus ja se, että että semmoiset tietynlaiset vakiovinkit ei kyllä toimi kaikille. Ja se ADHD:kin on tosi niinku eri tavalla ilmenevä tila erilaisilla ihmisillä, että sehän riippuu ihan hirveästi sitten siitä, että minkälainen on ihmisen se oma persoonallisuus ja onks hän vaikka tosi ulospäinsuuntautunut ja semmoinen pirskahteleva ja ikään kuin innostuu helposti uusista asioista, vai onko ehkä enemmän semmoinen rauhallinen ja vetäytyvä ja harkitseva tyyppi, niin sehän vaikuttaa tosi paljon, että miten tää ADHD-oireisto sitten ilmenee. Ja tietysti myös ne omat kasvukokemukset, elämänkokemukset siellä taustalla vaikuttaa kovasti. Eli tota tässäkin pitäisi jotenkin pyrkiä aina kuulemaan se ihmisen oma kokemus siitä, että mikä häntä voisi auttaa ja tukea ja toisaalta minkä tyyppiset asiat hän on ehkä kokenut vähän haastaviksi.

Janika:

Joo, mä oon kuullut tota kyllä kanssa usein, että joku sanoo että susta ei nyt ehkä voi tulla tän ammattikunnan edustajaa, tai itekin oon varmaan yläkoulussa saanut semmoisen kommentin kuulla, että ”susta ei ehkä koskaan tule yhtään mitään”. Ja mä oon aina miettinyt, että ne, jotka viljelee näitä lauseita niinku ala-asteikäisille ja siitä ylöspäin, niin miten paljon ne vaikuttaa siihen, että ihmiselle tulee aivan väärät uskomukset itsestään niinku itsellekin, ja se on jo yks este mikä estää sua oppimasta asioita.

Ja niinku että sitä asiaa pystyttäisiin tai asennetta pystytään muuttamaan täällä yhteiskunnassa, niin esimerkiksi nää Wilma-merkinnät, niin tota sellaisia kielteisen palautteen merkintöjä lapsille, jotka ei todellisuudessa vaikka oikeasti ymmärrä, että miksi he käyttäytyy tällä tavalla, niin ei se harmaa merkintä kerro hänelle yhtään mitään että ”tänään jätit kotitehtävät tekemättä”. Että hän nyt sitten menisi itseensä ja miettisi, että miksi näin kävi, vaan se on hänelle merkintä, jota yleensä lapsi kantaa harteillaan ja miettii, että apua, että mä oon nyt saanut tän Wilma-merkinnän, niin niinku tällaisia asioita pitäisi jo purkaa sieltä alakouluista asti.

Anna:

Niinpä. Miten tota janika, minkälaista kannustusta sä itse olisit näin jälkiviisaana ajatellen, niin ehkä kaivannut silloin kouluaikoina?

Janika:

No kyllä mä olisin ensinnäkin sitä, että se, että vieraan kielen opiskelun tai matematiikka ei merkitse välttämättä yhtään mitään, että ne ei tee kenestäkään niinku tyhmää tai viisasta on stten hyvä tai ei. Että ehkä sellaista niinku, vaikea sanoa kun itse jäi jotenkin sitten semmoiseksi just niinku jalkojen jalkoihin pyörimään, että ei saanut oikein minkäänlaista tukea, kun ei aiheuttanut mitään ongelmaa, niin sitä vaan sitten oli ja vanavedessä meni siinä eteenpäin. Että kun kukaan ei oikein niinku tullut koskaan kysymään että ”kuka sä olet ja mitä sä haluaisit tehdä” ja ”mitkä on ne sun vahvuudet” ja tällaista, mitä sitten aikuisena kyllä niinku kysytään, mutta ei silloin niinku lapsena tai nuorena.

Anna:

Joo todella mun mielestä tärkeitä nostoja, että onhan nää niin kuin ihan kaikille lapsille ja nuorille hirveen tärkeitä myöskin, että opinnothan voi takuta hirveen monenlaisista syistä ja tää ADHD on ikään kuin vain yksi pieni osatekijä siellä. Niin jotenkin, että tulisi enemmän sitä kannustusta, että ei se sitten kuitenkaan niinku elämän ja tulevaisuuden kannalta ole ratkaisevaa, että miten ne vaikka matikan tai kielten opinnot sujuu, että se ei tee susta parempaa ihmistä tai tota se ei ikään kuin tuhoa sun mahdollisuuksia tehdä elämässä semmoisia itselle tärkeitä asioita.

Henri:

Kiitos, tosi hyvää keskustelua. Ehkä voi tiivistää sillä, että asenteet on mennyt kyllä eteenpäin, mutta silti semmoiseen haitalliseen yleistymiseen törmää. Mutta tota, jotenkin jossain vaiheessa teillä puheeksi kanssa sitä, että ADHD ei ole niinku mikään pelkkä heikkous todellakaan, tai ei ehkä ollenkaan mikään heikkous, vaikka se saattaakin niitä haasteita tuoda, että siihen voi sisältyy vahvuuksia. Taisit Anna ainakin mainita yhessä vaiheessa just ton hyperfokuksen. Tuleeks teille ylipäätään mieleen, tai omia kokemuksia tai mihin olette törmännyt, että mitä vahvuuksia ja mitä niinku positiivisia puolia ADHD:hen voi liittyä.

Janika:

Joo no tota joo toi hyperfokusoituminen, niin kyllähän se silloin, kun sulla on joku mielenkiintoinen aihe, niin tota se niinku tekee sen, ja se on yhä edelleen että sitä ajautuu tiettyjä asioita kaivelemaan ja tutkimaan enemmän kuin jotain toisia. Mutta sitten jos on sattunut käymään niin huonosti, että tota elämä on niin kuin niin vaikeeta ja setvimistä kaikkien ongelmien kanssa, niin ei sitä silloin kyllä kiinnosta sitten ikään kuin löytää sitä semmoista, että hei, no sä osaat niinku tän asian hyvin ja mä keskityn tähän että se on varmaan se, että mikä elämäntilanne ihmisellä on milläkin hetkellä niin ne vahvuudet sitten loistaa. Että kyllähän mä itse olen esimerkiksi aina ollut tosi tällainen niin kun, no sosiaalinen, tai tämmöinen niinku tuon ihmisten kanssa toimeen ja semmoinen empatiakykyinen, ja tämmöinen oikeudenmukaisuus on mulle tärkeetä ja näin, mutta sitten kyllähän se välillä on niinku kadonnutkin se vahvuus itsestään kun on

tullut haasteita vastaan ja näin niin. Ehkä se semmoinen ihanneolotila tai ympäristö, niin siellä ADHD-ihminen pärjää, että sitten pahin mahdollinen tapahtuu siellä mikä on se kaikista inhottavin ympäristö niin ne vahvuudetkaan ei näy. Mutta ehkä se sellainen ylisuorittaminen voi tietyllä tapaa olla, että no ADHD-supervoimista puhutaan niin kyllä niitä varmasti ADHD-ihmisillä on. Mä en sen takia viitti mitään yleistää, kun ihmiset on niin erilaisia että mikä se on se. Että vahvuuksia on varmasti ihan tavallisillakin ja sitten meillä nepsy-ihmisillä.

Anna:

Joo, mä kans tota vähän jututin tästä teemasta noita mun asiakkaita tässä menneellä viikolla ja se ainakin mitä mä kans heidän kertomuksistaan poimin, niin toki se että missä määrin tavallaan niitä niitä ADHD:n ja sen mukanaan tuomien elämänkokemusten ikään kuin hyötyjä pystyy hyödyntämään, niin Janika toi kun sä kuvasit että liittyy varmasti paljon myös siihen niin kuin omaan elämäntilanteeseen ja omaan jaksamiseen tilaan, että missä määrin ikään kuin niistä sitten jaksaa jotenkin niinku hyötyä ja niitä jaksaa niinku aktiivisesti käyttää hyväkseen. Mutta että ainakin niin kun mun mielestä niissä tarinoissa nousee paljon esille sitä, että kun monella se arki ja opiskelu esimerkiksi on vaatinut kuitenkin enemmän sellaista metatyötä, että sitä on pitänyt oikeasti ihan tosissaan miettiä, että miten mä saan vaikka mun arjen tai opinnot tai perhe-elämän tai muun järjestettyä sillä tavalla että tota se tukee jotenkin mun jaksamista ja paketti pysyy kasassa ja mä pystyn hyödyntämään niitä omia vahvuuksia ja kaikki tulee tehtyä, mä en unohtelee liikaa, ei tule kuormitusta siitä. Niin tota että se on huomattavasti lisännyt semmoista kykyä sellaiseen kekseliäisyyteen ja ehkä joustavaan ongelmanratkaisuun, koska välttämättä ne semmoiset ehkä tavanomaisimmat keinot ei toimi ja sehän tietysti sitten osaltaan voi rakentaa sitä sellaista hyvin niinku avarakatseista ajattelua, että on jotenkin helppo nähdä, että elämä ja maailma on kauheen moninainen paikka ja täällä on hirveän erilaisia tapoja olla ja elää ja ikään kuin että ne ei ole välttämättä arvotettavissa mitenkään, että toinen on parempi tai toinen on huonompi vaan eri ihmisille eri tilanteisiin sopii erilaiset asiat.

Mutta tota moni mun asiakas puhuu siitä, että toisaalta he kokee että se semmoinen ADHD-piirteet on ruokkinut heissä luovuutta. Eli esimerkiksi mun musiikkialaa opiskeleva asiakas kertoi, että jotenkin se sellainen hänen ärsykeherkkyys toisaalta, että hän kokee, että se ruokkii hirveästi sitä semmoista luovuutta, ja tota tuo sitten siihen hänen musiikin tai muusikon uralleen niinku paljon sitten semmoisia uusia ajatuksia ja että hän on tullut sitä kautta paljon rohkeammaksi ja joustavammaksi ja heittäytymiskykyisemmäksi ja toki tietysti parhaimmillaan tämmöisten erilaisten haasteiden kohtaaminen niin kehittää sitä sinnikkyyttä silloin kun tulee toisaalta niitä onnistumiskokemuksia, että löytää niitä hyviä tapoja ja saa niitä onnistumisia. Toki myös se semmoinen, niin ”outside the box” -ajattelu usein näissäkin asioissa, että sitten kun pystyy löytämään niitä erilaisia tapoja, niin tokihan se ruokkii ylipäätään sitä semmoista omaa ajattelua ja omaa kykyä ratkaista haastetilanteita.

Janika:

Joo, mulla tuli tässä mieleen, että onkohan se just se, että kun hän ADHD-ihminen jättää asiat viime tinkaan ja sitten joku deadline on ton koulun palautuksen kanssa, niin edellisenä iltana sä teet koko kurssin valmiiksi ja sitten sä ”mä selvisin” että ”näin mä oon aina tehnyt”, että ei ole osannut jakaa sitä sitä sitten sitä niinku työmäärää ikään kuin kohtuulliseksi, vaan ne jää sinne viime tippaan niin sitten se voi olla semmoinen vahvuus, että ”hei mähän tein tän” että aina nää aina mä oon selvinnyt läpi. Tää ainakin itse tein silleen välillä jotain nettikursseja, niin hurautin niinku päivässä, että en voinut niinku lopettaa sitä kesken, että semmoiset niinku asiat on ainakin itselle. Ja just tää luovuus kyllä että luovuutta on vaan niin paljon erilaista, että mitä on vaikka muutamia tuttavia joilla on ADHD ja sitten mietitään että miten luovuus näkyy meissä, niin itse on semmoinen niinku aivan valtavasti ideoita tulee ja niinku ihan mitä tahansa saatan keksiä ja ja sitten se toinen osapuoli on silleen että ”jaa että okei”, mutta sitten hän tavallaan pystyisi ehkä käsillä tekemään sen, että kun mä sanoisin että ”rakennetaanko meille tänne nyt tämmöinen joku linna missä me voidaan asua”, niin sitten se miettii että ”linna et minkä näköinen se on”, niin mä tiedän heti. Mutta tota mä en osaa rakentaa sitä, mutta sitten tää toinen osaa taas tehdä sen, niin se on semmoista ehkä niinku se luovuus on niin erilaista, niin ja sitä on tietysti ihan tavallisissakin ihmisissä, luovuutta.

Anna:

Joo, hyvin sanottu. Hauska esimerkki tästä. Ajattelisin myös, että tota tietysti tällaisessa ADHD-ihmisellä, niin moni on kuvannut sitten sitä, että kun on ikään kuin joutunut niinku paljon käyttämään niinku aikaa ja energiaa siihen, että opettelee erilaisia vaikka opiskelutaitoja tai opiskelun tapoja, opettelee erilaisia tapoja. Nyt mittaa sitä omaa arkea, erilaisia tapoja seurata vaikka omaa kuormitustasoa ja erilaisia tapoja tukea omaa hyvinvointia, niin itse asiassa sitten juuri tuossa tällä viikolla nuori mies töissä kertoi mulle, että hän on itse asiassa omassa kaveripiirissään, niin ehkä se joka on tällä hetkellä vähiten kuormittanut, että koska hänellä on ollut se pakkotilanne, että hän on todennut, että hän ei pärjää ilman sitä, että hän laittaa ”extra effortia” näiden harjoitteluun, niin ikään kuin sitten pakosta nyt seurannut tosi paljon hyvääkin sitten, että se arki pyörii kohtuullisen hyvin niiden opittujen raamien varassa, mikä on varmaan sellainen, että ihan kenelle tahansa ihmiselle tekis hirveen hyvää se, että oppisi seuraamaan sitä omaa vireystilaa.

Mut tietysti näissä on se semmoinen, mä ajattelen, että on aina hyvä muistaa, että kun annetaan näitä tällaisia vinkkejä, että tota rytmitä opintojasi ja opiskele eri tavoin ja tee sitä ja tee tätä, että tee tuota ja älä tee sitä ja tätä, niin jotenkin sekä ADHD:n kohdalla, mutta ihan mun mielestä kaikissa muissakin tällaisissa elämäntilanteissa niin on jotenkin kauheen tärkee lähtee liikkeelle siitä, että jotenkin niistä realiteeteista tunnustaa ja tunnistaa itselleen, että mikä se on se tilanne ja hyväksyä että ikään kuin että nää on nyt nää lähtökohdat millä lähdetään ja ollaan jotenkin sellainen kuitenkin niinku maltillinen ja semmoinen armollinen itseään kohtaan. Harjoittaa sitä semmoista itsemyötätuntoa itseään kohtaan, että ei kaikes tarvi pärjätä aina, eikä kaikessa tarvi onnistua, että jotenkin se, että jos tietyt asiat vaatii sitten huomattavan paljon enemmän sitä semmoista yrittämistä ja energiaa ja voimavaroja, niin on myös ihan ok, että aina ei vaan sitten jaksa tehdä niitä asioita. Että helposti varmasti tällaisissakin tilanteissa voi ajautua semmoisen ylisuorittamiseen, et jotenkin yrittää sitten pakottaa itseään, et no kyllä tän täytyy onnistua ja kyllä mun täytyy pärjätä siinä missä muutkin, et jotenkin hyväksyä se, että tietyt asiat sujuu multa tosi hyvin ja tietyt on haastavia, mikä on tietysti yhteistä ihan niinku kaikille ihmisille kaikista taustoista.

Henri:

Loistavia pointteja teiltä molemmilta tähän. Voitaisiin vielä tarkemmin oikeastaan mistä tossa jo vähän ehkä sivuttiinkin, niin paneutuu vielä tähän ADHD:n ja opiskelun tavallaan yhteensovittamisen helpottamiseen. Tätähän voi aatella sekä ehkä sillä tasolla että mitä niinku yksilö, yksittäinen opiskelija ite, voi tehdä niitten omien opintojensa ja ADHD:nsa helpottamiseksi, tai sitten silleen laajemmal tasolla, että mitä voitaisiin tehdä vaikka korkeakouluissa tai tämmöises niinku kulttuurin tasolla, mutta voitaisiin lähteä ehkä tuosta yksilötasosta. Sitähän sä Anna tuossa äsken vähän just kommentoitkin ja tässähän nyt on tosi tärkeätä ottaa huomioon se, että jokaisella on se täysin yksilöllinen tilanne, että varmastikaan mitään yleispäteviä vinkkejä meille ei kellään oo mutta mä voisin vaikka Janika sulta aluksi kysyä, että onks ollut jotain semmoisia minkä sä oot itse kokenut toimivan sun opinnoissa tai ylipäätään aiemmin, mikä on helpottanut?

Janika:

Joo, no tota mun mielestä niin kun, kun asioita voi oppia monella tapaa ja niitä kai nykyään sillä tavalla tuodaankin. Että oppiiko kuuntelemalla vai näkemällä vai millä tavalla, niin mä ainakin hyödynsin sitä tosi paljon, että mä tajusin sen että mä opin niinku parhaiten kun mä näen ja kuulen asioita. Ja sitä kautta sitten niin kun mä mietin aina, että miksei nykyään voi olla niinku kuvakirjoja kun on oppikirjoja, että onpa tosi tylsää. Mutta on onneksi on äänikirjoja sentään nykyään, että tota ihan niinku tällaisia. Tajusin niinku, että miten jokin asia jää mulla vaan paremmin muistiin kuin joku toinen ja sitten ihan tää niinku että osallistunko kokeeseen vai tällaiseen näyttöön niin se ehkä. Mulla oli ne näyttötilanteet jotenkin sellaisia tosi palkitsevia ja motivoivia, että mä niihin niinku paneudun ja tein niissä sen kun sitten taas koetilanteessa mulla käy sillee että kaikki katoaa päästä, kaikki tieto, ja tota siinä kun kisataan yleensä sitä aikaa vastaan vielä niin se on se on niinku paha ja sitten se harmittaa niinku jälkikäteen että.

Että ehkä toivois just johonkin korkeakouluihinki, sitä enemmän sellaista niinku miten sen oppimisen voi näyttää, että onko se aina se verkkotentti tai tenttitilanne niinku yleensäkin.

Henri:

Joo, kiitos Janika. Sä oot selkeesti just niinku löytänyt itsellesi sopivia opiskelumenetelmiä, se on loistavaa kuulla. Tuleeks sulle Anna mieleen ilman liiallisia yleistyksiä niinku ollaan tässä puhuttu, että mitä voisi olla semmoisia vaikka niinku usein toimivii juttuja mitä opiskelija vois ite tehdä tän helpottamiseks?

Anna:

No aika moni puhuu siitä, että heitä auttaa se semmoinen suunnitelmallisuus, että valitsee vaikka jokaiselle päivälle yhden asian, mikä tänään on tärkein saada tehtyä ja sitten tavallaan ajattelee, että mä teen sen ja sitten jos mä jaksan muuta niin mä voin tehdä muuta, mutta että ikään kuin sitten on ainakin yksi tavoite saavutettu ja toki niin kun nää ohjeet on mut yleispäteviä ihan kaikille. Että ihan sellaset tavallaan, että miten tarkkailee sitä omaa vireystilaa ja hyödyntää sitä, että käyttää hyväksi taukoja ja vaihtelua ja semmoista ehkä etukäteismateriaalia asioihin, että tota jos on hankalaa vaikka keskittyä tiettyyn teemaan, niin sitten se voi helpottaa jos on etukäteen saanut jo vähän silmäiltyä asioita. Tietysti on hyvä, jos pystyy keskittymään yksi asiaan kerrallaan, että ei ole pakko ikään kuin multitaskata. Siihen voi auttaa moni asia, semmoinen häiriötekijöiden minimointi, että esimerkiksi sitten ihan tällaiset perus, että kun tekee jotakin keskittymistä vaativaa, niin onko silloin mahdollista esimerkiksi käyttää kuunnella jotain semmoista taustamusiikkia tai luonnon ääniä taustalla tai onks mahdollista tehdä tehtäviä itsenäisesti jossain hiljaisessa tilassa.

Tai sitten vaihtoehtoisesti ikään kuin yksi asia kerrallaan, että juuri niinku Janika puhui siitä, että löytää se oma tapa tehdä asioita ja toki sitten niin kun kannustaisin kauheasti siihen, että ylipäätään aina kun oppimisessa tulee haasteita niin se sellainen avun ja tuen aktiivinen pyytäminenki. Että myös korkeakouluyhteisössä on paljon sellaisia tahoja keneltä voi pyytää sitä tukea, että on tietysti se opiskelija on oma lähipiiri, kenen pariin voi varmasti kääntyä, mutta sitten on sitä opiskeluterveydenhuoltoa, ja tota on vertaistukiryhmiä ja Kelan kuntoutuksia, että esimerkiksi moni korkeakouluopiskelija on alle 30-vuotias ja Kela tarjoaa heille tällaista Oma väylä -kuntoutusta.

Henri:

Toi on ihan totta Anna myös, että tota kyllä se avun hakeminen ja tuen hakeminen on tässäkin tosi tärkeet ja ehkä jos ajatellaan noita tilastoja, että esimerkiksi YTHS:n pakeillekin on niinku moninkertainen määrä tullut opiskelijoita vähän niin kuin selvittämään mahdollista ADHD:tä, niin sehän on siinä mielessä tosi hieno juttu, että se kertoo myös siitä, että sitä tukea haetaan esimerkiksi YTHS:n suunnalta sitten niinku ehkä aktiivisemmin kuin ku. Nyt ollaan puhuttu noista ehkä tämmöisistä, että mitä yksilö voi tehdä. Tuleeks teille mieleen jotain, mitä sit vähän niinku laajemmalla tasolla voitaisiin tehdä ADHD:n ja opiskelun helpottamiseks, esimerkiksi niin kun korkeakoulukulttuurissa?

Anna:

Janika kuvaskin tuossa mun mielestä hyvin aiemmin sitä sellaista, että onhan tää osa niinku myös tavallaan sen korkeakoulukoulun niinku kulttuurin toimintamalleja eli esimerkiksi se, että minkälaisia suoritustapoja opintoihin on, että annettaisiin mahdollisimman monipuolisia tapoja suorittaa kurssia ja ylipäätään tulis sitä sellaista sallivuutta, että se semmoinen isolle massaluennolle osallistuminen ei sovi kaikille. Ja nyt tietysti juuri tähän hetkeen, niin on hyvä se keskustelu tästä etäopetuksen ja läsnäopetuksen käytänteistä eli siinäkin me tiedetään se, että sekä ADHD-opiskelijoille että kaikille muillekin niin joillekin sopii se, että opetus ihan hirveen hyvin, toiset taas hyötyis huomattavan paljon enemmän siitä läsnäopetuksesta. Eli onko tässä minkälaista sallivuutta sitten.

Ja ylipäätään kaikki hyötyy siitä, että saisi sitä sellaista henkilökohtaista ohjausta ja motivointia ja henkilökohtaisesti joustettaisiin niissä suorittamisen tavoissa. Ja toki sitten se koko korkeakouluyhteisö, et mitä tukea sieltä on saatavilla, et vähän sitten oppilaitoksesta riippuen voi olla esimerkiksi opinto-ohjaajia tai tutoropettajia, koulutussuunnittelijoita, joissakin korkeakouluissa on erityisopettajia tai erilaisista, niinku opiskeluhyvinvointipalveluita, on ehkä mahdollisuus saada yksilöllisen opetuksen päätös. Niin toki näillä kaikilla on se niinku tärkeä rooli siinä, että miten opiskelija sitten tota pystyy opiskelemaan. Ja onhan tää sitten osa toisaalta semmoista yhteiskunnallista keskustelua, että miten me pidetään keskustelussa sitä semmoista erilaisuuden ja moninaisuuden hyväksymistä ja näkemistä vahvuutena, että täähän kytkeytyy mun mielestä aika paljon myös siihen poliittiseen päätöksentekoon, että minkälaisia just terveydenhuollon palveluita meillä on ja miten niitä resursoidaan. Erityisesti se, että priorisoidaanko oikeasti niitä matalan kynnyksen palveluita, kuten vaikkapa YTHS ja minkälaisia toisaalta niitä koulutuspoliittisia ratkaisuja tehdään ja miten mahdollistetaan se mahdollisimman ikään kuin saavutettava ja esteetön ja osallisuuteen tukeva ja yhdenmukainen opiskelu kaikille.

Janika:

Joo mulla tulee heti mieleen tästä niinku saavutettavuudesta ja tästä näin, että onko tosiasiallisesti ne opinnot, mitä siellä koulussa tehdään, niin onko ne kaikille saavutettavia, että onko ne tehty sellaiseksi, että kuka tahansa niinku mistä taustasta tai niinku sairaudesta, vammasta tai oireyhtymästä, niin pystyy ne suorittamaan ja sitä, että saako siihen apua ja näin. Niin onhan se, että kyllä ADHD-ihminen niin voi aika helposti syrjäytyä kun tuntee sitä osattomuutta, että ei kuulu mihinkään ja näin niin. Se pitäisi niinku heti tuoda esille, että on mahdollisuus tällaiseen erityisen tuen päätökseen. Ihan niinku aikuisenakin, että ei se niinku vähennä siellä sun arvoasi tai arvosanoja tai työnsaantimahdollisuuksia, vaan se on niinku semmoinen yksilöity suunnitelma, että itekin ihan niinku vahingossa tavallaan sain selville, että hei, on olemassa erityisopettaja joka antaa lausuntoja ja siltä saa vaikka ihan tämmöisen, että saa kirjaston kirjojen palauttamiseen lisäaikaa, mikä on tuntunut aika kovalta tota hinnalta välillä sitten, kun ei ole vaan saanut aikaiseksi kirjoja viedä kirjastoon. Niin puhutaan tästä oman toiminnan ohjauksesta.

Anna:

Ja tuon takia mun mielestä olisi ihan hirveän tärkeätä, että me saataisiin tässä keskustelussa kuuluviin sitten ikään kuin ihmisten oma kokemus tässä, että Janika sähän teet nyt hirvee tärkeätä työtä, kun sä oot täällä juttelemassa meidän kanssa näistä teemoista, mutta että yhä enemmän sitten, kun tehdään niitä koulutuspoliittisia tai terveyspoliittisia ratkaisuja, niin kuultais näitä tämmöisiä arvokkaita kokemuspuheenvuoroja siitä, että minkälaiset rakenteet toimii tällä hetkellä ja minkälaiset rakenteet ei toimi. Ja koska tietysti pitää muistaa myös se, että eihän ADHD-opiskelijat ole mikään sellainen yhdenmukainen ryhmä ihmisiä, vaan siellä on hyvin niinku erilaisista taustoista olevia ihmisiä hyvin erilaisilla kyvyillä, koska ADHD:han ei mitenkään siihen älykkyyteen tai muihin taitoihin sinänsä liity, että tota. Ja osa ADHD-ihmisistä kuuluu moneen muuhunkin tällaiseen ikään kuin pieneen ryhmään ja erityisryhmään ja jopa vähemmistöön, että miten esimerkiksi meidän vaikkapa maahanmuuttajataustaiset ADHD-opiskelijat pystyy sitten löytämään sen tuen piiriin, niin nää on kauheen tärkeitä kysymyksiä.

Janika:

Just tästä maahanmuuttajaopiskelijoiden tota teemasta keskusteltiin yhden työkaverin kanssa, että miten sitten kun välttämättä täällä ei saa itsekään apua, niin miten maahanmuuttajat osaa hakea apua tai kertoa just näitä keskittymiseen tai tähän ADHD:seen liittyviä niinku haasteita. Että voihan se olla niinku tosi vaikeeta ja jotenkin sitä pitäisi, että niin kun enemmän vaan tuoda esille niin että kaikki sen ymmärtäisi. Että se apu niinku kuuluu heille, ja he on sitä niinku oikeutettu saamaan ja hakemaan.

Anna:

Kyllä, että ehkä ylipäätään niin kun on hyvä, että yhä enemmän saadaan keskusteluun näitä tällaisia niin kun moninaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä teemoja. Koska niin kun tässäkin keskustelussa ollaan huomattu, niin on tosi paljon kuitenkin vielä sellaisia asioita, mitä sitten välttämättä, mitkä voi tulla ihmiselle itselleenkin oivalluksensa siitä kun saa lisätietoa että hei, että voisiko mun elämässä olla myös kyse tällaisesta tilanteesta.

Henri:

Aivan loistavia, että siis mä oon tismalleen samaa mieltä siitä, että tää on sen lisäksi että tää on niinku yksilön asia ja yksilöllinen asia, niin tää on kuitenkin ehdottomasti myös yhteiskunnan asia, yhteiskunnallinen asia, poliittinen asia. Tää liittyy tasavertaisuuteen, laajempaan inklusiivisuuteen. Loistavaa, että nostitte esiin myös tuon, että eihän se ADHD, tai se on oma ryhmänsä, mutta sitten sen sisällä on vielä niin paljon niinku ryhmiä että tää on tosi tärkeää lähestyy myös sillee intersektionaalisesti.

Janika, oli muuten tosi hyvä pointti kanssa noihin niinku yksilöllisiin järjestelyihin liittyen, että nehän on nimenomaan yksilöllisii järjestelyi, niitä pitää tavallaan kohdella semmoisina, eikä semmoisina alempiarvoisina helpotuksena, että tärkeintä olisi se, että korkeakoulumaailmassa ja opetuksessakin ni löydettäisiin vaan niinku tarpeeksi monimuotoiset tavat, mistä jokainen voisi sitten niinku löytää sen itselleen sopivan oli ADHD:tä tai ei lopulta. Et kyllähän tää kattaa niinku ylipäätään sitä, mitä inklusiivisen korkeakouluopetuksen tulisi olla. Ihan loistavia puheenvuoroja teil molemmilla. Mä kysyisin tähän loppupuoleen viel sellaista, että kun tätäkin jaksoa saattaa kuunnella joku opiskelija kuka on herännyt pohtimaan, että voisiko hänellä ehkä olla ADHD, että kuulostaa tutulta, samaistuttavalta. Mitä te sanoisitte opiskelijalle, joka pohtii, että voisiko hänellä olla ADHD?

Janika:

Joo no ihan totta kai ensin niinku kartoittaa sen, että missä oppilaitoksessa onkaan, että että mitä kautta voisi saada siihen niinku kysymykseen sitten niinku sitä lisätuulta, että onko se ADHD vai ei, vai joku muu. Ja mitä kaikkea elämässä on ollut ja sitten ehkä esittää ehkä semmoisen vähän filosofisen kysymyksen just, että kuka minä oikein olen ja miksi mä olen nyt taas tässä tilanteessa, ja miksi mä ajattelen, että mulla on se ADHD. Että ajattelenko mä nyt vaan siksi, että se ADHD on nyt muotidiagnoosi, mikä mun mielestä on tosi niinku halventava ja tämmöinen niinku alentava, ehkä median luoma termi ADHD:lle. Että joku sanoo, että se mitä ADHD on jollekin ihmiselle, miten se näkyy hänen elämässään, niin se on vähän sama asia kuin että laitanko mä tänään nyt pillifarkut vai trumpettifarkut jalkaan, että mikä nyt sattuu olemaan muotia. Ja sitten että moni ajattelee että ,no en mä nyt sitten lähde sitä muotidiagnoosi hakemaan. Että kun todennäköisesti tämmöiseen ehkä törmää niin ei kannata sitä ajatella, vaan sitä miltä itsestä tuntuu tällä hetkellä, ja millainen se oma elämä on ollut tähän asti ja nimenomaan niinku pitää kiinni siitä, että kuka on ja mitä tuntee.

Anna:

Tosi hienosti sanottu Janika kyllä. Mä oikeastaan lisäisin tähän pelkästään sen, että kyl mä kannustaisin ehdottomasti, että jos harkitsee että onkohan nää sellaisia oireita mitä itselläkin on niin kannattaa hakeutua tarkempiin tutkimuksiin, koska se semmoinen opinnoissa ja ehkä laajemminkin elämässä syntyvä kuormitus ja sitä kautta tulevat ehkä sellaiset riittämättömyyden kokemukset ja mahdolliset epäonnistumiset kuitenkin kasaantuu vuosien varrella, ja aiheuttaa kenelle tahansa semmoista kuormaa ja uskon puutetta niihin omiin kykyihin. Niin jos saa tukea siihen, että pystyy yhä paremmin tunnistaa niitä omia piirteitä, ja tota opiskeltua yhä niinku tai itselleen paremmin sopivilla tavoilla, niin sillä voi olla tosi pitkäkantoisia vaikutuksia, ei pelkästään siihen, että opinnot alkaa sujua vaan ylipäätään siihen, että löytää sitten sen niinku Janika hienosti sanoi, sen oman tapansa olla, sen oman identiteettinsä ja ehkä sitä kautta ne omat vahvuudet ja omat unelmat, niin se on tosi pitkälle kantavaa sitten lopulta. Eli ei kannata lannistua, vaikka lähipiirissä ja mediassa käydään varmasti keskustelua, että terveydenhuoltoon on paljon hakeutuji,a koska myös sinun asia on ihan yhtä tärkeää kun kaikkien muiden. Eli tuota kannustan kyllä kovasti tota aloittamaan asioiden selvittelyn.

Janika:

Ja tähän vielä se, että onhan se nykypäivänä tämä ympäristö missä me eletään, se on aivan erilaista. Joten onko se ihmekään, että kun vietetään paljon aikaa tietokoneella ja paikallaan, niin ne oireet tulee enemmän esille, kun siellä kun ennen vanhaan ehkä ollaan kaivettu lapiolla ojaa ja lypsetty lehmiä ja ollut tällaista toiminnallista tekemistä, mikä yleensä sitten niin kun auttaa niihin tällaisiin oireisiin, että tekee jotain fyysistä, vaikka urheilee niin. Varsinkin nyt koronan aikaan, kun me kaikki passivoiduttiin kotiin kahdeksi vuodeksi istumaan, niin en mä yhtään ihmettele että on hakeutujia ollut, että voisiko mulla olla ADHD kun seinät kaatuu päälle.

Anna:

Kyllä. Usein ehkä sanotaankin, että kyse on jopa tällaisista normaaleista reaktioista epänormaalissa ympäristössä että meidän tota elämä ja ympäristö on nykyään aika vaativa mitä tulee tämmöiseen keskittymiseen ja se on täynnä erilaisia häiriöitä ja ärsykkeitä ja muita. Eli tuota myös nää teemat on kyllä mun mielestä semmoisia, että näistä meistä varmasti itse kukin hyötyy valtavasti, että niin kun pysähtyy miettimään sitä, että voinko mä jotenkin rajata mun arjessa ja elämässä niitä ylimääräisiä liikkuvia tekijöitä ja ärsykkeitä pois, jotta mun olisi helpompi keskittyä siihen, siihen mikä on kulloinkin tärkeetä.

Henri:

Kiitos. Teiltä tulee niin mahtavaa settiä, että täällä on tosi helppo nyökytellä ja hymistä taustalla. Täs vaihees meillä rupeaa kuitenkin valitettavasti aika hieman pikkuhiljaa loppumaan, vaikka tästä kyllä saataisiin varmasti vaikka kuinka paljon vielä lisääkin puhetta. Mutta hei, ihan mahtavaa keskustelua on ollut. Te olette melkoisia asiantuntijoita, oon tosi kiitollinen, että saatiin teidät tänne mukaan. Mä tähän loppuun vielä haluaisin teiltä molemmilta kysyä lyhyesti, että mitä teille jäi tästä keskustelusta päällimmäisenä mieleen?

Anna:

Mulle jäi mieleen toi Janikan ihana kuvaus siitä, että miten oikeastaanhan me ei puhuta mistään neurotyypillisyydestä tai epätyypillisyydestä tai ADHD:stakaan, vaan me puhutaan ehkä aika paljon syvemmistä teemoista. Siitä omasta identiteetistä ja minuudesta ja siitä, että miten kuitenkin niinku tämmöiselläkin tiedolla voi olla aika iso rakentava tekijä sitten sille, että minkälaisena sitä ihminen kokee itsensä ja miten sitten pystyy tavallaan hyväksymään itsensä, että puhutaan lopulta tosi isoista asioista.

Janika:

Joo, mulla itellä tuli just se mieleen, että tota on tosi hienoa, että on olemassa niin kuin tuollaisia ammattilaisia, kun esimerkiksi Anna sinä olet, että ne ihmiset jotka taatusti niinku sinut kohtaavat ja saavat sitä kautta apua siihen, niin se on jo paljon eli niinku kun löydetään se sellainen niinku dialoginen keskustelu sen niin kun hoidettavan tai hoitotahon, tai sitten se ammattitekijän ja ihmisen kesken, niin sillä saadaan jo paljon aikaan, että tota sitä se on niinku hienoa, että sitä pitäisi enemmän olla just politiikassakin, että pystyttäis keskustelemaan ja löytämään se tie sinne hyvinvointiin kaikille.

Henri:

Aivan loistavaa. Kiitos vielä oikein paljon teille molemmille Janika ja Anna, että tulitte mukaan.

Janika:

Kiitos.

Anna:

Kiitos.

Henri:

Ja kiitos myös sulle kuulija. Me täällä NyytiCastissa tosi mielellämme otetaan vastaan palautetta näistä jaksoista. Nyyti.fi- verkkosivuilta NyytiCast -osiosta löytyy palautelomake, mitä voi anonyymisti täyttää. Mutta nyt oikein hyvää jatkoa ja kuulemisiin.

[Loppumusiikki]