NyytiCast #50: Tulevaisuus koronan jälkeen

PUHUJAT
Haastattelija: Henri
Vastaaja 1: Akseli Rouvari
Vastaaja 2: Johanna Rita

Litterointimerkinnät
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Henri:

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tänään me jutellaan siitä, mitä koronan jälkeen on. Koronapandemian mahdollisista pitkäaikaisista seurauksista puhutaan ja ehkä tämmösistä jälkiseurauksista, opiskelijanäkökulmasta tietenkin. Tässä yhteydessä näillä pitkäaikaisvaikutuksilla ja -seurauksilla ei ehkä niinkään ensisijaisesti tarkoiteta näitä sairaudellisia long covid -oireita tai vastaavia, vaan pikemminkin koronan tuomii muutoksia ja seurauksia, jotka näkyy pandemian jälkeenkin esimerkiks opiskelijakulttuurissa ja ylipäätään kaikessa siinä, et millaista on olla opiskelija. Toki yhtäkään ennustajaahan meillä ei oo täällä tänään paikalla, mut me mietitään mahdollisuuksia, me mietitään sitä, miten asiat saattais mennä ja ehkä että mihin tää nykyinen tilanne täl hetkellä viittais, miltä tulevaisuus voi näyttää.

Tän jakson äänityshetkellä, eli tammikuussa 2022, pandemiahan on jälleen pahentunu aika vahvasti. Etäopiskelu jatkuu yhä, juuri nyt puhutaan valmiuslaista ja poikkeusoloista jälleen, niinku esimerkiks vuos sittenkin, mut kaikest täst huolimatta me lähetään tähän jaksoon kuitenkin siit lähtökohdasta, et joskus tää pandemia tälläsenään kuitenkin tulee hälventymään ja päättymään, ja siirretään katsetta sinne tulevaisuuden suuntaan. Millasta opiskelijuus pandemian jälkeen on ja millasii nää pitkäaikaiset vaikutukset on, mitä pandemia saattaa jättää opiskelijoihin. Ja ennen kaikkea myös tärkeä kysymys on se, että miten näitä negatiivisia vaikutuksia voi sit ehkästä ja mistä ylipäätään löytäis toivoa tulevaisuuteen tän pandemiatilanteen suhteen.

Mä olen Nyytin työntekijä Henri juontamas tätä jaksoa, ja meillä on täällä kaks mahtavaa asiaan perehtynyttä vierasta paikalla. Täällä on opiskelijoiden korona-ajan kokemuksista kirjan kirjoittanut, itsekin opiskelija Johanna Rita, sekä opiskelijavaikuttaja Akseli Rouvari. Hei, lämpimästi tervetuloa teille molemmille.

Akseli:

Kiitos paljon.

Johanna:

Kiitoksia.

Henri:

Mahtavaa, että ootte tullu paikalle. Ja tähän alkuun voitte ilman muuta vapaasti esitellä itteenne, ehkä kertoo vähän, että mistä näkökulmasta te lähestytte tätä aihetta, mikä varmasti teitäkin koskettaa. Ja oikeastaan samaan syssyyn voisin esittää vielä tän meidän vakiokysymyksen jokaiselle vieraalle, eli voitte myös kertoa yhden tavan, jolla itse ylläpidätte omaa hyvinvointianne.

Akseli:

Joo, mä oon Akseli Rouvari, opiskelijavaikuttaja, maailmanparantaja, ja mä tykkään kuvata itteeni myös optimistina, sillä vaikka maailmassa ois kuinka paljon haasteita, jotka pitää ratkaista äkillisesti ja tilanne näyttäis vaikealta, niin mä haluun silti löytää toivoa ja nähä sitä ympärillä ja tuoda sitä toivoa myös sillä toiminnalla.

Mä opiskelen politiikkaa ja viestintää Helsingin yliopistossa ja mä oon ollu mukana opiskelijapolitiikassa sekä yhteiskunnallisen vaikuttamisen skenessä esimerkiks Suomen ylioppilaskuntien liitossa ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa ja yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen puolella sitten AY-hommissa. Ja tällä hetkellä mä toimin muun muassa Suomen nuorten ilmastodelegaattina tän ja ensi vuoden.

Mä oikeestaan tarkastelen tota kysymystä aika tällaisena kokonaislaatuisena kysymyksenä mielenterveydestä ja hyvinvointityöstä meidän yhteiskunnassa ja siitä, miten se näkyy rakenteissa. Omaa hyvinvointii ja sitä ylläpitävii tekijöitä on tietysti tosi tärkeetä priorisoida, mut mä haluun tarkastella niitä enemmänkin aika niinku tällaisena isona, kokonaisvaltaisena kysymyksenä, koska usein vastuuta siit omasta hyvinvoinnista tai mielenterveydestä sysätään täysin yksilön omaks ongelmaks, vaikka tosiasiassa tosi moni näihin hyvinvointiin vaikuttavista ja niitä nakertavista tekijöistä on aivan niinku instrumentaalisesti meidän järjestelmätason kysymyksiä. Eli tällaiset uupumusyhteiskunnan rakenteet vaikka suorittamiskulttuuriin tai akuutimpiin kriiseihin kuten koronaan liittyen on isoja kysymyksiä, mihin yksilön on vaikea vaikuttaa, ja ne on monien hyvinvoinnille nimenomaan tuhoisia. Mun omaa hyvinvointii oikeestaan tukee sellainen toimijuuden löytäminen ja mahdollisuudet vaikuttaa ja saada aikaan muutosta, sillä se on oikeestaan paras tapa mulle ehkä lievittää sellaista maailmantuskaa. Ja sit mä vastaisin tähän, et vaikuttaminen yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin on asia, mikä tukee mun hyvinvointia, ja se, että pystyy muuttamaan asioita yksi kerrallaan paremmaks.

Johanna:

Moikka, mie oon Johanna Rita. Oon 29-vuotias kolmannen vuoden opiskelija ja opiskelen yrittäjyyttä ja tiimijohtamista Tampereen ammattikorkeakoulussa. Ja tosiaan julkasin just ennen joulua Melkein elämää -nimisen kirjan, johon on koottu tositarinoita korkeakouluopiskelijoitten korona-arjesta, ja siinä on näkökulmana nimenomaan negatiiviset vaikutukset opiskelijoitten mielenterveyteen.

Ja mie hoidan omaa hyvinvointia näkemällä muita ihmisiä oikeestaan niin paljon kuin mahdollista. Mie elän ja hengitän sitä, että mie saan olla kavereitten kanssa. Mie oon tosi sosiaalinen ihminen ja nytten tässä koronavuosien aikana niin tuutorointi ja ainejärjestötoiminta on ollu tosi isoja ja tärkeitä pelastusrenkaita miulle, koska se on tosi sosiaalista toimintaa myös tälleen pandemian aikana. Ja myös se on miulle tärkeetä, et aina kun koulun kampus on auki, niin meen sinne opiskelemaan, koska mie saan siitä tosi paljon energiaa ja motivaatiota ja virtaa, että kun pääsee kotoa pois ja vähän niinku muitten ihmisten ilmoille, niin se on se yksinkertainen asia, jolla hoidan omaa hyvinvointiani, näkemällä muita ihmisiä.

Henri:

Aivan mahtavii pointteja täs vaihees molemmilta. Hienoa, että ootte täällä.

Nyt voitais siirtyy tähän varsinaisen aiheen pariin pikkuhiljaa, mut mä mietin, että ennen kun mietitään sitä tulevaisuutta, mikä meillä tänään on ehkä se ydinpointti tässä, niin voitas alkuun kuitenkin vähän kartottaa tätä nykytilannettakin ja sitä, et mitkä ylipäätään tällä hetkel tuntuu olevan semmosia olennaisimpii asioit, miten tää koronapandemia on toistaseks vaikuttanut opiskelijoihin ja opiskelijuuteen. Johanna, sä kirjoitit täst aiheesta kirjan ja kuten sanoit, niin keräsit näitä kokemuksia sinne. Nousko siel jotain tietynlaisia kokemuksia tyypillisimmin esiin?

Johanna:

Joo, siis tosiaan kirjassa tyypillisimpiä kokemuksia oli se, että etäopetus koettiin tosi raskaana ja kuormittavana, et opettajat usein antoi jotain vaikka hyvin laajoja esseetehtäviä sen lähiopetuksen sijaan ja ei välttämättä koettu saavan hirveesti tukea, että näitä opettajia ja professoreja oli vaikea saada sitten kiinni sähköpostitse, et jos ois jotain halunnu kysyä. Sit oli paljon huolta omasta tulevaisuuden ammattitaidosta, että kun niitä käytännön asioita joutuu opiskelemaan sitten etänä. Ja ylipäätään semmosta katkeruutta siitä, että korkeakouluopiskelijoita ei millään lailla ole tunnuttu huomioivan näitä rajoituksia tehdessä, että nyt vaikka esimerkiksi just ennen jouluu, kun oli paljon puhetta siitä, että siirrytään nyt etäopiskeluun ja että pitäisikö siirtyä sitten kaikki peruskoululaiset ja toisen asteen opiskelijat myös etäopetukseen, niin siitä tuli tosi paljon niinku poliitikoilta ja kaiken maailman asiantuntijoilta jotain lausuntoja, mitkä täytti lehtien otsikot, mikä oli tietysti hyvä asia heidän, niinku näiden muiden opiskelijoiden puolesta. Mutta siinä kohtaa, kun ilmoitettiin, että korkeakouluopiskelijat, niinku heille suositellaan etäopetusta, niin se ei todellakaan päässyt yhteenkään otsikkoon, että se on tuntunu nyt aiheuttavan semmosta niinku patoutunutta katkeruutta, mikä velloo siellä korkeakouluopiskelijoitten piirissä, et kukaan ei pidä meistä huolta, kukaan ei välitä meistä, ajatellaan vaan, että no ne on aikuisia, kyllähän ne selviää, mitä ne nyt valittaa. Niin se on ehkä semmonen kaikista isoin, mikä tuli tossa kirjassa niiltä haastatelluilta ihmisiltä, että on semmosta hiljaista katkeruutta.

Ja sitten se on vielä sanottava, että moni heistä kokee jäävänsä yksin siinäkin suhteessa, että koululta saattaa tulla kaiken maailman hyvinvointikyselyitä ja on erilaisia hankkeita ja lisätään psykologeja ja vaikka mitä, mut kun se on sitä ongelman jälkihoitoa. Se ei ehkäise tätä ongelmaa, että opiskelijat on yksin ja kuormittuneita. Se vaan auttaa heitä pyristelemään jollain lailla pinnalla, mut se ei ehkäise sitä, ja nyt pitäis nimenomaan alkaa miettii sitä, et miten se opiskelijoitten jaksaminen saatais siihen jamaan, että niitä psykologeja ja hyvinvointihankkeita ei tarvita. Ja siihen yksi selkeä ratkaisu olisi nimenomaan tarjota kaikille opiskelijoille lähiopetusta edes osittain.

Henri:

Joo, hyvin valaisevaa kiteytystä ja kuulostaa hyvin samanlaiselta suurilta osin, mitä niinku itekin huomannu, kun tätä keskustelua ja kokemuksia on seurannut ja tietenkin itekin ollu opiskelijataustaisena mukana tässä. Mut miten Akselin näkökulmasta, kuulostaaks nää vastaavanlaiset tutuilta? Millaiset teemat sun mielestä on korostunut tässä?

Akseli:

Joo, kyl nää Johannan kuvaamat asiat vastaa sitä kokemusta ja sitä näkemystä, mitä itekin on aika paljon tässä korona-aikaan vaikuttajauralla tullut vastaan. Ja ensinnäkin tosi hienoo, et Johanna oot kirjoittanut kirjan näistä aiheista ja kerännyt näitä kokemuksia, että tää on tosi tärkeetä, että nää saadaan näkymään, koska kuten sä sanoit ja kuten noist niinku opiskelijoiden kokemuksista tulee ilmi, niin korkeakouluopiskelijat erityisesti on ollu aika unohdettu väestöryhmä politiikassa ylipäätään, mutta myös koronan hoidossa jo aika pitkän aikaa, että se on ollu huolestuttavaa. Mietitään, ettei millään muilla koulutusasteilla oo ollu sata prossaa käytännössä etäopetusta paitsi korkeakouluasteella, ja tuntuu, että kukaan ei haluakaan pitää meistä huolta. Siltä se välillä tuntuu. Jos miettii sitä, että meillä on kohta – jos on tyyppejä, ketkä on alottanu opintonsa silloin 2019 syksyllä, niin meillä on kohta jengiä, ketkä tänä syksynä valmistuu kolmen vuoden jälkeen kandeiksi yliopistoista, joilla on ehtiny olla ehkä vaan se eka syksy lähiopetusta ja kaks ja puol vuotta etäopetusta sen jälkeen. Se on aivan valtavan iso muutos siihen, että miltä opiskelu on näyttänyt ennen, jos mietitään yhteisöllisyyttä tai mitään.

Mut sit kun me aletaan kattoa tutkimuksia ja laitetaan faktat tiskiin, niin korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus viime vuodelta, joka on siis tärkein korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnillisesta ja mielenterveydellisestä tilasta tuloksia tuottava ja tällainen kattavin tutkimus, niin sen mukaan joka kolmas opiskelija kärsii ahdistus- tai masennusoireista, 13 prosentilla kaikista opiskelijoista oli viimeisen vuoden aikana todettu masennus ja lähes joka kolmas opiskelija ei kokenut kuuluvansa mihinkään opiskeluun liittyvään ryhmään. Ja tällasii tuloksi on jatkuvasti tullu koko korona-ajan. Esimerkiks mun omassa yliopistossa Helsingissä yliopiston oma kyselytutkimuksen mukaan yli 60 prosenttia opiskelijoista koki olevansa joko täysin uupuneita tai uupumisriskissä viime vuonna. Ja siis miettikää, yli 60 prosenttia, se on melkein kaks kolmasosaa kaikista opiskelijoista. Nää on ihan käsittämättömän heikkoja tutkimustuloksia, näit on tullut koko ajan. Mut siitä huolimat tuntuu, että riittävästi ei korkeakouluopiskelijoita huomioida päätöksenteossa. Ei olla valmiita tekemään niitä toimia, mitkä auttaa tähän. Me tarvittais ihan oikeasti nyt jokainen päättäjä hereille.

Tällaisten tietojen tullessa jatkuvasti niin duunin tekeminen myös näiden asioiden parissa on ollu aika murheellista, ja mielenterveys Suomessa oikeestaan on ollut kriisissä pidemmänkin aikaa, ja voidaan puhua jo tällaisesta mielenterveyskriisistä, jonka kustannukset mitataan miljardeissa myös. OECD 2018 -tulos ennen koronaa osoitti, et 11 miljardii vuodessa on mielenterveyden haittojen kustannukset Suomelle. Ja sen lisäks tää on, vaikka tää on taloudellinen kriisi, niin ennen kaikkea tietysti myös inhimillinen kriisi. Ja oikeastaan sehän tässä on tää iso trendi, että riittävii toimia ei nähä. Ei nähä mielenterveyspalveluihin, joilla korjataan näit ongelmia, ei ennaltaehkäiseviin toimiin, ei siihen, että miten opiskelijat saatais pidettyä vaikka yhteisöissä kiinni, miten me saatais pidettyä kampukset auki. Edes aluevaalien yhteydessä mielenterveydestä ei puhuta tarpeeks, vaikka nää on, niitten pitäis nimenomaan olla mielenterveysvaalit tässä tilanteessa. Must tuntuu, et jengi ei oikeasti ymmärrä, miten tuhoisat vaikutukset meidän tulevaisuudelle tällaisel politiikalla voi olla, kun yhä useampi valmistuva opiskelija sekä ylipäätään ihminen meidän yhteiskunnassa on rikki, ja se maksaa meille tosi paljon inhimillisesti ja taloudellisesti. Ja tätä listaa ja litaniaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta ehkä isoin kysymys on se, et miksei päättäjät tee mitään, ja se on sellainen, minkä mä haluisin kysyä, miksei yhteiskunnan tasolla oo riittävii ratkaisuja vielä tehty.

Henri:

Noi tilastotkin, mitä Akseli listasit, on kyl niinku hirveetä kuultavaa suorastaan. Ja ylipäätään ehkä täs kiteytyy nää ydinongelmat, mistä puhuitte molemmat, et tätä ongelmaa ei huomioida tarpeeks, ei riittäviä eikä ehkä tarpeeksi ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä olla tehty, ja sit niinku opiskelijan tasolla ehkä semmosta yhteenkuuluvuuden tunteen puutetta. Ja sit tietenkin näit käytännön ongelmia, niinku vaikka se, että kuinka paljon lisää kuormitusta etäopetus saattaa tuoda. Tää on tietenkin hyvin murheellista kartoitusta, mutta hyvin tärkeätä tiedostaa nää niinku nykytilanteen seikat, varsinkin nyt kun pikkuhiljaa ruvetaan suuntaamaan katsetta tätä tulevaisuutta kohti.

Ja voitaskin ehkä siirtyy tulevaisuuden pariin täst seuraavaks. Miltähän tulevaisuus sit pandemian jälkeen näin niinku opiskelijan näkökulmast täl hetkel näyttäis? Mitä mieltä ootte, millaisia pitkäaikaisvaikutuksia täl pandemialla saattas opiskelijamaailmaan ja opiskelijuuteen olla?

Akseli:

Kyllä tää tulee meidän yhteiskunnassa näkymään. Täst puhutaan sukupolvikokemuksena, mut todellisuudessa kyseessähän on tällanen kollektiivinen trauma, minkä jakaa niin opiskelijat ku vaikka yliopiston henkilökunta ja oikeestaan kaikki yhteiskuntaan kuuluvat ja yhteiskunnalliset instituutiot myös. Ehkä mä niinku – jos mietitään vaikka opiskelumaailmaa, niin mielenterveys, jaksaminen, nää kysymykset, yhteisöllisyys ja yhteisöllisyyden kehittyminen, nää on oikeastaan – nimenomaan tää yhteisöllisyysaspekti on se, mikä varmasti vaikuttaa mielenterveyteen ja jaksamiseen, kun ei kuulu- kuuluvansa yhteisöön. Voi olla vaikeeta tutustua vaikka uusiin ihmisiin, tai jos on vaikka tietotekniset valmiudet heikommalla tasolla, niin on mahotonta käytännös luoda sellaista virtuaaliyhteisöllisyyttä, et oikeestaan se pitkäaikainen heijastuminen siihen, miten ihmiset kuulevat kokevansa yhteisöön tai kuuluu kokevansa osaks tätä yhteiskuntaa, niin ne on sellasii kysymyksiä.

Sit oikeastaan erityisen herkkäähän tässä on se, että ne, ketkä on tällä hetkellä opiskelijoita, niin täähän on tällainen murrosvaihe monille ihmisille. Opiskelijuus on elintärkeiden sukupolvikokemusten saamista, itsenäistymisen, uusien yhteisöjen, kaveriporukoiden muodostumista, sellaista oman identiteetin vahvistumista ja hahmottumista, et jos sitä ei pääse tapahtumaan siitä johtuen, et korona on vieny nää niinku kokemukset, niin se saattaa vaikuttaa näihin sukupolviin aika merkittävällä tavalla ja se saattaa muuttaa myös opiskelijakulttuuriakin monella tavalla. Niin voi olla, että se palaa entistä ehompana, tai mä toivoisin niin, että tää mahdollistaa myös sen, että sit tulevaisuudessa haitallisista perinteistä ja tällaisista voidaan luopua, mutta kyl nää niinku merkittävät kysymykset liittyy just näihin haasteisiin.

Toiset kysymykset liittyy myös vaikka osaamiskertymään, koulutuksen ja osaamisen laatuun. Meil ylipäätään on koulutuksen resurssit tosi tiukoilla, meillä yliopiston henkilökunta on ollut tosi tiukoilla, ammattikorkeakoulujen henkilökunta jo ennen koronaa, sekä alemmilla koulutusasteilla, niin oikeastaan sitten tää niinku koulutuksen resurssien vajavaisuus näkyy myös tässä tilanteessa merkittävällä tavalla. Ja on mahdotonta arvioida sit sitä, että miten koulutuksen osaamisen laatu vaikka kärsii koronasta johtuen, et meil ei oo täydellisii mittareita, esim. opintopistekertymät tai arvostelut ei näytä läheskään kaikkea. Mutta se on sellainen asia, mitä pitää tosi tarkasti tietysti seurata, että millaisia vaikutuksia täl on, et siin on viitteitä, että tällaiset etäopinnot tai kirjekurssiyliopisto, miltä se saattaa monista tuntua, ei tietenkään täytä sitä laatutasoa, mitä on aiemmin suomalaisessa laadukkaassa koulutusjärjestelmässä totuttu näkemään. Ja sitten kysymys on myös nykypäivän työelämän ominaisuuksist ja vaatimuksista, et miten se sit täyttää niitä. Et tos on aika paljon erilaisii puolii, mitä vois lähteä tarkkailemaan, mutta täs ehkä muutama tällanen tärkein pointti, mut erityisesti just tää mielenterveys- ja yhteisöllisyyspuolet.

Henri:

Joo, tos tuli tosi hyvii pointteja ja mäkin just tätä jaksoa miettiessäni funtsin tota yhteisöllisyyttä ehkä jopa niinku kaikist eniten silleen. Ku jotenki yhteisöllisyys, se on niin semmonen niinku hitaasti rakentuva asia kuitenkin, sitä ei pysty taikomaan itestään takas sitten kun tää pandemia tällaisenaan joskus loppuu.

Mitäs Johanna, millaisia ajatuksia sulla herää tästä, millasii nää pitkäaikaiset seuraukset saattais opiskelijamaailmassa olla?

Johanna:

No toi oli hyvä puheenvuoro tuosta yhteisöllisyydestä, koska siitä miekin oon ihan todella huolissani, että yksinkertaisesti ei enää tiedetä, mitä korkeakouluopiskelu on, et mitä se voi parhaimmillaan olla ja miten paljon se voi antaa. Et esimerkiks meillä tässä yrittäjyyden ja tiimijohtamisen kampuksella, tää on tosi pieni kampus, meitä on joku parisataa henkilöä täällä. Täällä on aina ollu tosi semmonen lämmin tunnelma ja kaikki tuntee toisensa ja semmonen siis tiivis ja yhteisöllinen meininki, ja se on täysin tuhoutunut tänä aikana, kun ollaan oltu etänä. Viime syksynä ku sitte päästiin vihdoin taas koululle, eli syksyllä 2021, niin siinä huomas oikeasti, että sitä yhteisöä ei enää oo, koska suurin osa tänne kouluun tulleista oppilaissa ei ollu koskaan nähny sitä. Ei osattu enää tulla kysymään apua, ei jääty yhdessä enää tekee niitä hommia, vaan mentiin vaan kotiin itsekseen, koska ei tiietty mistään muustakaan.

Ja toinen asia on se, että kun kouluun voi ollakin yllättävän hankala tulla sen pitkän etäilyjakson jälkeen, et ku on tottunut olemaan kotona, ni on tosi vaikea nousta aamuisin ja laittaa vaatteet päälle ja lähtee sinne kampukselle, ja se muitten ihmisten seurassa oleminen onkin yhtäkkiä uuvuttavaa. Ja se minuu huolestuttaa oikeasti tosi paljon, et kuinka paljon ihmiset vieraantuu toisistaan ja siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä. Sit yks taas on se, että se katkeruus, mistä tossa aikasemminkin oli puhetta, et katkeruus niinku yhteiskuntaa kohtaan ja tätä meidän kaltoinkohtelua kohtaan ja omaa korkeakoulua, mitä vaan kohtaan, niin ne kokemukset ja se katkeruus ei katoo, vaan ne jää semmoseksi traumaksi ja möykyksi, jota pahimmillaan voidaan kantaa vielä vuosienkin päästä, ja se voi vaikuttaa oikeasti tosi paljon niinku omaan mielenterveyteen ja tulevaisuudessa työelämään ja ihan mihin vaan, koko elämään. Ni oon kyllä siitä myös hyvin huolissani.

Toki sit taas se, että niinku hyvänä puolena nyt on varmaan se, että tulevaisuudessa opiskelu on vielä enemmän hybridiä, että on oikeasti joustavampaa opiskella, on enemmän mahdollisuuksia, että se tietysti siinä on, mutta niinku kyllä tässä on niin valtavan paljon kaikkia negatiivisia vaikutuksia, että en mie tiiä, miten tämä maailma ja yhteiskunta tulee näistä oikeasti selviämään. Varsinkin kun tämä nyt niin systemaattisesti yritetään ignorata tuolta korkeammalta taholta, että missä kohtaa tää sitten räjähtää oikeasti tää mielenterveyspommi ja varsinkin korkeakouluopiskelijoitten osalta.

Henri:

Joo, tosi hyvii täydennyksii viel tähän kokonaisuuteen ehottomasti, ja toi oli kans semmoista kiinnostavaa, mitä oikeastaan molemmat nostitte myös muitten hyvien pointtien ohessa esiin, tätä niinku työelämän näkökulmaakin. Et onhan se totta, et ku tää pandemia on nyt kestänyt parisen vuotta pikkuhiljaa ja kyllähän täs jengiä valmistuu, siirtyy työelämään tän aikana ja vaikutus tietenkin niinku leviää myös sinne, se ei jää pelkästään tähän opiskelijakulttuuriin.

Tähän väliin vois ottaa tämmöisen pienen tujauksen optimismia. Varmasti kaikki ollaan samaa mieltä siitä, et tää pandemia ei oo positiivinen asia, mut oisko täs kuitenkin jotain semmosta, mitä vois jäädä käteen, mitä vois hyödyntää tulevaisuudessa?

Johanna:

No siis kyllähän se hybridi on ihan positiivinen asia ylipäätään, ku miettii sitten vaikka työelämää, et siun ei tarvii juosta paikasta toiseen, siun ei tarvii tavallaan muuttaa välttämättä työn perässä toiselle paikkakunnalle, vaan sie voit tehdä töitä – tietysti riippuu työpaikasta, ei nyt kaikkea pysty tekee mistä käsin tahansa, mut et kyllä se on ainakin miulla omaan ajatusmaailmaan vaikuttanu silleen, että haluan tulevaisuudessa tehdä osan töistäni etänä, koska haluan myös asua siellä missä haluan, enkä muuttaa tavallaan sen työn perässä mihinkään. Et toki se – ja niinku että sitä ei oleteta, että palaverit on aina kasvokkain, vaan ne voidaan pitää etänä. Ei tarvii lähtee pitää niitä johonkin tiettyyn paikkaan. Et sitä toki positiivista on, mutta no – [huvittuneena] miun on pakko myöntää, et mun on ihan hirveen vaikea keksii oikeestaan mitään muuta positiivista tästä pandemia-ajasta. Varmasti jonkunlainen ongelmanratkaisukyky ja innovointikyky tässä kyllä itse kullakin kehittyy toki, kun on pitäny vaikka mitä miettiä uusiksi, mutta joo.

Henri:

Joo. [naurahtaa] Ymmärrän hyvin ja oon kyl samaa mielt siitä, että noit positiivisia seikkoja ei ihan hirveetä litaniaa varmastikaan tähän tuu. Mutta joo, kyl mä oon samaa mieltä, et toi niinku ylipäätään toi etämahdollisuudet ja ehkä semmonen työkulttuurin muutos, mikä nyt näyttäis tapahtuvan, että monet työnantajat on suostuvaisempii etätyöhön varmasti jatkossa, ku käytännöt on kuitenkin pystytetty, ja se just sit tarkoittaa sitä, et se antaa enemmän vapautta vaikka asuu siellä, missä haluaa ja liikkua siellä, missä haluaa ja ehkä myös rytmittää ihan työpäiviäänkin enemmän oman profiilinsa mukaisesti. Tuleeks Akselil jotain mieleen lisättävää tai muuta positiivista?

Akseli:

Joo. Kuten mä sanoin, niin mä kuvailen itteeni optimistiksi ja siitä huolimatta toi ku on paljon haasteita, niin on tärkeää nähä myös sellainen silver lining, tai vähintään nähä mahdollisuuksia. Et oikeastaan se – mä haluun miettii ehkä vähän myös sitä, että mitä me voidaan oppia tästä, et oikeestaan sellainen yhteiskunnan yhtenäisyys haasteiden edessä on sellainen, mistä me voidaan ammentaa tosi paljon myös tulevaisuuteen, että jos me tästä selvitään, niin hemmetti soikoon, me voidaan selviytyä mistä vaan. Et ku me puhutaan tällaisista isoista kysymyksistä, mitkä määrittää meidän tulevaisuutta, kuten vaikka mielenterveyskriisi tai ilmastokriisi tai tällaset niinku kestävän sukupolvipolitiikan kysymykset, niin jos me pystytään selviämään koronasta, niin miksei me pystyttäis selviämään niistäkin. Ja oikeestaan sellainen globaali yhteistyö myös maailmanlaajuisten kriisien haasteiden ratkaisemiseks, niin mä toivon, että tää vois tuoda meitä enemmän eteenpäin, et meil on tapoja varautua tulevaisuudessa. Koronassakinhan on pitkälti kysymys nimenomaan globaalista kriisistä, mihin ei vaan löydetty tarpeeks aikasin kykyä ratkaista niitä globaalilla tasolla, niin mä toivon, että me (voitais myös löytämään) [24:49] sellasta globaalia yhtenäisyyttä, et meil ois kyvyt varautua tällaisiin kriiseihin tulevaisuudessa.

Sen lisäks mä toivoisin myös, että tää toimii meillä Suomen yhteiskunnassakin niinku Euroopan tasolla myös herätyksenä mielenterveyskysymysten, hyvinvointikysymyksen tärkeydestä, et me eletään tällaises uupumusyhteiskunnassa, jossa mielenterveysongelmat on koko 2000-luvun menny huonompaan suuntaan. Kukaan päättäjä ei voi väittää, ettei se tietäis näitä tilastoja tällä hetkellä, kun niist on jatkuvasti puhuttu, niitä on rummutettu ihan käsittämättömän paljon esimerkiksi opiskelijajärjestöissä, mielenterveysjärjestöissä. Kukaan ei voi mennä enää sen taakse, et kun mä en tienny, niin mä toivon, että me voidaan löytää myös – kokea sellanen yhteiskunnallinen mielenterveys- ja hyvinvointiherätys ja alkaa aidosti panostaa näihin kysymyksiin merkittävällä tavalla, muovaamaan meidän yhteiskunnan rakenteita uudestaan niin, ettei kenenkään tarvii uupua turhaan, rakentamaan sellaista yhteiskuntaa, mikä ottaa tällaset haasteet tosissaan ja millä on oikeasti ratkaisut niihin. Et mä haluisin nähdä tällasia positiivisia mahdollisuuksia siihen, et tietysti nää on asioita, mitkä ei tapahdu itessään, mut must tuntuu, et meil on työkaluja mennä tähän suuntaan, jos me vaan halutaan yhteiskunnan tasolla tehä se ja toivon, että jokainen myös sellaista yhteiskuntaa pyrkii rakentamaan erityisesti päättäjistä lähtien.

Henri:

Joo, aivan totta, ja toi on hyvä pointti. Musta tos on aika paljon samaa just myös siihen, mitä Johanna mainitsit aikaisemmin tost ongelmanratkaisutaidoist, ja oikeastaan ehkä tähän tietynlaiseen selviämispuoleen voitaskin tässä vaiheessa mennä vielä vähän tarkemmin. Näit on nyt tullut tässä siellä täällä kyl mun mielestä aika hyvin, mut voitas vielä kiteytetymmin aatella, et miten näit pandemian negatiivisia pitkäaikaisseurauksia vois sitten lähtee ehkäisemään tai lieventämään. Yks, mikä mun mielestä täs meidän keskustelussa on tullu jo tosi selkeästi ilmi on se, että tässähän on tosi paljon kyse rakenteellisista asioista, mitkä ei oo yksilöiden vastuulla. Mut mä voisin silti ensin kysyä, et tuleeks teille mieleen jotain sellasta, mitä ihan yksilöopiskelija vois tehdä, että koronan jälkeinen tulevaisuus vaikuttais paremmalta ja sujuis mahdollisimman helposti?

Akseli:

Joo. Mä uskon, et yksilöthän muuttaa maailmaa ja jokainen liike tai movement lähtee yksilöistä, et jos me katotaan vaikka nuorta globaalia ilmastoliikettä, Greta Thunbergin esimerkkii, niin tietysti jokainen meistä ei voi olla Greta, mutta niinku yksilöt muuttaa maailmaa. Ja meillä on mahdollisuus tehdä myös rakenteellisia asioita, vaikuttaa niihin. No oikeestaan yksilötasolla mä toivoisin, että sellasta niinku apua pitää saada, kynnystä sen hakemiseen tulee madaltaa, jotta ne ongelmat ei pääse syvenemään tai kukaan tipahda palvelujen tuen piiristä. En kyllä haluu sysätä liikaa vastuuta yksilöille, mutta jokainen voi kysyä siltä lähimmäiseltä vaikka, että hei, et miten menee, soittaa vaikka sukulaiselle tai pyrkiä ottamaan muut huomioon. Et oikeastaan tällaisilla asioilla voidaan saada paljon aikaan, et jos jokainen kysyy kahelta muulta ihmiseltä, että hei, miten sulla menee, niin se saattaa olla, et sillä on valtava vaikutus siihen, että miten sitten niinku ihmiset pystyy puhumaan asioista, ja sit jos vaikka ei mee hyvin, niin voi auttaa tai antaa jonkinlaista tukea tai ohjata toista eteenpäin vaikka, et hei, pitäiskö sun hakea vaikka apua, että apua on saatavilla. Sitä niinku voi aina jakaa.

Mä oon ihan varma, et kuitenkin niin opiskelijat yksilöinä ku järjestötoimijat ja myös opetushenkilökuntakin tekee jo kaikkensa, ellei aika paljon enemmän tällä hetkellä, mutta ehkä mä haluisin sanoa silti, et jos teil on voimia, niin vaikuttakaa. Lähtekää muuttamaan maailmaa, tehkää niit yksittäisiä tekoja, millä tätä yhteiskuntaa voidaan parantaa. Meil on vaaleja tulossa, äänestäkää ehdokkaita, jotka ottaa mielenterveyskriisin tosissaan, jotka haluu muuttaa tätä yhteiskuntaa kestävämmäks, haluu muuttaa meidän uupumusyhteiskunnan rakenteita parempaan suuntaan, se on yksittäinen helpoin tapa, millä pääsee vaikuttamaan näihin kysymyksiin. Äänestäkää ehdokkaita, jotka ei puhu vaan tekee, jotka on aidosti sitoutuneita näihin kysymyksiin. Et siin on ehkä mun tällaset äkkiset vinkit tähän kysymykseen liittyen.

Johanna:

Oon täsmälleen samaa mieltä siitä, että yksilökin voi vaikuttaa ja kannustan kyllä kaikkia opiskelijoita, jotka on – joista nyt tuntuu vaikka kurjalta tää etäopiskelu ja muuta, niin teillä on ainejärjestöt ja opiskelijakunnat ja kaikki tämmöset, jotka ajaa teidän etuja koulussa. Ottakaa niihin yhteyttä, vaatikaa niitä tekemään asioita, kerätkää jotain adresseja, tehkää kyselytutkimuksia, viekää ne koulun johdolle eteenpäin. Oikeasti paljon pystyy tekemään tavallaan ihan ns. tavallinenkin ihminen, ei tarvii olla missään niinku politiikan ylimmällä portaalla, että pystyy vaikuttamaan. Sit yks, mitä myös suosittelen, et jos tuntuu just vaikka toi kotona opiskelu raskaalta, niin jos se kampus on auki, niin kerätkää porukkaa, menkää sinne tekemään yhdessä niitä hommia, koska se on kuitenkin – jotain positiivista tässä on se, että ne kampukset on todella monessa paikassa auki. Niin se, että kun aamulla nousee ylös sängystä ja lähtee johonkin yhdessä opiskelee, niin sillä on ihan valtava vaikutus hyvinvointiin semmoisilla ihmisillä, jotka kaipaa niitä ihmisiä ympärilleen. Toki sit on niitäkin, jotka mielellään opiskelisi itsekseen, mutta niinku kaikki nää, jotka kärsii tästä sosiaalisten tilanteitten puuttumisesta, ni mie haluan kannustaa teitä, et menkää sinne kampukselle, kun ne on auki.

Henri:

Kyl noi niinku yksilön toimijuuden ja vaikuttamisen keinot on ehdottomasti monet, asioita pystyy tekee tässä. Pakko muuten mainita myös se, että toi Johanna, et sä oot esimerkiks kirjottanu kirjan näistä korona-ajan kokemuksista, niin onhan sekin niinku aivan mahtava tapa vaikuttaa siihen, et kuinka tavallaan se tietosuus näist ongelmist kasvaa sitten opiskelijayhteisön ulkopuolellekin toivottavasti.

Mietin vielä sitä tähän pitkäaikaisvaikutusten ehkäisyyn tai lieventämiseen liittyen, et mitäs sitten niinku laajemmal tasolla, yhteiskunnan tasolla? Täs meidän keskustelussa on aika monta kertaa tullu esil se, että erilaisia toimenpiteitä pitäis tehä, mistä oon täysin samaa mieltä, mut mitä nää toimenpiteet sit käytännös vois olla?

Johanna:

No nyt ois mun mielestä ihan ensiarvoisen tärkeätä huomioida se, että tällaisessa jonkinasteisessa poikkeustilassa on kuitenkin eletty jo kohta kaks vuotta, että vaikka välillä on menty parempaan suuntaan ja välillä huonompaan, niin missään kohtaa se ei oo ollu kuitenkaan semmosta ihan normaalia. Ja se on ihan valtavan pitkä aika, kun käydään miettii henkistä kuormitusta. Et ku on epävarmuutta töistä, ei saa etäopetuksesta välttämättä mitään irti, ei oo päässy tutustuu kehenkään, on yksinäinen – et nyt miun mielestä tavallaan asia, mihin pitää herätä ois nyt se, että aletaan opetella elämään sen koronan kanssa, miettimään kuinka se onnistuu, koska täähän ei voi jatkuu niinku hamaan loppuun asti kuitenkaan tää niinku jatkuva uusien rajoitusten lätkiminen. Et kun koko ajan puhutaan tosta terveydenhuollon kantokyvystä, mutta kun mie nyt uskallan väittää, että mielenterveyshuollon kantokyky se vasta niinku huonolla tolalla onkin, että tavallaan se, että mie ihmettelen, et miksi terveydestä puhuttaessa unohdetaan koko ajan se henkinen puoli ja painotetaan ainoastaan fyysistä puolta, että tavallaan kun se korona tappaa myös sillä hiljasella tavalla, josta ei näy tilastoja Hesarin etusivulla ja josta ei huudeta otsikoissa tuolla. Et nyt siitä oikeasti pitäis alkaa huolestuu siitä mielenterveydestä ja että miten lisätään mielenterveyden resursseja, miten pystytään ehkäisemään näitä ongelmia niin, että ei tarvittas enää mielenterveyschatteja tai lisäpsykologeja. Mitä me voitais tehä, että niinku ihmisillä olisi parempi olla, että tavallaan ei tarvi ees miettiä sitä ongelmien jälkihoitoa.

Akseli:

Joo, kyl me tarvitaan nimenomaan näit yhteiskunnan tason ratkaisuja. Ehkä tässä välissä mä haluisin viel shoutouttaa, täs on tullu järjestötoimijat ja järjestöt mainittua moneen kertaan, niin se toiminta, mitä järjestöissä tehdään on tosi, tosi tärkeetä. Se on ollu aivan keskeistä koronan aikaan myös, et koitetaan ylläpitää sitä yhteisöä tavoilla, millä se on mahollista, ja mä haluun antaa tällasen virtuaalisen shoutoutin, halin ja sydämen jokaiselle järjestötoimijalle, joka tätä podiakin kuuntelee, et keep it up. Ja mä oon ihan varma, että nää tahot tekee jo parhaansa. Yhteiskuntatasolla tietysti meidän pitää tehdä myös vaikka järjestöille toiminta mahdollisimman helpoks, et pidetään ne kampukset auki, pidetään ne itseopiskelutilat auki, mahdollistetaan se, että opiskelijat pääsee tapaamaan toisiaan ja voi järjestää toimintaa.

Sen lisäks on tärkeetä miettii myös sitä, et minkä takii jatkuvasti korkee aste on niin helppo laittaa sinne etäopetukseen, kun muilla koulutusasteilla on pyritty takaamaan se, että siellä on lähiopetusta. Et miksei korkeel asteella voi tehdä samalla tavalla, minkä takia tehdään jatkuvasti helppoja pakettiratkaisuja, missä sata prossaa opiskeluista laitetaan etään. Et okei, mä ymmärrän, ettei välttämättä oo järkevää kokoontuu 200 henkilön luentosaliin, mutta miksei maski päässä isossa luentosalissa vaikka pienemmällä porukalla voi järjestää jonkunnäkösiä etäopetustilaisuuksia, et jokasella olis vaikka edes yks kurssi jokasessa periodissa käynnissä, missä pääsee tapaamaan muita. Et mä oikeestaan peräänkuuluttaisin sitä, et kyl korkeakoulutkin tekee parhaansa, mut mä peräänkuuluttaisin yhteiskunnan tasolla sitä, että niinku ei tehdä helppoja pakettiratkaisuja, vaan koitetaan löytää ne keinot.

No paljon on mainittu, mutta kyl ykkönen on kuitenkin se, et mielenterveyskriisi otetaan tosissaan ja se on aina hyvä pitää mielessä, et se on aina hemmetisti halvempaa ennaltaehkäistä ongelmia kuin sitten taas korjata jälkiä. Me tarvitaan terapiatakuu, kyllä. Me tarvitaan parempia mielenterveyspalveluita, me tarvitaan koulutukseen lisää rahoitusta, opintopsykologeja. Nää kaikki auttaa, mutta samaan aikaan meidän on panostettava ennaltaehkäisevään toimintaan. Meidän pitää miettiä kriittisesti näit yhteiskunnan rakenteita, että miten me voidaan päästä eteenpäin tällases suorituskulttuuris. Et oikeestaan ne syyt – mä mainitsin koulutuksen ja rahoituksen, niin ne syyt, minkä takii useampi opiskelija ajautuu sellaseen kierteeseen voi olla se, että ei oo vaikka riittäviä tukipalveluja yliopistossa, koulutus ei oo tarpeeksi rahotettua, tai muita tällasia kysymyksiä. Et nää on sellasii rakenteellisia kysymyksiä, mitkä myös kytkeytyy toisiinsa. Me ei voida erottaa mielenterveyspolitiikkaa oikeastaan välttämättä koulutuspolitiikasta tai muusta tällasest, et ne asiat kytkeytyy toisiinsa. Ja oikeestaan mä toivoisin, et me saatais mielenterveydestä läpileikkaava teema yhteiskunnan tasolla. Eli mä toivon, että sen sijaan, et me katotaan lyhytkestoisia kustannuksia, niin me voitas kattoo myös pitkällä aikavälil sitä, et miten paljon maksaa – tai että miten paljon enemmän maksaa jättää tekemättä ku tehdä tällä hetkellä.

Yleisesti myös me tarvitaan kestävää sukupolvipolitiikkaa, oli kyse koronasta tai ilmastokriisistä, nuorten vaikutusmahdollisuuksista. Nääkin kaikki liittyy toisiinsa, ja ehkä mä toivoisin, et me pystytään rakentamaan yhteiskunta, mikä arvostaa ja tukee nuoria opiskelijoita ja tulevaisuutta. Että ei oo ihmekään, jos nuoret uupuu, mikäli yhteiskunnalla ei oo tarjota mitään positiivisia tulevaisuusvisioita, et mikäli tulevaisuus on täynnä vaan ilmastokriisin ongelmia, mitä ei saada ratkaistua ja velkataakkaa ja tällast kaikkea, mistä puhutaan. Et nuorii pelotellaan jatkuvasti, meillä on valtava määrä kauhuskenaarioita, mihin ei kuitenkaan löydetä ratkaisuja, niin mä toivon, että yhteiskunta pystyis tarjoamaan toivoa, toimijuutta, ratkaisuja nuorille opiskelijoille, koska muuten me ollaan aika heikossa tilanteessa, ja yhteiskunnan tasolla näit ratkaisui pitää saada aikaan. Täs on aika laaja paketti toimenpiteitä, ei muuta ku siitä vaan toteuttamaan. Kyl mä uskon, että tää hallitus ja tää yhteiskunta pyrkii hoitamaan parhaalla mahdollisella tavalla tätä kriisiä nytkin, ei kukaan pahaa halua toisille, mutta mä toivon, et erilaisia näkökulmia pystytään ottaa vahvemmin huomioon ja myös teoissa aidosti näkyis myös puheet ja kauniit arvot, mitä kyllä paljon kuullaan.

Henri:

Aivan loistavii ajatuksii teilt molemmilta. Ja ehkä täs kohdas mä haluun viel kiittää teit molempii erityisesti näiden vastausten konkretiasta. Se mun mielestä osoittaa kaikist eniten just sitä, et ihan oikeasti näit toimenpidemahdollisuuksia on ja vaikuttamismahdollisuuksii on. Mut mun mielestä just tää tietoisuus siitä, et keinoja ehkäisemiseen on, ihmisillä on hyvää tahtoa, se on se, mikä sitä toivoa luo ja se on ensiarvoisen tärkeetä tässä.

Tähän loppupuolelle mä haluisin viel teilt kysyä ehkä ennen kaikkea sitä, että mitä teille jäi täst keskustelusta päällimmäisenä käteen? Ja oikeastaan voisin samalla kysyä, mistä sais toivoa tulevaisuuteen tän koronatilanteen suhteen?

Akseli:

Joo, ensinnäkin kiitos teille Johanna ja Henri tosi valaisevasta, hyvästä keskustelusta, joka on ollu mulle myös tosi inspiroivaa. Et tässä on kuvattu aika paljon kauhuskenaarioita, mutta kyl mä uskon ihmisten hyvyyteen, ihmiskunnan hyvyyteen ja siihen, että hyvyys voittaa aina viime kädessä ja oikeat ratkaisut tehään, vaikka siinä kestäiskin jonkun aikaa. Ja oikeestaan tää keskustelu antoi minulle myös sellasta niinku toivoa ja optimismia myös osittain siitä, että oikeestaan ku me tunnistetaan näitä haasteita, niin me pystytään myös vaikuttamaan niihin. Jos me ei tunnistettais näitä, niin silloin ois aika paljon vaikeampaa. Eli me ollaan siinä jo päästy muutama askel eteenpäin, ja mä toivon, että me saadaan myös tarmoa, tai ihmiset, jotka kuuntelee tätä, saa myös tarmoa vaikuttaa näihin kysymyksiin, nostaa näitä kysymyksiä esiin ja vaatia niinku ratkaisuja näihin kysymyksin.

Mulla itelläni, kuten mä tossa alussa sanoin, niin mun hyvinvointia ylläpitää, mulle toivoa ja optimismia tuo myös se toimijuus, ja sitä mä ehkä haluan myös peräänkuuluttaa jokaiselle kuulijalle, et jos teillä vaan on resursseja, jaksamista ja mahdollisuuksia, niin jokainen meistä voi vaikuttaa, jokaisella meistä voi olla isompi vaikutus ku me pystytään uskomaankaan ennen kuin lähtee vaikuttamaan. Niin vaikuttakaa, ihan oli kyse sitten vaan vaaleissa äänestämisestä tai kaverin tukemisesta tai yhdestä somepostauksesta jostain poliittisesta aiheesta tai mistä tahansa, niin teillä on ääni, meillä on kaikilla ääni. Käytetään sitä ja yhdessä me saadaan se ääni kuuluviin.

Johanna:

Kiitos miunkin puolesta. Oli ihan todella antoisa ja inspiroiva ja mielenkiintoinen keskustelu. Mie en ikinä kyllästy puhumaan tästä aiheestaa, niin oli tosi mahtavaa kuulla teidänkin juttuja tästä tähän liittyen.

Toivoa tässä tilanteessa – mie haluisin ehkä niinku painottaa tota samaa mitä Akseli, että jokainen voi vaikuttaa. Mie en halua, että tää kuulostaa miltään vaalimainokselta, koska se – tarkotan niinku tavallaan kaikkea muutakin. Just se, että yksittäinen somepäivitys – mie esimerkiksi, kun minua tarpeeksi alko ärsyttää tämä tilanne, kirjoitin kirjan. En tarkota sitä, et kaikkien pitää ryhtyä kirjoittamaan kirjaa, se ei ehkä oo tässä se pointti, mut tavallaan, et jokainen pystyy tekemään jotain pientä, kysymään joltain, että miten menee, keräämään sen porukan ja mennä kampukselle tekemään yhdessä töitä, oikeasti ottamaan, vaikka hakemaan ainejärjestöön, ottamaan yhteyttä ainejärjestöön, hei, kuinka pidätte meistä huolta, voitteko tehdä jotain. Se itse toiminta, se luo toivoa. Koska miust tuntuu, että nyt on tosi paljonkin ihmiset alkanut toimimaan eri aloilla ja eri yhteisöissä niinku tavallaan, ku tätä on jatkunu niin pitkään, niin nyt oikeasti yritetään saada tää homma loppumaan ja kaikkien elämä vihdoinkin normaalimpaan suuntaan, niin kyllä se jonkinlaista toivoa luo.

Henri:

Jes, ihan mahtavaa, et saatiin tämmöset toiveikkaat ja ennen kaikkea mun mielest motivoivat loppukaneetit. Hei, vielä kerran mahtavaa, ku tulitte ja paljon kiitoksia teille molemmille.

Akseli:

Kiitos paljon ja tsemppiä jatkoon.

Johanna:

Kiitos paljon miunkin puolesta, oli mahtava keskustella tästä.

Henri:

Jes, ja kiitokset myös sinulle kuulija. Me Nyytillä tosi mielellämme otetaan palautetta vastaan näist NyytiCast-jaksoista. Meidän kotisivuilta nyyti.fi löytyy NyytiCast-osiosta palautelomake, mitä voi anonyymisti täytellä. Mutta nyt kaikkea hyvää jatkoon ja kuulemisiin.

[Loppumusiikki]