NyytiCast #40: Sosiaalisten tarpeiden merkitys

Puhujat
Haastattelija Marie Leivo
Vastaaja 1 Katriina Kivinen
Vastaaja 2 Tommi Ostrovskij
LITTEROINTIMERKINNÄT
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Marie:

Moikka moi ja tervetuloa NyytiCastin pariin. Meitä on täällä tänään kolme sosiaalipsykologia tai tulevaa sellaista, elikkä Katriina, Tommi ja minä Marie.

Katriina ja Tommi:

Moikka kaikille.

Marie:

Ja me tullaan tosiaan tänään keskustelemaan sosiaalisesta tarpeesta ja niiden merkityksestä ja tärkeydestä, etenkin nyt korona-aikoina. Tähän ihan alkuun me voitais jakaa kaikki meijän oma yks vinkki hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja aloitetaan vaikka Tommi susta.

Tommi:

No, alotetaan vaan, että niin no, hyvinvoinnista ehkä tälleen menee tällasella konkreettisella tasolla, että varsinkin näin korona-aikaan tarvinnu saada jotenkin itseensä liikettä. Niin sen sijasta, että käyn erikseen vaikka ulkoilemassa tai lenkeillä, ni mä oon ottanut sellasen filosofian, että kaikki etäisyydet mitä mä kuljen ainakin tunnin säteellä, ni en käytä autoo tai kulje julkisilla, vaan kävelen. Ni se on samalla tuonnu sitä liikettä, mut samalla niinku rytmittäny sitä elämää niin, että täytyy ottaa aikaa itelleen.

Katriina:

Toi on kätevä. Musta tuntuu, että mä aina välillä tajuan ton ja sitte mä unohdan sen ja sitte mä muistan sen taas uudestaan. Mutta kiitos Tommi muistutuksesta.

Tommi:

Ole hyvä. No, mites sinä sitte?

Katriina:

Mun hyvinvointi vinkki. No must tuntuu, että kaikki jotka mun kanssa on yhtään keskustellu pitempään tietää, et mä oon ihan pähkinöinä radikaalista rehellisyydestä ja se on ollu kyl semmonen, joka mun elämässä on tuonu ihan hirveesti hyvinvointia ihan psyykkisellä ja sanotaan niinku fyysiselläki tasolla. Koska tosi helposti me mennään semmosiin kaikenlaisiin ihme tilanteisiin, joissa oikeesti vaan semmonen rehellisyys vaan loksauttais palaset kohalleen. Ni se on ehkä mulle semmonen ultimate tip. Mikä on Mariella?

Marie:

Mun piti tohon vielä kommentoida, että rehellisyys maan perii, että niinhän se menee. Mutta tota mun vinkki ehkä liittyy vähän taas tohon rehellisyyteen eli tämmönen, kun että on armollinen itselleen. Et aina ei tarvii sitä huippusuoritusta tehä, että välillä vähempikin riittää ja se on ihan täysin ok ja riittävä.

Katriina:

Se on niin vaikee välillä.

Marie:

Se on.

Tommi:

(-)[03:01] voi jotenkin yhdistää nämä kaikki keskenään, että on armollinen itselleen ja menee vaan kävelemään eikä ota silti sitä maratonia ja sitten on rehellinen sen suhtee, että miten on tehnyt.

[naurahdus]

Marie:

Kyllä, miten hyvin meni.

Katriina:

Hieno (-)[03:16] kyllä.

Marie:

Hei, ennen ku siirrytään noihin sosiaalisiin tarpeisiin tarkemmin, ni voitas ehkä vähän vielä kertoo itestämme, niin kuulijatkin tietää, että ketkä täällä höpisee. Niin jos Katriina vaikka kerrot alkuun kuka olet.

Katriina:

Joo. No ensinnäkin on kiva vihdoinkin päästä puhumaan NyytiCastiin, koska siis mä olen tota sosiaalipsykologian maisteri Tampereelta, joka on ollut tosi kiinnostunut näistä NyytiCast-aiheista. Että mä tein mun tutkimuksen tai ton mun gradun yhteisasumisesta ja sosiaalisista tarpeista. Ja se sosiaaliset tarpeet, ni se on nyt, se on oikeestaan syy minkä takia mekin tunnetaan toisemme. Että me lähdettiin yhdessä tutkimaan näitä yhdessä, kun huomattiin, että ei tästä oo oikein tehty sellasta varsinkaan suomen kielistä, mutta muutenkaan, konkreettista tutkimusta tarpeeks.

Tommi:

Niin, no oma tulokulma siis tähän ehkä tää yliopistomaailma ja tälläset. (-)[04:39] vuotta tullut näitä yliopistomaailman järjestöhommia tehtyä sun muuta, ni sitä kautta sit ajautunu myös näissä akateemisissa opinnoissa tekemään kandiakin yliopistoyhteistön yhteisöllisyydestä. Ja nyt tällä hetkellä kuumana aiheena on gradua tehdessä toi (-)[04:58] opiskelijoiden osallisuuden kokemukset yliopistoon. Ni sitä kautta on tullut näitä pyöriteltyä enemmänkin.

Katriina:

Kerro, Marie, susta. Mä oon niin innostunu, huomaat sä mä meen suoraan (-) aiheisiin?

[Marie nauraa.]

Marie:

Täs on ihan into piukeena. Tohon vielä palatakseni, niin Tommin kans tunnetaan ihan täält Helsingin päästä sosiaalipsykologipiireistä, mutta Katriinaan tutustuin sitten just tän sosiaalisen hyvinvoinnin ja näiden sosiaalisten tarpeiden projektin myötä. Ja oon tosi innossani tästä koko jutusta ja kiva teijän olla täällä tänään jutskailemassa. Mä oon ite maisterivaiheen sosiaalipsykologian opiskelija ja teen myöskin gradua joukkueurheilusta.

Joo, mut elikkä nää sosiaaliset tarpeet. Mitäs ne on ja mistä ne oikein ovat lähtösin?

Katriina:

Kaikkein siistein asiahan on nyt siis se, että mun mielestä näitten, tän mun tutkimuksen pohjalta on alkanu huomata, kuinka suuri osa ihmisen hyvinvointia oikeesti pohjaa siihen sosiaaliseen hyvinvointiin. Ja kuinka outoa, aivan niinku mun mielestä käsittämätöntä se on, että siitä ei oo tehty sellasia konkreettisia How to -oppaita ihmisille. Että meillä on ihan hirveesti yksinäisyyttä, meillä on hirveesti vaikka mielenterveysongelmia joihin vaikuttaa tämmöset sosiaaliset suhteet. Meillä on, tota ei huomioida sitä meijän esimerkiksi vaikka just joittenkin työn tai koulun tai muitten rakentamisessa niin konkreettisesti kuin siihen oikeesti ois jo mahdollisuuksia.

Nyt meillä on ihan vuosikymmeninä, oikeestaan tällä vuosikymmenellä 2020 meillä on tullut paljon uutta tietoa tästä aiheesta ja mä kokosin niitä. Ja mä löysin viis sellasta, tämmöstä tutkimusta, jotka mä yhdistin ja niistä mä yhdistin ne kaikki tärkeimmät asiat. Ja niitä tuli loppujen lopuks kolme eli (-)[07:12] Hildegard kolme sosiaalista tarvetta (samaan aikaan tiditidi ääntä Marielta), tää on se konkreettinen How to -opas ja ne on kuuluminen rymiin, tuen antaminen ja saaminen ja kolmantena merkityksellisyys eli rooli tai vois sanoo, että on joku jollekin. Se on tosi vaikeesti nimettävä toi viimenen. Se oli vähän ihme, siis englannin kielinen sana josta piti vääntää. Mut merkityksellisyys oli paras, mihin mä jotenkin päädyin. Haluaisitteks te käyä näitä? Teillä on toi KV-opiskelija, toi on tosi mun mielestä hyvä tämmönen special joukko ihmisiä, joitten kanssa pystys näitä käymään esimerkkien kautta läpi plus toi joukkourheilu. Mitä tota, jos me vaikka alotettais siit kuulumisen tunteesta, et mitä se tarkottaa? Ja sitten voitte huikata väliin sinne tota, et miten niis on teiän näissä ryhmissä näkyny.

Se miten se kuulumisen tunne määritellään, on käytännössä, puhutaan englanniksi need to belong, tarve kuulua johonkin. Ja ei oo oikeestaan määritelty, että minkälainen sen ryhmän tulee olla. Kunhan se on jonkinlainen ryhmä tai identiteetti. Sä identifioidut joittenkin ihmisten kanssa samanlaiseksi tai sä koet, että niitten kanssa on sun porukka, se on sun paikka. Tota mitä teillä tulee tollasest mieleen?

Tommi:

Niin no, tossahan liittyy se tutkimus siitä, että niinku kokee kuuluvansa vaikka yhteenkin yhteisöön merkittävästi vähentää sitä kuolleisuuden riskiä. Niin sit se oma ajatus ois se, et niinkun yliopistokontekstissa, et kuinka iso merkitys sil ois kokee, et kuuluis mihin yhteenki joukkoon siellä. Et ois se sit se ainejärjestö tai joku lukupiiri tai vastaava, niin joku sidos kun sä oot siellä yliopistossa, ni ois se joku ankkuri, mihin sä voisit sitte niinku asettaa itses siinä aika isossakin yhteisössä ja porukassa.

Katriina:

Niin, yliopisto on vähän semmonen ja monet tämmöset niinku isoiksi paisuneet opiskelupaikat, jotkut koulut, AMKit ja tota, nykyisin must tuntuu, et lukiotki on jo niin isoja, ettei sielläkään välttämättä löydy sellasta automaattista porukkaa. Ni ei oo todellakaan itsestäänselvyys, että saa kuulumisen tunnetta koulun kautta. Mutta sit toisaalta se on kyllä ehdottomasti myös niin kun mahdollisuus saada sitten taas semmosia vaikka pienempii porukoita tai tota. Ja siellä ois niin paljon kaikkea tehtävää tän puolesta, että jos se pystyis ottaa huomioon esimerkiks vaikka opintojen ohjauksessa tai sitten, että ois vaikka semmosia pienempiä samanlaisia ryhmiä, jotka vois olla pitemmän aikaa yhdessä tekemässä niitä töitä tai näin.

Tommi:

Joo, siis mäki voisin tästä lähtee vaikka kuinka ja niinkin. Ja vaikka esimerkiks alkaa jo vaikka 50-luvulta, kun kritisoitiin ainakin Amerikassa yliopistojen massaistumisesta. Et justiinsa tällaset pienet yhteisöt ja kasvatetaan näitten yksiköiden kokoo, johtaa sellaseen erillistymiseen. Niin sitten tavallaan se kehitys on ollu meillä yliopistoissa jatkunu koko ajan, että Helsingin yliopistoski tapahtu koulutusuudistukset, jossa siirryttiin yksittäisistä oppiaineista koulutusohjelmiin. Niin tavallaan se on sillai mielenkiintosta, on isompi kohderyhmä, josta voi löytää samaistumisen kohteinta, mut sit samaan aikaan ei oo sitä tiettyä johon voisi. Et sanotaan sellaist tasapainottelua, et sitten mistä löytyy se tietty, kun koko ajan yliopiston mahdollisuudet on niin laajat nimenomaan.

Katriina:

Niinpä. Joo ja se haastehan ois just, että tollasessa paikassa vois pilkkoa sitä porukkaa niin, että sitten kaikil ois kuitenkin mahdollisuus saada kaikkea tasapuolisesti ja jotenkin loogisesti. Miten toi Marie, ku sanoit, että oot tehny niitä joukkourheilu juttuja ja tiedät niistä. Ni voisin kuvitella, et siellä on aika kova toi ryhmään kuulumisen tunne taas.

Marie:

Joo, joo ja oli itsea sias tosi mielenkiintosta näitä niinku miettii kaikkii kolmee tarvetta tavallaan sen urheilun ja joukkueen kautta. Et nimenomaan se, että ku joukkueessa tehdään sit niit töitä sen yhteisen tavoitteen eteen, niin sitä kokee itsensä tosi tärkeeks ja merkitykselliseks muille ihan vaan tavallaan olemalla. Että tavallaan ilman sua, niin se joukkuekaan ei pysty siihen hyvään suoritukseen, koska jokaista joukkuelaista ja jokaisen joukkuelaisen panosta tarvitaan. Eli siinä suhteessa mikä tahansa tämmönen niinkun joukkuelaji tai ei välttämättä ees tarvii olla urheilu. Mut et joku, missä täytyy tarvita niitä kaikkia joukkuelaisia sen tietyn päämäärän saavuttamiseen, niin se tekee jokaisen ryhmäläisen tosi merkitykselliseksi ja siitä tulee jo se semmonen olo, että on tärkeä.

Katriina:

Joo, niin kuin toisista riippuvuus hyvässä mielessä. Mä en tiedä mikä on suomeksi sana interdependence? Niinku toisistaan riippuvuus.

Marie:

Varmaanki joku tommonen.

Katriina:

Että se on tota, mä muistan törmänneeni tohon tota sosiaalipsykan opinnoissa, että toi ois niinku optimaalinen tapa tavallaan kiinteyttää joku ryhmä semmoseks paketiks. Jos sä annoit niille jonkun syyn olla riippuvaisia toisistaan ja kaikkien eforttia tarvitaan johku yhteiseen päämäärään. Toi on niinku se ultimate go. Ja sitten, no tänään tota puhuttiinkin teijän kanssa nopeesti siitä, et sit taas se ultimate tapa hajottaa se kaikki ja laittaa semmonen tavote, joka sitten tekee sen, että kaikki on vähän toistensa tiellä, taas sit vastakohtana. Et sitä ei sit ainakaan myöskään opiskelupiireissä, jos halutaan ryhmään kuuluvuuden tunnetta ja tota koheesioo, niin sitte täytyis olla, just tähdätä tohon. Mun mielest toi on tosi hyvä havainto toi toisistaan riippuvuuden tunne.

Tommi:

Joo. Toi on vähän paha just toi vastakkainasettelu, et jos mietitään vaikka, et jos tulee yliopiston sisällä kilpailua sitten opintosuunnista vielä, että mihin pääsee jatkamaan opintoja. Niin mitä se sit sille koheesiolle aiheuttaa? Niin no, meillä siitä luovuttiinkin sen takia, kun oli niin huolestuttavat hyvinvointitilastot näillä uusilla fukseilla. Niin sitten todettiin, että tämä sitten ehkä voisi auttaa siinä, et vähentää stressiä ja sitä kilpailua. Niin, no odotan vielä ihan mielenkiinnolla, että mitkä on ne uudet hyvinvointitulokset. Että onko tämä sitten ratkaisu kaikkeen.

Katriina:

Aika jännä.

Marie:

Tohon on pakko vielä lisätä, et jotenkin hienoa et se poistettiin. Et sehän oli nimenomaan sitä niinkun tavallaan rajallisista resursseista kilpailemista, et tietyn verran on paikkoja tiettyyn opintosuuntaan ja se ei niinku todellakaan tee kyllä hyvää fukseille ja heidän jaksamiselle ja mielenterveydelle.

Tommi:

Miten sitten, vaikka just jos on yhteiset tavoitteet, määrittelee sitä yhteenkuuluvuutta niinku yhteisön tavallaan abstraktin määritelmää? Et se ei tarvitse välttämättä sellasta face to face kontaktia tai sellast henkilökohtast tuntemista, vaan sitä kokemusta siitä, et se on se porukkalla jolla teil on se yhteinen tavote tai päämäärä tai yhteiset arvot, mitä te jaatte jo itsessään, luo sen yhteenkuuluvuuden tunteen. Et tää ehkä voi olla sellainen lohdullinen ajatus varsinkin näin koronan aikaan, kun ei ole sitä suoraa yhteyttä ihmisten kanssa.

Katriina:

Joo siis toi on hyvä. Ehdottomasti yks isoimpii oivalluksia tässä sosiaalisten tarpeitten tutkimuksessa on ollu se, että jokaisella ihmisellä on absoluuttisesti aivan omat tavat täyttää niitä tarpeita. Eli saattaa olla joku ihminen, jolla on vaikka tosi hyvä parisuhde ja sitten se kokee olevansa jonkun vaikka pikkukylän asukas. Ni se saattaa saada siitä kaikki noi kolme tarvetta. Mennään niihin kahteen muuhun tarpeeseen vielä hetken päästä. Mut toi saattaa olla sellanen joku ihminen, esimerkiks joku, no vaikka opiskelija, että sulla on vaikka tosi hyvä se luokkahenki tai joku ryhmähenki siellä koulussa, mut sit jos sul ei oo sen ulkopuolelta esimerkiks merkityksellisyyden tunteita. Esimerkiks jonkun parisuhteen tai perheen tai jonkun muun merkityksellisen tärkeen ryhmän kautta, niin se saattaa olla sitten tavallaan semmonen nollapeli verrattuna semmoseen ihmiseen, joka ei sitten sieltä koulusta saa niitä yhteyksiä, mutta sit sillä on tosi vahva tukiverkosto muita väyliä. Eli jokaisella on todella yksilölliset tavat täyttää nää. Mut toi kuulumisen tunne, ni siis ja tosi hyvä, ku sanoit ton tunnepuolen eli se on nimenomaan tunne. Kukaan ei voi todistaa, kukaan ei voi mitata tota absoluuttisesti. Ku tätä, se kuulumisen tunne mitataan sillä tavalla, että siel on yks kysymys ja se kysymys on, että do feel like you belong ja sitten, thats it. Ja sitte se ihminen laittaa ykkösestä kymppiin numeron ja sitten sitä on tutkittu, ja sit se on korreloinu tosi merkittävästi hyvinvoinnin kanssa. Eli tunne ryhmään kuulumisesta, identifioituminen johonkin ryhmään. Se voi olla vaikka periaatteessa kuvitteellinen ryhmä. Me ollaan esimerkiks vaikka suomalaisuus identiteetti, nehän on aivan täysin kuviteltu juttu, ni miten suomalaisuudestakin voi tulla niin tärkeä ja oikeesti myös hyvinvointia tukeva identiteetti, et sekin on kiinnostavaa. Tai joku peliyhteisö, jonka jäseniä sä et oo ikinä nähny, mutta sitten te kaikki olette intohimosia siitä samasta asiasta, ni te ootte te. Te ootte se me vastaan muut, ehkä tai jotain sellasta.

Marie:

Mmm, sisäryhmä versus ulkoryhmä asettelu.

Katriina:

Kyllä. Mennääks seuraavaan?

Tommi:

Joo ennen ku menee ihan kaikki aika.

Katriina:

Siis näistä pitäis tehdä omat podcastit kaikista. Seuraava olis siis se tuen antaminen ja saaminen, ja siinähän kaikkein olennaisin asia on taas se, et se on subjektiivinen kokemus eli tuki voi olla missä muodossa vaan. Se voi olla joku, että sun hyvä ystävä kuuntelee sun huolet puhelimitse. Se saattaa olla se, että sä autat sun kaveria muutossa, se on tosi konkreettinen. Se saattaa olla joku, että sä saat vaikka joltain ryhmältä taloudellista apua jossain tilanteessa. Eli se voi olla tosi erilainen jokaiselle ja siinä mun mielestä tosi kiinnostavaa on se, että se antamisaspekti on aivan yhtä tärkee, ku se avun saamisaspekti. Ja esimerkiks mielenterveyden kohdallahan toi konkreettisesti tarkoittaa sitä, et esimerkiks vapaaehtoistyö lisää sun konkreettisesti sun mielenterveyttä ja hyvinvointia. Ja se on yks kans ehdottoman konkreettinen tapa lisätä sun sosiaalisten tarpeitten täyttymistä, että sä mietit, että kukakohan vois hyötyä mun avusta ja sitten oikeesti alat auttamaan heitä. Ja tässä on taas tämmönen niinku riippuvuussuhteen, sellasen positiivisen riippuvuussuhteen rakentaminen kyseessä.

Tommi:

Joo, tää on siis niin (-)[19:37] ajatus itse, kun on vast justiinsa järjestötoimintaan heittäytyny. Että se ei vie mun terveyttä sentään, että kunhan hoitaa sen itselle järkevällä tavalla. Niin kuitenkin miettii, että kuinka paljon se on voinut antaa näin henkilökohtaisellakin tasolla itselle, aikka merkitys, vaikka sellast henkistä kasvuu. Niin tavallaan sitä kautta, kun se on lähtenyt nimenomaan siitä, että kun siit on saanu jotain itselleen sillai, et sillon on vaikka fuksina tuettu ja sitä kautta on kokenut sitä yhteenkuuluvuutta. Ni sit tulee se tarve siitä, että haluu antaa takaisin ja sit sä voit antaa takaisin, sä voit tukee muita. Itseasiassa se tuntuukin paljon tärkeämmältä asialta kuin, että sä saisit itse siitä tavallaan takaisin jotain. Et se ei oo pelkästään vaan sellanen vastavuoroinen vaihtokauppasuhde, vaan jo pelkästään se antaminenkin antaa.

Katriina:

Joo ja siis se tunne, kun jos sä näät ihmisen kiitollisena, no kiitollisuuskin on, ei sitä tarvii tehdä kiitollisuutta varten. Mutta siis se, et sä näät kuinka sä oot oikeesti pystyny auttamaan jotain ihmistä, et sä näät sen konkreettisen tuloksen jotenkin, ni sehän on aivan super tyydyttävää. Mut koska se lisää just sitä semmosta, et me ollaan ihmisiä laumassa ja meistä on toisillemme hyötyä. Mistä aasin silta, tadaa, vastaan merkityksellisuus, joka tarkottaa sitä, että sä oot jollekin joku. Eli sä oot laumanjäsen, jota tarvitaan. Sä oot laumassa joku, jos me mietittäis jotain mulle tulee mieleen joku villihevoslauma, ni siel on jotkut jotka tekee erilaisii juttuja ku toiset ja sitte yhdessä ollaan vahvempia. Eli toisin sanoen, mul tulee aina ihme esimerkkejä näistä, mutta siis se, että oot jonkun joku. Mä oon sisko, mä oon ystävä, mä oon puoliso, mä oon ja siihen liittyy rooleja, siihen liittyy jotain odotuksia, mahdollisesti etuja. Se voi olla status, mä oon joku pomo tai mä oon jossain, mul on joku status jossain yhteisössä, ni se on kans semmonen asia mikä toistuu noissa sosiaalisiin tarpeisiin ja tarpeisiin liittyvissä tutkimuksissa.

Tommi:

Joo, mä en oo kattonu vähän aikaa spirittiä. Mutta en mä tiedä, ehkä joukkueurheilu, sekin on jonkinlainen lauma, voiks siitä saada aasinsiltaa aasinsiltaan?

Marie:

Mä voisin yrittää yhdistää.

Katriina:

Millasii rooleja on joukkueurheilussa?

Marie:

Niin mä mietin, et mä yhdistäisin vähän tän tuen antamisen ja saamisen ja sitte myöskin menisin jo vähän tohon merkityksellisyyteen. Mutta jos miettii ehkä Suomessaki sitä semmosta yksin pärjäämisen kulttuuria, mikä ei todellakaan oo hyvä asia. Ni kyl mä tunnistan siitäkin itteni, et on paljon vaikeempi pyytää tavallaan apua ja mä nautin paljon enemmän siitä, et pystyy nimenomaan antaa tukee muille ja auttamaan muita, et siitä saa sen parhaimman olon. Ja mitä nyt ehkä sitten just joukkueurheiluun tulee, ni siellä semmonen kannustaminen ja se, et vaikka tulis epäonnistuminen tai että jonkun yksilösuorituksen takia joukkue ei onnistu. Ni kuitenkin aina tuetaan ja samal taval sit ite saa myös sitä tukee, et se yhdistyy ehkä siihen kannustamiseen ja siihen, et tosiaan yhdessä tehdään niitä töitä ja pusketaan sen tavotteen eteen. Ja toki sit jos on semmonen joukkue ja laji, jota harrastaa useita, useita kertoja viikossa, ni sillonhan ne kaikki joukkuelaiset tulee niin tutuiks, että oikeestaan tuntee heidän kaikki asiansa ja itketään ja nauretaan yhdessä. Ja sillon tavallaan ne kaikki suhteet siinä joukkueen sisällä on hyvin merkityksellisiä, koska viettää niin paljon aikaa yksinkertasesti muiden kanssa. Et tavallaan tommosessa urheiluryhmässä tai joukkueessa, ni kaikki noi tarpeet vähän niinku ihan sille funktionaalisesti ja muutenkin täyttyy, niitten tavotteiden ja sen yhdessä olemisen kautta. Jolloin niiden eteen ei tarvii ees hirveesti tehdä työtä, et ne kaikki hyödyt niistä tarpeista saa tavallaan aika helposti tai ainakin miettimättä.

Katriina:

Joo. Mä siis, mä tutkin sitä yhteisasumista just tosta samasta syystä eli mitkä on sellasia tosielämän Holy Grailseja, mikskä sitä nyt sanotaan, Graalin maljoja, tästä et mistä sais nää kaikki ilman se suurempaa eforttia. Koska on ollu yhteisöjä, joista sitä on saanut ilman sen suurempaa eforttia. Kun taas sitten nyt tuntuu, että jo pelkästään kumppaninkin ettimiseen on niinku sovelluksia ja nettisivuja ja sä meet hakee ystäviä erikseen jostain, eikä ne tuu niin automaattisesti. En mä tiedä, mä vertaan nyt johonki ihmeelliseen kultaseen historia-aikaan, jota ei välttämättä oo oikeesti ollu olemassakaan. Mutta siis just tollasia funktionaalisia yhteisöjä, että tollasessa, tossa suhteessa toi joukkueurheilu on varmasti ihan todella hyvä. Tai sitten joku, joku tota, no puhutaan, siis se on, siis tässä tutkimuksessa puhutaan tosi yllättävän paljon kuorolaulamisesta (naurahdus), no offence to kuorolaulu, mutta kuorolaulu jostain syystä toistuu siellä. Ja siinä on ehdottomasti tää toisista riippuvuuden tilanne, yhdessä matkustetaan, yhessä on samanlainen tavote ja jokainen on ihan, vähän niinku tos joukkueurheilussa, niin kiinni siinä suorastaan omalla kehollaan, että me tuotetaan jotain yhessä. Ja se on mun mielest tosi kiinnostavaa. Ja sit tos yhteisasumisessa on se, että sitten se riippuvuussuhde tulee siitä, että sun jokapäiväinen arki riippuu niistä toisista ihmisistä. Miten sä tuut niitten kaa toimeen ja mitä te jaatte yhessä ja se kuulumisen tunnekin tulee vähän niinku automaattisesti siinä samalla.

Tommi:

Mä mietin tost yhteisöasumisesta, niin mitäköhän opiskelijoilla. Et meil on se trendi, et halutaan sitä itsenäistä asumista ja halutaan asua yksiössä. Itsekin muutin solusta pois yksiöön, koska halusin. Mutta miettii, että millasii uhrauksia pitäisi, pitäisikö niinku uhrautua ja asua siinä solussa oman hyvinvoinnin vuoksi? Vai itse tuntuu, et ei kyl ainakaan omat kämppikset kauheesti omaa hyvinvointia edistänyt, terveisiä Heikille (naurua).

Marie:

Moikka vaan.

Katriina:

Siis mun mielestä, mä on siis, mä oon pohtinu tätä tosi paljon ja tää riippuu tosi paljon tietenkin siitä, että millasten ihmisten kanssa sä oot siellä yhdessä. Tuleeko teillä automaattisesti jonkinlaista sen asumisen lisäksi jotain, niinku funktionaalista yhdessä olemisen tapaa, riippuvuussuhdetta? Pystyttekö te rehellisesti, niinku mun mielestä siis rehellisyys korostuu erityisesti parisuhteessa, kimppa-asumisessa ja tollasessa riippuvuussuhteessa. Pystytkö sä olee super rehellinen siitä, et mitkä asiat ärsyttää ja mitkä ei ja mitä sä oikeesti tarviit ja pystytkö huolehtii itestä? Niin se korostuu siinä, mut se ei välttämättä ratkase kaikkea. Mut jonkin verran todellakin täytyy tehä riskejä tai siis uhrauksia. Eihän se niinku, välillä ne vihaa pikkukyliä ja välillä ne rakastaa niitä. Eli todellakin ihmiset on aivan siis todella ärsyttäviä (naurua), kaikki on, mutta se on osa tätä. Mun mielestä se on niinku tavallaan tää elämän kauneus myös, et ihmiset saa kaikki olla tosi kesken.
Marie: Ja se on ihanaa ja helpottavaaki ja niinhän se on, elämäähän se vaan on.

Katriina:

Kyllä, mutta sitten just jos on mahdollisuus mennä, niinku tota ostaa kaikki omat laitteet. Mä en niinku tarvii enää, niinku vaikka jotkut, miettii joku vaikka auton hankkiminen on ollu ennen paljon kalliimpaa kuin nykyisin. Sä et oo riippuvainen kenestäkään. Kaikilla on tarpeeks rahaa jo 18-vuotiaasta saakka, niinku totta kai todellisuudessa yhtä tasa-arvosesti, ku mä nyt tässä sanon. Mutta kuitenkin tavallaan paljon enemmän, ku on ollu joskus vaikka mun mummon aikaan. Tai vaikka paljon enemmän, ku joissain muissa vähemmän individualistisissa kulttuureissa, ni me ollaan niin riippumattomia toisistamme, että me ei, mä väitän et se johtuu siitä, et me ei jakseta toisia ihmisiä. Mutta se on sit se hinta siitä. Sit me kärsitään, masennutaan ja kuollaan pois.

Marie:

Se on, näin se on.

Tommi:

Itteki tota on tota vähän pyöritelly nyt taas yliopistokontekstissa, että en nyt tiedä niinku katsoa taaksepäin, et miten se on ollu aikasemmin. Mut fiilis ollu, et nimenomaan, kun kehitetään näitä tuottavuutta ja opintopolkuja kehitetään, ni sit tavallaan myös on enemmän tällanen individualistinen oppimiskulttuuri sit myös yliopistoissa ehkä kasvanu. Mikä sit voi johtaa tähän hyvinvointivajeeseen. Et täs vaihees sit miettii, että mistä sit löytyis niitä joitain sosiaalisten tarpeiden hyvinvoinnin lähteitä?

Katriina:

Miten olla sillä tavalla selkeä, että me voidaan tuoda sitä tutkimusta niin, että niinku se ei kuulosta joltain hienolta sanahelinältä, joka ei konkreettisesti tarkota mitään. Vaan me voitais tehdä siitä semmonen, niin selkeä, että jos mä selitän sen mun papalle, niin mun pappakin osaa. Terveisiä taas papalle. Me lähetetään paljon terveisiä tässä meidän rakkaille ihmisystäville. (Naurua). Että kaikki ymmärtäis sen, koska sitä me todellakin tarvitaan. Koska meillä meni tosi pitkään, et me päästiin jostain tupakkavalistuksesta tähän pisteeseen, että jokainen ihminen ymmärtää, että se ei oo terveellistä. Meillä meni pitkä aika tajuta jotain perus ruokavalio asioita. Niin tää sosiaalisten tarpeiden tajuaminen on mun mielestä tässä seuraavana. Meillä on isot kriisit mielenterveysjuttujen tilastojen osalta ja jos mä katon, et miten nää kehityskulut on korreloinu keskenään, ni kyl mä nään siinä sellasta kaavaa. Että mitä vähemmän me ollaan toisten ihmisten kanssa, saadaan tätä kuulumista ja tukea ja merkityksellisyyttä, niin kyl me, kyl se mun mielestä näyttää korreloivan sen onnettomuuden kanssa. Et ei olla onnellisia, ei olla hyvinvoivia ja niin jotenkin kukoistavia, ku me voitais olla.

Marie:

Ja fyysinen ja henkinen hyvinvointihan kulkee käsikädessä ja täytyy sanoa, että jopa ehkä niinku se henkinen ja sosiaalinen puoli voi olla jopa tärkeempi. Et se ei vaan oo yhtä konkreettinen, ni siihen ei samalla tavalla olla sen takii ehkä pureuduttu.
Ehkä näihin lopetussanoihin voitaisi päättää tämä NyyttiCast ja oli ihanaa olla täällä ja kiitos Tommi ja Katriina, että tulitte tänne myöskin mukaan.

Ehkä taas kuullaan. Moi, moi.

Tommi:

Moi, moi.

Katriina:

Moikka.