NyytiCast #38: Kuka saa kuulua joukkoon? Osa 2.

Puhujat
Haastattelija Laura
Vastaaja Jevgeni
LITTEROINTIMERKINNÄT
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Laura:

Tää on Nyyti-cast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Täällä äänessä ompi taas Laura, moikka moi!

Nyt tosiaan seuraa jatkoa tolle edelliselle jaksolle Kuka saa kuulua joukkoon. Ja niin kuin mä aiemmin lupailin, niin meillä on tänään teemana opintojen alun kokemukset ja erityisesti miten persoonallisuuden piirteet vaikuttaa siihen, miten päästään mukaan porukoihin opintojen alussa ja mitä tulevaisuudessa ois hyvää tän ilmiön suhteen tehdä. Mulla on vieraana edelleen Jevgeni Särki.

Ja hei, jos jostain syystä eksyit ekana tähän jaksoon etkä kuunnellut tuota edellistä jaksoo, niin ei hätää, kyl sä periaatteessa voit tänkin kuunnella ihan hyvin ekana, mut mä suosittelen, et käy toi meidän edellinen jakso kurkkaamassa, Kuka saa kuulua joukkoon, osa 1. Siellä keskustellaan erilaisista elämäntilanteista ja kuinka ne vaikuttaa ryhmäytymiseen opiskelijoiden keskuudessa. Niin käy kurkkaamassa se.

Mutta eiköhän oteta Jevgeni taas mukaan linjoille ja lähetä jutskaamaan aiheesta.

[musiikkia]

Laura:

Me siirrytään sitten toiseen tämmöiseen valikoituun aiheeseen, joka on persoonallisuus. Ja tää on semmoinen juttu, mikä on noussu just opiskelijoiden ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemuksissa, et joudutaan kokea olevansa liian erilaisia sen takia, et on tietynlainen persoonallisuudeltaan. Ja ollaan jouduttu ihan niistä ekoista opiskelupäivistä alkaen jotenkin kokemaan, et on alakynnessä verrattuna sitten muihin. Usein on kyse siitä, että jos on vähän semmoinen ujompi tai hitaammin lämpenevä tyyppi perusluonteeltaan, niin sitten koetaan, et tämmöset sosiaalisesti lahjakkaammat ja vaikka kovaäänisemmät ja semmoiset tyypit sit jyrää jotenkin nää vähän hiljaisemmat alleen. Ja sit on valitettavan usein kuullu tämmöisiä kokemuksia, että sit just siellä opintojen alkuvaiheessa ei oo päästy sen takia mukaan. Ja sit se on yhtäkkiä ollukin liian myöhästä, et sit ne porukat onkin jo syntyny ja sitten on tajuttu, et oho, mä en kuulukaan mihinkään.

Jevgeni:

Joo, ilmiö on valitettavan tuttu ja toi on ihan todellinen ongelma. Tähän mä tosin sanon tämmösen vähän ikävänkin jutun, eli tämmöset sosiaalisesti kyvykkäät, äänekkäät, dominantit henkilöt, he tulevat aina olemaan poikkeuksetta etulyöntiasemassa hiljaisiin ja ujoihin nähden. Ja tää on semmonen asia, mitä me ei täysin voida muuttaa. Mutta tämänpä takia meillä äänekkäillä ja sosiaalisilla on mun mielestä tietty vastuu siitä, että me muistetaan ottaa myös niitä hiljaisempia mukaan.

Eli me voidaan kysyä vaikka näiltä hiljaisilta, et hei, oisko sulla ollu tähän asiaan jotain sanottavaa tai haluutsä tulla meidän kanssa nyt vaikka syömään. Tai mitä sulle on kuulunu viime aikoina. Eli tavallaan me voidaan omalla toiminnallamme helpottaa näiden ujojen ja hiljaisten elämää ja mun mielestä on tosi tärkeätä, et me kiinnitettäis huomiota tähän asiaan.

Laura:

Joo, tässä herkästi vois tulla semmoinen vastakkainasettelu, että nyt nää kovaääniset, sosiaalisesti lahjakkaat on ihan huonoja tyyppejä, et kun ne vaan jättää nuo toiset alleen. Mut se on kans heidän perusluonnettaan minkälaisia he on persoonallisuudeltaan. Mutta siihen voidaan kuitenkin vaikuttaa, et miten me huomioidaan niitä muita ja opitaan tuntemaan, että on muunlaisiakin tapoja olla yhteydessä muitten ihmisten kanssa, niin se on tosi tärkee juttu huomioida.

Jevgeni:

Joo, ja mä lisäisin tohon vielä, et muutenkin tää jako tämmöisiin äänekkäisiin ja sosiaalisiin ja hiljaisiin ja ujoihin, se on tosi häilyvä. Ja usein huomaa, et kun vaikka tutustuu johonkin ihmiseen, joka on aluksi tosi hiljanen, tosi vetäytyvä ja siinä vaiheessa, kun häneen on tutustunu, niin huomaa, et hän onkin tosi puhelias ja hänellä on tosi paljon kaikkea kerrottavaa ja sanottavaa. Eli mä en oikein tykkää vetää just sitä selkeätä rajaa näiden äänekkäiden ja hiljaisten välille, koska se on usein valheellinen se raja. Siinä on kyse jostain ihan muusta.

Laura:

Nyt kyllä puhut ihan asiaa, nimittäin todella tuttu ilmiö myös itselleni, että se ei todellakaan ole niin mustavalkoinen se jako. Mutta jotenkin se vain kuvaa vaikka näitten opiskelijoitten kokemuksia, niin tässä podcastissa nyt käytetään tämmösiä termejä. Toivottavasti kukaan ei tästä nyt pahastu, mut tää kovaäänisyyskin on semmoinen vaan jotenkin, et se voi tarkoittaa myös sitä, et osaa tuoda itsensä paremmin esille ja mielipiteensä esille kuin muut, vaikkei välttämättä konkreettisesti puhuis niin kauhean kovaa. Mutta se on aivan totta, että nää ei todellakaan oo mustavalkoisia ilmiöitä todellakaan, että sä oot just tasan tämmönen aina persoonallisuudelta sosiaalisessa suhteessa ja sä oot just tommonen, niin se on hyvä huomioida.

Mut kuitenkin palataan tähän vaikka tähän opintojen alkuun vielä. Kuitenkin se on tosi monen kohdalla ongelma, et ryhmäytyminen tapahtuu niin äkkiä. Jos oot yhtään semmonen hitaammin lämpenevä tyyppi tai semmonen, et sä et ihan heti tiiä, että kenen kanssa sä haluaisit jutella tai sä et osaa tuoda ehkä niitä sun kiinnostuksen kohteita ja muita niin hyvin ilmi, niin sit huomataankin myöhemmin, että ne ryhmät on jo muodostunu ja sä et oo päässykään mihinkään mukaan. Mitä tälle ilmiölle vois sun mielestä tehä?

Jevgeni:

Tää on siin mielessä tosi hankala ilmiö, et tässä nyt kysytään aika paljon vastuuta siltä yksilöltä itseltään, joka on jäänyt yksin. Eli hänen pitäisi toimia niin, että pääsisi sitten myöhemmin mukaan osaksi sitä porukkaa. Ja tämä voi kuulostaa tosi ikävältä, koska usein yksinäisillä ja ujoilla ja hiljaisella ihmisillä on muutenkin hankalaa jostakin syystä. Voi olla tosi rajattu määrä voimavaroja käytössä ja on tietyssä mielessä asiatonta, että me vaaditaan heitä ottamaan ohjat tosta tilanteesta.

Mutta samalla tosiasia on, et jos yhteisö ei auta tätä ujoa ja hiljaista, niin ainoa, mitä voidaan tehdä, on se, että tää ujo ja hiljainen alkaa itse toimia sillä tavalla, että pääsis osaksi yhteisöä. Ja konkreettisia esimerkkejä voi olla vaikkapa se, että väkisin menee hengaamaan jonkun porukan liepeille, läheisyyteen. Eli esimerkiks jos siinä koulun käytävällä hengaa muutaman ihmisen porukka sun luokkakavereita, sä et oo ite osa sitä porukkaa, mutta sä voit kuitenkin mennä siihen lähistölle hengaamaan ja vähän koittaa osallistua siitä sivusta keskusteluun tai kommentoida jotain. Ja tää luo sitten pohjaa sille, että myöhemmin tämä porukka tai sen ihmiset ovat valmiimpia ottamaan sut mukaan.

Toki tää kysyy voimavaroja, tää kysyy rohkeutta, tää ei oo todellakaan kivaa välttämättä, mutta jos haluaa mukaan porukkaan, niin toi voi olla ainoa, mitä voi tehdä.

Laura:

Joo, kyllä se varmasti on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta siinä on oikeasti paljon mahdollisuuksia, jos sä saat sen vaan aikaseksi. Ja sit se toisaalta myös vaatii sen, että siinä olemassa olevassa porukassa joku huomiois sen, et hei, et ei meidän porukan ovet tarvii ollakaan ihan suljetut, et mehän voidaan pyytää tänne vielä joku muukin mukaan. Sehän voi tuoda vaikka mitä tähän meidän porukkaan lisää. Et jotenkin luotas se ajatusmaailma sit niille, ketkä on jo päästy sinne porukkaan mukaan.

Jevgeni:

Ehdottomasti, sä oot ihan oikeassa. Ja täst päästään tosi mielenkiintoseen ilmiöön. Eli porukat itsessään saattavat olla hyvinkin halukkaita ottamaan uusiakin jäseniä mukaan, mutta sitten nämä yksin jääneet ihmiset saattavat omalla tahollaan ajatella, että heitä ei kuitenkaan haluta mukaan. Että he eivät ole tervetulleita. Ja sen takia alkaa itse käyttäytymään sillä tavoin, et he esim. välttelevät näitä porukoita.

Eli valitettavan usein näkee vaikka semmosta, et kun ollaan koulun ruokalassa, niin tämä yksinäinen ihminen, hänellä olisi mahdollisuus mennä istumaan samaan pöytään muiden kanssa, mutta sen sijaan hän valitseekin pöydän, jossa ei ole muita ihmisiä. Eli tavallaan hän itse saattaa harjoittaa tämmöstä käytöstä, jonka vuoksi hän pysyy näkymättömänä näille muille. Ja tää on semmonen yks, mihin voidaan puuttua. Et joko se yhteisö voi huomata, et hei, tuolla nyt menee toi tyyppi, et hei, tuu istumaan meidän kanssa. Tuu tänne juttelemaan.

Mut toisaalta myös se yksinäinen itse voi päättää, et hei, nyt mä uskaltaudun istumaan tähän pöytään, missä on jo muita ja ehkä pääsen sitten mukaan keskusteluun.

Laura:

Se on kyllä aivan totta, koska varmasti, jos joutuu kokemaan pitkään semmoista ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä, niin se muokkaa ajattelua. Ja oon tainnu tutkimuksistakin lukee, et ihan aivotasolla se näkyy myös. Et jos on joutunu pitkään kokemaan yksinäisyyttä, niin ei sitä ihan tosta noin vaan muuteta sitä omaa toimintatapaa. Se vaatii tosi paljon, että sitten pystyis ottamaan sen ensimmäisen askeleen sinne kohti muita.

Jevgeni:

Yksinäisyydessä pahinta on tavallaan se, että se on semmonen itsestään syvenevä kierre. Eli kun yksinäisyys on kerran alkanut, ellei sitä katkaista heti alkuunsa, niin myöhemmin sen katkaiseminen muuttuu aina vaan vaikeammaksi ja vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja just tän takia olis tosi tärkeää, että heti opintojen alussa luotais semmoinen tilanne, et mahdollisimman moni saatais mukaan. Koska myöhemmin siihen puuttuminen voi olla tosi vaikeaa ellei jopa mahdotonta.

Laura:

Opintojen alkuvaihekin koostuu niin monenlaisista erilaisista asioista ja ois tosi tärkeetä yleisesti vaan jakaa tietoisuutta, et hei, tämmöstä tapahtuu. Et nää ryhmät muodostuu tosi äkkiä ja sitten niille, ketkä ei oo päässy mukaan voi olla tosi vaikeata päästä mukaan. Ni pelkästään se tieto siitä, et tämmöistä tapahtuu, niin vois auttaa siinä, että se jatkuiskaan se perinne samanlaisena.

Jevgeni:

Sä oot ihan oikeassa. Täst pitää nimenomaan levittää tietoisuutta kaikille tahoilla. Sekä opiskelijoille itsessään, että heidän tutoreille. Ja tutorithan on just vaikkapa ammattikorkeakoulussa erittäin tärkeässä roolissa siinä opintojen alussa. Myöskin opettajille, esimerkiksi monissa ryhmätöissä huomaa sen, että opettajat antavat aina samojen ihmisten mennä samaan ryhmään. Ja tämä sitten altistaa sille, että nää yksinäiset ihmiset eivät saa mitään kosketusta tiettyihin luokkakavereihinsa. Eli tällä tavalla opettajilla on mahdollisuus sekoittaa ryhmiä ja tutustuttaa ihmisiä toisiinsa.

[musiikkia]

Laura:

Hei, sitten etäaikana nyt tässä poikkeusajan maailmassa, niin on kuitenkin tullu semmoinen ilmiö vastaan, että nää ois vähän kääntyny päälaelleen nää erilaiset persoonat, että kumpi jyrää kumman. Nimittäin mä oon kuullu aika paljonkin kokemuksia siitä, että ne, ketkä on normimaailmassa, normiarjessa elämässä, en mä enää tiedä, mikä on normaalia, mutta siis aiemmin, kun oltiin enempi livenä, niin ketkä on ollu siellä tosiasiallisesti lahjakkaita ja menny ryhmästä toiseen ja muuta, niin onki ollu jotenkin nyt vähän epävarmempia tässä etäajan maailmassa, kun ollaan netissä ja etäyhteyksillä. Kun sit taas nää, ketkä on muuten ehkä vähän hitaasti lämpeneviä tai ujompia tai muita on sit päässy paremmin ääneen. Ootsä huomannut tämmmöst samanlaista ilmiötä?

Jevgeni:

Mä oon kuullu muutamaltakin ihmiseltä samantapasia kokemuksia. Ja mä voin hyvin uskoa tähän, koska tämmönen sähköinen kommunikaatio on kuitenkin aika erilainen viestinnän väylä. Ja voin hyvin kuvitella, että persoonaltaan erityyppiset ihmiset saattaa olla siinä vähän vahvempia kuin he, jotka ovat tyypillisesti sosiaalisissa tilanteissa vahvoilla. Et en pidä ollenkaan poissuljettuna.

Laura:

Tämä on nimittäin ihan mielenkiintoinen ilmiö ja osittain ihan positiivinenkin. Että sit ehkä semmoset, ketkä ei ois aiemmin uskaltanu päästä ääneen, niin nyt on sitten pääsykin ehkä paremmin sanomaan omia mielipiteitään julki.

Jevgeni:

Se on muuten tosi tärkeetä, että ihan kaikki ihmiset sais välillä niitä onnistumisen kokemuksia. Koska ne onnistumisen kokemukset taas vahvistaa itsetuntoa ja mahdollistaa myös ehkä jatkossa sitten tämmösen rohkeamman ja itsevarmemman kommunikaation.

Laura:

Se on kyllä tosi tärkeä juttu ja toivon kovasti, että tämmösiä onnistumisen kokemuksia on saanu sitten opiskelijat tässä etäajankin yhteydessä ja erityisesti just semmoset, ketkä ei oo ehkä aiemmin vastaavissa tilanteissa niitä saanu. Ja mielenkiinnolla kyllä nyt jäädään oottelemaan, et mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Et mitäs sitten, kun joskus toivottavasti siirrytäänkin taas sitten näihin live-opetukseen, vai mitä kaikkea etäajasta jää sit käteen. Onko jotain hybridimalleja tai muita, mutta toki tästä sais ihan oman podcast-jaksonsa, niin en lähe ehkä ihan laukalle.

Jevgeni:

Joo tosiaan, mutta toivoisin, että ne on semmosii haasteita, jotka me tullaan ainakin osittain ratkaisemaan. Toivon, että opiskelijaelämä on jatkossa tämmöinen kaikenlaiset ihmiset mukaan ottava. Mä en usko, et tää on semmoinen ongelma, että tää koskaan ratkeais kokonaan.

Eli aina tulee olemaan sitä, että jotkut jäävät ulkopuolelle ja tietynlaiset ihmiset ryhmäytyvät helpommin ja jyräävät muut. Se on niin keskeinen osa ihmisen sosiaalista käytöstä, että siitä tuskin koskaan päästää kokonaan yli. Mutta meillä kaikilla on yhdessä vastuu siitä, että me voidaan ainakin jossain määrin parantaa tätä tilannetta. Me voidaan kaikki nähdä vaivaa siihen, et otetaan niitä hiljaisempia ja yksinäisempiä mukaan.

Ja toisaalta hiljaisemmat ja yksinäisemmätkin voivat muistaa sen, että he ovat tervetulleita. Me halutaan heidät mukaan, mutta me myös ehkä odotetaan sitä, että he tekevät jonkin eleen näyttääkseen, että heitä kiinnostais tulla mukaan.

Koska mehän eletään nykyään tosi tämmöstä niin kuin yksilöllisyyttä ja yksilön oikeuksia arvostavaa aikaa. Jokaisellahan on oikeus myös olla yksin, olla olematta muiden kanssa. Oon itse asiassa kuullu, että monia kauhistuttaa vaikkapa kysyä tämmöseltä yksin olevalta ihmiseltä, että hei, haluisitsä tulla vaikka juttelemaan meidän kanssa. Koska he ajattelevat, että he puuttuvat tämän yksin olevan ihmisen henkilökohtaiseen tilaan.

Tän takia olisi tärkeää, että myös nää yksin jääneet osoittaisivat, että he haluavat tosiaan olla mukana.

Laura:

Toi on kyllä hyvä pointti, koska mietin nyt sellaista tilannetta, että kävelisit jossain kampuksella ja näkisit jonkun tyypin yksin ja menisit sille, mutta haluaisit seuraa. Ja sit se olis silleen, et no en, et mä oon ihan fine. Niin sit, että sori, mä luulin, et sä, et jotenkin vaikea vetää rajoja silleen. Jossain tilanteessa vois olla ihan sairaan tärkeä kutsu jollekin, joku ois et vau, ihanaa, et sä huomioit mut. Sit on myös näitä, jotka ihan valinta, et haluu olla yksin.

Jevgeni:

Just näin.

[musiikkia]

Laura:

Mitä sä aattelet, et miten löydettäs semmoinen kultainen keskitie tähän tämmöisen erilaisuutta oikeasti arvostavaan kulttuuriin ja ihmisten ajatteluun ja siihen yhdenvertaisuuteen opiskelijoitten keskuudessa?

Jevgeni:

Tosi hyvä kysymys. Mä sanoisin, et meidän kaikkien olis hyvä pyrkiä pitämään mielessä se, että vaikka me ollaankin ihmisinä aika erilaisia, niin kaikilla on jotakin annettavaa. Eli jos puhutaan ryhmäytymisestä, niin sehän on vaan rikkaus, että on erilaisia ihmisiä, heillä kaikilla on jotakin annettavaa siihen ryhmään. Eli tavallaan ei lukittauduttais siihen samankaltaisuuden vaatimukseen, vaan otettais kaikki mukaan, annettais heille mahdollisuus tuoda esiin itselle tärkeitä asioita. Oltais valmiita oppimaan kaikilta ja katotaan, että miten se toimis.

Laura:

Onhan tästäkin jo sanonta, että erilaiset ihmiset täydentää toisiaan. Et jotenkin se, et uskallettas antaa mahdollisuuksia sellaisillekin tyypeille, jotka ei vaikka heti alkuun vaikuta siltä, että tää on tosi samankaltainen mun kanssa, koska sä et voi tietää ennen kuin sä tutustut.

Jevgeni:

Jep. Ja kuten tossa aiemmin puhuttiin, niin samankaltaisuus kyllä ilmenee ajan kanssa. Et keskimäärin me ollaan ihmisinä kuitenkin hyvin hyvin hyvin samankaltaisia toistemme kanssa. Valtaosa eroista sijaitsee hyvin pinnallisella tasolla. Et ne erot pistää kyllä nopeasti silmään, mutta tutustumisen edetessä ne ikään kuin häipyy sinne taustalle ja ne pohjimmaiset samankaltaisuudet nousee keskeiseen rooliin. Eli just tää, et pitää antaa aikaa, pitää antaa mahollisuus eikä pitää vetää toisista ihmisistä johtopäätöksiä liian nopeasti.

Laura:

Ja jotenkin se, et nää tämmöiset johtopäätökset ja ennakkoluulot, niin ne on kuitenkin aika normaali osa ihmistä. Et myös se, et sä hyväksyt, et mulle saattaa tulla tämmönen vaikka ennakkoluulo, joku stereotypia jostain tyypistä. Mut sit sä tajuut sen, et oho, nyt tuli tämmönen ajatus ja sit sä voit kuitenkin toimia eri lailla. Et se on sun valinta, että kuinka sä sitten ulkoisesti näytät sillä sun toiminnalla, että mitä sä tavoittelet.

Jevgeni:

Joo ehdottomasti sitä johtopäätösten ja stereotypioiden, jos niit itelle tulee, niistä ei tuu syyllistää itseään. Koska me ihmiset, meidät on ohjelmoitu muodostamaan muista ihmisistä mielipiteitä millisekunneissa. Me muodostetaan mielipide toisesta ihmisestä heti, kun me vaan nähdään hänet. Ja tää on luonnollista, tää on normaalia. Mutta samalla on hyvä muistaa, että se ensimmäinen olettama siitä ihmisestä ei välttämättä pidä paikkaansa. Eli pitää olla valmis myöhemmin myös muuttamaan näitä omia käsityksiään.

Laura:

Mulle tuli tästä mieleen tämmönen malli, minkä mä oon ite opinnoissa oppinu. Tää on tämmöinen Stop, think, act -malli, kuulemma pohjautuu tähän lentokoneessa työskentelevien ihmisten ohjeistukseen vaaratilanteessa. Että ensteks sä pysähdyt, sit sä mietit ennen kuin sä toimit. Eli toimii näissä ennakkoluuloissakin sen suhteen, et sä pysähdyt miettimään, et hetkonen, et miks mulle tuli tämmönen ajatus tosta tyypistä, että toi ois tommonen. Ja sit sä sen jälkeen päätät vasta, että no ei sen tarvii vaikuttaa tähän mun toimintaan, miten mä tota ihmistä kohtelen. Niin tää vois toimia tämä malli ihan kelle tahansa. Oli opiskelija tai ei, niin on hyvä muistutus siitä, että ennakkoluuloja tulee ja menee, mut sä voit valita, miten sä toimit.

Jevgeni:

Tosi hyvin sanottu.

[musiikkia]

Laura:

Sit mä olin säästäny tämmösen kivan kysymyksen sulle vielä. Millaisena sä toivot näkeväs, että opiskelijakulttuuri on viiden vuoden päästä eli 2026?

Jevgeni:

No tietty sitä toivoo, että saatais jonkinlaista edistystä tässä asiassa. Kuten mä jo aiemmin sanoin, niin mun toiveet ei oo valitettavasti kovin korkealla, koska se on tosi vaikeaa muuttaa tätä asiaa. Tää on tosi vaikeasti ratkaistavissa oleva ongelma. Mutta mä myös uskon, että yhdessä toimimalla, ottamalla sekä yhteisö että yksilö mukaan, me voidaan saada todella merkittäviä tuloksia. Ja tässä kun kuitenkin puhutaan tosi tärkeästä aiheesta, jääkö joku ihminen yksin, niin jokainen ihminen, jota me saadaan autettua tällä tavalla, olkoon heitä miten vähän tahansa, niin se on silti tosi tärkeetä, että sitä apua tulee. Ja mitä useammalle sitä apua tulee, sen parempi. Mutta pienetkin tulokset ovat tässä hyvin arvokkaita.

Laura:

Joo ja pienistä jutuista lähtee isommat jutut liikkeelle. Että ei tätä jotenkin tätä ajattelua ja erilaisuuden arvostusta ja muuta, mistä ollaan puhuttu niin ihan silmänräpäyksessä kukaan muuta, vaan se lähtee ihan pienistä jutuista. Ja ehkä niille, jotka tätä podcastiä kuuntelee, niin tää voi olla yksi semmoinen pieni juttu, et sä havaitset, että ahaa, tämmösiäkin asioita on olemassa ja ne voi sit ajan kanssa lähteä muokkaamaan sitä, mitä sä asiasta ajattelet ja miten sä käyttäydyt.

[musiikkia]

Laura:

Mitä meille jäi tästä keskustelusta käteen? Mikä jäi päällimmäisenä mieleen?

Jevgeni:

Mä sanoisin, että keskeistä on se, että me saadaan kaikki mukaan tähän muutokseen. Sekä yhteisö, joka tavallaan tarjoais kättä näillä hiljasille, ujoille, yksinäisille, pyytäis heidät avoimesti ja rohkeasti mukaan, mutta myös yksinäisten on muistettava se, että he näyttäisivät jollakin tavalla, että he haluavat olla mukana. Että he eivät ole tahalleen yksin, vaan tekee jonkin eleen sinne yhteisön suuntaan, pyytää päästä mukaan, koska me otetaan tosi mielellämme mukaan. On ihanaa, et yhteisö laajenee.

Laura:

Sunkin puheessa korostuu mun mielestä se, mitä mä itekin ajattelen, että hei, kaikki me ollaan tässä ihmisiä ja ollaan ihmisiä ihmiselle ja vielä toistaseks ei olla opittu lukemaan toistemme ajatuksia, niin pitää jollain tavoilla näyttää, jos sä toivot jotain muutosta, että muut pystyy sitten näkemään sen susta ja toimimaan sitten sun toiveiden mukaisesti. Niin ehkä tämmösillä sanoilla me voitas lopetella.

Jevgeni:

Kiitos tosi paljon, että sai olla mukana. Tää on tärkeä aihe.

Laura:

Kiitokset sulle, Jevgeni. Aivan valtavasti kiitoksia, että lähdit mukaan tähän meidän keskusteluun näin tärkeistä aiheista.

Nyt alkaa olee tän toisenkin jakson lopetus tässä. En oikein tiiä, mitä tähän pitäis sanoo. Tärkeitä asioita käsiteltiin ja paljon asioita kyl jäi vielä käsittelemättäkin, on tärkeätä jatkaa keskustelua näistä aiheista vielä myöhemmin.

Mutta ei muuta kuin nyt kiitos ja moi moi!

[Loppumusiikki]