Tunteicast #3: Ympäristötunteet ja vapaaehtoinen lapsettomuus

Puhujat: Vieraina Kaisa Kosonen, Anton Vanha-Majamaa, Taneli Saari ja Heli Vaaranen. Haastattelijana Outi Aaltonen.

Litterointimerkinnät

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

Outi Aaltonen:

Tervetuloa Tunteicastin pariin. Tunteicast on Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen sivukonttori, jonka äänimaailman muodostaa ilmasto- ja ympäristötunteet. Etsiessäni taustamateriaalia vapaaehtoisen lapsettomuuden ja ilmastokriisin yhteydestä törmäsin suomalaisessa mediassa muun muassa seuraaviin otsikoihin:

Yksi asia on ihmiskunnan kohtalonkysymys, mutta silti siitä ei halua puhua kukaan. Miksi väestönkasvusta tuli ilmastokeskustelun tabu? Yle Uutiset 23.6.2019.

Voidaanko ilmastonmuutos saada kuriin, kun Afrikka kasvaa ja vaurastuu? Vihreä Lanka 17.5.2019.

Tutkimuksissa on löydetty ylivertainen päästövähennyskeino, mutta ilmastotekolistalta se puuttuu kokonaan. Helsingin Sanomat 18.8.2019.

Näillä kymmenellä tavalla ilmastokriisi uhkaa tänään syntyvän lapsen terveyttä. Kansainväliseltä tutkijaryhmältä hyytävä raportti. Kainuun Sanomat 14.11.2019.

Näillä opeilla lapsi pärjää lämpenevässä maailmassa. Vihreä Lanka 18.6.2019.

Tänään emme kuitenkaan puhu lasten aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä tai siitä, tulisiko väestönkasvua rajoittaa ilmaston lämpenemisen hidastamiseksi. Näitä teemoja on käsitelty, eikä niihin löydy yksiselitteisiä vastauksia. Edeltävän parin vuoden aikana lastensaannin ja ilmaston lämpenemisen yhteydestä on uutisoitu runsaasti. Useimmiten uutiset perustuvat Lundin yliopiston tutkijoiden laskelmaan yhden lapsen vuodessa aiheuttamista päästöistä: liki 59 hiilidioksiditonnia. Laskelmaa on myös kritisoitu runsaasti. Oma lempikritiikkini löytyy Timo Korven Ilmastouutisista.

Se, mistä ei juuri ole puhuttu, koskee tunteita, joita eksistentiaalinen aihe meissä herättää. Tänään haluan kuulla, millaisia tunteita nousee lukiessa artikkeleita, joissa lasten saaminen typistyy huoltosuhteen korjaamiseksi tai näyttäytyy ympäristörikoksena. Tai kun lasten hankinnasta pidättäytyminen kehystetään ylivertaisena päästövähennyskeinona, lisääntymisestä puhutaan talouskasvun turvaamisena, henkilökohtainen valinta pysyä lapsettomana aiheuttaa paheksuntaa tai kun poliitikot puhuvat synnytystalkoista sen sijaan, että turvaisivat planeetan tulevaisuutta myös tuleville sukupolville. Miltä tuntuu lisääntymisestä ja perhemuodosta käytävä julkinen keskustelu, jossa kaikki valinnat näyttäytyvät väärinä?

Tänään puhumme tunteista, joita nousee pintaan, kun puhutaan ilmasto- ja ympäristökriisistä sekä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Kanssani keskustelemassa ovat toimittaja–tietokirjailija Anton Vanha-Majamaa, Greenpeacen ilmastoasiantuntija Kaisa Kosonen sekä Tunne ry:n toiminnanjohtaja ja Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen asiantuntija Taneli Saari. Haastatteluäänitteen välityksellä kuullaan väestöliiton Heli Vaarasen terapiatyön kautta saatuja näkemyksiä ilmasto- ja ympäristötunteiden vaikutuksesta lastenhankinta-ajatuksiin ja -päätöksiin. Minä olen Outi Aaltonen.

[musiikkia]

Outi Aaltonen:

Ensin haluaisin kuulla, millaisia tunnetason prosesseja perheissä käydään läpi, kun tehdään päätös pysyä aikuisten perheenä. Pari vuotta sitten Imagessa julkaistiin Anton Vanha-Majamaan henkilökohtainen teksti: Lapseton Suomi. Anton, voisitko avata kuulijoille, mitä esseesi käsitteli?

Anton Vanha-Majamaa:

Mun essee käsittelee mun omaa suhdetta vanhemmuuteen käytännössä. Mä oon kolmekymppinen kaupunkilainen. Monella tapaa ideaalissa lastensaanti-iässä. Fyysisesti perusterve. Psyykkisestikin ihan ok terve mies. Pitkässä parisuhteessa ja en halua lapsia.

Tossa esseessä mä vähän avaan niitä omia syitä siihen ja rinnastan sitä tähän ilmastoahdistukseen. Näihin tosi vaikeisiin ilmastotunteisiin, joita itekin oon tässä viime vuosina kokenut niin kuin toki lukemattomat muut myös ympärilläni. Sitten tolla esseellä vähän niin kuin mietin, että mitä se lapsettomuus tässä ajassa on. Miten se rinnastuu yhteiskunnan toiveisiin ja vaatimuksiin? Miten se toisaalta rinnastuu siihen, mitä me tiedetään maapallosta ja sen kantokyvystä ja väestönkasvusta ja kaikesta tällaisesta?

Sit samalla yritin vähän miettii sitä omaa käsitystä vanhemmuudesta. Et mitä muuta se vanhemmuus voisi olla kuin se, että on niitä biologisia jälkeläisiä tai vaikka adoption kautta tullut lapsi? Ja sit siinä tekstin loppupuolella sitten kirjoitan kyllä vanhemmuudesta, mikä on mun mielest semmonen aika kiva ajatus ja semmonen, mitä olen miettinyt tosi paljon viime vuosina ennen kaikkea oman siskonpoikani kanssa, joka aloittaa ja päättää ton esseen. Joka on nyt kolmevuotias. Jota rakastan suuresti.

Outi Aaltonen:

Joo, mullekin jäi siitä mieleen siitä esseestä ehdottomasti se, että miten kauniisti sä kirjotat siitä suhteesta sun siskon lapseen. Ja ehkä se sellanen sosiaalisen laajemman vanhemmuuden käsite ja ne suhteet, lämpimät suhteet lapsiin ois sellanen asia, jolla ois merkitystä myös niiden vaikkapa ydinperheiden näkökulmasta, että ois useampia aikuisia sit siinä lähettyvillä.

Anton Vanha-Majamaa:

Joo, must siinä ajatuksessa on jotain kaunista että. Tai mä ajattelen sen niin, että kun mulla ei ole omia lapsia tällä hetkellä. Tilanne voi tietenkin muuttua, että mä en oo mitenkään ehdottomasti lapseton. Ken tietää, missä oon kymmenen vuoden päästä, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti, et jää lapsettomaksi. Mutta se ei tarkoita tietenkään, ettei omassa elämässä just ois niitä lapsia ja ajattelen, että ehkä mä voin olla myös paljon parempi, jos en nyt vanhempi niin ainakin aikuinen näille muille lapsille, joita elämästä kyllä löytyy.

Outi Aaltonen:

Kiitos. Nyt vastaavasti haluaisin myös kuulla, mikä on sen toisenlaisen päätöksen taustalla. Millasia ajatuksia ja tunteita on pitänyt käsitellä, että viimeiset 20 vuotta ilmastokriisiä työnsä puolesta seurannut on nykyään kahden lapsen äiti? Greenpeacen ilmasto- ja energia-asiantuntija Kaisa Kosonen, oliko vanhemmuus sinulle itsestäänselvyys?

Kaisa Kosonen:

No ei todellakaan ollu, et kyl se oli prosessi, joka pään sisällä jylläs tosi kauan, kun mietti, että haluanko mä äidiksi, jos mulla siihen mahdollisuus on. Mä muistan silloin, kun mä lähin opiskelemaan ympäristöpolitiikkaa ja silloin kun oli vielä tommonen parikymppinen ja muuta, niin sillon oli helppo ajatella, että maailmassa on jo riittävästi lapsia. Munki siskolla alko siinä vaiheessa tulla jo lapsia, ja ne oli mulle super rakkaita. Ne on aina tuntunu vähän niinku omilta. Ja sit mul on tullu kummilapsia matkan varrella ja juuri koin, että maailmassa on riittävästi lapsia ilman munki biologisia lapsia.

Oli hirveen helppo olla lapseton parikymppinen ja vielä kolmekymppisenäkin, mut sit ku se alkaa se lähestyä se tai mennä kolmenkympin yli ja lähestyä neljääkymppiä. Ja sit ku se on se elämän tavallaan kuitenkin ehkä isoin päätös, kun se on niin peruuttamaton päätös. Kaikkee muuta sä voit muuttaa. Sä voit vaihtaa työpaikkaa, sä voit vaihtaa asuntoa ja muuta, mut jos sä annat lapselle mahdollisuuden tulla ja se tulee tai sä saat sen mitä tahansa kautta omaksesi, niin se on sit pysyvä.

Se on itsessään jo aivan järkyttävän iso päätös ja sit ku siihen yhdisty vielä se, että mä tosiaan oon työkseni seurannu maailman tilan kehitystä ja Greenpeacen ilmastovastaavana mun tehtävänä on herätellä ihmisiä siihen, mitä tapahtuu ja yrittää saaha toimintaa aikaan. Sillonhan pitää puhua siitä asiasta sellaisena kuin se on. Mul oli kauheen vaikeeta sovittaa pääni sisällä yhteen sitä, että mä oon vaikka jossain uutisissa puhumassa IPCC:n viimeisimmästä raportista tai muuta kertomassa, miten asiat näyttää todella huolestuttavilta, ja sit samaan aikaan mennä kotiin ja sanoa, että kaikki on hyvin, ei mitään hätää. Niin mä en ymmärtäny, et miten tän pystyy yhteensovittamaan. Se esti sen päätöksen tekoa ihan hirveen kauan.

Täytyy sanoa, et sillon, ku joskus vielä 10 vuotta sitten, kun katto niit trendejä, ni siel oli ihan hirveen vaikeeta nähdä mitään toivoa. Vaikka joku 2010 vuonna niin Kiina lisäs vielä yhtä paljon hiilivoimaa verkkoon kuin Saksalla on yhteensä yhden vuoden aikana. Ties, et ne voimalat nyt sit jyllää siellä vuodet ja vuosikymmenet. Kiinan, pelkästään Kiinan päästöt kasvo ihan silleen pystysuoraa. Et vaikka me täällä Euroopassa tehtiin mitä, niin tuntu, et tää peli on menetetty.

Mut sit ku siinä alkoki tulla niitä Kiinassakin nimen omaan, ku siel niin nopeesti lisättiin niitä hiilivoimaloita ja se ilmanlaatu alko käydä niin pahaks, et kansalaiset alko kapinoida. Et eihän tääl pysty enää elämään. Niin sit, ku siin tulikin jyrkkä käänne ja näki, et niin joo, itse asiassa nää tämmöset tosi nopeetkin muutokset on mahdollisia. Et esimerkiks siellä se kasvukäyrä hiilen suhteen ensin loiveni ja sitten pysähty. Niin sitten alko tu-, ja sitten samaan aikaan, ku uusiutuvan energian läpimurto alko näyttää itsestään selvältä, ja nythän uusiutuva energia, tuuli, aurinko on halvin tapa tuottaa uutta sähköä. Ni sit mä aloin nähdä niit toivon signaaleja, et okei, nyt mä pystyn viel jotenkin järkevästi selittämään mahdollisille tuleville lapsille, et tää ei oo kaikki vaan silleen alamäkee, vaan ihmiskunta pystyy ihmeellisiin asioihin. Se helpotti sitä päätöksen tekoa silloin.

Outi Aaltonen:

Okei. Eli sul on ihan tommonen konkreettinen tavallaan niinku.

Kaisa Kosonen:

Kyllä. Kyl mä halusin sen fiiliksen siitä, että toivoa on. Niinku jonkinlaista toivoa, et mä pystyn sanomaan mun lapsille että. Mä pystyn uskomaan siihen toisenlaiseen polkuun, mitä sillon yhteen aikaan jotenkin sitä ei vaan, se ei näyttäny tulevan mistään.

Outi Aaltonen:

Joo. Mun seuraava kysymys oiski ollu, että mistä löydät toivoo, mutta selkeesti siihen kysymykseen vastattiin jo. Ja siis tää on tosi kiinnostavaa kuulla senki takia, että omien havaintojen mukaan tavallaan ilmastoahdistuksen tunteet on enemmänkin lisääntynyt viime vuosina, kun asioista on puhuttu enemmän. Mut ehkä tähän vaikuttaa just toi sun niinku huomattavasti pidempi perspektiivi ja käsitys sit siitä ilmastopolitiikan muutoksesta. Et siitä huolimatta, että nyt ehkä näkyy enemmän sellasia konkreettisia ilmastonmuutoksen aiheuttamia äärimmäisiä sääilmiöitä ja muuta, niin siitä huolimatta sä näät oman työsi ja asiantuntemuksen kautta sit niit sellasia suurempia linjoja niissä poliittisissa muutoksissa.

Kaisa Kosonen:

Niin no tähän on silleen erittäin hurjaa aikaa olla ylipäänsä elossa. Et ku on seurannu asioita jo vaikka sen reilut 20 vuotta, niin se on todella hurjaa, että ne asiat, joista me varotettiin silloin 20 vuotta sitten, niin nyt ne tapahtuu. Nyt niitä jotku on semmosia, joita ei voi enää estää. Ehkä se, että itellä on ollu sit enemmän aikaa prosessoida niitä asioita, jotka nyt käy vasta ilmeiseksi ihmisille. Tai niinku monille muille. Niin on taas sitten itelle helpottanu sitä, et mä oon käyny sitä tuskaa ehkä sitten läpi jo vähän aikasemmin ja sitten jollain tapaa jo sitten alkanu sopeutua niihin asioihin, joita ei voi enää muuttaa eikä estää. Mut tullu sitä vahvempi tahto sitten estää niitä asioita, niitä huonoja kehityskulkuja, joita voi vielä estää.

Anton Vanha-Majamaa:

Saanko mä kysyy, että miten sä puhut sun omille lapsille tulevaisuudesta? Tossakin kuultiin noita Outin lukemia otsikoita, missä mainittiin esimerkiks se, miten lapsia valmistetaan lämpenevään maapalloon niin.

Kaisa Kosonen:

No mun lapset on nyt siis kolme ja viis. Et ne ei tässä vaiheessa vielä hirveesti osaa näit asioita kysyä. Tosin mä oon ottanu niitä mukaan myös ilmastomarssille ja muuta ja sithän ne on sen jälkeen vaatinu kotonakin ilmastotekoja, vaikka ne ei oikein tiedä, mitä se tarkottaa.

Mutta siis mulla itse asiassa on semmosena kantavana voimana semmonen, et ku mul on tullu ehkä Greta Thunberginkin sanomana ja sit suomalaistenkin nuorten sanomana esiin semmonen, et meil on valehdeltu. Että ne on sitä eniten, et meil on sanottu, et kaikki on hyvin, että asiat järjestyy, eikä ne oo.

Mä oon yrittäny sitä pitää mielessä, et mä en halua luoda lapsilleni ahdistusta enkä varsinkaan lisätä sitä, mut samaan aikaan mä yritän olla mahdollisimman luotettava aikuinen. Joten mä yritän puhua asioista sellaisina kuin ne on siinä mielessä, että nyt vaikka esimerkiks viime talvenahan tääl Helsingissä niin talvea ei oikeestaan koskaan tullu. Meil oli viis päivää lunta. Tai ikään kuin talviset olosuhteet. Nyt näytti alkuvuodesta siltä, että lunta ei välttämättä tuu. Mun lasten lapsuudessa on ollu näitä talvia täällä Helsingissä, niin sitten mä en oo puhunu niille siitä, että miksei tääl oo lunta ja eiks sitä jo tuu ja muuta. Mitä niinku lastenkirjoissa vielä oletetaan, et se lumi aina tulee ja näin pois päin. Niin mä niinku tässä ennen ku se tuli, niin olin jo silleen, että Helsingissä on tämmösiä talvia. Voi olla, et meil joskus viel tulee lunta. Voi olla, että ei tule. Mutta meidän ei kannata sitä jäädä odottamaan, vaan meidän pitää keksiä ne leikit täällä niissä olosuhteissa kuin on.

Lapset on oikeesti sitten taas niin sopeutuvaisia, et se on aivan käsittämätöntä. Esimerkiks aatonaattona täällä Helsingissä, ku täällä oli aivan järkyttävän pimeetä ja loskasta ja mutasta. Me seistään tihkusatees siel leikkipuistos. Ihan tiettekö silleen niinku jossain katastrofileffassa. Niin lapset siel pimeestä puistosta löytää sen karusellin, menee sinne mutaan pyörimään ja nauraa. Niin sillon mulle tuli semmonen, et kyllä nää sopeutuu ja selviää.

Mut et tohon alkuperäseen kysymykseen, et miten mä puhun, niin yritän silleen puhua mahdollisimman rehellisesti. Kylhän se tarkottaa sitä, et siinä joutuu ite käsittelemään niitä asioita kanssa, jotka muuten haluais sysätä syrjään. Vaikeintahan se on, ku tulee vaikka joku merten elämästä kertova lastenkirja, jossa ihaillaan kaikkea sitä, mitä sieltä löytyy. Sitten ite tietää, että noitten koralleitten tulevaisuus esimerkiks näyttää todella huonolta. Kaikki en kalat ja kaikki mikä siihen liittyy. Jollon sit on pakko yrittää vähän silleen, että näitä koralleita löytyy vielä joistakin kolkista maailmaa, mutta voi olla, että niitä ei enää kauheen kauan oo ja nyt meidän pitää nau-. No, en mä nyt ihan tolleen puhu. Mut tiiätteks te mitä mä haen? Niinku sitä, et mä en lupaa niille, et niit koralleja on siellä ollu aina ja tulee aina olemaan, vaan opetan semmosta hetkessä elämistä. Sehän lapsilta muutenkin sujuu ihan hirveen hyvin. Mut se, et en tee mitään lupauksia tulevaisuudesta tai asioitten pysyvyydestä, vaan varmistan heitä maailmaan, jossa asiat muuttuvat.

Outi Aaltonen:

Toi on tosi kiinnostava kuulla. Mullahan on itselläni myös kaksi lasta. He ovat 6- ja 8-vuotiaat. Just sen verran vanhemmat kuin Kaisan lapset on, että he osaa esittää kyllä paljon erilaisia kysymyksiä ja miettivät asioita aika paljon. Mä oon myös päätyny siihen, että sellanen radikaali rehellisyys ripauksella toivoo on se tapa, et miten meillä asioista puhutaan. Kyl se tarkottaa sitä, että mun lapset on aika tietosia siitä, että mikä maailman tila on.

Muhun on samalla tavalla, kun mainitsit tosta, että ilmastonuoret ja nykyiset nuoret sukupolvet puhuu paljon siitä, et he kokee, et heille on valehdeltu ja puhuttu asioista, jotka ei koskaan tuu toteutuu, niin se on asia, johon mä en halua, mä en halua joutua siihen samaan tilanteeseen. En missään tapauksessa lietso epätoivoo. Sehän ois anteeksantamatonta silleen vanhempana. Mut kyllä mulle on tosi tärkeetä se, et mä puhun niiden kanssa suoraan ja vastaan niihin kysymyksiin. Sit me puhutaan tosi paljon niistä tunteista, joita sit ne kysymykset ja vastaukset herättää.

Anton Vanha-Majamaa:

Toi rehellisyys on ihan hirveen kiinnostava ajatus jotenkin. Tai kaunis ajatus se, että miten tärkeää on lapsille opettaa se, että millainen tämä maailma oikeasti on ja millaisia osin pysäyttämättömiä trendejä tässä maailmassa on. Koska meidät on vielä tai mut on vielä kasvatettu sellaiseen ajatukseen maailmasta jossain määrin pysyvänä, mikä just sit tavallaan aiheuttaa sen, että joka talvi pettyy siihen, että ei ole lunta. Vaikka se ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että lunta ois ulkona.

Kaisa Kosonen:

Mut sit ku miettii, et vaikka minkälaista oli meidän lapsuus, niin oli paljon asioita, jotka oli varmoja ja selviä, mut olihan sillonkin se tilanne, ku sä ensimmäistä kertaa tajusit, että on hirveesti maailmassa vaikka lapsia, jotka kärsii ja kuolee, ja niil ei oo ruokaa ja muuta. Et meidän vanhemmat on joka tapaukses joutunu niitä asioita selittämään. Tosin en muista, miten omat. No, itse asias mun vanhemmat on varmaan käsitelly sitä vähän niin, et onhan meillä ollu vaikka jotain just kummilapsia jossain kehittyvissä maissa tai tällasta. Et siinä on haluttu nimenomaan luoda sitä, että no me ei vaan sanota, et asiat on näin eikä niille voi tehdä mitään, vaan niille tehdään jotain.

Ehkä tää nyt kuitenkin silleen tää ilmastokriisi ja siihen vahvasti kytkeytyvä monimuotoisuuskriisi on osa sitä, et maailmassa on tämmösiä vaikeita asioita, jotka pitää kohdata joka tapauksessa. Kyllähän se, sit taas toisaalta, ku puhuttiin tästä rehellisyydestä ja luotettavuudesta ja tämmösestä, niin kyllähän sit, ku niitä lapsia on, niin se vaan pakottaa nimenomaan kohtaamaan niitä vaikeita asioita, jotka muuten vois aikuisena jo olla vähän silleen ikään kuin kyyninen. Tai semmonen, et näitä nyt on ja näit on aina ollu ja ei niille voi mitään vaan. Se on ihan mahtavaa tavallaan, et ku tulee haastetuksi ja joutuu lapsille selittämään, et mitkä on asioita, joille ei voi tehdä mitään, ja mitkä on niitä, joille todellakin voi tehdä, jos vaan haluaa.

Outi Aaltonen:

Kyllä. Mä tunnistan tosi hyvin näitä Kaisan mainitsemia teemoja. Mutta hei, otetaas vielä kolmas henkilö mukaan keskusteluun. Eli Tunne ry:n toiminnanjohtaja ja Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen asiantuntija Taneli Saari. Kertoisitko, miten ilmastotekijät on vaikuttanu sinun vanhemmuussuunitelmiin?

Taneli Saari:

Joo. Mul on sellanen tilanne, että mä oon ollu tässä toistakymmentä vuotta yhden lapsen vanhempi. Antonin tavoin oon tällainen 30-vuotias mies ja suht terve suurimmalt osalta ainakin. Mä olen kasvanut myös tämmöseen suht valmiiseen maailmaan. Mä oon sen aika monta kertaa tuonu esille, ku näistä asioista oon puhunu. Semmoseen, jossa tulevaisuus oli jotenkin ruusuisemman oloinen.

No, sitten mä tein muun muassa lastensuojelutyötä ennen isäksi tuloa. Olin hyvin tietoinen, että Suomessa ja maailmalla on paljon lapsia, jotka tarvitsee tukea ja välittämistä ja sellasta ajan antamista heille. Et voi myös täysin kokea sellasii hyvin merkityksellisiä ja jopa rakkauden täyteisiä hetkiä aikuisen ja lapsen välillä, vaikka ne ei ois omia biologisii lapsia.

Mut sit kuitenkin mä ajattelin, että kyllä mä oon halunnut isäksi tulla. Niin siinä kävi, et totta kai se vanhemmuus muutti hirveen paljon ja toi paljon uusia asioita. Mulla ei sitten oo ne. Täs nyt 10 vuoden aikana yhä tietoisemmaks oon tullu tietysti kaikist ympäristöasioista, ja mun käsitys tai mun semmoset realistisena pitämät tulevaisuudenkuvat on muuttuneet tänäkin aikana aika paljon. Mä oon kokenu, että mä saan kyllä semmosen täyden vanhemmuuden kokemuksen tämän yhden lapsen kasvattamisen kanssa. Mä muistan kaheksan vuotta sitten lounastauolla yks semmonen vanhempi naispuolinen henkilö kysy just, että no mikäs sul on se perhetilanne. Mä sanoin, et on toi yks lapsi. Et ai yks vaan, että no miksei enempää. Et sähän oot tommonen hyvä tyyppi, et vois niit olla.

[muut nauravat]

Taneli Saari:

Silleen mä ymmärsin sen täysin. Totta kai että niin no et kyllä se ois ihan mukavaa. Mä oon kasvanu perhees, mis meit oli minä ja veljeni lapsena. Et kyl myös tämmöset sisaruuden tuomat asiat ymmärrän nekin pointit. Mut et jotenkin mä sit sillon vastasin tälle henkilölle, et mun mielest siin on ihan täys työ kyllä kasvattaa yksikin lapsi täyspäiseks tähän maailmaan. Mä voin käyttää kaiken henkisen ja taloudellisen ja tämmösen aineellisen resurssini myös siihen yhteen lapseen. Silti varmasti koen tämmösii vajavaisuuden tuntemuksii silloin tällöin.

Outi Aaltonen: [naurua]

Taneli Saari:

Mut joo. Mun tilanne on se, että mä oon hyvin tyytyväinen tähän yhteen lapseen. Terveisiä kotiin.

[muut nauravat]

Taneli Saari:

Ja tota. Joo. Mutta mun käsitykset ilmaston- ja ympäristönmuutoksesta ovat vaikuttaneet siihen, että en ole enempää halunnut lapsia.

[musiikkia]

Outi Aaltonen:

Tasan kymmenen vuotta sitten kokonaishedelmällisyysluku Suomessa oli 1,87. Kokonaishedelmällisyysluvulla ilmaistaan, montako lasta nainen keskimäärin synnyttää elämänsä aikana. Vuonna 2019 kokonaishedelmällisyysluku oli enää 1,35. Viisi vuotta sitten julkaistussa Väestöliiton Miksi syntyvyys laskee? -perhebarometrissä käytiin läpi syntyvyyden laskuun vaikuttavia syitä. Ilmastoahdistusta tai ekologisia syitä ei mainittu.

Raportissa kuitenkin kirjoitettiin seuraavasti: Nuoret aikuiset ovat herkkiä ympäristön ja tuttavien antamiin signaaleihin. Ovatko vauvat tervetulleita ja näyttäytyykö muun elämän yhdistäminen vanhemmuuteen kiehtovalta seikkailulta? Vai puhutaanko julkisuudessa enemmän pienten lasten rasittavuudesta ja perheiden etuuksien leikkauksista? Nuoret aikuiset ovat totta tosiaan herkkiä ympäristön ja tuttavien antamiin signaaleihin. Entäpä tieteen antamiin signaaleihin? Ilmaston yhä jatkuva lämpeneminen on uhka olemassaolollemme, terveydellemme ja lastemme tulevaisuudelle. Miltä näyttää tulevaisuus lisääntymisikäisten näkökulmasta?

Haluaisinkin esittää teille kaikille saman kysymyksen. Onko lapsettomuus valintana vapaaehtoinen, jos sen taustalta löytyy ilmastokriisin olemassaolollemme aiheuttama uhka, pelko ja epävarmuus? Kaisa.

Kaisa Kosonen:

Niin. Onko se vapaaehtoinen? Toi on tosi hyvä kysymys. Kyl mä muistan. Tai ylipäänsä se, että meidän yhteiskunnan eri tahot, jotka kohtaa ihmisiä, jotka pohtii näitä kysymyksiä, niin tunnistais sen, että nää on kaikki aiheellisia kysymyksiä ja me ei olla enää siinä ikään kuin kaiken vapauden ja huolettomuuden maailmassa, missä nyt on saattanu olla vaikka silloin, kun mun vanhemmat on pohtinu tämmösiä kysymyksiä. Tosin sillon on ollu eri huolet, mut ei sillon ainakaan tämmösiä tarvinnu miettiä yhtään.

Niin kyllä mä olin positiivisesti yllättyny esimerkiks, kun mä kuulin, että Helsingissäkin esimerkiks neuvoloissa, kun jotkut ystävät on vaikka tuonu tämmösiä huolia esiin, et ne pohtii tämmösiä kysymyksiä, niin niille ei oo naureskeltu vaan ne on oltu valmiita ottamaan vastaan. Mä muistan itsekin, kun mä olin ekan kerran raskaana. Olin sitten lopulta tän päätöksen tehny. Sit koko sen raskausalkuajan kipuilin, et oliks tää nyt väärä vai ei. Kun mä neuvolassa siitä puhuin, että kun must tuntuu, että mun pitää. Tai että jokaisella lapsella pitäis olla oikeus syntyä täysin haluttuna tähän maailmaan ja vanhemman pitäis pystyä tuntemaan semmonen tunne, et minä suojelen sinua kaikelta. Mulla ei oo nyt semmost tunnetta, ja must tuntuu, et teinkö mä väärin. Tällekään tunteelle ei yhtään naurettu, vaan se pystyttiin ottamaan vastaan. Mä toivon, että tää tilanne on mahollisimman paljon myös muualla Suomessa ja neuvoloissa, että näitä ihmisten tunteita pystytään ottamaan vastaan eikä niille naureskella jotenkin. Mitä sä nyt tommosta mietit? Kyllä kai semmosiakin reaktioita ihmiset voi saada.

Eli mut tähän kysymykseen, et onks se tämmöst vapaaehtoista. Et kukaan ei ainakaan tietenkään oo valinnu tätä tilannetta missä me nyt ollaan. Et se on täysin selvä. Varmaan moni tekis näitä valintoja mieluummin ihan erilaisessa tilanteessa mutta. Näin vastaan tähän kysymykseen. En osaa vetää tätä yhteen. [naurua] [muut nauravat]

Outi Aaltonen:

Okei. Anton.

Anton Vanha-Majamaa:

Niin. Se on vaikee kysymys. Ehkä mä ite myös ajattelisin, et onko toisaalta lasten hankkiminen tai lasten saaminen vapaaehtoinen valinta. Et kylhän siihenkin se, että päätyy lastensaantia yrittämään, niin kyllä siihenkin aika vahvasti meidän yhteiskunta ja meidän kulttuuri sysää meitä sitä kohti. En tiedä, et missä määrin sekään nyt aina on vapaa valinta. Itekin en ehkä henkilökohtaisesti oo sitä painetta kokenut niin kovana, että pitäisi lisääntyä, mutta totta kai viime vuosina, kun noi syntyvyysluvut Suomessakin jatkaa laskuaan, niin päättäjät on siitä aika paljonkin puhuneet, ja on puhuttu kaikista synnytystalkoista ja muista.

Niin et en mä tiedä, mikä nyt on ihmisen vapaa valinta. Sen voin sanoa, että ihan hirvittävän surullista on se, että kuinka paljon tässä viimisten parinkin vuoden aikana on kuullut kertomuksia ihmisistä, jotka haluaisivat kovasti saada lapsia ja voisivat biologisesti saada lapsia, mutta eivät pysty sitä moraalisista ja eettisitä syistä tekemään. Se on tietenkin tosi traagista ja surullista, mutta eipä mullakaan nyt mitään kokoavaa vastausta tähän oo tarjota.

Outi Aaltonen:

No niin, Taneli. Nyt suhun kohdistuu vähän suuremmat paineet. [nauraa] Lopullinen totuus.

Taneli Saari:

Joo. Mä joudun jatkaa tällaisella aidan päällä tasapainottelulla tässä, että ylipäänsä, et miten tietoisia nämä meidän valinnat on. Myöskin tavallaan, jos mä ajattelen, et missä päin maailmaa ja minkälaisen ympäristön keskellä tää kysymys esitettäis, niin uskon, et se myös vaikuttaa siihen, mikä se vastaus ois. Me ollaan riippuvaisii niin monista eri tausta-asioista ja että. En mä usko. En mä usko, että se on sellanen, niin, myöskään tietyllailla vapaaehtonen valinta. Mä uskon, et me ohjaudutaan. Ohjaudutaan niinku tässä, tähän sekottuu niin monet asiat.

Kaisa Kosonen:

Ehkä jos mä tohon tän verran, ku mä sain vähän koottua mun ajatuksia tän tiimoilta. Niin vois semmosen sanoa, et kyl mä ainakin aattelisin, et on tosi tärkeetä, et ihminen sit, ku se sen lopullisen valinnan tekee, että haluanks mä antaa lapselle mahdollisuuden tulla vai ei, niin se ei ainakaan jää jumiin semmoseen, et itse haluaisin tosi kovasti, mutta tämä maailmantilanne ei sitä minulle mahdollista. Koska siitä voi syntyä kyl aika paljon katkeruutta. Koska kyl mä nyt aattelisin niin, et jos sä tosi kovasti haluat sen lapsen, biologisen lapsen tai lapsen. No, varsinkin biologisen lapsen. Niin kyl sä voit sen aika rohkeasti sillä tavalla antaa mahollisuuden tulla, että se jo, että se lapsi saa syntyä toivottuna ja haluttuna, on lapselle täs maailmassa jo todella arvokasta. Tähän maailmaan syntyy tosi paljon lapsia, joilla ei oo sitä oikeutta. Se, että joku on noin hullusti tai paljon harkinnut asiaa ja sen jälkeen tekee päätöksen, niin aivan varmasti se lapsi saa jo lähtökohtasesti paremmat eväät maailmaan kuin tosi moni muu.

Sit taas toisekseen maailmassa nyt joka tapauksessa syntyy lapsia ihan hirveisiin olosuhteisiin. Kuin taas täällä, vaikka ilmastokaaos ja luontokaaos vyöryy meidän päälle, niin kyl me lähtökohtaisesti pystytään turvaamaan heille aika paljon turvallisempi ja mielekkäämpi elämä kuin lapsille keskimäärin täs maailmassa. Niin sillä tavalla ehkä omana ajatuksena sanoisin. Voiko näissä asiois ikinä mitään neuvoja antaa? Mut et jos joku oma vaisto johtaa johonkin suuntaan vahvasti, niin sit sitä varmaan kannattaa näissä asioissa noudattaa, koska sit taas se, et joutuis semmosen hirveen katkeruuden kans elämään loppuelämänsä, että no nyt noi kaikki muut kuitenkin mun ympärillä hankki niit lapsii, mut mä tein tämmösen jalon päätöksen ja nyt mä oon tän kans jumisa ja itse asias mä oisin sen lapsen kovasti halunnut. Niin eihän siinäkään oo mitään järkee.

Mutta sit taas toisaalta, jos ei oo vahvasti semmosta tunnetta. Mä itekin sitä mietin kauan, et kuinka vahva mulla tää tunne on, et mä haluun sen biologisen lapsen. Ku mul ei ollu sitä ihan hirveetä semmost vauvakuumetta, mitä monilla on. Mut mul oli kuitenkin tosi iso uteliaisuus. Mun mielest minua niinku harmitti silleen, et miks mul ei oo tästä jotain vahvaa näkemystä. Mut et jos semmonen näkemys on suuntaan tai toiseen, niin varmaan sitä kannattaa ihan noudattaa, koska ei näit päätöksii, niinku täs aikasemmin tuli, ei näit kuitenkaan voi silleen pelkällä rationalisuudella tehdä. Vaan täs maailmas on hirveesti asioita, joissa ylipäänsä niin monet asiat vaikuttaa, että kannattaa sitä intuitiotakin aika vahvasti noudattaa. Ettei joudu elämään katkeruuden kanssa sit jotenkin. Sen taakan kanssa.

Anton Vanha-Majamaa:

Joo. Kaks huomiota tosta, mitä äsken puhuit. Ensinnäkin ihan tällaisena irtohuomiona vaan jotenkin särähti vähän korvaan toi, miten puhuit siitä, että antaa lapselle oikeuden tulla, mikä on kiinnostava tapa ilmaista asia, mitä en ite ajattelis. Koska he tuntu ikään kuin olettavan, että meillä olisi niitä lapsia siellä jonossa odottamassa pääsyää tähän maailmaan.

Kaisa Kosonen:

Eiku mahdollisuuden tulla.

Anton Vanha-Majamaa:

Joo.

Kaisa Kosonen:

Siis silleen, et niinku et. Mikä nyt onkaan korrektia kielenkäyttöö, mutta se, että jos sä käytät ehkäisyä tai ei, niin se on aika selkee päätös.

Anton Vanha-Majamaa:

Joo kyllä joo. Enkä halua niinku olettaa, että tos ois mitään sellasii merkityksiä, mutta vaan jotenkin ajatus siitä että. Tai kun mä itse ajattelen niin vahvasti, että lapsi ei ole tavallaan edes teoreettisesti olemassa ennen kuin se on biologisesti olemassa, niin se vaan särähti omaan korvaan tavallaan ilmaisuna se, että antaa mahdollisuuden.

Mutta toisena huomiona niin ehkä se, että kun puhuit siitä, että me voidaan täällä länsimaissa synnyttää lapsi aika turvattuun ja turvalliseen ympäristöön, niin siinä omassa ajattelussani korostuu ehkä enemmän se toinen puoli. Toihan on niinku yks ja toi on semmonen, mikä korostuu näissä just vapaaehtoisesti lapsettomien kertomuksissa se suru ja ahdistus siitä, että millaiseen maailmaan synnyttäisin lapsen ja millaisia haasteita heillä olisi ja näin. Mut sit ite ajattelen myös tosi paljon sitä ympäristötaakkaa tietenkin, minkä ne lapset tuottavat ja mikä länsimaisella ihmisellä on moninkymmenkertainen kuin esimerkiks jossain kehittyvässä maassa syntyvän lapsen. Se on ehkä semmonen, mikä itellä korostuu. Korostuu enemmän kuin se, että pelkäisin sen potentiaalisen oman lapseni hyvinvoinnin puolesta.

Kaisa Kosonen:

Se on tosi tärkee näkökulma. Sit taas itse aattelin niin, että koska sen suvun jatkaminen ja ihmisyyden kokeminen siinä kokonaisuudessaan, mihin tavallaan aika olennaisesti on tähän mennessä kuulunut se semmonen elämän jatkuminen niist alkuajoista meidän läpi tuleviin sukupolviin, on niin vahva semmonen alkukantanen vietti ja tarve, että samalla tavalla ku me ei oo valittu sitä, että mihin me synnytään. Niinku et ollaaks me synnytty sinne Maliin vai tänne Helsinkiin tai Raaheen aikoinaan itse [naurua]. Niin se on vaan aika julma ajatus, että sen pohjalta, et mihin me synnyttiin, niin se määrittäis sitä vaikka ekologisen jalanjäljen näkökulmasta, et mitä me voidaan tai ei voida tehdä.

Se on täysin fakta, et toki meidän lapset, niitten jalanjäljet, kaikki jalanjäljet tulee olemaan isompia kuin siellä jossain muualla. Sit taas samalla maapallolla ei kuitenkaan olla myöskään pelkästään ikään kuin niinku turvaamassa sukupolvia. Tai ikään kuin tulevaisuutta varten vaan myös tätä päivää varten ja meidän elämää ja sen mielekkyyttä varten. Jos siihen mielekkyyteen ihmisillä monilla kuuluu semmonen myös siihen elämän jatkumoon liittyminen, niin sitten niitä on ihan hirveen vaikee tarkastella sen hiilijalanjäljen tai muun kautta, koska se on niin sit eri kysymys. Mut mikä ei tarkota sitä, etteikö sitä pitäis miettiä osana tätä ja etteikö moni mie-, iteki miettis. Kyllä mulla varmaan ois enemmänkin lapsia kuin kaks, jos ei tarvis sitä miettiä. [naurua] Mutta mutta. Sit ehkä siinä tulee myös entistä isompi haaste siinä, et okei nyt kun mulla ne lapset täällä on, niin mun pitää minimoida niitten jalanjälki. Tehä kaikkeni sen eteen, et ne ei toteuttais sitä ennustetta, et ne käyttää sen 20 kertaa enemmän kaikkee ku joku afrikkalainen kehittyvän maan lapsi.

Outi Aaltonen:

Kyllä, joo. Eikä mulla siis. Pakko tuottaa nyt kaikille pettymys. Mulla ei itsellänikään oo tähän kauheen hyvää vastausta. Mutta nyt pöydän ympärillä istuvien lisäks mä oon kysyny tätä samaa kysymystä myös muutamalta muulta tyypiltä. Eli mä haastattelin puhelimitse Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n puheenjohtajaa, Soile Rajamäkeä. Kysyin häneltä saman kysymyksen. Soile vastas: Kyllä ja ei. Pitäis tarkastella kysymystä yksilötasolla, ja luopuuko omasta aiemmasta toiveestaan saada lapsia. Jos kokee luopuvansa lapsen saamisesta, ei kyse ole vapaaehtoisesta lapsettomuudesta.

Rajamäki kertookin, että Vapaaehtoisesti Lapsettomat ry:n verkostoissa ilmastosyyt nousee esille yhä useammin. Rajamäen mukaan ärtymystä aiheuttaa myös se, että lasten saamisen ilmastovaikutuksista ja väestönkasvun ongelmista ei tunnuta puhuvan faktoihin pohjautuen. Tää liittyy just tohon, mitä Antonkin mainitsi tossa aikasemmin. Eli siis se hiilijalanjälki, mikä väistämättä lapsella on syntyessään erityisesti tänne globaaliin pohjoiseen.

Sit mä tein myös haastattelun ruokabloggaaja-keittokirjailija Elina Innasen kans. Elina pitää Chocochili-vegaaniruokablogia. Elina tunnistaa ilmasto- ja ympäristösyyt vapaaehtosen lapsettomuutensa taustalla. Ilmastotunteista Innanen kertoi tunnistavansa erityisesti ahdistuksen. Toivoa hänelle luo toiminta. Valtakunnan virallisen vegaanivaikuttajan merkitys ihmisten ruokavalioon on tosiaan ollut konkreettinen ilmastoteko. Kysyin Elinalta, onko hän ikinä halunnut saada lapsia. Hän vastasi: En. Mutta tilanne voisi olla toinen, jos en olisi jo 12-vuotiaana ollut huolissani väestönkasvusta.

[musiikkia]

Outi Aaltonen:

Asiantuntijavieraana on Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtava asiantuntija, valtiotieteen tohtori ja erityistason psykoterapeutti Heli Vaaranen. Tervetuloa Heli.

Heli Vaaranen:

Kiitoksia paljon.

Outi Aaltonen:

Ensin haluaisin kysyä poleemisen kysymyksen. Onko lapsettomuus valintana vapaaehtoinen, jos sen taustalta löytyy ilmastokriisin aiheuttamat tunteet, pelko ja epävarmuus?

Heli Vaaranen:

Joo, mä oon miettiny tätä kysymystä ja mä en oikein haluais tällasiin käsitteisiin tiivistää näin valtavaa asiaa niin ku ihmiselämää, uutta elämää. Tai sitä hyvin kipeetä ratkaisua, jonka ihminen joutuu tekemään. Mä luulen, että mä vältän nyt vastaamasta, koska ihmiselämä on jotain muuta ku joku käsite. Mutta ilman muuta siis todella, todella paljon tunteita, todella paljon tunteita tähän asiaan liittyy.

Outi Aaltonen:

Sinä tapaat lisääntymisikäisiä henkilöitä terapiavastaanotolla. Kuulostavatko pelot tutuilta?

Heli Vaaranen:

Kyllä ne kuulostavat. Nää on isoja pelkoja. Näitä tekstejä voi lukea paljon mediassa. Myöskin on semmonen yleinen ilmapiiri, jossa hyvin paljon todella pitkään mietitään tällaisia ratkaisuja, että vauva vai ei.

Outi Aaltonen:

Näetkö sä, että tää ilmasto- ja ympäristökriisi on ikään kuin erilainen? Kun on tosissaan monta syytä, minkä takia pohditaan sitä perheen perustamista. Niin näätkö sä, että tää eroo jollain tavalla niistä muista perinteisistä syistä, mistä julkisuudessakin keskustellaan?

Heli Vaaranen:

No, ilman muuta vastaanotoilla tämä on aihe, joka on ehkä vasta jokusen vuoden ollut siellä esillä. Että ennen oli tosiaan näitä perinteisiä syitä pohtia. Sitten se, että on tää kohtaamattomuus, että ei löydä kumppania. Hän, joka etsii puolisoa, koska haluaa lisääntyä, niin hän ei löydä kumppania. Tää on semmonen perinteinen peruste siel takana. Mutta ympäristöstä puhutaan mun mielestä aina vaan enemmän ja enemmän. Viime vuosina se on todella lisääntynyt.

Outi Aaltonen:

Miten sä reagoit niihin? Tai mikä se sellanen sun ammattilaisen näkökulma?

Heli Vaaranen:

No, ensimmäinen asia tietenkin on se, että täytyy vaan kuunnella ja antaa puhujalle se tunne, että hänen tunteensa on aito. Koska hyvin usein tällainen keskustelu voi päätyä jonkinlaiseen väheksyntään tai naureskeluun jopa. Riippuu ihan siitä, missä näit keskusteluja käydään. Terapiassa on äärettömän tärkeää, et puhuja saa puhua, hän tulee kuulluksi ja häntä uskotaan, et tämä on aidosti, tää hätä on aidosti sun sisällä. Se on oikea se hätä, ja se ambivalenssi, se epävarmuus on todellinen.

Mut sitten se, minkä kanssa minä joudun sitten todella ponnistelemaan on se, että hän, joka kokee tätä suurta epävarmuutta ympäristökatastrofin vuoksi, niin hänellä samalla, aivan samalla saattaa olla se tunne, et hän todella haluais sen lapsen. Hän haluais sen ja ei haluais samalla vahingoittaa maapalloa. Mutta haluais sen lapsen. Tämä ristiriita on aivan suunnaton. Niin mä annan sitä kuuntelua. Mä annan sitä hyväksyntää, että nämä on todellisia tunteita. Nää on aitoja tunteita, nää ansaitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyks ja hyväksytyksi. Sitten siitä se keskustelu lähtee siihen suuntaan, mihin asiakas haluu sitä viedä. Yleensä asiakas ei haluu mitään tai tarvitse mitään mielipidettä terapeutilta, vaan hän tarvitsee vahvistusta sille, mitä hän itse haluaa. Vaikeimpia tilanteita on se, kun asiakas on vailla omaa tahtoa siinä tilanteessa. Hän on niin suuressa ristiriidassa, et hän on vailla omaa tahtoa siin tilanteessa. Niin silloin vaan otetaan aikaa enemmän. Enemmän keskusteluja, jotta voi tukea sitä oman tahdon löytymistä.

[musiikkia]

Outi Aaltonen:

Onks tää väestöräjähdysnäkökulma sellanen, joka nousis jollain tapaa esille?

Heli Vaaranen:

Kyllä väestöräjähdyksestä puhutaan paljon. Minusta on kovasti nousussa tahto adoptoida ulkomailta. Näilt väestöräjähdysalueilta sen sijaan, että synnyttää lapsi Suomeen. Valkoihoinen, länsimainen lapsi tänne Suomeen. Eli tällaista ajattelua on myöskin, että ihmiset haluaisivat jollain tavalla tasapainottaa omilla valinnoillaan ja adoptioilla tätä tilannetta.

Sitten on ehkä semmosta hiukan liikaa toivottomuutta siitä, että lapsi on ympäristötaakka. Koska onhan se mahdollista, että lapsesta voi tulla vaikka tiedemies, tiedenainen, joka ratkaisee jonkun mielettömän ympäristökysymyksen. Myöskin päästötön tai ekologinen elämä on todella paljon meidän jokaisen valittavissa. Eli kenenkään ei tarvitse käyttää näitä kestovaippoja. Kenenkään ei tarvitse ostaa näitä satoja purkkeja purkkiruokia ja niin pois päin. Eli me voidaan myös elämänvalinnoilla todella paljon vaikuttaa siihen ekologiseen elämäntapaa. Et kuinka paljon jätettä me tuotetaan ja kuinka puhtaasti me elämme.

Outi Aaltonen:

Tää on aivan totta. Ehkä nyt osin liittyen siihen Lundin surullisenkuuluisaan tutkimukseen siitä yhden lapsen vuosittaisista päästöistä, niin sit se on typistyny sellaseen ajatukseen, että joka ikinen lapsi tuottais tämän valtavan määrän niitä ilmastopäästöjä, mikä ei siis tokikaan pidä paikkaansa. Perheiden sisällä niihin päästöihin voidaan vaikuttaa voimakkaasti.

Tuolla hankkeessa aika paljon puhutaan arvojen merkityksestä. Siitä, että siinä vaiheessa, kun ne omat henkilökohtaiset arvot on selkeemmin tiedossa ihmisillä, niin se helpottaa sitä omaa psyykkistä oloo voimakkaasti. Voiko kaiken palauttaa arvoihin?

Heli Vaaranen:

No, ainakin parisuhderiidoissa voi.

Outi Aaltonen: [nauraa]

Heli Vaaranen:

Eli täytyy muistaa se, että harvemmin yksi henkilö päättää lasten hankinnasta tai lapsettomuudesta.

Outi Aaltonen:

Kyllä.

Heli Vaaranen:

Että hyvin usein se on pari, joka näitä pohtii. Hyvin usein heillä on erilaiset ajatukset tästä ja heil on myöskin muuttuvat ajatukset tästä. He ovat voineet sopia jotakin aikaisemmin, ja toinen muuttaa mielensä. Sitten tulee tää iso riita arvoista. Niin mä sanoisin, et siinä kohtaa on vähän semmonen arvosekamelska, kun näitä asioita pohditaan, koska siihen liittyy niin suunnattoman monet asiat. Monilla on myöskin ne omat vanhemmat, jotka todella toivoo niitä lapsenlapsia ja jatkuvuutta. Ihminen saattaa itsekin ajatella, et hän haluu jättää jotain tähän maailmaan jälkeensä, kun hän on oman osuutensa tääl tehny. Toivottavasti paljon hyvää muille ihmisille. Niin että jäiskö minusta jotain jäljelle tänne maailmaan, kun mä poistun. Niin tämmösiä valtavan isoja asioita. Eli mä sanoisin, et se on semmonen arvosekamelska, mis ei voi vaan punnita kahta asiaa vastakkain, vaan niit on valtavasti niitä näkökulmia ja niitä lähestymistapoja tähän asiaan.

Outi Aaltonen:

Kiitos kovasti tästä.

Heli Vaaranen:

Kiitoksia.

Outi Aaltonen:

Oisko sulla ollu jotain sellasta vielä mielessä, mitä mä en ehkä tajunnu kysyä ja mikä sulle tulee mieleen just tästä aiheesta ihan sen sun oman työn kautta?

Heli Vaaranen:

Ehkä mä voisin kuvata niit tunteita, joita tää ympäristöahdistus aiheuttaa henkilössä, jolla muutenkin on vaikka parisuhteessa vaikeaa ja ollaan kuitenkin jo kolmissakymmenissä. Pitäis tehdä ratkaisuja. Oma kroppa huutaa sitä, että mä haluun lasta pitää sylissäni. Samalla näkee tän ympäristön tilan. Ehkä on erilaiset arvot puolison kanssa ja erilaiset ajatukset myöskin tästä asiasta kumppanin kanssa. Niin mä sanoisin, et ne on kyllä tällä hetkellä niitä suurimpia ongelmia, mitä nuori ihminen voi kohdata, kun hän miettii ylipäätään jatkuvuutta.

Outi Aaltonen:

Koetko sä ite ne tilanteet vaikeiks?

Heli Vaaranen:

Siinä täytyy aina muistaa se kunnioitus häntä kohtaa, jonka omasta elämästä täs on kyse. Että hän löytää kyllä oman ratkaisun, mut hän tarvitsee tukea ja kannattelua siihen, että hän voi ääneen pohtia näitä. Hän voi saada näkökulmia. Sitten joskus sanon sitäkin, että mekin olemme tässä, kun joku on antanut meidän syntyä. Joku on antanut meidän tulla maailmaan. On aika hienoa elää ja tehdä hyvää muille ihmisille. Niin jokainen saa tehdä omat ratkasut. Tässä on lukemattomasti näkökulmia. Täytyy vaan saada tulla kuulluksi ja täytyy saada paljon tietoa, mitä ihmiset kaipaavat. Myös monipuolisempaa tietoa, kun nimenomaan tämä puhe lapsesta saastuttajana ja taakkana. Että todellakin, kun vihreät elämäntyylit voi olla äärimmäisen puhtaitakin tänä päivänä.

Outi Aaltonen:

Se on aivan totta. Kiitos tosi paljon tästä.

Heli Vaaranen:

Kiitos sinulle oikein paljon.

[musiikkia]

Outi Aaltonen:

Maailmalla on syntynyt useampiakin lasten hankinnasta pidättäytymiseen kannustavia liikkeitä, joiden viesti kohdistuu poliittisten ilmastopäätösten puutteeseen. Vuonna 2019 sai alkunsa sekä brittilaisen Blythe Pepinon aloittama BirthStike että kanadalaisen Emma Limin No Future No Children. Liikkeisiin sitoutuvat eivät aio tehdä lapsia, jos ilmastokriisiä ei saada pysäytettyä riittävillä poliittisilla päätöksillä. Liikkeissä ei siis kyse ole ekofasismista tai antinatalismista, vaan tarkoituksena on painostaa poliitikkoja tekemään ilmastotoimia.

Eri puolilla maailmaa tunnistetana ilmiö, jossa nuoret aikuiset ovat hankkimatta lapsia ja perustelevat päätöksensä ilmastosyillä tai ilmastoahdistuksella. Lasten saamiselle ei koeta olevan eettisiä perusteita kahdesta eri syystä, jotka esiintyvät joko yhdessä tai erikseen. Korkean elintason maissa syntyvä lapsi kuluttaa elinaikanaan runsaasti luonnonvaroja. Onko siihen siis oikeutta? Toisena syynä tuntuu mahdottomalta tuoda lapsia ilmastokriisin keskelle, kun tulevaisuus näyttää tuovan mukanaan vain romahtavia sivilisaatioita, kärsimystä ja epävarmuutta.

Ympäristöteologian tutkija Panu Pihkala kirjoittaa Mieli maassa? -teoksessaan ilmastolapsisurusta ja kuvailee sitä ympäristömurheen vaikeaksi muodoksi. Syvän surun tunne syntyy kokemuksesta, ettei voi edes yrittää saada lapsia ilmastokriisin keskelle. Ilmastolapsisurun yksi muoto on se väkevä menetyksen tunne, joka nousee lapsen saamisen menettämisestä.

The Guardian -lehti aloitti kesällä juttusarjan vapaaehtoisesti lapsettomista naisista. Kanadan Torontossa asuva Jessica Wei kirjoitti sarjaan ilmastoahdistusnäkökulmasta. Vapaa suomennos minua erityisesti koskettaneesta lauseesta: Jos en usko maailman pysyvän elinkelpoisena tulevaisuudessa, niin miten voisin synnyttää tänne lapsia.

Guardianissa julkaistiin myös kirjallisuuskriitikko Sian Cainin kirjoitus, jossa hän kävi läpi dystooppiselta kuulostavia ilmastotieteilijöiden hahmottelemia tulevaisuusskenaarioita. Tänä vuonna syntyvä lapsi olisi kymmenvuotias, kun neljännes maailman hyönteisistä olisi menetetty ja satamiljoonaa lasta kärsisi äärimmäisestä ruokapulasta. Parikymppinen, kun 99 prosenttia koralleista olisi menettänyt värinsä. Kolmekymppinen, kun maailmassa olisi 200 miljoonaa ilmastopakolaista ja puolet maailman villieläimistä olisi kuollut sukupuuttoon. Lopulta kahdeksankymppinen, kun osa Australiasta, Afrikasta ja Yhdysvalloista olisi muuttunut asumiskelvottomaksi. Cain pohti sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla, miten lasten hankkiminen voi edelleen olla normi ja hämmästeli, miksi väestötieteilijät ihmettelevät laskevia syntyvyyslukuja. Nehän ovat suoraa seurausta siitä eksistentiaalisesta pahoinvoinnista, jota monet syystäkin kokevat.

The Guardian uutisoi taannoin The Climatic Change -tiedelehdessä julkaistusta kyselytutkimuksesta, jonka mukaan typerryttävät 96,5 prosenttia vastaajista olivat joko huolissaan tai hyvin huolissaan jo olemassa olevien, odotettavien tai hypoteettisten lastensa hyvinvoinnista kuumenevan ilmaston maailmassa. Kyselytutkimuksista ei tietenkään pidä vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä ilmiön yleisyyteen, mutta yhtäläisen totta on, että ilmasto- ja ympäristökriisin aiheuttamat vaikeat tunteet eivät voi olla vaikuttamatta myös lisääntymissuunnitelmiin.

Australialaisen The Sidney Morning Herald -lehden haastateltavina olivat Morgan ja Adam, joiden mainittiin olevan osa kasvavaa trendiä: ilmastosyistä lapsen saannista luopuvia pariskuntia. Morgan kuvailee kokemaansa surua ja kertoo, ettei pystyisi takaamaan lapsille tulevaisuudessa juotavaa vettä tai puhdasta ilmaa. Jutun kirjoittanut Caitlin Fitzsimmons kertoo, että lehti on haastatellut aiheesta useita 20 – 30-vuotiaita ympäri Australiaa. Kyse ei tosiaan ole yksittäisten ihmisten hankalista tunteista.

Mä väitän, että puhutaan kasvavasta ilmastolapsettomuuden ilmiöstä, joka näkyy erityisesti nuorten aikuisten parissa ja erityisesti niissä länsimaisissa yhteiskunnissa, joissa ympäristö- ja ilmastokriisi jo näkyy kuolemia aiheuttavina helleaaltoina, aina vaan voimakkaampina hirmumyrskyinä, laajoina metsäpaloina ja vaikeina kuivuuskausina. Mitäs sanotte?

Kaisa Kosonen:

No, tuohon on helppo uskoa. Toi Australia-esimerkki on erityisen hyvä, koska sehän on, Australia on hirveän monella tavalla ilmastokriisin keskellä jo nyt. Se näkyy siellä, se tuntuu siellä. Se haisee, kun siellä maasto palaa. Siis siellä on kuitenkin tavallaan se, että on alueita, jotka on vähän niinku asumiskelvottomia, niin sehän on siellä jo aika lailla totta. Totta kai se on aina ollutkin, et siin on se maan keskiosa on lähtökohtasesti hirveen kuuma.

Mutta kun se yhdistyy siihen, että Australia on myös maa, jonka talous edelleen nojaa aika vahvasti fossiilienergiaan, kivihiilikaivoksiin ja maan poliittinen johto ei edelleenkään oo tätä myöntäny, et tää on kriisi ja ongelma ja sille pitää tehdä jotain. Niin semmosessa maassa, semmosessa ympäristössä jotenkin, jossa näkee asioitten romahtavan ympärillään, tietää et se on vasta alkua. Sitten on maan johdossa ihmiset jo pitkään ollu, jotka ei saa tehtyä sille mitään. Niin kyllä siellä ois varmaan mullakin ehkä saattanu päätökset olla vähän toiset ku täällä.

Et totta kai täällä Suomessa on kuitenkin sillä tavalla helpompi olla toiveikkaampi, ku tääl on ihmiset kuitenkin laajasti heränny asiaan, haluaa tehdä sille jotain. Haluaa olla se muutos maailmassa, joka me halutaan nähdä globaalisti. Niin varmaan sekin myös, että minkälaisessa ympäristössä ihmiset näit kysymyksiä pohtii, niin vaikuttaa ihan hirveesti. Mut sun kysymykseen, et onks tämmönen ilmiö olemassa, vahvistuuko. Aivan varmasti.

Outi Aaltonen:

Joo. Kyl mä näkisin, että täällä Suomessa ja ylipäätään näin pohjosessa, missä meillä näkyy aika vähän vielä sellasia konkreettisia ilmastonmuutoksen aiheuttamia isoja luonnonkatastrofeja esimerkiks. Et okei, meillä näkyy satunnaisia tällaisia äärimmäisiä sääilmiöitä ja muuta, mutta ne voidaan vielä selittää kuitenkin vaan sellasella sään normaalilla vaihtelulla. Mut sit mitä etelämmäks mennään, niin sit ne vaikutukset on tosi konkreettisia. Niin uskoisin kyllä, että sillä on erityisesti merkitystä. Ja sit Autralia on esimerkiks kauheen hyvä esimerkki siitä, et ku niillä on, ne on siis länsimaa, korkee elintaso ja muuta, niin sitten siellä se luopumisen määrä on ikään kuin suurempaa. On ollu jotain, jota menetetään.

Taneli Saari:

Australiasta viel niinku juuri tuosta maasta niin hyvä esimerkki on se, et kuuntelin tossa ennen vuodenvaihdetta sellast podcastii, missä just Australialainen psykiatri kertokin, miten ne on lähteneet jo toteuttaa siis kymmenen vuotta olivat muistaakseni vetäneet jo tämmösiä työpajoja siellä, mis käsitellään näitä tunteita. Et se on sit noussut kyllä siel jo aika paljon aikasemmin. Kun tätä samaa toimintaa ja sen laajuutta me kartotettiin Suomessa ja esimerkiks pohjoismaissa, niin me ollaan tultu vähän yllättäen tässä asias perässäkin.

Outi Aaltonen:

Kyllä. Siis iso osa ilmastopsykologeista ja ilmastopsykiatreista, tieteen alasta on nimenomaisesti Australiasta. Siellä sille on ollu eniten tarvetta selkeesti.

Kaisa Kosonen:

Se on super kiinnostavaa. Nyt ku kattoo myös vaikka jotenkin, et mitenkä jotkut vaikka IPCC eli tää kansainvälinen ilmastopaneeli, joka juurikin 2018 julkas tämän viimeisimmän raporttinsa, joka Suomessakin oli isosti silmiä avaava. Niin ku kattoo vaikka, että miten tän IPCC:n työhön osallistuneet australialaistutkijat puhuu, niin siinä näkee. Tai totta kai se ei koske kaikkia, mutta näkee sen, et siellä ei enää pysytä siinä niinku minä olen tiedemies, minä tutkin maailmaa tuolla ulkona ja kommentoin sitä jotenkin ulkoa päin, vaan ne puhuu tosi paljon siitä, että elän tätä todellisuutta itse. Näin näkyy tutkimuksessa ja tältä se tuntuu. Mä toivon, että se siellä myös täs lähivuosina, et jos me puhutaan tääl kolmen vuoden päästä, niin me puhutaan jo myös ihan erilaisesta Australiasta, koska ei se voi se järkyttävä ristiriita pysyä siellä enää kovin kauan tommosena, etteikö ihmiset oikeesti alkais vaatia muutosta.

Taneli Saari:

Tosi hyvä pointti. Ton ihan saman havainnon oon tehny. Lähinnä mun mielestä on ajan kysymys, milloin täällä tutkijat alkaa puhuu samallailla. Selittää mysö toisaalta sit sen kääntöpuolen, et miks meidän voi olla vähän vaikeempi tunnistaa näit juttui tai pitää niitä jotenkin semmosina uhkina. Vaikka tän nyt lapsettomuusteemankin suhteen, että koska vaikutukset eivät näy vielä niin vahvasti, niin se on myös ymmärrettävää.

Anton Vanha-Majamaa:

Tohon alkuperäseen kysymykseen niin mä juttelin ystävälle, joka oli pitkään vapaaehtoisesti lapseton miespuolinen ystävä, mutta sitten sai lapsen puolisonsa kanssa. Hän puhu siitä, miten hän oli jossain kohtaa ymmärtänyt sen, että yksilön tekemät tällaiset ratkaisut, liittyy ne sitten kulutukseen tai lasten saamiseen, niin ne on hyödyttömiä, jos ne ei linkity kollektiiviseen toimintaan.

Siinä mielessä, kun miettii tota ilmastolapsettomuutta, niin näen sen ennen kaikkea poliittisena tekona, potentiaalisesti tosi merkittävänä. Siitähän noi synnytyslakkolaisetkin on vaikka Guardianin haastattelussa puhuneet, että tavallaan että tässä ei vastusteta lasten hankkimista tai lasten saamista, vaan nimenomaan yritetään saada näkyvyyttä tälle hälyttävälle tilalle, jonka keskellä me ollaan. Siinä mielessä mä edelleen pidän sitä hirvittävänä yksilötragediana, jos ihminen jättää tai jos ihminen ei saa lapsia vaikka haluaisi ja siihen pystyisi. Mutta näen sen poliittisesti tosi merkittävänä tekona tällaisen synnytyslakkoajattelun.

Kaisa Kosonen:

Onhan se tavallaan radikaalein teko, mitä sä voit tehdä rauhanomaisen mielenosottamisen ja tämmösen kansalaistoiminnan nimissä. Et nälkälakkokin on semmonen, et kaikki tietää, et kyl se nyt lopulta syö. Ei niinku tavallaan suomalaisis oloissa kukaan sit vie sitä niin pitkälle että. Tai harva edes muissa oloissa. Ettäkö ois valmis menemään kuolemaan asti. Mut tää lapsettomuuspäätös, niin kaikki tietää, et sen voi pitää loppuelämän ja se on loppuelämään vaikuttava järkyttävän iso viesti ja teko ja näin.

Kyl mä kovasti nostan hattua ihmisille, jotka haluaa tämmösen viestin lähettää ja pystyy sen kanssa elämään. Mut kyl se pitää sillä tavalla tosiaan sit psykologisesti käsitellä, ettei tavallaan. Et tunnistaa sen itse kuitenkin sit omana valintanaan, ettei sitten levitä katkeruutta ympäriinsä, että minut pakotettiin tämmönen valinta tekemään, koska sitten se syö sen ihmisenkin sitten kuitenkin sisältä. Eikä sit välttämättä myöskään tavallaan poliittisesti lähetä semmosta viestiä, mitä hän ehkä alunperin teollaan halusi lähettää.

Outi Aaltonen:

Joo, kyllä toi selkeesti näky noissa eri artikkeleissa, joita luin. Just toi Antonin mainitsema, että selkeesti kyse on nimenomaisesti siitä, et halutaan painostaa poliitikkoja toimintaan sillä, että siihen tarvittais paljon massaa mukaan sit siihen vapaaehtoseen lapsettomuuteen tai lapsista kieltäytymiseen. Hankkimisesta tai yrittämisestä kieltäytymiseen, jotta sillä ois oikeesti merkitystä. Sen poliittisen päätöksenteon kannalta.

Mua jäi mietityttää toi, mitä Kaisakin puhuit aikasemmin siitä, että miten valtava tragedia se on yksilölle, jos on tosissaan sisäisesti se kokemus siitä, et kovasti haluaa lapsia, mut sitten ei pysty niitä sen takia, että pelkää tulevaisuutta, pelkää ilmastokriisin ja ympäristökriisin aiheuttamia seurauksia. Tai kokee, että ei oo moraalista oikeutta sit niihin lapsiin. Niin onhan se, se vaatii ehkä myös sit niiltä tunteiden käsittelyltä ja silt sellaselta psykososiaaliselta tuelta kyllä ihan uudenlaisia malleja. Erityisesti sen takia, et se lisääntymisikä on kuitenkin rajallinen, niin jos sit ne lisääntymiskykyiset vuodet menee siihen, että on ahdistuneena.

Mut on toki myös kyllä aika vaikee olla ahdistumatta lukiessaan niitä erilaisia ilmastotieteilijöiden skenaarioita siitä, että mitä lähivuosikymmeninä tulee tapahtuu. Mä yritin tossa, kun käsikirjoitin podcastia, niin yritin miettiä, että miten ihmeessä mä päättäisin tän sellaseen toivon elementtiin. Koska mul on vahvasti sellanen tunne, että toivoo me ennen kaikkee kuitenkin tarvitaan.

Lapset ja elämän jatkuvuuden käsitteleminen ilmastokriisin aikakaudella tuntuu aiheena super raskaalta. Kuuntelin tuntikausia ilmastopsykologien haastatteluja toivosta. Luin toivotutkijoiden artikkeleita, piinasin läheisiäni toivon käsitteestä ja mietin, että tähän on pakko löytyä joku yksiselitteinen vastaus. Toivo tuntuu usein typistyvän ajatukseen siitä, että asiat tulevat aina lopulta järjestymään parhain päin, kun vain odottaa. Näin ei kuitenkaan ole ilmasto- ja ympäristökriisin suhteen, vaan toivoa tulee löytää siitä huolimatta, että asiat eivät välttämättä järjesty parhain päin. Maailma tulee muuttumaan tavalla, jota emme vielä osaa kuvitella.

Lopulta löysin lohtua radikaalin toivon käsitteestä. Radikaali toivo edellyttää luopumista vanhoista arvoista ja identiteeteistä. Radikaali toivo edellyttää niiden asioiden syleilemistä, jotka ovat jääneet totutun taakse. Niiden tunteiden tuntemista, jotka on turrutettu. Avuttomuuden, tuskan, surun ja pelon. Kun kohtaat ja käsittelet persoonallisuutesi syövereissä majailevat tummat varjot, tulet luoneeksi jotain uutta ja radikaalia, eli toivoa.

Tässä kohtaa mä haluaisin kiittää kaikkia vieraita. Eli Kaisa Kosonen Greenpeacelta, kiitos.

Kaisa Kosonen:

Kiitos. Oli erittäin mielenkiintoista tulla tänne keskustelemaan.

Outi Aaltonen:

Anton Vanha-Majamaa, kiitos.

Anton Vanha-Majamaa:

Kiitos paljon.

Outi Aaltonen:

Ja Taneli Saari, kiitos.

Taneli Saari:

Kiitos.

Outi Aaltonen:

Minä olen Outi Aaltonen. Tämä oli Tunteicast.

[musiikkia]