NyytiCast #29: Some ja mielenterveys

Litterointimerkinnät

M: Milla
EN: Emmi Nuorgam
MK: Marina Koivu
EM: Erika Maksniemi

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[alkumusiikkia]

M: Moikka. Täällä on jälleen kerran sun podcast-hostina Milla. Tervetuloa kuuntelemaan Nyyti-castia. Mun vieraana tässä jaksossa olivat some-vaikuttaja Emmi Nuorgam, sosiaalisen median tutkija Erika Maksniemi ja bloggaaja Marina Koivu. Me puhutaan siitä, että minkälainen paikka some ylipäätään on ja minkälainen paikka some voi parhaimmillaan olla. Toisaalta sitten taas, että mikä siellä on negatiivista ja voi vaikuttaa mielenterveyteen. Tietenkin me puhutaan mun lempiaiheesta eli tunteista.

Vihapuhe on tosi tärkee keskustelu, kun puhutaan sosiaalisesta mediasta. Mutta sitä ei tässä jaksossa suuremmin käsitellä, koska siitä mä teen kaksi ihan pelkästään vihapuhetta käsittelevää jaksoa, jotka ilmestyy tammikuussa. Siellä esimerkiksi Emmi pääsee ääneen ja kertoo omista kokemuksistaan. Mutta tervetuloa mukaan ja toivottavasti tykkäätte jaksosta. Moi.

[kirjoituskoneen naputusta]

M: Eli moikka ja tervetuloa kuuntelemaan Nyyti-castia. Mun nimi on Milla ja täällä keskustelemassa mun kanssa tänään on…

EN: Emmi.

MK: Marina.

EM: Erika.

M: Tervetuloa kaikki. Tänään me keskustellaan sosiaalisesta mediasta ja mielenterveydestä. Puhutaan vaikka ensin siitä, että miten teidän omassa elämässä näkyy some? Minkälaisia somen käyttäjiä te ootte?

EN: No mun omassa elämässä some näkyy ihan päivittäin, ja aika isossa osassa. Mä teen paljon, mun työt liittyy sosiaaliseen mediaan ja erilaisiin ilmiöihin somessa. Ei niinkään ehkä… En tuota varsin paljon kaupallisia yhteistöitä eikä sillä tavalla liity someen. Mutta olen paljon erilaisten, esimerkiksi vihapuheeseen tai informaatiovaikuttamiseen liittyvien asioiden kanssa tekemisissä mun töissä. Käytän tottakai myös semmoisessa oman elämän arkistoinnissa ja omien ajatusten jakamisessa, ja ihmisten kanssa keskustelemisessa. Se somessa tapahtuva vuorovaikutus on tosi iso osa mun elämää. Monesti ehkä ajatellaan, tai usein kuulee ihmisten sanovan, että on se some ja sitten on se oikea elämä. Niin kyllä mä sanon että mun some on ihan mun oikeaa elämää. Valtaosa mun ihmissuhteista on jonkun somekanavan äärellä. Erityisesti tämmöisenä aikana se vielä korostuu. Niin pidän sitä kyllä ihan oikeana elämänä ja hyvin isona osana mun elämää.

M: Niin. Eli sitä ei voi oikein erottaa jotenkin omaksi lokerokseen.

EN: Ei, en ole kokenut tarpeelliseksi erottaa.

M: Niinpä.

EN: Mua on vain yksi ihminen, niin olen ajatellut että olisi hirveän kuluttavaa ja rankkaa yrittää olla vain osa itsestään jossain, ja toinen osa jossain muualla. Ihan kokonaisena, tai kokonaisen epätäydellisenä kokonaisena ihmisenä olen sekä livenä kohtaamisissa että sitten myös somessa.

M: Niinpä. Mites muut?

MK: Mä olen varmaan sitten ihan täysin vastakohta, koska mähän lähtökohtaisesti vihaan sosiaalista mediaa. Käytän sitä joka päivä, koska joudun sitä työkseni tekemään. Teen sitä työkseni, koska se on mulle intohimon asia. Mutta en siltikään, vastustan sitä henkilökohtaisen elämän kannalta. Se on aiheuttanut mulle aika paljon stressiä vuosien saatossa. Olen aika tiukasti rajannut sen, että mitä teen yrityksille on hyvin eri mitä annan itsestäni julki. Jos mun somea katsoo tällä hetkellä joku ihan muu, niin hän varmaan todennäköisesti katsoo että olen joko Pariisissa tai Madagaskarilla. Se nyt ei ole koronan takia moneen kuukauteen pitänyt paikkaansa. Aika pitkälti rajaan sinne vain reissuja tai tiettyjä kokemuksia, mutta pidän ystävät ja lähipiirin ja kaikki muut aika tiukasti erossa somesta. Mutta teen toisaalta aika monelle yritykselle töitä ja pyrin hyödyntämään heille kaiken sen potentiaalin, mitä some tarjoaa. Sitä kautta toki kun tekee yrityksille, niin kyllähän sitä kautta altistun näkemään kaikkea muuta. Sen takia tarvitsen aika paljon vapaa-ajalla täysin sometonta aikaa. En tiedä mitään parempaa kuin nyt kun olen lomalla, että pääsen sulkemaan puhelimet ja sähköpostit ja kaikki notification-äänet joka ikisestä palvelusta. Sitten saan elää aivan täysin pullossa.

[naurua]

M: Aivan.

EM: No tota, mun henkilökohtainen some on aika rajattu. Itse asiassa tätä podcastia varten ihan katsoin, että kuinka monta Instagram-seuraajaa mulla oli, niin noin sata. Ja sitten kävin vielä sen listan läpi, että ketäs nämä sata ovat täällä? Ja ne olivat kaikki, olen toivonutkin sellaisia ihmisiä, keille voisin vaikka soittaa. Että he ovat oikeasti mun elämässä. Sitten siellä on vielä muutamia jotka ovat vielä blokattu, siis että he eivät ihan kaikkea itse asiassa näekään. Mun oma henkilökohtainen some on rajattu tavallaan siihen, että pidän yhteyttä mun ystäviin. En haluaisi poistaa sitä missään nimessä, koska voin sillä tavalla olla yhteydessä mun ystäviin, jotka asuvat vaikka ulkomailla ja näen mitä heidän elämäänsä kuuluu. Se on ihan mahtava väline ylläpitää ihmissuhteita. Mutta sitten taas työn puolesta kun tutkin nuorten digitaalisen median käyttöä, sosiaalisen median käyttöä, mielenterveyttä, jaksamista ja kouluhyvinvointia, niin tarkastelen vähän eri perspektiivistä aina. Mutta en kyllä ajattele mitenkään, että some on kamala asia nuorille tai että se pilaa nuorten hyvinvoinnin. Vaan siis ehkä jopa päinvastoin monessa tapauksessa.

M: Jos mietin itseäni somettajana, niin mullakin on jotenkin ehkä samanlaisia keloja. Tai ehkä olen sitten vähän Emmin ja Marinan välimaasto. Kyllä mun mielestä joistain asioista on kivakin jakaa somessa, ja sieltä voi saada paljon aika hyvää palautetta itselleen. Jotenkin myöskin tavallaan saada tukea, että hei, en olekaan yksin tämän asian kanssa. Että olen ehkä vähän ujo jakamaan ihan hirveän henkilökohtaisia asioita, mutta kun sitä on tehnyt, niin on saanut aika paljon myönteistäkin palautetta sieltä. Mutta niin, ehkä olen aika semmonen myös kriittinen somen käyttäjä, että aika tarkkaan valitsen että mitä tilejä vaikka seuraan. Vaikka olisi tosi kiva tyyppi mutta sen some jotenkin ärsyttää mua ja tulee hirveät FOMO:t kun sillä on koko ajan niin hauskaa, niin kyllä olen yleensä sitten vain blokannut ne.

EN: Joo, mä teen ihan samaa. Tai blokkaan oikeastaan vain roskapostitilejä ja sellaisia ihmisiä, joiden käytös esimerkiksi yksityisviestien puolella johtaa siihen. Mutta kyllä ajattelen niin, että mulla on myös oikeus rajata sitä, tehdä siitä tilasta mulle turvallinen. Tehdä siitä mulle sellainen, että mulla säilyy hyvä mieli ja että se ei kohtuuttomasti ahdista tai kuormita. Tai että ei joudu jatkuvasti seuraamaan sellaista sisältöä, mistä tulee itselle jotain riittämättömyyden tunteita tai muita. Koska sitten ajattelen niin, että me olemme kuitenkin ihmisiä kaikki, lähes kaikki jotka siellä somessa on…

[naurahduksia]

EN: Lukuun ottamatta nyt kaiken maailman virtuaalitodellisuushahmoja ja roskaposti-botteja ja sen sellaista. Mutta valtaosa meistä on ihmisiä ja meillä on myös valta määritellä se, että millainen on se some, missä me ollaan. Millaisia ne kulttuurit siellä on ja minkälaisista asioista puhutaan. Voidaan jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea, tavallaan luoda sitä sellaista yhteisöllisyyttä.

M: Niinpä.

EN: Sen takia jotenkin ajattelen, että myös se rajaaminen ja sen oman hyvinvoinnin mielessä pitäminen on asia, mihin jokaisella somettajalla jossain mielessä olisi myös velvollisuus. Tai velvollisuus kuulostaa aina jotenkin vähän nihkeältä [naurahtaa] ja jotenkin niin kuin…

MK: Tai oikeus.

EN: Ankealta jutulta. Mutta oikeus, niin, rajata sitä. Eikä ole velvollisuutta seurata ketään semmoisia ihmisiä, jotka jatkuvasti aiheuttavat huonon mielen. Tai edes omia ystäviä tai perheenjäseniä. Musta olisi hyvä jos ihmiset ajattelisivat ehkä enemmän niin, että sen ajatus, tarkoitus on ehkä jotenkin tuoda elämään enemmän kuin viedä siitä. Ja ettei ole kenellekään somessa mitään velkaa.

EM: Mun mielestä aika lailla samat säännöt pätevät, on se sitten somessa tai jossain muussa ympäristössä, ihan tämmöisessä fyysisessä. Niin ihan yhtä laillahan me valitsemme ihmissuhteita ja läheisiä, kelle jaamme ja kenen kanssa haluamme vuorovaikuttaa. Niin miksei sitä saisi, miksei olisi oikeus tehdä sitä myös siellä –

M: Niin, myös somessa –

EM: -erilaisissa digitaalisissa palveluissa.

M: Niinpä.

EN: Niin. Ja tottakai onhan meillä elämässä semmoisia ihmisiä, joiden kanssa jotenkin pitää tulla toimeen [naurahtaa]. Olla tavallaan asiallisissa väleissä. Mutta hirveän usein tuntuu, että someen liittyy semmoinen ajatus, että jos joku seuraa mua, niin mulla on velvollisuus seurata häntä. Tai jos olen tavannut jonkun ihmisen, niin mulla on jotenkin velvollisuuksia sitä ihmistä kohtaan. Ihmiset myös vaativat itseltään tosi paljon, siltä vuorovaikutukselta ja niiltä tilanteilta joihin itsensä altistaa. Se on asia, mistä olen itse myös jonkun verran puhunut. Haluaisin, että ihmiset vielä jotenkin aktiivisemmin miettisivät sitä, miten voi tehdä siitä itselle paikan, että siellä voi voida hyvin. Eikä sitä tarvitse esimerkiksi vihata tai pitää pakollisena pahana. Mua nauratti se, että nyt kun olet lomalla, niin sulla ei ole notificationit päällä. Mä teen somessa valtaosan mun töistä, ja mulla ei ole ikinä notificationit päällä. En mä ajattele niin, että mikään siellä olisi niin tärkeää että se vaatisi mun tavallaan keskeytyksetöntä…

MK: Mäkään en siis omissa tileissä pidä. Mutta taas sitten kun teen töitä toisille yrityksille, huomattavasti helpompaa on se, että siihen puhelimeen ei tartu. Ja sehän mun mielestäni tässä onkin, että sitten kun opit hallitsemaan sitä somea, niin olet ihan fine. Mutta miten saada se nuorille, joilla tällä hetkellä kumminkin se seuraajien määrä on se tosi tärkeä asia. Koska niistä seuraajista tulee vähän se vanhan ajan vertaisryhmä, mihin sitten vertaat koko ajan että miten tässä mennään. Niin tavallaan, että sieltä lähtisi jo se some-kasvatus niin, että sun ei tarvitsisi arvottaa itseäsi minkään digitaalisen numeron perusteella.

M: Varmaan myöskin uusi sukupolvi kasvaa aika eri ympäristössä ja varmaan aika eri tavalla hahmottaa myöskin someympäristöjä, voisin kuvitella. Esimerkiksi siitä kun olen ollut ala-asteella 2000-luvun alussa, niin varmaan kouluissakin opetellaan somen käyttöä ihan eri tavalla. Ja vaikka joku kouluryhmän Whatsapp voi olla aika kiinteästikin läsnä ehkä luokan arjessa. Tai mitä sä mietit, Erika?

EM: No tuota, itse asiassa jonkun verran näyttöä on siitä kun puhutaan tämmösistä diginatiiveista. Niin jossain vaiheessa oli 2000-luvun alussa käsitys, että nämä jotka ovat syntyneet diginatiiveina niin sanotusti, että he ovat jotenkin oppineet nämä taidot jo ennen syntymäänsä.

[naurua]

EM: Mikä on tavallaan ihan absurdia. Tottakai he oppivat paljon enemmän kun he ovat paljon enemmän vuorovaikutuksessa kaikkien teknologisten laitteiden kanssa ja näin. Mutta on huomattu kuitenkin, että esimerkiksi koulussa jotkin digitaaliset taidot lapsilla ja nuorilla onkin yllättävän huonot, koska niitä ei ole ikinä opetettu. Että tavallaan ei voi vain olettaa, että oppii kaiken, oppii vaikka tämmöistä digitaalista itsesäätelyä. Tai puhutaan digitaalisesta hyvinvoinnista, että oppisi jotenkin tällaisia taitoja automaattisesti. Toiset saattavat oppia vähän paremmin, toiset eivät. Mutta kyllä niitä pitäisi opettaa ja tuoda esiin jo tosi nuoresta asti, ettei sitten mitkään… nämä notifikaatiot vaikka uuvuta, tai tule stressin tunnetta tai väsymystä. Varsinkin tämmöiset oppimiseen liittyvät digitaaliset taidot monesti ovat paljon heikompia. Että on tosi helppoa oppia käyttämään somea, mutta jos puhutaan vaikka Excelin käytöstä tai tekstinkäsittelystä tai tällaisesta, niin ei sellaisia taitoja vain opi. Että kyllähän niitä pitäisi, ihan niitäkin taitoja kehittää.

M: Mites tuota, jos mietitte omaa somen käyttöä. Niin minkälaisia tunteita teissä herää? Minkälaisia tunteita some nostaa teissä esiin?

[naurua]

EM: Mitäs tässä, niin –

MK: Se riippuu aiheesta.

EM: Joo.

M: Niin.

MK: Tai se on silleen, kissavideot, jes.

EN: Kissavideot eivät herätä mussa mitään –

[naurua] [päällekkäistä puhetta]

EN: Eikä muutkaan eläinvideot eikä vauvavideot [naurahtaa]… Eikä mitkään muut tämmöset –

MK: Joo, vauvavideot ei mussakaan. Mutta kissavideot herättävät positiivisia tunteita. Mutta esimerkiksi olen katsonut just edeltävän ammatin, toimittajana silloin ollessa, paljon esimerkiksi aikakauslehtiä ja niiden digitaaliversioita. Niin se semmoinen ärsytys, mikä tulee edelleenkin. Ei tarvitse mennä edes hirveän pitkälle Suomen rajojen ulkopuolelle katsomaan muotijulkaisuja, miten kapeakatseista naiskuvaa siellä tulee. Siellä ollaan yhden väristä ja yhdestä muotista. Niin siinä huomaan, että ärsyynnyn ihan hirveästi, koska meitä on kumminkin niin paljon erilaisia. Niin minulle tulee aina mieleen, että ihanko oikeasti ollaan siinä maailmassa, että näytetään edelleen hyvin kapeakatseisesti minkälainen on kaunis nainen ja kelle myydään ja mitä myydään.

M: Niin. Ehkä, tai koen että mun somessa esimerkiksi on tosi paljon erinäköisiä ja erilaisia ihmisiä. Että ehkä se liittyy taas siihen kysymykseen, että mitä sinne someen valikoi. Voin kuvitella, että monella ihmisellä siellä on just tosi tietynlaisia tai vaikka some-julkkiksia, jotka sopivat just tosi hyvin kauneusihanteeseen.

EN: Joo. Olen ihan samaa mieltä siitä, että vaatii somen käyttäjältä aika paljon vaivannäköä, että pystyy kuratoimaan omasta sisällöstä sen näköisen, että se ei vain edusta yhtä tiettyä normia. Sekä ulkonäköön liittyen, mutta kehoon ja ihonväriin liittyen, ja siihen sosiaaliseen asemaan ja kaikkeen statukseen ja muuhun liittyen. Kyllä olen nähnyt tosi paljon vaivaa sen eteen, että seuraan eri teemoihin liittyviä aktivisteja. Esimerkiksi kehopositiivisuuteen, läskiaktivismiin tai mielenterveyteen liittyviä, tai eri ihmisoikeuksiin, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä BIPOC-ihmisiä. Siis mustia, alkuperäiskansoihin kuuluvia, ruskeita ihmisiä. Että se mun some tällä hetkellä on jotenkin todella… siis monella tapaa värikäs, enkä puhu nyt pelkästään vain ihonväristä. Mutta kyllähän se vaatii tosi paljon itseltä aktiivisuutta. Jos käyttää somea vain sillä perusteella että mitä mulle tarjotaan automaattisesti, niin sittenhän se vääristää tosi paljon myös sitä kuvaa, että minkälainen meidän yhteiskunta ylipäänsä on.

EM: Niin. Varmaan hyvä muistaa, että kaikkien some on aina sen käyttäjän näköinen. Nostit jossain vaiheessa ne algoritmit esiin, niin se some-kupla ei ole mikään huuhaa-juttu, vaan se on ihan todellinen. Mun some näyttää ihan varmasti tosi erilaiselta. Ja se ei ole mikään pysyvä, vaan munkin some-kupla ikään kuin koko ajan kehittyy sen myötä, että miten mun elämäni kehittyy. Että yhtäkkiä kun nyt joku odottaa lasta, niin yhtäkkiä siellä on kaikki maailman äitiys- ja vauvajutut [naurahtaa], mitä ei ole ennemmin kuullukaan. Yhtäkkiä ne on tässä puolen vuoden aikana ilmestyneet sinne. Silleen ahaa, okei, nyt joku tietää että täällä odotetaan lasta.

EN: Joo, siis mun sisko on raskaana ja olen huomannut tämän saman ilmiön mun somessa –

EM: Joo [nauraa] –

EN: -että mulle tulee kaikki maailman raskaana olevat influencerit ja vauvatuotteet ja lastentarvikefirmat –

EM: Mikä on ihan kummallista –

EN: -ja se on, kyllä. Joo.

EM: Mutta sitten taas tuohon, kun nostit ne tunteet esiin, niin siinäkin some-alustojakin on monia erilaisia. Mulla ainakin Instagram on tosi, siellä on mun ystäviä vain. Niin se herättää mussa monesti vain hyviä tunteita. Tai semmosia miellyttäviä tunteita, koska ne ovat mun ystävieni kuulumisia. Mielellään seuraan niitä ja jos seuraan jotain muita tilejä kuin mun ystäviä, niin ne ovat jotain tarkkaan valittuja. Joku kokkausblogi, koska tykkään ruoanlaitosta. Ei siitä nyt huono fiilis tule. Mutta sitten joku Twitter alustana on hyvin erilainen. Facebook on vähän erilainen. Että vähän sitten… Ne herättävät tosi eril-, tai vaikka keskustelupalstat taas on ihan oma kategoriansa.

M: Joo, tottakai.

EM: Että vähän riippuen.

M: Niin.

EM: Hyvin erilaisia tunteita kyllä voi nousta.

EN: Joo, mä tunnistan tuon kanssa, että vähän kanavasta riippuen. Mun pääkanava on siis Instagram, ja mulla ehkä päällimmäisenä Instagramiin liittyvät tunteet on tosi positiivisia. Yhteenkuuluvuuden tunnetta ja jotenkin semmosta hyväksyntää ja arvostusta. Tosi paljon positiivisia asioita, kehuja ja empatiaa, mitä mun mielestä somessa ylipäänsä pitäisi tosi paljon enemmän olla. Mutta sitten jos mietitään jotakin Tinderiä, niin sehän herättää usein ajatuksia siitä, että en ole riittävän kaunis enkä ole riittävän kiinnostava. En ole riittävän hyvännäköinen enkä matkusta riittävästi, enkä kiipeile riittävästi –

[naurahduksia]

EN: -enkä kaikkia… Että tavallaan, olenko tänne, olenko ihmisenä kiinnostava? Haluaako kukaan tutustua ja mitä musta ajatellaan? Onko tää kuva hyvä? Huomaan tosi usein, kun esimerkiksi puhuu Tinderistä ihmisten kanssa, niin se alkaa… Jos siihen ei kiinnitä huomiota, se alkaa tosi paljon määrittelemään sitä, miten me esimerkiksi itseämme kuvaamme. Minkälaisia kuvia me otetaan ja miten me niitä käsitellään. Jotenkin yritetään tosi paljon sopia siihen maailmaan ja siihen visuaaliseen ympäristöön, mikä siellä on. Sitten taas Twitter, minkä Erika mainitsit, niin sehän on tosi jotenkin ristiriitainen paikka. Että olen myös tosi aktiivisesti Twitterissä mukana, tietysti töihin liittyen mutta myös yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyen. Tai keskustelu on itse asiassa Twitterissä väärä sana, koska en enää käy siellä keskustelua. Olen todennut että se ei ole hedelmällistä ja kannattavaa ajankäyttöä. Valtaosa vihaviesteistä tai sellaisesta mun ulkonäön arvostelusta tai mun ajatusten arvostelusta tai muusta, niin se tulee Twitterissä. Jolloin siihen liittyy aika paljon negatiivisia tunteita ja sitä sellaista kelpaamattomuutta. Twitter usein saa ihmisen tuntemaan olonsa ehkä vähän tyhmäksi. Se perustuu kanavana tosi paljon siihen, että yritetään nolata toisia ihmisiä. Kun on rajoitettu merkkimäärä, semmoinen nokkeluus korostuu, että kuka pystyy nopeimmin ja näpsäkimmin sanomaan jotain. Tai kommentoimaan tai tarttumaan.

(?): (-) [21:49] suoriks –

EN: Niin, joo. Ja sitten kun yritän jotenkin ajatella, että jotta meidän yhteiskunta olisi kivempi kaikille, niin olisi hyvä kun emme aina yrittäisi tulkita kaikkia asioita pahimman mahdollisen skenaarion mukaan. Että meidän ensimmäinen reaktio ei olisi aina se, että nyt tässä on haettu varmasti tätä tai tää tarkoittaa tätä, ja aina ajateltaisiin, että mikä on se pahin juttu. Se korostuu Twitterissä tosi paljon. Musta hyvä esimerkki oli tällä viikolla Kokoomusnaisten kahvimuki. Heillä oli kestokahvikuppi, jossa oli Kokoomusnaisten logo ja siinä oli teksti, että enää emme keitä kahvia. Sillä viitattiin siis siihen, että Kokoomuksella ei ole ollut naispuheenjohtajaa koskaan. Perinteisesti puolueen sisäisessä hierarkiassa naiset eivät ole edenneet samalla tavalla, vaan ovat olleet kahvinkeittäjiä. Sitten Twitterissä tämä tulkittiin niin, että Kokoomusnaiset eivät arvosta kahvila- ja ravintolatyöntekijöitä. Että he eivät pidä –

[naurua]

EN: -kahvinkeittämistä tärkeänä, ja että he haluavat osoittaa olevansa parempia. Tähän liittyen just mietin sitä, että vitsi kun me ei aina tulkittaisi asioita sen kautta, mikä on se pahin mahdollinen skenaario. Vaan että sen voi nähdä niin monella tavalla. Onko tämä voimaannuttava ja yhteisölle itselleen tehty ja tämmöinen muistutus siitä, että hei, meidänkin tekemisellä ja mielipiteillä on väliä.

[samanhenkisiä hymähdyksiä]

EN: Vai halutaanko me tulkita se heti ensimmäisenä niin, että tässä nyt varmaan halutaan sanoa, että yksi kokonainen toimiala –

[naurahduksia]

EN: -tai kokonaiset ammatit on arvottomia.

M: Niin.

EM: Se ois ihanaa, jos ihmisillä olisi taito, että se ensimmäinen ajatus, niin mieti vielä toinenkin ajatus siihen päälle –

[naurua]

EM: -että voisiko tässä olla toinenkin selitys tälle asialle.

M: Niin, kyllä.

MK: Tai kysy.

M: Niin.

MK: Niin kuin normaalissa elämässä, jos joku sanoo sulle kommentin joka sun mielestä on loukkaava. Niin sähän kysyt siltä ihmiseltä että anteeks, tarkoititko tätä näin?

EM: Niin. Jolloin yleensä selviää että ei välttämättä tarkoittanut, vaan –

[naurua]

MK: Että toinen saattoi vain ilmaista asian tökerösti.

EN: Joo, mutta tämmöisiä, tai tämä on jotenkin ihan oma kommentoinnin lajinsa. Juuri eilen viimeksi sain viestin Instagramissa, että voisitko joskus puhua jostain muustakin kuin itsestäsi tai en jaksa enää kuunnella. Sitten olin silleen, että tavallaan olen helpottunut, koska olen ajatellut että mun Insta on niin paatoksellista yhteiskunnallista ränttiä koko ajan, kukaan ei jaksa kuunnella. Mutta ilmeisesti puhunkin koko ajan vain itsestäni. Sitten olin silleen, että miksi… Että eikö vain voi lähteä sitten pois? Jos tuntuu siltä, että en halua kuunnella tämän ihmisen juttuja, niin ei siitä tarvitse antaa mitenkään erityisesti palautetta. Vaan sitten voi siirtyä seuraavaan ja lopettaa seuraamisen. Tehdä siitä somestaan just semmoista kivempaa paikkaa, mistä äsken puhuttiin. Että jotenkin ihan aina ihmiset ei myöskään hahmota sitä, että kun he kommentoivat jollekin, että se on myös ihan ihminen. Ja se, että minä olen siellä, teen Insta Storyja tai muuta, että ensinnäkään en ole mikään jukeboksi jolta voi tilata ihan mitä tahansa mitä haluaa. [naurahtaa] Että voisitko käsitellä tätä aihetta ja tätä aihetta. Sitten toisekseen se, että ei ole kellään mikään velvollisuus seurata mua. Jos en ole kiinnostava, niin voi mennä. Jatkaa matkaa.

[naurahduksia]

EM: Toi on mun mielestä jännä piirre ihmisissä, ja tavallaan jännä ilmiö. Sitä ajattelisi järjellään että, no mikset sitten vain unfollow ja siirry seuraavaan? Seuraa semmoisia ihmisiä, jotka sua miellyttää. Mutta ihmisillä on joku hirveä tarve seurata niitä ihmisiä, jotka vähän niitä ärsyttää –

[naurua ja myötäilyä]

EM: -tai jostain kutkuttaa. Ja luetaan just sellasia uutisia, mitkä vähän ärsyttää yleensä. Että voidaan jotenkin olla närkästyneitä.

MK: Ja erityisesti niiden kohdalla, jotka ovat olleet julkisuudessa vähän enemmän. Ajatellaan, että niitä koskee eri säännöt, käyttäytymissäännöt, kuin tavallisia ihmisiä. Tavallaan sen vanhan ajan, mitä aina käytetään, että no, itsepähän oot siihen julkisuuteen mennyt. Niin otapahan nyt vastaan kaikki, sulla ei ole oikeutta valittaa koska olet itse siihen asemaan halunnut. Se on musta aina ollut jotenkin, aijaa, eli näille ihmisille ei vois olla kiltti ja mukava niin kuin vieressä istuvalle –

EM: Heitä voi kohdella jotenkin eri tavalla.

[myötäilyä]

MK: Joo. Se on musta jotenkin tosi järkyttävää.

EN: Useinhan esimerkiksi jos puhutaan nettivihasta tai muusta, niin tarjotaan ratkaisuksi sitä, että no, kasvata paksumpi nahka. Tai että ole välittämättä. Hirveän harvoin me puhutaan siitä, että itse asiassa ei mun tarvitse kasvattaa paksumpaa nahkaa, vaan itse asiassa niiden ihmisten pitäis olla hiljaa. Että se ei ole –

(?): (–) [26:39, päällekkäistä puhetta] –

EN: Niin, nimenomaan. Me hirveän mielellään vieritetään vastuu siitä reaktiosta sille ihmiselle, joka joutuu negatiivisen kommentoinnin kohteeksi esimerkiksi. Että no, älä sinä välitä siitä. Sen sijaan, että tarttuisimme siihen, että miksi joku ihminen ylipäänsä lähettää sellaisia viestejä. Minkä takia meillä on semmoinen kulttuuri jossa halutaan saada ihmisille paha mieli? Tai että mitä me voisimme sille tehdä? Ratkaisu ei ole se, että joku muu kasvattaa paksumman nahan, vaan ratkaisu on se, että itse asiassa se ihminen joka sitä vihaansa siellä levittää, lopettaa sen. Ja käyttää sen ajan sitten johonkin muuhun.

M: Niin. Eli tämä on vähän niin kuin sama ilmiö, kun monesti käy niin että vaikka koulukiusattu vaihtaa koulua. Miksi kiusaajat eivät vaihda koulua? Ikään kuin sama logiikka.

[myötäilyä]

EM: Mutta toki jos esimerkiksi lapset tai nuoret, jos aikuiset näkevät huonoa kohtelua vaikka koulussa, että joku lapsi puhuu törkeästi toiselle lapselle. Niin kyllähän aina puututaan siihen, joka puhuu törkeästi, että hei, käyttäydypä paremmin. Että noin ei sanota toiselle. Näetkö, tulee paha mieli. Niin täähän on ihan päinvastainen somessa tavallaan se reaktio, että no, älä välitä. Harvemmin sanotaan sitten ehkä lapselle, että no, älä välitä. Toi nyt aina on tommonen.

[naurua ja myötäilyä]

M: Niin, niinpä.

EN: Joo, joo. Ja jotenkin musta olisi, lapsiahan kasvatetaan tosi paljon empaattisemmiksi kuin mitä me aikuiset ollaan. Se mua kiinnostaa tosi paljon, että missä vaiheessa tapahtuu semmoinen… joku naksahdus päässä. Jos tähän saakka on aina sanottu, aikuiset sanovat että ei saa kiusata ja pitää puhua kunnioittavasti ja ottaa toiset ihmiset huomioon. Niin missä vaiheessa tapahtuu se, että aikuisten ei itsensä enää tarvitse tehdä niin? Tai missä vaiheessa sitten se… Koska sen empatian saa lopettaa?

M: Niinpä.

EM: Niin, ei se mikään ihme ole jos meidän nuorista kasvaa vähemmän empaattisia, kun he koko ajan seuraavat tämmöistä vihapuhetta sosiaalisen median välityksellä. Kyllähän se tottakai vaikuttaa.

MK: Tähän päästään taas niihin algoritmeihin, jotka tarjoaa sulle niitä asioita joko hyvässä tai pahassa. Että ne mitkä sua inspiroi tai mitkä ärsyttää. Koska siellähän koko ajan mittarit käy, paljon sä vietät aikaa, kuinka paljon sun silmät kiinnittyy, kuinka pitkäks aikaa mihinkin teksteihin. Niin sitähän sä saat. Mä suosittelen aina kaikille, että ennen kuin lähtee käyttämään somea kunnolla, niin lukee muutaman kriittisen teoksen tai katsoo dokkarin. Niitä alkaa Netflixkin olla pullollaan, esimerkiksi tuo Social Dilemma. Suosittelen lämpimästi katsomaan sitä, että miten algoritmit toimii. Ja myöskin lukemaan Kymmenen syytä tuhota some-tilit, selkokielellä Jaron Lanierin kirja. Se aika hyvin osoittaa, miten meistä tulee niitä ihmishirviöitä esiin, mitä some saa meidät tekemään. Ei tarvitse mennä niinkään kriittisiin kuin esimerkiksi noihin erilaisiin kansanmurhiin, jotka ovat lähteneet käyntiin Facebookin tarjoamien algoritmien mukaan, että miten yhtäkkiä yhtä vähemmistöä ruvetaan kiusaamaan valtiotasolla. Ei välttämättä edes niin syvälliselle tarvitse mennä. Mutta ihan jokapäiväiseen sellaiseen, että mikä sua ärsyttää, niin sitä se tarjoaa sulle enemmän ja enemmän. Sitten sulle muodostuu se tietty some-kupla, ja rupeat vihaamaan enemmän ja enemmän. Sitten rupeat käyttäytymäänkin myöskin sen mukaisesti. Se on musta aina, se on tosi pelottavaa.

EM: Ja varmaan ihminen luulee, että tavallaan siitä tulee normaali. Kun sä näet vaikka muiden ihmisten kommentointia, niin siitä tulee siinä sun sosiaalisessa ympäristössä normaali –

MK: Kaikki ajattelee näin.

EM: Niin niin. Normaali ikään kuin tapa kommunikoida, jolloin se muuttaa myös sun tapaa kommunikoida välttämättömästi. Että jotenkin ihmiset eivät ole hirveän tietoisia, musta tuntuu, että se mitä näet ei ole koko todellisuus. Että siellä on tosi paljon kaikkea muuta, mitä et vain näe ja mistä et ole tietoinen.

EN: Kyllä. Ja tavallaan jotenkin kaipaisin myös sen algoritmikeskustelun rinnalle keskustelua siitä, että mikä johtaa siihen, että me etsitään tavallaan verkosta esimerkiksi niitä ainoita yhteisöjä, jossa me saadaan semmoisia tunteita kuin arvostuksesta tai kunnioituksesta tai yhteenkuuluvuudesta. Että tavallaan kyllä se liittyy myös isoihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Ja siihen, että miten ihmiset ovat yhteiskunnassa mukana ja miten toiveikkaasti ylipäänsä pystyy suhtautumaan tulevaisuuteen tai siihen omaan rooliinsa jonkun yhteisön jäsenenä. Että jotenkin ajattelen niin, että ne algoritmit ovat tietyllä tapaa siellä sen jonkun jäävuoren huipulla. Mutta siellä on paljon asioita ja sosiaalisia ongelmia, joihin meidän pitäisi myös keksiä tosi kipeästi niitä ratkaisuja.

M: Niin. Ehkä, joo. Siis tämä pointti, tämä kriittinen pointti algoritmeistä, niin voitaisiin puhua tavallaan vähän tämän vastapuolesta. Eli siitä somen voimasta. Mä jotenkin viime päivinä just törmäsin tähän #proudboys, oletteko te törmänneet tähän? Se on siis, Proud Boys on Jenkeissä toimiva tämmöinen äärioikeistolainen ryhmä, jotka korostavat aika paljon maskuliinisuutta ja väkivaltaa ja tämän tyyppisiä arvoja. Niin nyt sitä hashtagia #proudboys oli alkanut käyttämään siis seksuaalivähemmistöt. Siellä on kuvia miehistä, jotka ovat parisuhteessa ja miehistä, joilla on perhe. He ovat käyttäneet sitten, että me olemme Proud Boys. Niin tavallaan myöskin tätä puolta tapahtuu somessa, ja mun mielestä se on aina jotenkin hirveän ihana huomata myös se somen voima. Että miten asioita voidaan myös somessa kääntää päälaelleen.

EN: Joo, joo. Ja siis onhan meillä paljon semmoisia ihmisiä, jotka kuuluvat esimerkiksi oikeastaan mihin tahansa vähemmistöön. Musta on ihan hirveää se, että on olemassa organisaatioita tai muita, jotka suhtautuvat someen jotenkin tosi ylimielisesti ja ylenkatsovasti. Ja siihen, että siellä solmitut ihmissuhteet eivät ole oikeita, tai että ne eivät ole yhtä merkityksellisiä, kuin muuten. Jos mietin mun omaa identiteettiä esimerkiksi kaupungissa asuvana saamelaisena, niin ilman sosiaalista mediaa se olisi tosi paljon vielä pirstaleisempi ja rikkonaisempi. Mulle olisi tosi vaikeaa löytää sellaisia ihmisiä, keiden kanssa pystyn jakamaan niitä mun tunteita ja mun kokemuksia, ja käymään sitä omaa identiteettityötä. En ole lainkaan siis ainoa, vaan on hirveä määrä ihmisiä kenelle nimenomaan se some tarjoaa paikan niin, että voi tuntea olevansa hyväksytty ja arvostettu. Just tämmöiset erilaiset kampanjat ja tavallaan takeoverit ovat hirveän hyvä esimerkki siitä, että vaikka viikoittain saan tappouhkauksia, mulla ei ole yhtään ainutta viikkoa mun elämässä etten saisi. Tai että mua ei huoriteltaisi tai uhattaisi raiskata tai mitä tahansa muuta. Niin silti ajattelen, että olen edelleen saamapuolella somen kanssa. Silti ajattelen niin, että se pystyy mahdollistamaan meille tosi paljon hyviä ja positiivisia asioita, ja se pystyy tuomaan meidän elämään iloa. Koska jotenkin ajattelen niin, että se on… että me olemme siellä kaikki ihmisiä ja me olemme inhimillisiä olentoja. Meidän on mahdollista tehdä siitä vielä kivempi paikka kaikille.

EM: Ja eiväthän ihmiset käyttäisi sosiaalista mediaa jos se olisi vain inhottava paikka. [naurahtaa] [myötäilyä]

EM: Silleen, että sehän on absurdi ajatus, että… Kyllähän me nyt lähtökohtaisesti aina hakeudutaan parempaa päin.

MK: Ja on siis ollut, jos mietitään… Kun on etsitty elinluovuttajaa tai kadonneita ihmisiä, niin onhan some siis auttanut näissä asioissa aika paljon. Löytämään esimerkiksi just perheenjäseniä, jotka ovat vuosien saatossa kadonneet syystä tai toisesta, tai sitten… On se sitten minkä tahansa, lääketieteelliseen syyhyn tarvitaan apuja, niin somen kautta pystytään myös keräämään rahaa katastrofien uhreille ja paljon paremmin tavoittamaan ihmisiä kuin ennen. Että on hyviä toki puolia. Mutta se mikä mua aina huolestuttaa on se, että kuinka paljon nämä tavallaan hyvät asiat saavat näkyvyyttä. Koska siitä on aika paljon puhuttu tässä, esimerkiksi Facebookin kohdalla, että mitä näet siinä sun feedissä, kuinka paljon sieltä nousee mainokset versus se tiettyjen ihmisten sisältö. Kuka sitä hallitsee ja kuinka paljon? Kuinka paljon suppeampi sun kuva on, koska joku muu säännöstelee sitä, mitä sun silmille tulee? Se on musta väärin.

M: Niin, eli some vaatii jonkinlaista kriittisyyttä kuitenkin, mitä kaikilla ei ehkä ole lähtökohtaisesti.

EN: Ehkä ylipäänsä mediakriittisyyttä ja semmoista medialukutaitoa.

[myötäilyä]

EN: Olen tehnyt kirjastojen kanssa esimerkiksi kehitysprojekteja, joissa on mietitty sitä, että mitä kirjastojen digiopastus esimerkiksi on, kun kansalaistaitojen opastaminen on kirjastojen yksi tehtävä. Hirveän usein se keskittyy nimenomaan siihen, että opetellaan käyttämään esimerkiksi verkkopankkia, mitä pankit eivät itse tee, vaan ulkoistavat sen kirjastoille tehtäväksi. He auttavat Kelan kanssa tai tällaista, ihan siihen tekniikkaan ja sen niiden tiettyjen palveluiden käyttämiseen. Mutta olemme nyt nimenomaan kehittäneet sitä, mitä se sisällöllinen osaaminen on, mitä kirjastoissa pitäisi pystyä ihmisille kouluttamaan. Nimenomaan erilaisia informaatiovaikuttamisen keinoja tunnistamaan. Koronatilannehan on ollut nyt hirveän herkullinen siinä mielessä, että siitä on liikkeellä ihan valtavasti oikeaa tietoa, mutta siitä on myös valtavasti harhaanjohtavaa ja väärää tietoa. Että miten näitä kaikkia pystyisi tunnistamaan.

Mutta piti sanoa vielä siitä Proud Boys -kamppiksesta tai ilmiöstä. En usko että ilman somea ja jossain määrin yhteiskunnallisen, aktiivisen keskustelun heräämistä tai mahdollistamista, niin meillä ei olisi tasa-arvoinen avioliittolaki välttämättä ollut niin montaa vuotta voimassa kuin mitä se on nyt ollut. Se on lähtenyt kansalaisliikkeestä, tai nyt on kansalaisaloite niin kuin aborttioikeuden uudistamisesta. Tai emme puhuisi niin paljon ilmastoaktivismista tai ilmastonmuutoksesta, tai yrittäisi löytää ratkaisuja ja tapoja toimia, jos meillä ei olisi somea. Että kyllä ajattelen niin, että jos edelleen eläisimme maailmassa, jossa joku iso mediatalo esimerkiksi määrittelee meidän puolesta että mistä nyt puhutaan, niin sama tilanne se silloin edelleen olisi. Nyt ehkä ne some-alustat omistaa isot korporaatiot, mutta kyllähän mediatalotkin jonkun omistuksessa on. Kyllähän aina ovat olleet ne ihmiset, jotka ovat päättäneet mitä uutisia näemme ja mistä näkökulmasta. Niin nyt kun meillä on sosiaalinen media, nyt meillä oikeastaan kuka tahansa voi teoriassa aloittaa keskustelun. Uskon, että se lisää myös meidän yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa vaikuttamiseen liittyvissä asioissa.

MK: Mutta se vaatii just sen, että itse tiedät kuka sua säätelee ja kuka sulle tarjoaa mitä. Eli vaatii sen, mitä sanoit jo heti aluksi. Järjettömästi pitää tehdä töitä sen oman aktiivisuuden eteen, että putsaat ja katsot, että mitä katselet. Minkälainen ihminen olet, mitkä sun arvot ovat, ja katsoa sen mukaan.

M: Niin.

EM: Mutta emme tiedä sitä, mitä me emme tiedä. Tavallaan, että emme ole tietoisia siitä tiedosta, joka ei meitä tavoita. Silloinhan meidän todellisuutemme muokkautuu sen tiedon varassa, mistä me saamme kiinni.

M: Kyllä.

EN: Ja ollaanhan me tavallaan aika lintukodossa kuitenkin Suomessa, siinä mielessä että meillä ei ole valtiollisia trollitehtaita, joissa meihin miljoonilla euroilla yritetään joka vuosi vaikuttaa. Tavallaan elämme täällä sellaisessa mukavassa kuplassa, mutta en tiedä miten kauan elämme, ja ettei siihenkään kauheasti voi tuudittautua.

M: Niinpä, niin. Eli some paikkana on aika tämmöinen kaksijakoinen paikka. Toisaalta on vihapuhe ja some-kuplat, jotka saattavat ehkä lisätä eriarvioisuutta ja polarisoitunutta puhetta. Toisaalta sitten on tämä myönteinen puoli siinä, että ilmiöt ja vähemmistöt saavat enemmän tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa, mitä ei ole ennen ehkä saatu. Ja myöskin kaikki kehopositiivisuus ja kaikki tämän tyyppinen on noussut ehkä sitä kautta. Että kun mäkin mietin somea, on ehkä hirveän vaikea hahmottaa miten siitä oikeasti ajattelisi? Musta siinä on tosi voimakkaasti kaikkia näitä puolia läsnä.

EM: Onhan se mun mielestäni, tavallaan niin kuin sanoit, että olet saamapuolella. Että some tuo paljon enemmän hyvää. Jos ajattelee, että Suomi on vähän tämmöinen lintukoto ja olemme hyvin harvaan asuttu maa, tuolla on pieniä kyläyhteisöjä, missä on nuoria. Saattaa olla yksi nuori joka kokee, että en kuulu tähän yhteisöön. Että mulla on jotenkin ihan eri intressit ja tunne tästä elämästä, kuin tällä mun viidensadan ihmisen kyläyhteisöllä. Niin se some saattaa saada aikaan yhteisöllisyyden tunnetta, että hän löytää sitä kautta ihmisiä joihin samaistua. Esimerkiksi sinä saamelaisena, joka asut kaupungissa, niin silti voi kuulua yhteisöön olematta ikään kuin fyysisesti siinä yhteisössä.

EN: Kyllä.

EM: Niin kyllähän siinä on ihan hirveä voima jo ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

M: Miten tuota, Erika, olet tutkinut somea jonkun verran. Miten somen ja mielenterveyden yhteys, onko se tieteellisesti jotenkin todistettu? Mitä siitä on oikeastaan tutkittu?

EM: No sitä on nyt tutkittu ehkä parikymmentä vuotta, ihan maksimissaan. Se lähti vähän semmoisesta moraalisesta paniikista just, että some tuhoaa meidän nuoret [naurahtaa]. Ja digitaalinen pelaaminen on pahinta ikinä, mitä voi tehdä. Kunnes ehkä havahduttiin siihen todellisuuteen, että okei, on tässä ehkä jotain hyviäkin puolia. Just tää sosiaalisuus ja yhteisöihin kuuluminen ja uusien ystävyyssuhteiden luominen, ja jo olemassa olevien ylläpitäminen. Eikä digitaalinen pelaaminen olekaan nyt maailman pahin asia, vaan se voi kehittää sussa taitoja, mitkä ovat itse asiassa tosi hyviä juttuja. Mutta tutkimus tulee tosi jäljessä. Se on vähän kuin liikkuva juna [naurahtaa], mitä yritetään koko ajan saada kiinni, mutta ei saada. Tällä hetkellä ehkä ollaan päästy konsensukseen, että sosiaalinen media tai digitaalisen median käyttäminen nuorten keskuudessa, niin joillekin voi olla tosi hyvä juttu, hyvinvointia edistävä. Ja sitten taas mitä hyvinvointia, että puhutaanko nyt masennuksen oireista vai ahdistuksesta. Tai sitten tämmöisestä yksinäisyyden tunteesta, että mitä hyvinvoinnin osa-aluetta ikään kuin se voi edistää. Toisissa taas se voi olla negatiivisesti ikään kuin latautunu tämä some, että se vain pahentaa sun hyvinvointia. Toisilla se edistää sitä, toisilla neutraali. Että nuoret, some ja mielenterveys, niin ei voi tehdä mitään yhtä. Ikään kuin sellaista, että kaikki nuoret hyötyvät somesta, kaikki nuoret ovat pilalla koska käyttävät somea. Ei voi tehdä tämmöisiä raflaavia otsikoita, niin kuin jossain vaiheessa ehkä vähän mediassa oli noin kymmenen vuotta sitten.

M: Niin, niin.

EM: Että tiedämme loppupeleissä aika vähän. Mutta tällä hetkellä konsensus on se, että on erilaisia alttiuksia. Ja sitten se, että minkä ikäinen nuori on kyseessä vaikuttaa. On ihan eri asia olla 13-vuotias murrosikäinen kuin taas sitten vaikka 19-vuotias tai yli 20-vuotias. Että se mistä nuorista puhutaan. Siellä on erilaisia, ehkä riskiryhmiä. Niitä ei olla ehkä vielä, tutkimus ei ole vielä siellä, että me ikään kuin… olisimme niihin päästy käsiksi. Mutta se on tulossa.

EN: Mä jotenkin ajattelen niin, että kun mietin itseäni esimerkiksi yläkouluikäisenä, ja silloinhan ei ollut siis somea vielä olemassa. Mutta kyllä silloin jo luettiin kaikki mahdolliset nuortenlehdet ja naistenlehdet ja kaikki muut. Kyllä olen ollut silloin aivan fucked up jo sen takia, mitä niissä on sanottu. Ja oppinut vihaamaan itseäni tosi paljon eri tavoilla, ja miettimään että millä kaikilla tavoilla voisin olla hyväksytympi, jotenkin kelpaavampi, ja mitä kaikkea koko ajan täytyy kehittää. Samalla tavallahan se on juurikin, varmaan tää ilmiö myös siirtyy sinne someen. Ja sitten se semmoinen vertaaminen ja se, että tuon elämä on tuollaista ja miksi mun elämä on tällaista.

EM: Ehkä semmoinen, aikasemmin on ajateltu että some aiheuttaa jotain. Mä en ehkä… mä en näe, että miten some voi aiheuttaa jotain. Että kyllä ihmisillä, jos esimerkiksi on vaikka masennuksen oireita, niin kyllä uskon että ne tulevat ennen. Ja sitten se some saattaa vaikka niitä vahvistaa.

M: Niin.

EM: Tai että jos sulla on, koet yksinäisyyttä, niin some saattaa vahvistaa niitä yksinäisyyden tunteita. Tai sitten se saattaa lieventää niitä. Ei se some itsessään aiheuta, ei digitaaliset laitteet itsessään aiheuta sitä. Ihmiset ovat vain erilaisia ja me reagoimme eri tavalla eri asioihin. Että ihan ennenkin somea nuoret olivat epävarmoja, ja se kuuluu siihen ikään. Toki nyt se some on läsnä koko ajan, että se on ehkä se mikä siinä on se huolestuttava. Ja se, että se vaatii ehkä vähän enemmän sitä säätelyä. Että semmosia uusia taitoja ehkä tarvitaan.

EN: Ja kyllä mä tunnistan tuon, olen ollut siis 24 kun mun esikoinen syntyi. Olin tosi nuori nyt tässä ajassa, siis tosi nuori ensisynnyttäjä, enkä oikeastaan tuntenut ketään. Ei mun ystävillä ollut lapsia eikä oikeastaan ole vieläkään. Että olin tosi jotenkin outolintu. Silloin mulla oli, ne masennusoireet tuli ensin ja voimistui jotenkin siellä sen somen selaamisella ja sillä, miten kaikilla muilla oli täydelliset vaunut ja täydelliset vaunulenkit ja täydelliset vauvaharrastukset –

[naurua]

EN: -ja he täydellisesti imetti ja –

EM: Täydellinen vauva –

EN: -normalize breastfeeding siellä ja täällä ja tuolla. Vauva oli aina suloinen ja nukkui ja kaikkea. Ja se oli ihan hirveää, koska mulla oli koko ajan olo, että mä olen ainoa. Ja olen huono, olen epäonnistunut, mä pilaan mun lapsen. Että mä en ansaitse tätä lasta ja se lapsi ansaitsee paljon parempaa kuin minä, ja että mun puoliso ja lapsi voisivat paljon paremmin jos mua ei olisi. Mutta silloin mä rupesin kirjoittamaan, kirjoitin silloin siis blogia työkseni, ja sitten aloin jakaa näitä kokemuksia siellä. Oikeastaan sen kautta jotenkin konkretisoitui se, miten vähän siihen mennessä oli mielenterveysongelmista puhuttu julkisesti yhtään mitään. Tai miten vähän niitä käsiteltiin mediassa. Jos käsiteltiin, niin se oli aina se jossain nurkassa mustavalkokuvassa istuva ja itkevä ihminen, täysin työkyvytön ja toimintakyvytön. Se oli se mielikuva mikä masennuksesta silloin oli. Ja sitten kun sitä alkoi jakamaan, niitä kokemuksia, niin yllättäen löytyikin tosi paljon enemmän ihmisiä, mikä tietenkään ei ole hyvä asia että on paljon muitakin masentuneita äitejä. Mutta koska heitä on, niin siitä tuli myös tosi vahva yhteisö.

Mä usein mietin, että pitäsikö… Mä en ole moneen vuoteen enää kirjoittanut blogia, että pitäisikö mun jotenkin piilottaa ne kaikki tekstit. Mutta sitten huomaan, että niitä luetaan edelleen tosi paljon. Ihmiset tarvitsevat edelleen erityisesti siihen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja siihen liittyen vertaistukea. Ja nyt kun olen puhunut, olin ensimmäistä kertaa sairauslomalla siis… reilu vuosi sitten työuupumuksen takia. Siihen saakka olin ollut aina silleen, että kaikki on ihan hyvin. Että nyt mä vain tsemppaan ja tavallaan, että sen synnytysmasennuksen jälkeen jotenkin suoritin semmoisen parantumisen. Että nyt mä liikun, nyt mä syön terveellisesti, nyt mulla on kauniit verhot. Nyt suhtaudun elämään positiivisesti, niin nyt minä parannun. Ja kun kävi ilmi, että se ei ollutkaan niin yksinkertaista ja että olen masennukseen taipuvainen, että tämä todennäköisesti voi olla mun loppuelämän osa mun elämää. Hyväksyin sen ja suostuin jäämään sairauslomalle, ja tajusin että okei, mikään ei kaadukaan tähän ja maailma ei lopukaan. Olen sen jälkeen tosi paljon puhunut siitä. Niin kyllä edelleen ihmisiltä tulee viestejä, että eivät he tunne ketään muuta. Että ei heidän lähipiirissä esimerkiks ole sellaisia ihmisiä, kenen kanssa he voisivat puhua tästä tai kuulla näitä kokemuksia. Tai saada tunteen siitä, että hekin ovat ihan tavallisia ja että tämä on ihan normaalia, he eivät ole aivan super epänormaaleja ja epäonnistuneita.

M: Niin, niin.

MK: Mä voin nyt sanoa, että älä ikinä poista niitä sun tekstejä.

EN: [nauraa] –

MK: Mä itse kirjoitan blogia. Se sai innostuksensa pari vuotta sitten, kun olin mennyt terapiaan. Lähtien siitä, kun on tullut Suomeen mamuna ja on joutunut opettelemaan suomen kielen ja kaikki ne koulukiusaamiset ja kaikki nää asiat. Ja sitten kun on lähtenyt tekemään töitä, missä periaatteessa vain sua arvostetaan vaikka osaisit vaikka ja mitä, niin sun ulkonäön perusteella. Tein niitä katalogikuvauksia mallina ja tein tanssijana, niin ulkonäkö edellä. Kaikki koki myös tarpeekseen tai oikeudekseen arvostella vain ja ainoastaan sellaisia asioita, mihin en voi muuttaa. Olen syntynyt tietyn näköisenä ja that’s it, en voi muuttaa [napsauttaa sormiaan] näin. Silloin yritti olla koviksena ja jotenkin mennä asioissa eteenpäin, ja vielä ajautu siitä media-alalle. Sitten oli entistä enemmän esillä ja oli kaikkia kekkereitä ja sosiaalisia menoja. Sitten tuli vain sellainen ihan totaalistoppi, että en enää… mä en pysty enää olemaan ja kuuntelemaan kommentteja mun ulkonäöstä näin paljon. Ja sitten sitä hakeutui, en tiedä hyvällä vai huonolla, mutta sosiaalisen median pariin, joka myöskään ei ole välttämättä se tervehenkisin paikka. Mutta sitä kautta pystyi ymmärtämään sen somen voiman ja myöskin ne heikkoudet, mitä siellä on.

Nyt kun tätä terapiaa on käynyt läpi ja käsitellyt kaikkia näitä, niin ekaa kertaa elämässä tuntuu siltä, että voi oikeasti hengittää. Että olen ruvennut vasta löytämään, että kuka mä olen. Sen takia olen aika kriittinen kaikelle, mitä tuolla somessa tapahtuu, koska mulle tarvitsee vain joku pieni kuva, pieni muisto jostain, niin se triggeröi kaikki hyökyaallon lailla. Olen vain tehnyt itelleni sellaisen listan asioita, että älä tee näitä. Koska olen onnistunut löytämään ne triggeröivät asiat, niin mitä enemmän oppii näitä, että mitkä saavat mut suistumaan raiteiltaan, niin tottakai en enää mene. Sen takia just munkin blogi, en enää julkaise mitään naamakuvia. Tiedän että monia kiinnostaa, moni aina kyselee. Olen sanonut suoraan, että mulla on kommenttikenttä auki mutta jos haluaa mun kanssa puhua, niin mieluiten laita sähköpostia. Saan tosi paljon lukijoilta sähköpostiin suoraan avautumisia. He kokevat että on ihanaa, että on joku paikka mihin tavallaan, että se ei tule julki. Että en kerää kommentteja kommenttien vuoksi, että näin, katsokaa, mun blogi on kommentoitu. Vaan ihmiset voivat laittaa sitten privana vastaavia kokemuksia. Se on mun mielestä taas somessa ollut se ihanin puoli, että olen tutustunut ihmisiin, vaikka en tiedä keitä he ovat. Mutta olemme löytäneet yhteisiä kipupisteitä, mitä käsitellä.

M: Niin.

EM: Ja sitten myös, että tavallaan tuodaan esiin niitä mielenterveysasioita, niin ne normalisoituvat sitä mukaa, mitä niistä puhutaan. Jos ajattelee nuoria jotka ovat siellä somessa ja jotka ovat kasvavassa iässä, niin sehän on vain hyvä juttu jos niitä ikään kuin tuodaan esiin. Että elämä ei ole… ei ole vain kivaa, ja täällä on kaikenlaista munkin kulissin takana. Niin näen vain, että siinä on hyvä juttu.

[myötäilyjä]

EN: Toi kulissi on itse asiassa hyvä sana, koska mietin sitä joskus, että… Me paljon puhumme siitä, että nykyään on somessa nämä kulissit ja sitten me esitämme meidän elämäämme parhaalla mahdollisella tavalla. Sitten kun olen lukenut paljon romaaneja, jotka sijoittuvat esimerkiksi 1800-, 1900-luvun vaihteeseen ja taitteeseen ja sota-aikaan ja sinne. Niin kyllä tunnistan ne aivan samat kulissit siellä siitä, että miten sille omalle yhteisölle on esiinnytty. Mitä naapureille on kerrottu, millaisissa vaatteissa on käyty, menty kirkkoon tai esiinnytty. Että ne samat kulissit ovat olleet jo aiemminkin olemassa, mutta nyt niistä ehkä vain puhutaan jotenkin somen myötä enemmän.

M: Niin. Ne ovat ehkä saaneet uuden väylän, tai uuden tavan sitten, niitä on tuotu. Että eivät ne välttämättä itsessään ole muuttuneet, mutta niiden ilmaisutapa on muuttunut.

EN: Niin, ehkä niiden kritisoiminen tai kriittinen suhtautuminen siihen, niihin kulisseihin ja siihen, että ihmiset myös paljon jotenkin kertovat. Että no, nyt jaoin kesälomaltani tämän kuvan koska tämä oli musta kiva, mutta oikeasti siellä oli myös tätä ja tätä ja tätä. Niin musta se tuo myös semmoista hyvää inhimillisyyttä.

MK: Niin, se on toisaalta ihanaa, kun mietin että olen Facebookiin liittynyt 2007. Apua, 13 vuotta sitten. Niin muistelen niitä some-päivityksiä mitä silloin ihmiset ovat laittaneet. Nehän ovat tosi avoimesti esimerkiksi haukkuneet työnantajia –

[naurua]

MK: -tai kirjoittaneet kuinka paljon niitä ketuttaa mennä töihin, tai kuinka inhottava joku työkaveri on. Asioita mitä kukaan ei enää nykypäivänä toivottavasti [naurua] kirjoittaisi niin avoimesti. Niin sehän on ollut aika viatonta, että voit heti kun ärsyttää, niin silloin suolsit kaiken vaan ulos.

M: Kyllä.

MK: Niin nykyäänhän sen verran kyllä kaikki ovat tulleet mediatietoiseksi, että kaikkea voidaan käyttää sua vastaan jossain vaiheessa elämää.

[myötäilyä]

EM: Että se on opittu, että oikeasti jää jälki.

MK: Niin.

EM: Se on niin kuin semmoinen.

M: Se on totta. Se on ehkä uusi ajatus, joka on sisäistynyt. Mulle tuli jotenkin mieleen –

MK: Paitsi Twitterissä.

M: [nauraa] Paitsi Twitterissä.

EN: Mutta kaikki mitä Twitterissä on tapahtunut tunti sitten, niin sehän on jo vanhaa. Että samalla siellä niin kuin –

M: Niin, niin –

MK: Se on totta.

EN: Siinä mielessä…

M: Joo. Siis Antti Holman podcast, joka on mun mielestä aivan mainio, niin hän sanoi jotenkin hauskasti että älkääpä miettikö sitä Tinderiä ihan hirveästi. Että eiväthän ihmiset kommentoi sua, vaan he kommentoivat sun profiilia. He tykkäävät sun profiilista. Ja sama juttuhan se on ihan missä tahansa. Olen jotenkin ehkä itselleni koettanut alleviivata, että tämä ei ole nyt itse asiassa minä. Että tämä on tällainen profiili, minkä olen luonut, mutta tämä ei ole minä. Jotenkin ehkä se auttaa mua siinä kohtaa, jos olen ruvennut katsomaan niitä tykkäyksiä ja seuraajia ja kaikkea tätä. Niin sitten olen jotenkin hahmottanut, että olen silti minä itse ja tämä ei jotenkin määritä mua. Mutta muutama juttu ehkä Erikalle vielä, joita mua kiinnostaisi tieteen puolelta tietää. Ovatko jotkut mediat tai alustat haitallisempia kuin muut?

EM: No tota… siitä ei ihan hirveästi ole kyllä näyttöä. Tai sitä ei ole sillä tavalla erikseen tutkittu. On tosi vaikeaa itse asiassa tällä hetkellä tieteen keinoin tutkia, ikään kuin sitä sosiaalisen median käyttöä esimerkiksi. Aikaisemmin kysyttiin sitä, että kuinka paljon aikaa vietät sosiaalisessa mediassa. No, nyt on havaittu että eihän se kerro mitään että kuinka paljon vietät aikaa, vaan mitä teet siellä. No, se mitä teet, niin ei sekään nyt kerro ihan kaikkea, vaan että miltä se susta tuntuu on ikään kuin se juttu. Mutta ei ole näyttöä siitä, että Twitter aiheuttaisi tätä tai Instagram tätä, tai TikTok tätä. Että ei, mutta toki… siitä ei ole ehkä vielä päästy silleen, että oltaisiin kerätty aineistoa ja päästy näyttämään jotain evidenssiä. Mutta ehkä tämmöisen teoreettisen selittämisen kautta voi ajatella, että jossain tietyssä iässä jokin tietty alusta voi olla haitallisempi. Esimerkiksi Instagram, jos ajattelee, tai TikTok, jotka ovat tämmöisiä nuorten suosimia alustoja, jotka perustuvat aika paljon kuvamateriaaliin ja siihen, miltä asiat näyttävät. Niin toki, jos on nuori joka on hirveän altis vertailemaan itseään, kuten monesti nuoret ovat. Toiset ovat enemmän ja toiset vähemmän alttiita vertailemaan itseään, tai tulee hirveän huono olla itsensä kanssa kun näkee jotain julkkiksia. Niin siinä mielessä voisi ajatella, että jokin tämmöinen kuvapalvelu voisi olla haitallisempi kuin vaikka se, että joku nuori pelaa ja hänellä on siinä peliyhteisö, jonka kanssa keskustella siitä pelistä.

M: Niinpä.

EN: Niin, paitsi että sitten myös e-sports-skenessä on ihan omat, myös siihen vihapuheeseen liittyvät ilmiönsä –

EM: Kyllä, joo. Ja myöskin nämä näytöt, puhutaan että some aiheuttaa masennusta tai some aiheuttaa ahdistusta tai toistepäin, niin puhutaan tilastollisista yhteyksistä jotka ovat tosi pieniä. Ne selittävät sitä tilastollista vaihtelua ihan prosentteja pienempiä, jos edes yhtä prosenttia. Ne ovat tosi heikkoja yhteyksiä. Mutta kun löydetään joku tämmöinen ikään kuin tilastollinen yhteys, niin voidaan sanoa että nämä asiat ovat yhteydessä toisiinsa. Vaikka käytännössä eivät ole.

M: Niin, niin.

EN: Niin, ja varmaan sekin on paljon viestintään liittyvä kysymys ja se, että miten siitä tutkimuksesta viestitään ja miten sitä tutkimusta tulkitaan. Ja paljon…

EM: Ja se, mitä kysytään tutkimuksissa, niin siitä saadaan tietoa. Että sitten kun meillä on tämmöisiä –

M: Tottakai, että mitä jää ulkopuolelle.

EM: Niin, että me kysymme, kuinka paljon viestittelet, kuinka usein ja kenen kanssa ja näin. Silloin kysymme siitä viestittelystä. Mutta jos emme kysy, että kuinka paljon tämä ahdistaa sinua, niin emme sitten tiedä siitä mitään.

EN: Niin, ja jotenkin se vaatii ihan hirveän paljon semmoista tunnetaitoa ylipäänsä ihmiseltä vastata siihen, että –

EM: Just, niinpä –

EN: -millaisia tunteita some nyt mussa herättää. Että tämmöinen ihminen, joka jatkuvasti kalkuloi omia tunteita ja oikein on semmoinen tunteissa velloja [nauraa] –

[naurua]

EM: Niin –

EN: -niin tavallaan pystyn sanomaan että mitä tunteita ne herättävät. Mutta hirveän harva ihminen ehkä oma-aloitteisesti –

EM: Osaa nimetä –

EN: -jotenkin pohtii sitä, että nyt mulla heräsi tämmöinen tunne. Miten mä tähän nyt reagoin ja mistä tämä johtuu? Miten voisin jatkossa suhtautua siihen eri tavalla?

EM: Me olemme yrittäneet nyt mennä tavallaan näistä kyselytutkimuksista vähän pidemmälle, että vaikka mittaamme fysiologisia reaktioita niin kuin sydämen sykettä tai esimerkiksi fyysistä aktiivisuutta. Ja tälleen, että ei kysytä kerran vuodessa miltä sinusta tuntuu tai kuinka paljon aikaa käytät somessa, vaan otetaan intensiivinen vaikka kahden viikon jakso. Sitten kysellään monta kertaa päivässä, sulle tulee puhelimeen semmoinen lyhyt kysely, että mitä olit juuri nyt tekemässä ja siihen liittyviä asioita. Ja sitten vaikka, että kuinka paljon tämä herätti sinussa ahdistusta tai väsymystä tai hyviä tunteita, tai jotenkin näin. Että ollaan vähän yritetty mennä syvällisemmäksi, mutta… On siinäkin aukkoja, tottakai.

M: Onko jotain semmosta, onko tutkimuksesta noussut jotain sulle yllättävää?

EM: No tuota… yllättävää.

M: Tai kiinnostavaa, tai…

EM: No, mun pitää ehkä myöntää, että silloin rupesin tekemään väitöskirjaa… milloinkohan se nyt on ollu? Tai kun olen ruvennut ajattelemaan sen tekemistä [naurahtaa], ehkä kolme vuotta sitten. Niin silloin lähdin ikään kuin siitä ajatuksesta, tästä että some vaikuttaa nuorten mielenterveyteen. Se on mulla muuttunut kyllä, se ajatus. Että itse asiassa en enää etsikään sitä, miten some negatiivisesti voisi vaikuttaa nuoriin, vaan että mikä on ikään kuin tämä kokonaisuus nyt. Ei se ole tämmöistä lineaarista. [naurahtaa] Vaan että muistetaan, että siellä on aina ne ihmiset jotka käyttävät sitä somea ja ihmisten mielenterveys, ihmisten sosioemotionaaliset taidot. Se on ehkä ollut semmoinen, mitä olen tässä oppinut. Mutta nyt yllättävää… Se tulee niin jäljessä se tutkimus [nauraa], että ei pääse yllättämään. Harvoin –

M: [nauraa] Yllätyksiä ei ole vielä tullut –

EM: Niin, yksittäiset tutkimukset välillä saattavat olla yllättävä asia. Että hei, vau, tässä on nyt huomioitu vaikka tämmöinen teknostressi tai tässä on huomioitu tämmöinen some-ahdistus. Tai että aa, nyt on yhdistetty ilmastoahdistus ja sosiaalisen median käyttö. Tällaisia uusia ilmiöitä on ruvettu yhdistelemään. Ne ovat aina yllättäviä ja positiivisesti hyviä juttuja.

M: Niinpä. Aivan.

EM: Mutta aika lapsenkengissä ollaan kyllä tässä tieteen kautta, että…

M: Okei. Joo. Aloitellaan ehkä keskustelun lopettamista [nauraa]… Olisiko teillä jotain ajatuksia vielä? Jos mietitään vaikka niitä jotka kuuntelevat tätä podcastia, jotka ehkä miettivät omaa suhdettaan someen ja somen käyttöön, niin onko jotain ajatuksia joita te haluaisitte jakaa?

EN: Mä ehkä haluaisin jakaa ajatuksen siitä, että oikeastaan kaikki ajatukset ovat ihan ok ja sallittuja. Kaikki tunteet ovat myös ok. Ja ei pidä myöskään ajatella niin, että okei, nyt jos mua ahdistaa tämä some, niin nyt olen jotenkin epäonnistunut tämän oman some-kuplani rakentamisessa. Tai että nyt olen jotenkin huono tai heikko ihminen, kun annan tämän vaikuttaa. Koska olisi tosi epäinhimillistä jos mikään ei vaikuttaisi meihin, kun kaikki vaikuttaa. Ja sitten haluaisin kannustaa ihmisiä siihen, että jos siitä tulee huono olo, niin sitten lopettaa niiden tilien seuraamisen. Tai hiljentää niitä, niin kuin esimerkiksi monessa some-kanavassa pystyy nykyään hyvin hiljentää niin, että näkee joltain vain kuvat tai joltain jotkut storyt tai joltain katsoo vain jossain tietyssä kanavassa sitä materiaalia mitä siellä on. Se on ehkä mun päällimmäinen ajatus.

M: Joo.

MK: Mä ehkä haluaisin heittää haasteen siihen, että kokeilepa matkustaa yksi bussimatka ilman, että räpläät puhelinta. Ei mitään podcasteja, ei mitään viestien selailua. Vaan pystytkö oikeasti matkustaa ihan vain tylsästi tekemättä mitään, vaikka katsella maisemia ikkunasta tai katsella kanssamatkustajia? Jos et pysty siihen, niin sitten sinulla on ongelma. Että testaapa sitä. Sitten joskus on oikeasti ihan kiva käyttää sitä omaa mielikuvitusta ja virkistää omaa mieltä. Kun menee vaikka tuonne luontoon, niin kaikkea ei tarvitse aina ikuistaa valokuviin. Että antaa omalle luovuudelle aikaa, että ottaa mentaalikuvia. Että aina ei tarvitse kaikkea sen teknologian kanssa ikuistaa, vaan joskus ihan nauttii omalla sielulla ja omilla silmillä, mitä näkee. Että se tekee myöskin ihan hyvää.

EM: Moni aivotutkija nyt kiittää sua tuosta kommentista [nauraa] –

[naurua]

EM: Tuota, mä ehkä heittäisin palloa tavallaan… mistä me nyt ei hirveästi puhuttukaan, niin just aikuisille suhteessa nuoriin. Että aika usein me ehkä oletamme, että nuoret sitä, nuoret tätä. Mutta ihan oikeasti vanhempien ja kaikkien aikuisten, jotka nuorten kanssa ovat tekemisissä, niin semmoinen avoimin mielin kysyminen, että hei, mitä tää some sulle tarkoittaa? Miksi haluat olla Instagramissa, miksi haluat olla TikTokissa, että mitä kaikkea hyvää siellä on? Oletko kohdannut siellä asioihin… Tai että siitä pitäisi eksplisiittisesti kysyä, että mitä kaikkea se some sulle edustaa, ja mitä tunteita se sussa herättää. Onko siellä hyviä juttuja, onko siellä jotain juttuja mitä haluaisit jakaa, jotain negatiivista? Että ei ehkä oletettais. Ja sitä kauttahan kysymällä me myös opetettaisiin, että hei, nämä asiat ovat sellaisia mistä pitää olla tietoinen. Nämä ovat taitoja, mitä voi oppia.

M: Niin. Ehkä myöskin ne ovat sellaisia kysymyksiä, joita voi itseltään kysyä.

EM: Kyllä.

M: Yhtä lailla kuin toiselta –

EM: Joo, hyvä pointti. Joo. Niinpä.

M: Joo. Tuleeko vielä jotain muita ajatuksia ja tunteita? Jotain mitä haluatte jakaa?

MK: Ei ainakaan mulle.

EN: Nyt on, kaikki on sanottu.

M: Joo –

[naurua]

EM: Jätetään ensi kertaankin jotain.

M: Jätetään ensi kertaan. Kiitos. Lopetellaan tähän. Kiitos tosi paljon hienosta keskustelusta.

MK: Kiitos.

EM: Kiitos paljon.

EN: Kiitos.

[loppumusiikkia]