NyytiCast #28: Oikeanlainen, vääränlainen suru

Litterointimerkinnät

Milla Järvensivu
Jennina Lahti
Mari Pulkkinen
Late Mäntylä

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Milla Järvensivu:
Moi, kuuntelijat, ja tervetuloa kuuntelee Nyyticastia. Täällä on jälleen teidän podcast-hostina Milla Järvensivu ja tämä on surujaksojen toinen osa. Mun kanssa keskustelemassa on kokemusasiantuntija Jennina Lahti, surututkija Mari Pulkkinen ja oppilaitospappi ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappi Late Mäntylä.

Tässä jaksossa me pohditaan vähän sitä, että miksi meillä on taipumusta arvottaa suruja, omia ja muiden suruja. Me pohditaan sitä, minkälaista on just suomalainen suru ja miksi. Lisäksi me mietitään sitä, että onko suru sairaus, vai mitä se on. Monesti kans puhutaan siitä, että suru on prosessi, jolla on ikään kuin alku ja loppu. Ja puhutaan siitä, että mitä meidän keskustelijat siitä ajattelee, onko heidän surunsa lopussa tai tulossa joskus loppuun.

Tervetuloa kuuntelee, ja toivottavasti pidät jaksosta.

Moi.

[kirjoituskoneen ääniä]

Milla Järvensivu:
Moi ja tervetuloa kuuntelee. Mä oon Milla ja mun kanssa täällä tänään on:

Mari Pulkkinen:
Mari.

Late Mäntylä:
Late.

Jennina Lahti:
Jennina.

Milla Järvensivu:
Tervetuloa mukaan kaikki. Aloitetaan vaikka sillä, että mä mietin, Late, että minkälaisia suruja sä kohtaat, kun sä työskentelet opiskelijoiden kanssa. Tai minkälaisia suruja opiskelijat sulle kertoo.

Late Mäntylä:
No kyllähän ne on paljon myös sitä, mitä ihmiset suree, mutta paljonhan siinä on sitä joukkoa, joka on semmoista 20-30-vuotiaita. Tietenkin ihmissuhteisiin liittyvät asiat, et voi olla just oikein läheisen menettäminen joko kuoleman kautta tai sitten, että tulee ero, tai jonkun läheisen sairastuminen. Opiskelijoilla ehkä korostuu vielä sitten tämä jotenkin suru siitä, että mitä tämä oma elämä voi olla. Tilannehan ei nykyään kovinkaan monella alalla ole semmoinen, et vois olla ihan varma, et tästä sitten ura urkenee ja mennään joka suhteessa taivaisiin ja näin. Kyllä semmoista surua ja huolta on kovinkin paljon.

Nyt tietysti ihan akuutisti korona-aikana on sitten taas tämä, että menetänks mä koko sen upean opiskelijaelämän, surua siitä. Ja sit kun se yksinäisyys, se suru nousee kans tosi paljon esiin, jotenkin se – jotenkin tämä on aika kova maailma ihmiselle, jolle ei oo niin helppoa jotenkin luoda niitä suhteita toisiin ihmisiin ja näin. Nyt vielä korostuu sitten tämän koronan myötä jotenkin se yksinäisyys, ja just nämä uudet opiskelijat miettii, et miten mä löydän yhtään ketään kavereita tän myötä, kun ei voida edes nyt nähdä ja muuta ja näin. Tämmöisiä nyt ainakin tulee mieleen.

Milla Järvensivu:
Nämä on varmaan kaikki semmoisia teemoja, jotka toistuu ikään kuin vuodesta toiseen, ja tosi paljon eri alojen opiskelijoilla ja ihan kaikilla, mut onks joku teema tavallaan ylitse muiden? Tai et onks yksinäisyys esimerkiksi jotenkin noussut hallitsevammaksi tai –

Late Mäntylä:
No, on se ehkä silleen. Mä en tiedä, onks se muuttunut, vai onks se vaan mun kokemus, mutta se ei ehkä ole enää ihan niin tabu, et siitä puhutaan enemmän. Et kyl se on semmoinen iso teema, mutta kyl ne on ylipäätänsä nämä kaikki ihmissuhdeasiat, ja myöskin se just sen oman identiteetin hakeminen ja kaikki semmoiset. Mulla korostuu nämä seksuaali- ja sukupuoliasiat myös, oon seksuaalineuvoja myös, ja näissä paljon esillä näissä vähemmistöasioissa, niin sitä kipua, mitä käydään sitten sen kautta. Ja kyllä tietysti on se kaikki suru, mikä liittyy sitten myöskin siihen, kun ei oikein ole sitä välttämättä selkeyttä siitä, et mikä ihmiselle itselleen on merkityksellistä ja tämän elämän tarkoitus. Se iso kysymys, jota me jollain tasolla kaikki mietitään. Harva tulee suoraan tämän kanssa, et no niin, pappi, nyt puhutaan siitä, että mikä on elämän tarkoitus, mut sit kun vähän jatketaan ja sieltä raaputtelee sitä, niin päästään siihen.

Sit on se iso joukko – tai en mä tiedä iso joukko, mut kyl niitä on aika paljon, jotka ei oo yhtään kiinni niissä omissa tunteissaan. Et jotenkin sit yhdessä haetaan sitä, et voisko se olla, et sä oot surullinen, niin sitäkin tulee aika usein kysyttyä. Ja myös annettua lupa – mä ajattelen, et se on myös tärkeää antaa lupa sille, et hei, että kyl sä saat surra. Paljon on semmoista syyllisyyttä ja hirveen armotonta näillä mun opiskelijoilla ainakin, ihan hirveen monella on semmoinen tosi armoton suhtautuminen itseensä, et vaatii ihan hirveästi. Ja se monesti myös jopa saattaa mennä tänne tunneosastolle, et en mä sais, en mä sais tästä tälleen kokee.

Milla Järvensivu:
Niin, et moni jotenkin kokee, et surulle ei tavallaan ois tilaa jotenkin omissa tunteissa, tai et se ois jotenkin vähemmän arvokasta kuin muut tunteet, tai –

Late Mäntylä:
En mä tiedä. Ei ne varmaan ainakaan sitä, et noin sanottais tai muuta, mutta et se jotenkin tulee siin sit ehkä ilmi.

Milla Järvensivu:
Joo.

Mari Pulkkinen:
Mä mietin, et voisko tos olla taustalla se – mehän ollaan nyt viime vuosituhannen puolivälistä asti koko länsimaailma eletty tällaisen positiivisen psykologian harhan, jos saan luvan sanoa sitä [huvittuneena], harhan vallassa. Eli sen ajatuksen, että ihmisen tehtävä on tavoitella onnellisuutta ja just kasvaa henkisesti. Tämä good vibes only -tyyppinen maailmankuva on vallalla, et suru sopii siihen hirveen huonosti. Ja mä jotenkin pelkään sitä, että jos me kaikki sen saman harhan vallassa täällä askelletaan, niin miten me surevat voidaan sopia siihen kuvaan. Ja just vaikkei sitä itse tiedostaisikaan, niin siihen on niin kasvanut, ja just tää nuori polvikin on siihen niin kasvanut, että siitä jotenkin irrottautuminen ja sen ymmärtäminen, että on ihan OK olla sureva ja et se kuuluu ihmisenä olemiseen, niin se voi olla tosi kovan työn takana, et sen oivaltaa.

Milla Järvensivu:
Joo, mä oon ihan samaa mieltä. Tai et mä oon kyl monesti huomannut omassa lähipiirissä varsinkin sen, että on hirveen vaikeata myöntää jotenkin itselleen, että nyt mä en oo onnellinen, et nyt mä tunnen aika vaikeita tunteita. Ja että jotenkin syyllisyys siitä, että miks mä en vaan voi olla onnellinen, et sen mä oon ikään kuin velkaa itelleni. Sureminen on mun mielestä monelle tosi vaikeata nykyään.

Late Mäntylä:
Niin, ehkä se on. Mut niin kuin tässä alussa jo Mari ja Jenninakin puhui siitä, että kun elämähän on luopumista, niin kyl se on semmoinen juttu. Mä ajattelen, että yksi vanhemman tärkein tehtävä, tärkeimmistä tehtävistä on opettaa lapsensa kestämään pettymyksiä ja luopumista ja sitä, että tämä suru kuuluu tähän elämään. Jotenkin se on just niin vaarallinen kehityskulku, et jos lapsiakin jo suojellaan siltä, että kaikki tunteet on sallittuja, ja että enemmänkin otettais semmoinen jotenkin utelias suhtautuminen siihen, et oho, ai, mus herää tämmöistä.

Mulla on nimittäin ollut siis tosi pitkälle aikuisuuteen itelläni vaikeus tunnistaa omia tunteitani ollenkaan, et ne on kyl paljon saattaneet mua ohjata ja muuta, mut en mä oo saanu kiinni. Ja sit kun sen on tietoisesti aloittanut sen matkan siihen, niin se on ollut aivan sairaan kiinnostavaa, et aha, no nyt tuntuu tuolta, mikähän tää on, ja muuta.

Milla Järvensivu:
Miten Jennina? Miten sulla? Sä puhuit surumatkasta, niin miten sä ajattelit, et minkälaista tavallaan se on ollut sulle niiden tunteiden kanssa? Tai just vähän niin kuin Late puhui, et niiden tunteiden tunnistamisen tai hyväksymisen kanssa.

Jennina Lahti:
No, ehkä se suru on ollut mulle sillai, että mä oon mennyt aika lailla sitä päin. Mutta sit ehkä mulla se isoin haaste on ollut se, että mä oon semmoinen reipas tyttö kaikkien kriteerien mukaan, ja sit mä oon usein ollut tavallaan semmoinen, joka pärjää ja jolla kaikki on hyvin. Ehkä se mun haaste on ollut sit taas se, et mä en oo osannut sitä mun surua näyttää muille. Et mä en oo ollut kenenkään nähden sureva välttämättä, tai ainakaan niin, että ne näkis, että miltä musta oikeasti vaikka mun sisällä tuntuu. Ja sit toisaalta ehkä joskus mä oon kokenu myös sitä, et mä en voi olla sureva, koska on tuntunut, et ne ihmiset, joille mä oon sitten näyttänyt palasia mun surusta, ne ei ookaan jotenkin osannut ottaa sitä vastaan. Just koska Jennina pärjää, Jennina on reipas, sillä ei oo ikinä mitään hätää.

Mut mun ehkä tavallaan se haaste, vaikka esimerkiksi vihan tunteminen, se on aina ollut mulle vaikeata olla vihainen omasta puolesta. Mä oon ollut mun surumatkalla vihainen mun äidin puolesta ja mun sisarusten puolesta, mut sit tavallaan, et mä oisin osannut olla vihainen siitä, et tämä vaikutti myös mun elämään ja tämä muutti niin isosti mun elämää. Ja sit jossain vaiheessa mulla oli tavallaan myös semmoinen, et mun on pakko olla vihainen, et koska se nyt kuuluu taas johonkin oikeanlaiseen tavallaan surun kaavaan, niin mun varmaan pitäisi olla vihainen. Niin se on ehkä ollut myös, et tunteiden tunnistamisessa ei oo ollu haasteita, mut ehkä siinä, et hyväksyy, et okei, mussa voi tulla näitä tunteita. Tai sit just vaikka ristiriita siinä, että mulla on tää suru, mut miten mä voin olla oikeastaan kiitollinen. Et tällä hetkellä musta tuntuu siltä, että mä oon kiitollinen myös tästä mun kokemuksesta. Et sit myös niitä ristiriitoja on pohtinut. Mut et se suru itsessään, jotenkin sitä kohtaan on tullut myös armollisemmaksi sillä tavalla, että aikaisemmin ehkä varoi enemmän siitä, että voi ei, mua alkaa jossain bussissa itkettää, tai et miks mä nyt tässä, miks mä liikutun tässä, tai jotain. Mut et sit se vaan on, ja sit se tulee jos se tulee ja se on ihan sama. Et se on ollut toki aikamoinen matka ja se on vaatinut myös armollisuutta.

Ja sit on kaikki – mä oon itsemurhan tehneen läheinen, niin sit tavallaan se syyllisyys, et se on ehkä ollut se vaikein tavallaan, että antaa itselleen anteeksi. Et hei, mä olen vain ihminen. Et tavallaan mussa tai missään, mitä mä tein, niin ei oo mitään sellaista syytä, miksi mun läheinen haluaisi kuolla. Et tavallaan tämmöinen anteeksiantaminen ja myös toisaalta toki sen syyllisyyden hyväksyminen, mutta sit myös se, että pitää työstää sitä ja pitää jotenkin antaa olla armollinen itselleen myös. Et siinä on niin valtavia tunteita, joita tavallaan siinä kohtaa. Mut ehkä mua on auttanut se, että mä oon semmoinen, että mä meen suoraan päin, ja mä haluan puhua, ja mä haluan miettiä, ja mä haluan tutkia, ja mä haluan tietää, ja mä kaivan kaiken tiedon ulos, niin se on myös auttanut mua kyllä.

Milla Järvensivu:
Miten muut? Haluisitteks te kertoa teidän suruista tai kokemuksista, suruista? Jennina nyt kertoi omasta matkastaan jonkun verran, mutta haluatteko te jakaa?

Late Mäntylä:
No, mulla ehkä siis – on tietysti lähiomaisia kuollut. Ei ole vielä omia vanhempia eikä tällä lailla, mutta että ne tulee mieleen. Mutta mulla ehkä semmoiset jotenkin kipeimmät surukokemukset, niin melkein vielä enemmän kuin mun rakkaan mummoni kuolema, niin on ollut meidän kahden koiran kuolema. Jotenkin se on semmoinen niin puhdas suhde. Siinä jotain semmoista, et siltä elämältä on saanut vaan sitä rakkautta, niin ne on ollut semmoisia aika syvälle vieviä.

Ja sitten mun eri elämänvaiheissa kaksi parasta ystävää on jättänyt mut. Se on ollut oikeastaan paljon pahempi kuin tulla jätetyksi tämmöisestä rakkaussuhteesta, koska siinä miettii sitä, että mä en kelvannut edes yhdeksi monista. [naurahtaa] Et piti vetää ihan pesäero. Kummassakaan en ollut tehnyt mitään mielestäni, et ei ollut mikään semmoinen erityinen. No joo, mut kuitenkin – et tulla selkeästi silleen jätetyksi ystävyyssuhteessa, niin ne on olleet semmoisia, et mä mietin kyllä, että selviinks mä niistä koskaan. Eli tavallaan – ja kyl mä näen, että nämä kaikki surut on semmoisia, että niitä kantaa loppuelämänsä mukana jollain tavalla.

Viime syksynä, kun meidän yli 16-vuotias labbis kuoli, jouduttiin lopettamaan, niin mulla oli samalle päivälle sovittu eläinlääkiksen opiskelijoiden kanssa tämmöinen hyvinvointi-ilta, jossa mun piti mennä puhumaan niitten kanssa, että miten esimerkiksi puhua sille asiakkaalle eutanasian puolesta, et jos hän ei ole valmis lopettaa sitä eläintä. Ja mä olin silleen, että ei oo tottakaan, et mä en vaan pysty, et tänään mä en pysty. Mä sanoin, et mä varmaan huomenna ehkä pystyisin, koska olin mä ehtinyt siihen valmistautua, mut mä en pystynyt. Sit mä lohdutin itteeni sillä, että nää ihmiset ainakin ymmärtää tän syyn. Ettei tarvitse pelätä sitä, kun joutui perumaan.

Jennina Lahti:
Ja sit surun kanssa, tai mun mielestä kaikkien tunteiden kanssa myös se, että kuulee siis usein sillai, et voinks mä nyt tästä ja miten tää nyt. Ja sit se, et kun ei surua voi asettaa semmoiselle linjalle, jossa toisessa päässä on ne vähäpätöiset surut ja toisessa päässä on ne tärkeät surut. Joskus kuulee vaikka sitä, että äidin suru on isompi kuin jonkun toisen, tai just se, että ihmistä surevalla on isompi oikeus kuin vaikka lemmikkejä surevalla. Et jotkut ihmiset arvottaa niitä, mutta mä en ole ikinä menettänyt lemmikkiä, joten mä en voi edes kuvitella, miltä se tuntuu, koska mä en ole ikinä elänyt 16 vuotta lemmikin kanssa. Et en mä voi tietää, kuinka valtavan suuri suru se on. Enkä mä voi sanoa, että anteeks, mut mun suru on jotenkn suurempi ja tärkeämpi kuin sun, koska myöskin meillä ihmisillä on erilaiset välineet ja erilaiset valmiudet kohdata sitä surua, ja erilaiset asiat merkitsee meille eri asioita. Niin se, et me laitettaisiin ne johonkin paremmuusjärjestykseen, et joo, sun hamsteri kuoli, niin et sä voi puhua, et sä suret sitä, että nehän elääkin vaan kaksi vuotta.

Et se jotenkin – mä toivoisin, että jokainen ihminen muistaisi, että se oma tunne on ihan oikeutettu, et sitä ei ikinä tarvii selittää, eikä sitä tarvii perustella, että miksi nyt mä tätä eläintä tai tätä asiaa suren, koska se on silti ihan yhtä tärkeä kuin mun suru. En mä voi sanoa, et jonkun toisen suru olisi vähemmän kuin mun.

Mari Pulkkinen:
Se on jännä juttu, et me ei ymmärretä tätä, vaikka tutkijatkin toistaa toistamasta päästyään sitä, että suru on yksilöllistä ja jokainen suree tavallaan. Mut ne jää aika aika ohuiksi ne sananparret sen takia, että me oikeasti arjessa kyl aika paljon tehdään tätä arvottamista itse kukin. Kyllähän sitä itsekin tulee spontaanisti kysyttyä, kun keski-ikäinen ystävä kertoo, että isovanhempi on kuollut, niin kyllä siihen itsekin on joskus tullut tokaistua, että hän taisi olla jo aika iäkäs. Et etenkin me vähätellään – just lemmikkieläimien kuolema on yks, ja sitten myös tämä, että jos ihmisellä on paljon ikää, niin vaikka kuolema olisikin korkeassa iässä hyvin luonnollinen eikä enää väistettävissä, niin suru voi silti olla suuri.

Ja toinen on sitten tämä elämän ihan alkuvaiheeseen sijoittuvat kuolemat, eli keskenmenot, kohtukuolemat, kun lapsi kuolee synnytyksessä. Itsellä on tästä henkilökohtaista kokemusta, että mä olen menettänyt kaksi pientä lastani, toisen 24. viikolla tehdyssä raskaudenkeskeytyksessä ja sitten saman kalenterivuoden aikana raskausviikolla 17 kuoli toinen pikkuinen mun kohtuun. Yksi ensimmäisiä osanottoja, minkä mä sain sitten tämän jälkimmäisen lapsen menettämisen jälkeen, oli, että onneksi oli niin vähän raskausviikkoja. Et se on musta aika sellainen klassinen esimerkki siitä, mitä moni muukin on kuullut, et meil on jonkunlainen sellainen pakottava tarve myös asetella ne osanoton sanat sillä tavalla, että ikään kuin se toisen menetys olisi vähän pienempi kuin se on.

Milla Järvensivu:
Mitä te ajattelette, mistä se johtuu? Miksi ihmisillä on tarve arvottaa toisten surua tai surun kohteita?

Mari Pulkkinen:
No varmaan yksi syy on se, et kaikilla olisi helpompaa, jos ei sitä surua olisi. [huvittuneena] Me selitetään se pois ja syrjään, niin olisi mukavaa.

Tokihan siinä voi olla myös ihan rakkaudellinen tausta, et ajatellaan, et mä en toivoisi, et sul on niin suuri suru. Et me sen takia keksitään syitä, miksi se suru ei olisi niin iso. Siinä mennään tietysti aika pahasti metsään, koska kyllä aika usein surevan kohdalla se vähättely on kaikista hirveintä osanottoa, että päinvastoin kauhistelematta ikään kuin tunnustaa se toisen menetyksen merkitys olisi paljon parempi tapa osoittaa myötätuntoa.

Late Mäntylä:
Niin, ja ylipäätänsä, ettei sitä väistelisi. Kyllähän meidän kulttuurissa on ainakin – en mä tiedä, sä varmaan olet Mari parempi tietää meidän kulttuurista, mutta onhan meillä paljon sitä semmoista, että annetaan toiselle nyt tilaa, kun sillä on se suru. Et sitä pelätään ennen kaikkea, ettei vaan häiritä. Ja mä mietin sitä, et onpa kauheeta, että sit jos vielä sen surun keskellä tulee jotenkin jätetyksi yksin, niin kyl mä sanoisin, että pienempi on se riski, että siinä menee vikaan. Ja aina voi kysyä. Se ihminen on edelleen siinä, sille voi puhuu niin kuin normaalille ihmiselle sille surevallekin ihmiselle ja olla silleen, et hei, haluut sä puhuu nytten, tai mitä sä toivot, tai näin.

Et kun mä ajattelen, että ei mun mielestä välttämättä edes ole jotenkin vaikeampaa tai raskaampaa aina jotenkin surevan kanssa olla, kun ei vaan itse säikähdä sitä. Et tulee sinuiksi sen kanssa, että mä en voi sitä poistaa. Et sil toisella on se suru ja siinä se on, mutta kun mä olen tässä, niin ehkä sen on hetken helpompi hengittää sen surunsa kanssa, ja kun mä en niinku säikähdä sitä. Et eihän se ole sen kummempaa. Sit voidaan kuitenkin puhua kaikesta, vähän muustakin. Eihän siitä tarvitse pelkästään puhua. Et sekin voi olla, et ihmiset ajattelee, et no nyt sillä on se menetys, nyt mä en voi puhua mistään muusta sen kanssa, ja siitä ehkä tulee se raskaus myös.

Mari Pulkkinen:
Niin, kyllähän me kaikki ollaan muutakin kuin menetyksemme. Kyl mä itse ajattelen, että mun menetykset määrittää mua henkilönä erittäin paljon. Ne on mussa hyvin syvällä ja pinnassa samaan aikaan, mutta ei se tarkoita sitä, ettei mussa olisi kaikkia muitakin kokemuksia. Kyllä Late nyt on ihan mun mielestä oikeilla jäljillä tässä, et meil on joku tällainen vastustamaton halu jättää toisemme suremaan rauhassa. Ja samoin me toimitaan myös sellaisten ihmisten ja perheiden kanssa, et jos perheessä on vakavasti kuolemansairas jäsen, ja etenkin jos se on lapsi, niin kyllähän me jätetään ihmiset rauhaan suremaan. Et sitä jotenkin perustellaan sillä, että suru on yksityistä ja se on henkilökohtainen asia.

Jopa lehtijutuissa, jos uutisoidaan joku uutiskynnyksen ylittävä onnettomuus tai joku, jossa joku kuolee, niin sit siinä lehtijutussa saattaa olla, että vaikka poliisi tai pappi kommentoi, että nyt toivotaan omaisille sururauhaa. Vaikka sitä rauhaa toivottaisiin oikeasti esimerkiksi medialta, niin sehän helposti kyllä viestii myös lähiyhteisölle, et älkää menkö sinne oven taakse nytten kukkapuskien ja kynttilöiden kanssa, että nyt kuuluu jättää ne sururauhaan. Ja siinä mun mielestä kans jollakin lailla ihmisyyttä paetaan, kun näin toimitaan.

Milla Järvensivu:
Ajatteleks sä Mari, et se liittyy jotenkin varsinkin suomalaiseen surukulttuuriin tämä ajatus siitä, että suru kuuluukin jonnekin suljettujen ovien taakse, et muut ei siihen oikein saisi puuttua?

Mari Pulkkinen:
No kyllä monissa muissa kulttuureissa tietysti ihan tämä käytännön toimintamalli on hyvin erilainen. Et oon kuullut paljon niitä tarinoita esimerkiksi maahanmuuttajilta, jossa koko talo pölähtää täyteen porukkaa, kun kuolinuutinen tulee. Mut kyl mä kuvittelisin, et Suomessa ja varmaan laajemminkin ehkä pohjoismaissa on vallalla tämä tällainen sururauhaan jättäminen. Kyl ne voi olla kuin yö ja päivä ne erot eri kulttuurien välillä.

Late Mäntylä:
Kuka sen on keksinyt? Mistä se on tullut meille sitten?

Mari Pulkkinen:
No, joissakin yhteyksissä on esitetty esimerkiksi sentyyppisiä ajatuksia, että suomalaisten erityinen taipumus käyttäytyä näin voisi olla myös osittain sota-ajan perua. Että sota-aikana kun muuttui yhtäkkiä se, missä kuoltiin ja miten ruumiita käsiteltiin ja kuka niitä käsitteli. Kun ennen sotia kuoltiin usein kotona ja koko yhteisö oli ikään kuin mukana siinä sit, mitä seurasi sen jälkeen, niin sitten kun sodassa kuoltiin suurin joukoin rintamalla ja ruumiit kaatuneiden evakuointikeskuksissa lottien ja ehkä sotilaspastorien toimesta laitettiin pakettiin ja lähetettiin arkussa kotiin, ja kotona sitten ei ollutkaan enää niitä rituaaleja, mitä oli totuttu tekemään, arkuttamaan ja olemaan ikään kuin läsnä niissä kuoleman toimissa. Sitten omaisten osaksi jäi sankarihautajaisissa esiintyminen kunnialla ja arvokkaasti esiintyminen, ja äidit, jotka oli menettänyt poikiaan, vaimot, jotka oli menettänyt miehiään rintamalla, niin heidän kuului ikään kuin näyttää siltä, että he olivat antaneet uhrin isänmaalle ja ikään kuin käyttäytyä sen mukaisesti. Niin ehkä siinä kohtaa tapahtui myös jonkunlainen sellainen sisäänpäin kääntyminen surun tunteissa, ja se surun yksityisyys ikään kuin korostui. Mun mielestä tämä on ihan varteenotettava teoria ja uskon, että me kannetaan sen perintöä vielä.

Late Mäntylä:
Kuulostaa tosi järkevältä. Voisiko olla vielä lisäksi se, että oli vaan pakko pärjätä siinä arjessa. Et varmaan aika paljon myös painettiin väkisin sinne alas, että kuka alkoi sitten juoda viinaa ja muuta, mut ei käsitelty edes.

[myöntyviä ääniä taustalla]

Et arjesta piti vaan selvitä.

Milla Järvensivu:
Tosi mielenkiintoinen ja siis ihan järkeenkäypä ajatus, et näin tosiaan olisi. Ja mielenkiintoinen varsinkin se, että hautajaisissa se rooli on ollut nimenomaan tämän sankarivainajan surija, eikä sen sankarivainaja vainajan äiti tai lapsi tai vaimo. Et se tavallaan suru on siirtynyt ikään kuin ulkopuolelle siitä ihmisestä ja se on ollut ikään kuin rooli, jolloin se oikea suru on sit jäänyt jonnekin piiloon.

Mari Pulkkinen:
Joo. Historiantutkija Ilona Pajari on kirjoittanut tästä enemmän, et mun mielestä tosi mielenkiintoisia –

Milla Järvensivu:
On erittäin mielenkiintoista, joo.

Jos mietitään vielä surua ja meidän kulttuuria. Tosi usein ainakin aikaisemmin surusta on puhuttu jotenkin niin, et suru alkaa ja suru loppuu, ja sitten surusta siirrytään eteenpäin, ja sit siitä ikään kuin parannutaan. Minkälaisia ajatuksia teillä on tämäntyyppisestä surun hahmottamisesta?

Jennina Lahti:
Joka kerta, kun joku sanoo, että ooks sä selvinnyt sun surusta, tai mä oon nyt selvinnyt tai jotain, niin musta tuntuu – tai mulla tulee aina semmoinen melkein puistatus. Et se on jotenkin – tai mä ajattelen, että se on myös osaltaan surullista, että meillä on jotenkin se ajatus, että mun pitää selvitä tästä. Surussa voi selvitä, mutta surusta ei selvitä. Ei siitä tarvii parantuu. Et just toki se ajatus tietysti voi tuntua pelottavalta, että okei, tää on mun loppuelämän kumppani. Et se aina kulkee jossain tässä mun rinnalla ja jossain määrin ehkä muistuttaa välillä olemassaolostaan, niin se on toki ehkä pelottavaa, mutta sit toisaalta mä näen sen lohdullisena. Et ei mun tarvii, mun ei tarvii – nyt tänä vuonna siis mulla tulee 10 vuotta mun menetyksestä, et mun ei tarvii tässä 10:ssä vuodessa olla jotenkin valmis. Mun ei oo tarvinnut parantua.

Et kyl mä muistan silloin alussa, kun olin jossain sururyhmässä tai joissain tilaisuuksissa, joissa oli ihmisiä, joilla oli kulunut vähemmän aikaa siitä niiden surusta, ja sit mä ajattelin, et siis apua, täähän on ihan hirveetä. Et mulla on jo kolme vuotta ja tällä on vasta yksi vuosi, ja mä oon surullisempi kuin se, et tämähän on nyt varmaan ihan jotenki hirveätä. Tai sitten oon mä oon kuullut siitä, että on niin sanottu, että siitä on nyt jo kulunut näin kauan, niin sun pitäisi olla nyt jo – ja sit kun sä joudut selittämään sille ihmiselle, että mutta ymmärräks sä, et mä oon menettänyt tavallaan osan mun tulevaisuudesta myöskin. Et tämä vaikuttaa – se on mun historiaa, mut se vaikuttaa tässä päivässä, mut myös mun tulevaisuudessa. Koska mun suru tarkoittaa sitä, että jos mä oon joskus menen naimisiin, mun läheinen ei oo siellä. Kun mä valmistuin, niin siellä oli tyhjä paikka. Et se suruhan on, se tulee olee kaikissa tuommoisissa mun isoissa kokemuksissa, joissa mun läheisen piti olla, mut ei se ookaan. Et se muuttuu ja se saa erilaisia merkityksiä, mitä pidemmälle tavallaan suree, erilaisia muotoja, ja siihen tulee erilaisia vivahteita. Et miten mä voisin parantua sellaisesta, mikä on aina jotenkin osa mua, ja totta kai se on myös osa sitä, kuka mä tänään oon. Et en mä voi erottaa sitä, et täs on Jennina ja sit täs on se suru, vaan sehän on siinä, miten mä ajattelen tai miten mä toimin ja miten mä oon myöskin.

Milla Järvensivu:
Mitä tunteita tai ajatuksia sussa sit herää, jos joku vaikka sanoo, että pitäisikö sun nyt jotenkin päästä vähän tästä eteenpäin?

Jennina Lahti:
No, sen toki voi sanoa, et se suututtaa.

Milla Järvensivu:
Joo.

Jennina Lahti:
Mutta sitten ehkä tavallaan aikaisemmin, silloin kun ehkä itellä oli vielä semmoinen ehkä epävarmuus sillai, että pitäisikö mun nyt, ja et saanks mä surra – koska mulla oli siis tosi pitkään, et mä pelkäsin, että joku sanoo mulle, et mä en saakaan surra tätä surua tai että mun suru ei oo tärkeä. Ja vei aikaa, että mä työstin sitä, et mä pääsin siihen pisteeseen, et todellakin mä saan surra tätä. Mut sitä ennen, jos joku sanoi niin, niin se tuntui pahalta ja se tuntui siltä, että no anteeksi, ja että nyt mun pitää jotenkin ehkä selittää tuolle ja kertoa sille. Mut sit sen jälkeen tietysti just se, et tulee vihaiseksi siitä, että et sä voi sanoa mulle tollai – mut mä oon ehkä siinä, että mä saatan alkaa saarnata siitä, että kuulepas nyt, kun mä kerron sulle, ja nyt sä saat kuulla.

Ja sit kun mä käyn puhumassa, niin mä aina sanon, ettei surulla oo parasta ennen -päivää. Kenelläkään toisella ihmisellä ei ole oikeutta määritellä, kuinka kauan jonkun suru saa kestää. Et se voi kestää vaikka sata vuotta ja se voi olla susta hirveän näköistä ja vääränlaista surua, mut sulla ei oo oikeutta määritellä, koska sä et voi määritellä myöskään, kuinka tärkeä se läheinen on sille ollut. Et sä voi määritellä, että kun se on sun kaveri, niin sä voit surra sitä kolme kuukautta, tai kun se on ollut sun äiti, niin sit sä voit ehkä kaksi vuotta. Koska sä et ikinä tiedä, mikä sen ihmisen merkitys siinä elämässä on ollut ja miten tärkeä se ollut.

Mut et nyt ehkä sitä ymmärtää jotenkin, että kaikki ihmiset ei tutki surua [naurahtaa] ja tiedä siitä, tai ei ymmärrä sitä. Niin sitten tulee enemmän semmoinen, että olen Jennina, olen opettaja, ja annas kun mä nyt opetan sulle tämän.

Late Mäntylä:
Mä ajattelen myös, että kun julkisuudessa usein on sitten niitä selviytymistarinoita, et ihmiset puhuu sitten, kun se on jotain mennyttä aikaa. Niin siinä on vähän se ongelma, että helposti se sitten luo ehkä sen illuusion, että sillä on alku ja loppu. Koska ne jotenkin helposti näyttää siltä, vaikka nekin ihmiset – varmasti se säilyy jotenkin siinä, mut että ollaan enemmän jo kuivilla siitä, et pystytään puhumaan. Et harvoin ihmiset siinä rankimmassa kriisivaiheessa jotenkin antaa niitä haastatteluja, mikä on ihan ymmärrettävää, mut se myös muokkaa ehkä sitä meidän käsitystä siitä, vääristää sitä jotenkin.

Milla Järvensivu:
Joo. Mä ajattelen ihan samalla tavalla kuin Jennina ja Late on tässä tuoneet esille, että surustakin voi tulla helposti suoritus. Et surua lähdetään suorittamaan, että siitä voidaan sitten kertoa semmoinen selviytymistarina myöhemmin.

Mari Pulkkinen:
Meillähän on siis jo yli satavuotinen traditio ajatella näin, että suru on tällainen prosessi, joka käydään läpi ja sitten se on ohi. Siinä reilu sata vuotta sitten Sigmund Freud kuvasi surun työksi, joka tehdään, ja sitten ruvettiin puhumaan surusta ikään kuin sairauden kaltaisena tilana, josta täytyy toipua ja parantua. Ja sitten tuli vaiheteorioiden kulta-aika, jossa puhuttiin siitä, et suru etenee joidenkin tiettyjen vaiheiden kautta. Itse asiassa nyt on hirveen muodikkaita nämä 70-luvulta peräisin olevat traumaattisen kriisin vaiheet. Ja sitten nyt puhutaan enemmänkin surusta tällaisena dynaamisena prosessina, joka myös täytyy käydä läpi. Nyt tällä hetkellä tuntuu, et surevan tavoitteeksi asetetaan just tämä selviytyminen ilman, että edes tutkijat oikein problematisoi vakavasti otettavasti sitä, mitä se selviytyminen tarkoittaa. Mun mielestä selviytyminen tarkoittaa siis eloonjäämistä.

Sitten tämä toipuminen on nyt toinen tällainen muoti-ilmaus, että kun on huomattu, et se selviytyminen ehkä vähän hankala, niin sitten on alettu käyttää toipumista ja surevista puhutaan toipilaina. Siinä on musta aika hassu ristiriita, että samassa yhteydessä todetaan, et suru ei ole sairaus ja sit puhutaan, et suruvat on toipilaita ja surusta pitää toipua. Toipuminen kuitenkin määritelmällisesti tarkoittaa parantumista ja tervehtymistä ja ennalleen palaamista. Et kyl tavallaan tällainen suruteoriat ja sit tällainen meidän arjessa käytössä oleva surusanasto, niin se on ihan hirveen kapea ja se just viettää meitä kohti näitä tällaisia sankaritarinoita. Et on vaan se yksi draaman kaari, miten se suru etenee. Se saa ehkä aluksi olla kovinkin intensiivistä ja mielellään saakin, koska niitäkin ihmisiä ihmetellään, jotka ikään kuin ei heti ala suremaan riittävästi. Mut sitten aika äkkiä sen surukäyrän pitäisi kääntyä laskuun. Sit mun kaltaisia ihmisiä, jotka vuosikymmeniä suree intensiivisesti, niin ei kauhean hyvin ymmärretä ja me herätetään ehkä jonkunlaista raivoakin jopa toisinaan.

Jennina Lahti:
Tuo sankaritarinan teema on jotenkin mielenkiintoinen. Mä olin tässä – siitä on ehkä vuosi tai jotain – niin olin puhumassa, ja mä alotitin sen mun puheenvuoron. Mä yleensä aina just sanon, että saatan itkeä ja muuta, ja sit mä sanoin siinä, että tämä ei oo mikään sankaritarina, eikä tämä oo mikään selviytymistarina. Ja sitten mä pidin sen mun puheenvuoron, ja sitten kommenteissa – tai sit joku halusi kommentoida ja sanoi, että mut on toi sankaritarina. Ja sitten mietin sitä, että ihmisillä on jotenkin hirveän suuri tarve saada myös niitä sankaritarinoita tai selviytymistarinoita. Et sit tavallaan mä vähän selitin, et no mut ei se oo. Mut sit ajattelin, et en mä rupea väittelemään. Et jos hän haluaa pitää sitä sankaritarinana, niin fine, ei se mua haittaa.

Mut et ihmisillä on myös jotenkin ehkä tarve kääntää – ehkä se on myös tavallaan sitä, et jos toi sattuisi mulle, niin mä haluan tietää, että mä voin selviytyä siitä vaikka voittajana. Et ehkä se ajatus siitä, että apua, että se olisikin mulla koko loppuelämän, se vaikuttaisikin mun elämään muutenkin kuin vaan, että tuntuu vähän pahalta. Ehkä siinä tulee semmoinen, et mieluummin mä haluan sen sankaritarinan, että voin sitten mahdollisesti itsekin olla se selviytyjä sen sijaan, että mä olisin vaan sureva.

Milla Järvensivu:
Niin. Mut olisikohan niillehän periaatteessa voinut vastata, että kiitos, mutta ei tämä oikeestaan oo, eikä tän tarviikaan olla.

Jennina Lahti:
Niin, niin. Taisin mä jotain semmoista just sanoa silleen, että ei tämä eroa millään tavalla, että en mä tavallaan tämän jälkeen oo joku supernainen ja sit mä tuolla pelastan maailmaa. Saatan toki pelastaa maailmaa, toivottavasti joskus, mut tavallaan että ei tää oo semmoinen, et sit musta kuoriutuu just joku voimakas ja mahtava ja upea, vaan silti mä oon tavallaan ihan tavallinen tyyppi, jolle vaan on sattunut jotain tosi surullista.

Milla Järvensivu:
Niin, ehkä toi ajatus jota sivuttiin just, että ei surusta tarvii oppia, tai että se ei oo mikään sellainen velvoite, että nyt kun sä palaat täältä jotenkin surustasi, niin sitten sä oot jotenkin täysin uusi ja parempi ja jotenkin ymmärrät elämää uudella tavalla. Ehkä tuommoinenkin ajatus voisi olla sellainen, joka monilla jotenkin on mielissä.

Late Mäntylä:
Niin. Ja tuohan saattoi olla hänen kömpelö tapansa ilmaista ihailua sua kohtaan, et onpas upeata, et sä meille pystyt jakamaan ja kertomaan.

[myöntyviä ääniä taustalla]

Et tää on niin arvokasta, että sehän saattoi olla hänen tapansa sanoa se, että se on sankaritarina.

Milla Järvensivu:
Niin, tietenkin.

Late Mäntylä:
Sitä me ei voida tietää, mitä siihen kätkeytyi.

Mari Pulkkinen:
Oli sankarillista paljastua surevaksi kaikkien edessä. [naurahtaa] [myöntyviä ääniä taustalla]

Jennina Lahti:
Niin no, se on varsin sankarillista. [naurahtaa] Se on totta.

Milla Järvensivu:
Niinpä. Joo. Suruhan on – tai surun diagnoosihan on nyt muuttumassa, että se pitkittynyt suru on saamassa oman diagnoosinsa tuonne Maailman terveysjärjestö WHO:n ylläpitämään tautiluokitukseen. Ja tällä hetkellähän se luokitellaan joko masennukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi pitkälti. Minkälaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

Late Mäntylä:
Mussa se herättää paljonkin ajatuksia ja mietteitä, kun tosiaan tuolla yliopistolla toimin. Ja tässä kiinnostaa nyt kyllä Marin näkökulma erityisesti tähän, mistä tämä ehkä johtuu näin niin kuin tutkijan näkökulmasta. Mutta kun mä oon nyt yli 10 vuotta ollut yliopistopappina, et kelle mennään puhumaan surusta. Et kun mä ajattelen, että mietitään sitä keskimääräistä nykynuorta, opiskelijaa, niin kyl sillä on paljon matalampi kynnys mennä sinne Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöön, mennä sinne YTHS:ään terveydenhoitajalle, joka sit ehkä ohjaa sinne sit lääkärille ja näin. Sit mä mietin, et lääkärin koulutus, millä lailla se antaa nyt jotenkin siihen surun käsittelyyn – no, meillähän on nykyään luottamukselliset, hyvät suhteet. Ne terveydenhoitajat usein myös suosittelee, että vois tulla meidän pappien kanssa juttelee tai jotain muuta, mutta kun mä mietin, et mä kohtaan aika paljon näitä opiskelijoita, jotka tulee puhumaan silleen, että mulla on tää masennus ja muuta. Ja sit siinä saa tehdä töitä sen eteen joskus, että ne ihmiset olisi muutakin kuin se oma masennuksensa. Niin mä oon vähän huolissani näistä diagnooseista, että kun lääkäri ei ihan hirveesti voi tehdä ennen kuin se läiskäsee jonkun diagnoosin, mut se siitä voi tulla identiteettiasia sille ihmiselle. Ja kyl mä just sanon, että moni suru diagnosoidaan masennukseksi myös, ja onks se aina hyvä, niin en – ja sit siihen just ehkä annetaan ne lääkkeet ja näin. Kun mä ajattelen, että se lääke on oikeasti se, että mä saan elää surevana ihmisenä, mä saan olla tän kanssa, ja tää on ihan normaalia, ja mä oon yksi ihminen muitten joukossa, ja tästä voi puhua. Niin kyl mul tämmöisiä herää aika paljon, et vähän tulee semmonen [vetää henkeä], en tiedä mihin ollaan menossa.

Mari Pulkkinen:
Mä ilahdun ihan kauheesti, kun mä kuuntelen Latea. Mä niin toivon, että silloin kun mä aikanani kävin oppilaitospastoria moikkaamassa, kun mun isä kuoli, kun mä olin nuori maisteriopiskelija, mä toivon,että mä olisin saanut sieltä tämänkaltaista puhetta. En saanut, mutta jos palataan tähän tautiluokitusasiaan, niin Suomessa tosiaan tällä hetkellä on käytössä vielä tää ICD-10-tautiluokitus, mutta odotettavissa on, että tämä uusi versio 11 otetaan nyt Suomessakin lähivuosina käyttöön. Ja siellä tosiaan on nyt tällainn uusi diagnoosi kuin pitkittyneen surun häiriö. Se siis tarkoittaa sitä, että ihmiselle, jonka läheisen kuolemasta on kulunut yli puoli vuotta, niin jos se suru on edelleen kovin intensiivistä ja jollain tavalla ehkä toimintakykyä häiritsevää, niin sitten voi saada diagnoosin pitkittyneestä surusta. Mä ymmärrän tavallaan sen, että kun on pidetty esillä sitä, että tällä on sen kaltaisia hyötyjä, että esimerkiksi apu voidaan kohdistaa sitten suoraan, jos tunnistetaan, että nyt on kyseessä suruaika eikä vaikkapa masennus, niin voidaan kohdistaa se apu oikein. On epäilty, että esimerkiksi surevien sairauslomakäytännöt on aika sekavia, että niillä ihmisillä, jotka sit vielä pidemmällä tähtäimellä tarvitsevat sairauslomaa, niin sitten tää helpottaisi ikään kuin sitä byrokratiaa.

Mut mun mielestä vielä enemmän pitäisi nyt kiinnittää huomiota siihen lähtökohtaiseen ristiriitaan, että kun tutkijat on jo vuosikymmeniä jaksaneet toistaa sitä, että suru ei ole sairaus ja et suru on normaali reaktio. Suru määritellään siis nykyään normaaliksi reaktioksi läheisen menettämiseen. Ja sitten me lähdetään ratkaisemaan näitä tällaisia käytännön ongelmia sillä, että me tehdään yli puolivuotiaasta surusta mahdollisesti sairaus ja nimenomaan häiriö, ja nimenomaan pitkittyneen surun häiriö. Eli leimataan suru sairauden kaltaiseksi tilaksi ja sitten otetaan kantaa tähän surun kestoon. Ja mä pidän sitä ihan hirveän ongelmallisena.

Mä myönnän sen, että tää byrokratiapuoli ja käytännön kysymykset, ne tarviisi ratkaista jollain tavalla niin, että surevien elämä olisi siltä osin helpompaa, mut mun mielestä ratkaisu ei voi olla tämä diagnoosien tielle lähteminen, koska se tulee aiheuttamaan sen, että sen normaaliksi mielletyn surun alue kapenee koko ajan ja kaikki se työ, mitä on ehkä surun normalisoinnin eteen tehty, niin valuu kyllä hiekkaan. Et olisin toivonut, et joku muu ratkaisu olisi löytynyt. Maailmallakin on ollut aika kahtalaisia reaktioita esimerkiksi sellaisten ihmisten parissa, jotka työskentelee vaikkapa palliatiivisen hoidon ja saattohoidon piirissä ja kohtaa siellä surevia ihmisiä, niin on ollut aika kahtalaisia reaktioita tähän kysymykseen.

Late Mäntylä:
Niin, siis kyl mä oikeasti mietin sitä, että tämähän ei oo helppo kysymys. Koska jos ihmiset oikeasti hakeutuu sinne terveydenhoidon piiriin, kun heillä on surua, niin onhan se tavallaan ihan luonnollista, et silloin täytyy ne ratkaisut löytää sieltä terveydenhoidon piiristä, että miten sieltä saadaan ohjattua. Mut onks se oikeasti se diagnoosi, se tavallaan sen määritteleminen häiriöksi, niin onko se oikeasti se ainoa mahdollinen tapa? Et kun mä just mietin tätäkin tapaa, et se terveydenhoitaja voi sanoa, et hei tiedät sä, et teillä on tämmöisiä pappeja siellä, joille voi mennä. Mä en siis nyt yritä väittää, että pappi on aina se ainoa oikea, mutta tietysti se on se mun maailmassa, mikä sitten tulee. Et me ollaan sit sielunhoitajia. Et kyl mä ajattelen, jotkut haavat on sielun haavoja ja niihin ehkä tarvitaan sit sellaista hoitoa, joka on eri asia kuin se kliinisen koulutuksen saaneen lääkärin antama hoito.

Mari Pulkkinen:
Kyllä meiltä ehkä puuttuu sellainen ammattikunta, sellainen grief counselor -tyyppinen ammattikunta. Toki voi olla terapeutteja ja psykologeja, jotka on ikään kuin omasta kiinnostuksestaan erikoistunut näihin kysymyksiin, mutta sellaista ikään kuin täsmäkoulutusta, ihmisiä, jotka ois ihan oikeasti perehtyny vaikka surukäsitysten historiaan ja sielunhoidolliseenkin puoleen, niin sellaista ammattikuntaa meillä ei oikeastaan ole. Ja sit hirveän usein kuulee myös sitäkin palautetta, että sit psykologisesti värittynyt surun hoitaminenkin tähtää kauhean voimakkaasti siihen prosessin läpikäymiseen ja siihen, että sen ammattiauttajan rooli on kulkea hetki sitä surumatkaa vierellä, ja et päästään sit toivottavasti siihen kohtaan, kun se prosessi on ohi. Et sellaisia surevien ymmärtäjiä meillä ei ihan kauheasti ole ja siksi se lankeaa ehkä sitten papeille se tehtävä usein.

Jennina Lahti:
Ja siis se, mitä me tarvitaan, on yhteiskunnallinen muutos, ei diagnoosien muutos. Et samalla tavalla kuin just Mari, niin mä ymmärrän just sen, että se helpottaa, se voi helpottaa niitä byrokraattisia puolia, mut sit mua myös huolestuttaa se, et okei, mikä sit se surun diagnoosi on. Koska kuulee niin paljon sitä, että surevat kertovat vaikka, että joo, että mä en saanut apua, koska mä syön ja juon ja nukun ja käyn töissä, tai että mä olinkin liian huonossa kunnossa. Tai että kun Suomessa on niin hullunkurinen tilanne, että sä voit olla liian hyvässä kunnossa tai liian huonossa kunnossa, että sä voit saada apua. Niin mikä sitten tavallaan, kun sä ootkin puolen vuoden jälkeen, niin mikä se sitten on se, et miten me ruvetaan määrittelemään sitä, et kuka on sit liian huonossa kunnossa?

Mä luultavasti puolessa vuodessa siis – ei kukaan sitä ulkopuolella olisi välttämättä nähnyt. En mä välttämättä olisi saanut mitään surudiagnoosia, mut tavallaan mä olin tosi huonossa kunnossa. Et myöskin se, et mitä se sitten, millaisia leimoja se sitten asettaa sille surevalle, ja tuleeko siitäkin sit joku semmoinen, et sitten 10 vuotta myöhemmin, kun lääkäri katsoo un jotain tietoja, niin siellä lukee, että tämä diagnoosi on se suru, niin vaikeuttaaks se sit myöhemmin jotain. Voiks siit tullakin, et no ei me nyt voida sulle tarjota tätä apua, koska sulla on itse asiassa 10 vuotta sitten ollut joku tuommoinen. Et mitä se myös käytännössä tarkoittaa kaiken sen muun lisäksi, että asetetaan puolen vuoden raja sille, että sun pitää olla jossain tietyssä kunnossa. Puolessa vuodessa voi olla se, että se joku läheinen on kuollut ja ehkä kadonnut ja sitä vielä etsitään, ja sit sulle sanotaan, et no niin, sä saat tämän surudiagnoosin tästä nyt. Et mitä se sit lopulta tarkoittaa. Se yhteiskunnallinen muutos on se, mitä me tarvitaan ensisijaisesti.

Milla Järvensivu:
Ehdottomasti. Ja mua kiinnostaisi hirveästi se, että miksi se on puoli vuotta. Mistä se on vedetty?

Mari Pulkkinen:
Hatusta. [nauraa]

Jennina Lahti:[nauraa]

Mari Pulkkinen:
Kyllähän siinä tietysti varmaan jonkunlaisia järeitäkin tutkimuksellisia perusteita on esitetty, mutta siis sinälläänhän tämä käsitys siitä, että mikä se säällinen suruaika on, on muuttunut. Ennen vanhaanhan puhuttiin suruvuodesta, ja taustalla oli se ajatus, että sitten kun ilman sitä kuollutta läheistä on käyty kaikki vuodenkierron juhlat pääsiäisestä juhannukseen ja jouluun kertaalleen läpi, niin sitten se seuraava vuosi on jo helpompi. Ja sit jossain vaiheessa huomattiin, et okei, tällä ei juurikaan empiiristä perustetta ole, niin sit jossain vaiheessa ruvettiin puhumaan kahdesta vuodesta, ja nykyisinkin aika usein puhutaan ihan kuukauden tarkkuudella, että pikkuisen päälle kaksi vuotta on se sellainen säällisen surun aika. Sit tämä puoli vuotta on – mä luulen, et se puoli vuotta on ajateltu jotenkin kuvastavan sitä, että siinä vaiheessa ihminen olisi jollain tavalla, sen pitäsi olla kykenevä jo ikään kuin olemaan sillä lailla rauhassa sen kanssa, et sä pystyisit olemaan normaalisti toimintakykyinen ja sanoittamaan sitä kokemustasi, ja se ei häiritsisi sun olemista.

Mut kyl hirveen usein näyttää siltä, et sellainen intensiivinen suru, sellainen suru, joka määrittelee sua, niin se häiritsee enemmän niitä ulkopuolisia kuin sitä surevaa itseänsä. Totta kai silloin pitää saada tukea ja apua, kun sellaista tarvitaan, oli kyseessä sureva ihminen tai ei, oli siitä läheisen kuolemasta kulunut yksi päivä tai yksi vuosi tai 10 vuotta, niin kauniissa maailmassahan aina olisi tarjolla tukea ja apua riippumatta siitä ajasta. Mut sit varmasti paljon on niitä mun kaltaisia surevia, joilla se oma suru ei oo mulle ongelma, mut sit on niitä ulkopuolisia, joille se on ongelma, et kun toi ei nyt oo selviytynyt eikä toennut tuosta surustaan.

Jennina Lahti:
Ja sit kuitenki, kun tuostakin on, jos miettii – kun suruja on niin monenlaisia. Voi olla joku ihminen, joka ei siinä puolessa vuodessa ole edes ehtinyt aloittaa, koska on paljon asioita, mitä on helppo sillai, et no mä sitten ensi viikolla, tai mä sitten siirrän tätä, tai ei vaan kykene siihen suruun. Jos mä mietin mun surua, kun joskus kuulee vaikka näitä, että sitten tietyn ajan päästä sä ymmärrät, että sitä ihmistä ei enää oo ja sit se teet näin ja sit sä teet näin, ja sitten mä oon kuitenkin ollut aikuinen, kun mä oon kokenu mun menetyksen. Ja vasta neljäs vuosi oli mulle semmoinen, että kyl se nyt ihan oikeasti vaan on niin. Et sit vasta yhtäkkiä tulee niitä oivalluksia, mitä ei kerta kaikkiaan on ehkä pystynytkään ajattelemaan tai myöntämään tai ottamaan sillai, et OK, nyt se vaan on näin, koska on ollut niin paljon muutakin käsiteltävää. Ja sit kuitenkin surussakin on se, että jos on jotain muita käsittelemättömiä asioita siellä taustalla, niin sitten kun tuleekin se suru, voi olla, että sitä ei vielä, että senkin sulkee jonnekin sisälleen. Mut sit kun tapahtuu jotain, niin ne vanhat käsittelemättömät asiat levähtää siihen eteen ja niitä alkaa käsitellä sen surun rinnalla.

Niin tuommoiset just aikamääreet aina turhauttaa mua sillai, et kun sä et ikinä tiedä, mitä se kantaa mukanaan siihen hetkeen, kun se on valmis käsittelemään sitä surua. Et kuinka paljon vaikka itsellä sillai, että siihenastiseen elämään olin ehtinyt kohdata niin paljon asioita, jotka oon jättänyt käsittelemättä, ja sit mä käsittelen niitä sen surun rinnalla. Niin se, et joku ois sanonut mulle, et jos sä vielä puolen vuoden päästä oot tuossa kunnossa, niin sitte kyllä [naurahtaa] diagnoosia alkaa tulla. Mut toki mä oon ollut onnekas, et mä oon saanut apua, et mun ei oo tarvinnut taistella siitä, niin se on helppo sanoa, et en mä tarvii tuommoista. Et ois ollut tosi hurjaa ajatella, että jossain vaiheessa joku sanoo mulle, et nyt sun suru on liikaa tai vääränlaista.

Milla Järvensivu:
Lopetellaanko me tähän? Kiitos.

Jennina Lahti:
Kiitos.

Mari Pulkkinen:
Kiitos.

[musiikkia]