NyytiCast #26: Huijarina yliopistossa

Litterointimerkinnät

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Milla Järvensivu: Moikka. Mä olen Milla, ja sä kuuntelet NyytiCastia. Tässä jaksossa me puhutaan huijariudesta ja huijarioloista. Mun vieraana on loistava Jenny, joka on omasta mielestään jotenkin vähän huijannu ittensä yliopistoon. Mun oma kokemus on myöskin se, että kun pääsin lukiosta, nii mä koin, että mä oon aika hyvä monessa asiassa ja monessa aineessa. Mutta sitte ku mä alotin yliopistossa, ni mä huomasin, että kaikki mun ympärillä onki aika hyviä. Nii se vertailukohta muuttu aika paljon. Siks mun mielestä onki tosi mielenkiintoista pohtia sitä, että minkälaisia tunteita se yliopisto erityisesti herättää. Mutta tosiaan, tervetuloa kuuntelee, ja toivottavasti tykkäätte jaksosta. Moi.

Milla Järvensivu: Jees, eli moikka. Mun kanssa täällä on Jenny, tervetuloa.

Jenny Kasongo: Kiitos. Kiitos, että pääsin tänne paikalle. Mun nimi on Jenny Kasongo ja mä oon toisen vuoden sosiaalitieteiden opiskelija. Opiskelen tuolla Helsingin yliopistossa ja toimin myös SOCOn eli Students of Colour -opiskelijajärjestön puheenjohtajana nyt tänä vuonna. SOCO siis on etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluvien korkeakouluopiskelijoiden opiskelijajärjestö, ja me järjestetään erilaisia tapahtumia vertaistukikeskusteluista sitten suurempiin paneelikeskusteluihin. Tähän asti ne meijän aiheet niissä erilaisissa tapahtumissa on pyöriny rasismiaiheen ympärillä ja yleisesti yliopistossa tai korkeakoulussa opiskeluun, et ne kaks aihetta on selkeesti ollu sellasia, mitkä on sit kiinnostanu meiän jäseniä ja hallituslaisia.

Milla Järvensivu: Joo. Ja mitä me sun kans täs hiukan aikaisemmin puhuttiin, niin vasta vuoden te ootte toiminu –

Jenny Kasongo: Joo.

Milla Järvensivu: Ja te ootte ensimmäinen tällänen järjestö Suomessa, joka on jotenki aika villiä.

Jenny Kasongo: Kyllä. Siis meiän perustajajäsenet, muun muassa Aracelis Correa, hän siis keksi tämän SOCOn ja vei sitten tätä SOCOa, Students of Colour -järjestöä sitten eteenpäin. Tavallaan siinä vaiheessa, alkuvaiheessa, viime vuoden puolella, hänelleki tuli ihan yllätyksenä se, että SOCOn kaltaista järjestöä ei oo Suomessa olemassa. Sit ku perustajajäsenet sai sen perustettua, niin siinä vaiheessa sit tajuttiin, et me ollaan tehty historiaa. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: Kyllä, ehottomasti. Tän päivän jaksossa me ollaan puhuttu tosta huijarisyndroomasta. Minkälaisii ajatuksii sulle siitä herää?

Jenny Kasongo: No siis huijarisyndrooma, sen verran mitä oon mediassa mediassa lukenu siitä, niin se on selkeesti näyttäytyny semmoselta perfektionistien tavallaan sairaudelta, tai et perfektionistit tavallaan kärsii siitä huijarisyndroomasta. Ja jotenki mun kokemukset on ollu sit tosi erilaiset. Et peruskoulussa ja lukion puolellaki mä en oo mitenkään ollu kauheen perfektionisti tai semmonen täydellisyyteen tähtäävä, vaan et on huomannu sen, et siel on ollu ne tietyt aineet, jotka on kiinnostanu mua tosi paljon ja niihin oon sitte panostanu, ja muut on sit jääny vähän vähemmälle.

Milla Järvensivu: Aivan.

Jenny Kasongo: Mut että sitte sen lukion jälkeen, kun hain yliopistoon, mä hain neljä kertaa Helsingin yliopistoon psykologian puolelle ja en päässyt. Niin tavallaan siinä vaiheessa mua ainaki mietitytti se, että oonko mä sitten sopiva yliopisto-opiskelija. Että sovinks mä tavallaan sitte sinne, vai pitääkö mun hakea jonnekin muualle tai sitten siirtyä suoraan työelämään. Ja mä sit sen neljännen kerran jälkeen siirryin työelämään, työskentelin vähän aikaa. Sitten samana vuonna syksyllä hain Diakiin sosionomiopintoihin, onneksi pääsin sisään, mutta hyvin nopeasti sit tajusin sen, et ne opinnot ei ollu ihan mua varten. Ja hain sitten vielä kerran Helsingin yliopistoon sosiaalitieteiden puolelle, et se selkeesti oli semmonen mikä sitte kiinnosti mua paljon, tai oikeastaan siitä se sosiologian opinnot kiinnosti tosi paljon. Niin hain ja pääsin sisään. Ja jotenki siitä lähtien ku mä pääsin sitten opiskelemaan sosiaalitieteitä, nii oli semmonen selkee tunne siitä, et mä en oo ansainnu tätä paikkaa, koska mä oon hakenu niin monta kertaa yliopistoon ja tavallaan sit niissä huomannut sen, et mä en oo mitenkää semmoinen täydellinen yliopisto-opiskelija. Ku mä hain sen viidennen kerran sitte sinne sosiaalitieteiden puolelle ja sain ne tulokset ja jo huomasin, et kylhän se koe meni tosi hyvin, pääsin koepisteillä sisään. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: Joo.

Jenny Kasongo: Et kun en ollu ensikertalainen ja yo-kokeet ei sit menny kauheen hyvin. Niin tavallaan siinä kohtaa mä jotenkin ajattelin sitä, et joo, mä kyl tein tosi paljon töitä siihen kokeeseen, mutta tää on selkeesti ihan onnesta kiinni. Et siin on jotenkin maagisesti ollu sit ne ihan oiket kysymykset, joihin mä oon osannu sit vastata, ja sen takia olen päässyt sisään. Enkä mä ajatellu sitä, että oikeesti mä oon omilla ansioilla päässyt sinne sisään. Ja tavallaan siitä lähtien sitten oon enemmän tai vähemmän miettiny sitä, et kärsinkö mä huijarisyndroomasta. Koska koko ajan sitä alitajuisesti miettii, että mä oon nyt tääl yliopistossa opiskelemassa, mut mä en oikeesti nyt ansaitse tätä paikkaa, että kuka tahansa muu voi olla tässä tilanteessa että opiskelee sosiaalitieteitä ja on SOCOn puheenjohtajana. Et tää on ollu enemmän tai vähemmän semmosta sattumaa, eikä sitä että mä oon oikeesti omalla panostuksella ja älykkyydellä [naurahtaa] päässy sisään.

Milla Järvensivu: Nii, nii. Eli susta tuntuu, et sä jotenki huijasit ittes sisään.

Jenny Kasongo: Aivan, aivan. Tai että jotenkin maagisesti tavallaan mulle annettiin se mahdollisuus.

Milla Järvensivu: Nii. Jota sä et mielestäs jollain tasolla sit ansainnu.

Jenny Kasongo: Nii, aivan! Aivan.

Milla Järvensivu: Jos sä mietit ton taustaa, niin mitä sä löydät sieltä?

Jenny Kasongo: No siis selkeesti just sitä huonoa itsetuntoa, et jotenkin tavallaan mun taustat on tosi erilaiset verrattuna siihen yliopiston normiopiskelijoihin. Ja mun mielestä yliopiston normiopiskelijoihin, selkeesti just enemmistö heistä on valkoisia, keskiluokkaisesta perheestä, akateemisesta perheestä tulleita nuoria henkilöitä. Mulla ne on ihan päinvastaset, et mun molemmat vanhemmat muutti Suomeen 90-luvulla Kongosta ja molemmat on just ja just käyny peruskoulun Kongossa. Ja itte oon työläistaustanen, eli molemmat mun vanhemmista kyl käy töissä, mut et selkeesti semmosta duunaritöitä tekee. Ja että vaikkakin kasvatuksessa mun vanhemmat on tavallaan puhunut siitä, että kuinka tärkeää on kouluttautua pitkälle, niin silti se varsinkin peruskoulussa ei mulle ollu semmonen realistinen tavote, että no kyllä mä nyt haen sinne lukioon tai yliopistoon. Vaan joutu silleen pohtimaan sitä pitkään, ja jotenkin pitkän pohdinnan jälkeen hakeutu sinne. Tavallaan myöski sekin, et kun pääsi sinne lukion puolelle, nii mä en sitä tietosesti ajatellu, mutta nyt kun näin jälkeenpäin miettii niitä mun lukio-opintoja, niin kyllä siin selkeesti oli sitä, et no ehän mä nyt tämmöseen hyvätasoiseen lukioon pystyny päästä omilla taidoilla. Että täs on vaan selkeesti ollu jotain semmosta tiettyä onnea. Et aina ku onnistuu jossain akateemisesti tai opinnoissa, niin sit se on ollu semmosta, et täs on jotain sattumaa tai onnea.

Milla Järvensivu: Nii. Eli et vähättelee sitä omaa vaikutusta ja korostaa sitten sitä ulkosta.

Jenny Kasongo: Aivan

Milla Järvensivu: Että kaikki vaan sattu, nyt oli tähdet kohdallaan.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu. Joo. Ja mä voin kuvitella, siis en voi itse siis tietää, mutta mun molemmat vanhemmat on akateemisia, ni mulle se oli jotenki aina aika itsestään selvää, että mä meen lukioon ja mä meen yliopistoon. Et mä voin kuvitella, et se on ihan eri lähtökohta ku omat vanhemmat on ihan eri taustasta.

Jenny Kasongo: Joo. Siis tästähän toi Mari Käyhkö teki tutkimuksen, työläistaustaisten yliopistossa opiskelevien, tai naisopiskelijoiden kokemuksia yliopisto-opiskelusta. Ja siinä selkeesti nää naiset kerto sitä, et heille se hakeutuminen yliopistoon ei ollu mitenkään itsestään selvä. Vaan et se oli enemmänkin sitä, et he on tavallaan kiinnostuneita yleisesti siitä opiskelusta ja lukemisesta, et se on ollu heille semmonen harrastus. Ja myöskin sitte se, että kun he pääs sitte sinne yliopistoon ja siellä opiskeli, niin siellä se niistä opinnoista kertominen tai niistä omista kokemuksistaan kertominen niille vanhemmille oli tosi hankalaa, koska ei ollu vaan semmosta samanlaista kokemusta. Ja mä itte kyllä samaistun siihen tosi paljon.

Milla Järvensivu: Joo, mm. Niin, ehkä se voi tuntuu sit siltä, että vanhemmille se on sellasta vähän vierasta aluetta

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Että myös hekää, vaikka arvostais sitä koulutusta, ni voi olla vaan vaikee ymmärtää sitä maailmaa ja kommentoida niitä asioita esimerkiks.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Joo, tosi mielenkiintonen pointti. Jos mietitään huijarisyndroomakeskustelua yleisesti ja miten siitä puhutaan vaikka mediassa ja ja muutenki arkikeskustelussa. Niin mitä ajatuksia sulla herää siitä?

Jenny Kasongo: Hmm. Kun siitä on puhuttu melko pitkään yleisessä keskustelussa ja mediassa, niin kylhän se selkeesti just näyttäytyy siltä, et ne jotka uskaltaa siitä kertoo, keitä haastatellaan, on tosi etuoikeutetussa asemassa. Ja jotenki se on myöski maalautunu semmosena perfektionaisten syndroomana, ja nimenomaan just valkoisten naisten syndroomana. Et jotenkin mua kiinnostaa se, että ketkä tavallaan sit jää tossa huijarisyndroomakeskustelussa ulkopuolelle. Et kaikki vähemmistöt, kuten etniseen tai näkyvään vähemmistöön kuuluvat, seksuaali-, sukupuolivähemmistöt ja niin edelleen. Ja mua ehkä siinä huijarisyndroomassa eniten kiinnostaa se, että miten meiän yhteiskuntarakenteet vaikuttaa sit tähän huijarisyndroomaan tai siihen, et onks tiettyjä ryhmiä, jotka enemmän altistuu siihen, että he tuntee sitä huonoa itsetuntoa ja jotenkin sitä et on huijannu itsensä siihen tiettyyn hyvään asemaan. Ja jos miettii just yliopisto-akateemimaailmaa, no mä oon siellä nyt vaan opiskelijana, mutta voi vaan kuvitella, että jos on esimerkiks henkilökunnan puolella tehny tosi pitkää uraa tutkijana, hyvää uraa tutkijana ja kuuluu vaikka etniseen tai näkyvään vähemmistöön tai johonki muuhun vähemmistöön. Niin sitä itte oon miettiny, et mitä sit siinä tilanteessa, et onks siinä sitte tosi iso riski siihen, et tunteeki tosi huonoo itsetuntoa. Tai just sitä, että on tavallaan huijannu itsensä siihen tilanteeseen, koska ei tilastollisesti pitäisi olla siinä sellasessa asemassa. En tiiä saatko tästä ajatuksesta kiinni?

Milla Järvensivu: Joo! Saan kyllä kiinni. Ja siis hirveen silleen loogisentuntune ajatteluketju. Siis en tarkota sillä, että näin sen pitäisi mennä, vaan että miksipä se ei menisi juuri näin. Et varmasti on tosi luonnollisii tunteita just noi –

Jenny Kasongo: Näinpä.

Milla Järvensivu: – mitä sanoit, että miten mä oon tässä asemassa kun mun ei tavallaan jotenki kuuluis olla tässä tilastollisesti.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Ihan tosi mielenkiintonen ajatus kyllä tiedemaailmassa ja varmaan työelämässä muutenki.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Miten sitten yliopistomaailmassa? Onks sulle tullu tälläsiä tunteita? Sä vähän puhuitki siitä, mutta ihan sun arkielämässä, tuleeks sulle tälläsii kokemuksia?

Jenny Kasongo: Joo. Kyl jonkin verran on tullu just luentotilanteissa ja varsinkin niissä tilanteissa, kun tekee ryhmätöitä muitten opiskelijoiden kanssa ja sillä tavalla sitte pääsee tutustumaan muihin opiskelijoihin. Ja jotenki selkeesti siin huomaa sen, et suurin osa meiän opiskelijoista, että se ainaki mulle näyttäytyy siltä, että heillä on todella helppoa sopeutua siihen yliopistokulttuuriin. Kun sit taas mulla, enemmän tai vähemmän mä edelleenki mietin sitä, et kuuluuks mä oikeesti tähän yhteisöön ja ansaitsenks mä oikeesti tätä paikkaa ja oonks mä tarpeeks fiksu tänne.

Milla Järvensivu: Joo.

Jenny Kasongo: Et varsinkin just valtiotieteiden puolella, et siel meil on todella fiksu, osaavia opiskelijoita, jotka aivan varmasti tekee töitä siihen eteen, että pärjää opinnoissa. Ja tosi monesti sit epäilee niitä omia tietoja, osaamista, mielipiteitä. Esimerkiks just niissä ryhmätilanteissa saattaa olla tosi hankalaa tuoda niitä omia mielipiteitä esiin, koska sitä ensin joutuu miettimään, et onks tää nyt ihan totta ja että entä jos muut ei usko siihen tai jotenkin vastaanota sitä mun mielipidettä, niin miten sit siinä tilanteessa pystyy toimimaan. Mä oletan, et se mun ajatuskulku johtuu siitä, että meiän kotona se keskustelukulttuuri on ollu tosi vähäistä. Et me ei olla esimerkiks hirveesti puhuttu sillee ruokapöydän äärellä politiikasta tai yleisesti Suomen, maailman menoista. Vaan se on ollu sitä, että me istutaa alas, syödään ja sitten jatketaan hommia, et se on ollu selkeesti semmosta tekemisen kulttuuria, että tehdään tosi paljon, mutta ei keskustella tai väitellä tai muuta. Et mä luulen, et se tulee jo sieltä asti.

Milla Järvensivu: Nii, mm.

Jenny Kasongo: Ja kyl mun vanhemmat on yleisesti tästä itsetunnosta, että kyl mun vanhemmat on rohkaissu mua aina yrittämään ja luottamaan itseensä. Mut et sit kun yliopistossa huomaa sen, et jotenki on niin eri lähtökohdista.

Milla Järvensivu: Joo.

Jenny Kasongo: Niin sit alkaa vaan epäilemään sitä, et no ehkä mä en kuulukaan tänne. Ja sit joutuu tietosesti tavallaan tsemppaamaan itteään, että oikeesti kyl mä nyt kuulun tänne ja kyl mä oon tehny ihan tarpeeks töitä.

Milla Järvensivu: Nii, nii. Onks sua auttanu tavallaan se, että on tää nimi, tää huijarisyndrooma-nimi?

Jenny Kasongo: Joo, noh…

Milla Järvensivu: Jotenki tuntemuksien hahmottamisessa tai jollain tavalla.

Jenny Kasongo: No ku tavallaan tossa huijarisyndroomassa mua mietityttää se, että kuinka paljon se on vaan sitä huonoa itsetuntoa ja kuinka paljon se sitten on… Tai et mä en itte osaa hahmottaa sitä, et miten huijarisyndrooma eroaa sitte siitä huonosta itsetunnosta. Et se on ollu sillee vähä mun hankala tavallaan hahmottaa sitä.

Milla Järvensivu: Nii, nii. Joo, okei. Nii, et ei se varmaa yksselitteisesti kaikille oo semmonen käsite, että se auttais tai jotenki antais nimen niille tuntemuksille.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Et sulle sillä ei ihan hirveesti oo sinänsä ehkä ollu merkitystäkää?

Jenny Kasongo: Mm, nii.

[lyhyt tauko]

Jenny Kasongo: Nii.

Milla Järvensivu: [nauraa] Joo.

Jenny Kasongo: No mut toisaalta sit kun on puhuttu siitä huijarisyndroomasta. Niin kyllä siinä on ollut merkityksellistä se, että niitten omien taustojen tiedostaminen, et kuinka ne omat taustat vaikuttaa sit siihen huijarisyndrooman syntymiseen ja sen tuntemiseen. Nii ehkä sitte sillä käsitteellä on ainaki mulle ollu jonki verran hyötyä. Mä en oo tätä sillee ajatellu hirveen loppuun asti. [nauraa]

Milla Järvensivu: Joo. Mutta hankala kysymys kyllä varmasti.

Jenny Kasongo: Joo. [nauraa]

Milla Järvensivu: Just et, et mikä on huijarisyndrooma ja mikä on huono itsetunto ja mikä on semmost ns. normaalia huonoo itsetuntoo.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Ja kaikki tää, nii onhan se vähän tämmönen veteen piirretty viiva, että mikä on mitäkin.

Jenny Kasongo: Niinpä, aivan.

Milla Järvensivu: Mut saan kyl tosi hyvin kiinni tosta mitä sä puhuit aikasemmin, että yliopistossa onkin yhtäkkiä niitä ihmisiä, jotka on tosi sanavalmiita ja jotenki hirveen tiedostavan olosia.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Et se asettaa vähän eri jotenki vertailukohdat ehkä itelleki.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Mä oon ite siis lukenu sosiaalipsykologiaa ja se on täynnä semmosia tosi älykkäitä, tiedostavia, hyvin menestyviä nuoria naisia pääasiassa. Nii siellä kyl huomas kans, että alko vähän verrataki itteensä uudella asteikolla.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Jossain lukiossa oli helppoo olla aika hyväkin, ja sitte siirty ihan sinne uuteen vertailuun ja huomas, että enhän mä nyt oo enää niin hyvä ku mitä mä olin aikasemmin.

Jenny Kasongo: Niinpä. Ja mun mielestä, eihän se haittaa et jos tajuaaki olevansa [naurahtaa] ei-niin-hyvä tai keskinkertainen, et eihän se haittaa. Mut jotenki sit täs huijarisyndroomakeskustelussa välillä miettii omia kokemuksia, niin entä jos onki tosi keskinkertanen.

Milla Järvensivu: Nii!

Jenny Kasongo: Et entä jos on oikeessa niissä omista ajatuksistaa, että onki tosi keskinkertainen. Niin mitäs sit sen jälkeen?

Milla Järvensivu: [nauraa] Nii.

Jenny Kasongo: Kun miettii tota omaa opintopolkua tai sitä, et miten on päätyny yliopistoon. Niin aivan varmasti siinä mun [naurahtaa] lyhyen elämän aikana on tapahtunu monia sattumoita. Et mä oon vaan ollu oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mun ympärillä on ollu oikeanlaisia ihmisiä, jotka on tavalla tai toisella inspiroinu mua ja jotenkin rohkaissu mua hakemaan vielä viidennen kerran yliopistoon.

Milla Järvensivu: Nii, nii.

Jenny Kasongo: Ja kyl mä uskon sitä, että tavallaan kuka tahansa voi olla tässä mun tilanteessa tai tässä mun tämänhetkisessä asemassa. Mutta nii, ehkä se ei osittain ainakaan mua haittaa. Et mä oon nyt tässä tilanteessa ja teen vaan parhaani.

Milla Järvensivu: Nii, siel oli viä seuraava sivu. [nauraa]

Jenny Kasongo: Joo. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: Ja jos haluut, ettei kahvi kylmene, ni juo vaa välissä, ei haittaa. Mä voin editoida hörpinnat vois välissä. [nauraa]

Milla Järvensivu: Joo, no jos puhutaan vaikka vielä siitä, tai palataan noihin yhteiskuntarakenteisiin. Niin minkälaisii ajatuksia sulla nousee siitä?

Jenny Kasongo: Niin, mähän kerroin aikaisemmin just sitä, et tavallaan mua kiinnostaa tässä huijarisyndroomassa se, että miten huijarisyndrooman tunteminen sit saattaa vaikuttaa eri vähemmistöihin. Ja et onko siinä sitä, että altistuu enemmän sitte siihen syndroomaan. Mutta et jos mä omien kokemuksien kautta mietin tota miten yhteiskuntarakenteet saattais vaikuttaa tähän näin. Niin selkeesti mulla ei oo ollu mitään, tai et mä en oo nähny mitään representaatiota siitä, et maahanmuuttajaperheestä, kongolaisperheestä on sitten päätynykin yliopistoon opiskelemaan. Ja jotenkin lukiossa, vaikka mullakin oli tosi selkee ajatus siitä, et totta kai mä haen yliopistoon opiskelemaan, niin kyl siinä aina oli semmonen pieni epävarmuus siitä, et mä en nyt oikeestaan tiedä ketään mun läheistä tai naapuria tai ees Itä-Helsingistä heitä keitä mä tunsin. Et heillä ois ollu samanlaiset ajatukset tai unelmat.

Milla Järvensivu: Nii.

Jenny Kasongo: Ja siitä lähtien kyllä sitä alko epäilemään itseään, et oonkohan ihan oikeesti sopeutuva tai [naurahtaa] sopiva tyyppi, sopiva yliopisto-opiskelija. Et jos mä oisin tienny ympärillä tai nähny ympärillä ihmisiä, jotka ois tavallaan ajatellu samalla tavalla ja ois ollu ihan samanlaiset taustat ku mulla, ni mä luulen, et ehkä tää mun tilanne ois ollu ihan toisenlainen. Et ehkä ois ollu silleen vähän enemmän sitä itsetuntoa ja armollisuutta itseään kohtaan.

Milla Järvensivu: Nii. Ja se kynnys ois jotenki vähän madaltunu.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Ja ois helpompi nähdä itsesi siellä yliopistossa.

Jenny Kasongo: Aivan.

Milla Järvensivu: Joo. Ehkä Students of Colour -järjestö on vähän just madaltanu sitä kynnystä, tai tuonu just näkyviin tota mitä toit esille. Et sielt saa niit representaatioita.

Jenny Kasongo: Kyllä. Kyllä, mä uskon ja toivon, et tää meiän järjestön toiminta on näyttäytyny ja näyttäytyy jatkossa siltä, et oikeesti se yliopisto-opiskelijoiden joukko on paljon moninaisempi kuin miten sen sitte jotenkin stereotyyppisesti ajattelee. Tai et ku mä jotenkin sillon ennen kun hakeuduin yliopisto, niin ajattelin just sitä, et siel on tosi paljon valkoisia suomalaisia opiskelijoita ja sit on niitä vaihto-opiskelijoita ulkomailta. Et jotenki semmonen aika karkee ajatus siitä, et millasia opiskelijoita yliopistossa on. Mut et nyt ku on alottanu opinnot ja oon nähny ja tajunnu ja kohdannu tosi erilaisia ihmisiä, niin kylhän se on silleen jollain tavalla helpottanu sit sitä omaa itsetunto-ongelmaa.

Milla Järvensivu: Mm. Mut niin, varmasti siis varsinkin yliopiston ulkoo päin on tosi vaikee nähdä sitä.

Jenny Kasongo: Näinpä.

Milla Järvensivu: Mm. Ja varsinki just jos nuorempana ja vähän epävarmana, tai jokainen varmasti miettii sitä, että mitä mä haluun opiskella ja minne päin mä nyt elämässä meen. Ni sitte varmasti siinä kohtaa on tosi vaikee nähdä sitä puolta yliopistossa, et siel on oikeesti aika moninainen se porukka.

Jenny Kasongo: Mm. Mut eihän se poista sitä faktaa, et kyl se enemmistö, jotka hakeutuu yliopistoon ja pääsee yliopistoon, on keskiluokkasesta akateemisesta perheestä –

Milla Järvensivu: Totta kai.

Jenny Kasongo: – tulleita valkoisia opiskelijoita.

Milla Järvensivu: Kyllä. Joo, se on varmasti aivan fakta.

Jenny Kasongo: Niinpä.

Milla Järvensivu: Joka vaikuttaa varmasti tosi paljon, tai tosi paljon enemmän kuin mitä siitä on tähän asti puhuttu myöskään julkisesti.

Jenny Kasongo: Näinpä.

Milla Järvensivu: Miten, oisko sul viel ajatuksia tai kommentteja tai?

Jenny Kasongo: No ehkä tosta huijarisyndrooman tutkimuksesta. Niin no, tutkimusrahotukset on mitä on, et et sit on hurjaa kilpailua. Sit ku tää huijarisyndrooma ei oo mikään semmonen virallinen mielenterveyteen liittyvä, tai-

Milla Järvensivu: Nii, sehän ei oo mielenterveysdiagnoosi.

Jenny Kasongo: Aivan. Nii mä uskon, että tätä huijarisyndroomaa on tosi hankala tutkia ja hankala saada sit siihen rahotusta. Mutta oishan se mielenkiintosta sitte tulevaisuudessa nähdä ja lukea huijarisyndroomasta tutkimusta ihan sillee Suomen kontekstissa.

Milla Järvensivu: Kyllä. Niinpä, siitähän on aika vähän –

Jenny Kasongo: Nii onki.

Milla Järvensivu: – tutkimusta. Et on se Tiina Ekmanin kirja.

Jenny Kasongo: Joo, se on tullut vastaan.

Milla Järvensivu: Joo, mut muutehan siit ei ihan hirveesti Suomessa ookaan kirjotettu. Ja Tiina Ekmanki jonku verran käsittelee yhteiskuntaa, mut hän on psykologi, niin aika paljon siit yksilön näkökulmasta, ja lapsuudesta puhutaan aika paljon ja tämmösist tekijöistä. Et sinänsä ois tosi mielenkiintosta just lukee enemmän just suomalaisesta huijarisyndroomasta, tämmösestä rakenteellisesta näkökulmasta. Mutta haluisitko vielä lisätä tai kommentoida? Ihan vapaasti, jos jotain nousee.

Jenny Kasongo: No nyt ei tuu mieleen. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: [nauraa] Okei. Alright, mutta lopetellaan me siis tähän. Kiitos Jenny tosi paljon ku tulit vieraaks, tosi mielenkiintosia ja hyviä ajatuksia.

Jenny Kasongo: Kiitos. Kiitos sinulle.

Milla Järvensivu: Kiitos.

[musiikkia]