NyytiCast #25: Huijariolot

Litterointimerkinnät

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

[musiikkia]

Milla Järvensivu: Moi. Tän päivän jaksossa me puhutaan huijarioloista, huijaritunteista tai huijarisyndroomasta. Mun vieraina tässä jaksossa on loistavat kokemusasiantuntijat, toimittaja Laura Friman sekä ihan vasta valmistunu sosiaalipsykologi Sofia Latva-Koivisto. Asiantuntijana mukana psykoterapian erikoispsykologi, työterveyspsykologi Teemu Ollikainen. Kaikki tän jakson vieraista on mielestään huijareita. Miksi? Se onki aika mielenkiintonen kysymys. On tutkittu, että ihmisistä about semmonen 70 % välillä kokee huijaritunteita tai huijarioloja. Tässä jaksossa me syvennytään siihen vähän enemmän. Koska tää on niin mielenkiintonen teema, niin mä teen vielä toisen jakson tästä. Eli pysykää kuulolla senkin suhteen. Mutta oikein paljon tervetuloa kuuntelemaan, toivottavasti tästä on mahdollisesti hyötyä teille, jotka epäilevät itsellään jotakin tämänkaltasta. Moi, ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Mä olen Milla, ja mun kanssa täällä on.

Laura Friman: Laura Friman.

Teemu Ollikainen: Ja Teemu Ollikainen.

Sofia Latva-Koivisto: Ja Sofia Latva-Koivisto.

Milla Järvensivu: Tervetuloo kaikki. Tänään me puhutaan huijarisyndroomasta. Ja mua ihan ensiks kiinnostais kuulla, että minkälainen on huijarisyndrooman tausta tai historia.

Teemu Ollikainen: Noo, vastaanks mä tähän?

Milla Järvensivu: Vastaa vaikka [nauraa] Teemu.

Teemu Ollikainen: Vähän selvittelin. Mä itse asias luulin, et tää ois uudempi termi. Mut ensimmäinen merkintä oli vuodelta 78, oli tämmönen Clancen & Imeksen artikkeli aiheesta. No sen jälkeen siit on kirjoitettu monta kirjaa. Alkuperäiset tutkijat taitaa nykyään olla sitä mieltä, et ei kannattas puhuu syndroomasta. Että se ei oo tämmöinen virallinen oireyhtymä, vaan tämmönen ihmisen kokema ajatus tai tunne tai tila enemmän, erotuksena oikeista sairauksista.

Milla Järvensivu: Nii. Mikä ois sitte sun mielestä parempi sana tälle?

Teemu Ollikainen: Hmm. Niin no, sit joudutaanki oikeestaan vähän jo määrittelemään sitä, et mitä sil tarkotetaan sillä huijari-ilmiöllä. Ehkä se huijari-ilmiö olis jotenki paras. Mut et yhdistelmä kai erilaisia ajatuksia ja tunteita ja sosiaalista vertailua ja päättelyä, ehkä virheellistä päättelyä, ja tällästä suhteessa oman kyvykkyyteen ja kyvyttömyyteen. Ja ehkä vähän vääristyneisiin arvioihin siitä, et miten kyvykkäitä muut ihmiset on. Näin mä sen ymmärtäisin.

Milla Järvensivu: Tää ei virallisesti oo siis mielenterveyden häiriö. Mikä tää oikeestaan sitte on?

Teemu Ollikainen: Mä just tässä tähän valmistautuessa kuuntelin Tiina Ekmanin haastattelua Psykopodiaa-podcastista. Nyt tulee ihan ulkomuistista näitä lukuja, että tämmösten huijarifiilisten esiintyvyys oli yllättävän korkee, jopa 70 prosentilla ihmisistä on jossain vaiheessa tälläsiä kokemuksia. Mutta sit se oli jotenkin silleen jaettu, että sitten semmoset ihmiset, jotka oikeesti uskoo olevansa huonompia kuin mitä ovat, niin niitä oli sitte vaan muutama prosentti kuitenkin. Et suurin osa huijarifiiliksiä koskevista kuitenki tietää, että ne on ihan hyviä, mut ne ei voi sille fiilikselle mitää. Mut sit ku mennään niihin pieniin prosentteihin, ni sit se alkaa sekoittua jo tämmösten mielenterveysongelmien kanssa, mihin liittyy sit tämmösiä huonommuuden tunteita, ahdistuneisuushäiriöt ja mielialahäiriöt, masennus.

Milla Järvensivu: Eli voitais puhuu vaikka huijarioloista tai huijariajatuksista useimpien kohdalla?

Teemu Ollikainen. Mm.

Laura Friman: Ja mäki tajusin tän termin vähän sellaisen ristiriitaisuuden vasta kun aloin nyt pohtia sitä tarkemmin. Ja mä tajusin, että hetkinen, jos ihminen itse määrittelee, että mä kärsin huijarisyndroomasta, niin sillonhan sä itse jo siis tosiaan tajuat, että luultavasti mä nyt hieman harhaisesti en luota osaamiseeni tai kykyihini. Eli sehän on jo itse asias paljon parempi taso kuin se, että mä ajattelen oikeesti, et tää on aivan päivänselvää että mä olen huonompi ja mä en ole kyvykäs ja olen epäkompetentti johonkin. Et ei sekään tietenkään optimaalinen tila ole epäillä itseään huijariksi, mutta asia vois itse asiassa olla jopa vielä [naurahtaa] pahemminkin.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Laura Friman: Eli ehkä se huijaritaso tulee vasta, tai sen tajuaa vast myöhemmin itse asias. Et sillonhan mä kärsin siitä, koska mä en tajunnut että mä oonkin itse asiassa ihan OK vähintäänkin.

Teemu Ollikainen: Mutta siinä oli viä semmonen jännä siinä määritelmässä, et se että on semmonen olo, että mä oon huonompi ku muut, nii se ei oo tätä huijarisyndroomaa, sehän on aika tavallista. Mutta tähän huijarioloon liittyy olennaisesti se, et mä olen ite tietosesti omalla toiminnallani saanu jotenki nää muut uskomaan, että mä olisin kyvykkäämpi ja fiksumpi ja osaavampi kuin mitä mä oon. Et siin on tämmönen intentionaalisuuden kauhu, et mä oon jotenki manipuloinu ihmisiä pitämään minusta tai arvostamaan minua. Et siitä se huijari-sana tulee.

Milla Järvensivu: Nii. Liittyyks siihen sit jotenki syyllisyyttä tai jotain senkaltasii?

Sofia Latva-Koivisto: Eiks siihen liity aika semmonen vahva paljastumisen pelko? Tai mitä mä ite oon käsittäny siitä, et siin ytimessä on just se pelko, että kyllä noi kohta huomaa, et mä en osaa mitään.

Teemu Ollikainen: Hetkenä minä hyvänsä.

Milla Järvensivu: Jep!

Teemu Ollikainen: Joku tulee koputtamaan olkapäähän, et Ollikainen eiköhän lopeteta tää.

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: Me kaikki tiedetään. Ja sit semmoinen jännä, mitä aina sillon tällön, no parin kolmen työterveysasiakkaan kans ehkä vuoden sisää on tullu semmonen, et heil on ollu tämmöinen kauhu, et mä oon oikeesti psykopaatti. Et mä oon niin hyvä ihmisten kanssa, et mä saan ihmiset ostamaan mitä tahansa.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikainen: Tai mä pystyn myymään mun ideat niille. Ja sit lopulta ollaan päästy siihen, et sä oot vaan hyvä siinä mitä sä teet. [nauraa] [kaikki nauravat]

Milla Järvensivu: Nii!

Teemu Ollikainen: Se ei oo psykopatian piirre et pystyy myymään ihmiselle asioita. Mut mä aattelen, et onks seki tavallaan tämmönen, siin vähän semmosta huijarioloa, et jos joskus se paljastuu et mä oon manipuloinu niitä ihmisiä. Mut että [naurahtaa] no sit se on. Tos on ehkä vähän eroa, kun huijarisyndroomasta on puhuttu sillee et se on erityisesti korkeekoulutettujen naisten ongelma, nää on ollu kaikki miehiä jotka on epäilly itteään psykopaateiks.

Laura Friman: A-haa!

Teemu Ollikainen: Täs saattaa olla joku ero, tämmönen joku kulttuurinen sopivuus tai joku tämmönen.

Sofia Latva-Koivisto: Jep.

Milla Järvensivu: Miten te vetäisitte rajan siihen, että missä on tämmönen ns. normaali heikko itsetunto ja mikä sit alkaa olla huijarisyndroomaa?

Sofia Latva-Koivisto: Ehkä se on just vähän veteen piirretty viiva, et jos 70 % ihmisist kokee, että niillä on välillä tämmöst huijariajattelua. Et varmaan se sitte on vähän, että vaikee erottaa jossain kohissa et mikä on mitäkin.

Laura Friman: Niin, toi on hirveen vaikee kysymys, koska ku mä mietin tätä termiä tässä lähipäivinä paljonki, niin mä koko ajan päädyin siihen, et itse asiassa tässähän puhutaan vain huonosta itsetunnosta. Että mikä se itse asias se, no ehkä se on just tää sitten, et siihen liittyis jotain tällästä tarkoitushakuista huijaamista, se ero. Mutta ehkä se laajemmin ihmisiä koskettava ongelma ja haaste on just nää itsetuntokysymykset, ja nää kaikki tavallaan linkittyy siihen.

Teemu Ollikainen: Minkään erottaminen itsetunnosta on mun mielest tosi vaikeeta, koska itsetunto terminä on tosi hankala, se on niin iso. Aikoinaan kun mä tein graduani itsetunnosta, ni sillon siitä oli tehty 18 000 tutkimusta [naurahtaa] koskien et mihin kaikkeen se liittyy. Ja nykyään on tehty varmaan kolminkertainen määrä. Muutenki ku mä mietin tätä, et miten tätä pystyis psykologisesti käsitteellistämään, et mitä tää on, niin mun piti vaan lopettaa jossain kohtaa, koska se tuntu et se liittyy niin moneen asiaan. Et se liittyy sosiaaliseen vertailuun, erilaisin syypäätelmiin mitä me tehään, sen voi nähdä myös selviytymiskeinona ja voi ajatella et se on skeema, joka ohjaa ihmistä. Tää kytkeytyy tosiaan moneen asiaan mun mielestä. Mut et sen takii onki hauska jutella siitä, et mitä se vois olla.

Sofia Latva-Koivisto: Jep. Tai mietin kyl kans justiinsa, et varmaan just aika lähikäsitteitä on just ihan perfektionismi ja epäonnistumisen pelko ja itsekriittisyys ja vaativuus ja kaikki tämmöset teemat. Varmaan jotenki summautuu yhteen myös tässä.

[kirjoituskoneen ääntä]

Milla Järvensivu: Musta on jotenki tuntunu, et tästä on puhuttu koko ajan enemmän tai et mä törmään tosi monessa paikassa tähän termiin. Mistäköhän se johtuu, et siit on alettu puhuu?

Teemu Ollikainen: Ehkä yleisesti tää aika mitä me eletään, et ollaan ainakin 20 vuotta eletty tämmöstä psykokulttuurin kulta-aikaa, niin kun Perttu Häkkinen aikoinaan sanoi. Et ihmiset on kauheen, ollaan vaa loputtoman kiinnostuneita siitä, et miten voitais olla onnellisempia ja elää parempaa elämää. Ja sit ku sitä lähetään tutkimaan, ni sit törmätään kaikennäkösiin esteisiin, jotka estää meit olemast onnellisia ja elämäst sellast elämää mitä halutaan. Tää on nyt yks iso niistä.

Laura Friman: Ja varmaan, vaik se on vähän kliseistä käyttää jotain termejä “somepaineet” tai jotain. Mut ku me eletään myös tälläst vertailun ja itsensä ja elämänsä esittämisen aikakautta ja tällästä kaikenmaailman omien narratiivien luomisvimmaista kautta. Niin varmaan siinä korostuu just se, jotka herättää niit epävarmuuden ja alemmuudenkin tunteita, että ehkä tää on sillee hedelmällistä aikaa potea myös tätä, ei syndroomaa, mutta ilmiötä [naurahtaa] tai kokea sen aiheuttamia tunteita.

Milla Järvensivu: Nii. Eletääks me sit sellasta aikaa, joka vähän etsii ongelmia tai epävarmuuksia?

Laura Friman: Niin, se voi olla sen pakonomaisen onnellisuuden jahtaamisen kääntöpuoli, että sillonhan niit ongelmia ja esteitä usein myös näkyy aika paljon. Se ois aika luontevaa.

Sofia Latva-Koivisto: Mut toisaaltahan sen voi nähä myös sillee myönteisesti. Että tästäki puhutaan tämmösestä, että on tämmöinen, et ku tää on kuitenki silleen ongelma, että ihmiset kokee tälläsiä tunteita. Nii eikse oo myös ihan myönteistä, että semmosta puhutaan, että ei just olla vaan siellä kiiltokuvan päällä? Vaan voiaan sanoo, että hei, itse asiassa mul on vähän tämmönen olo et mä oon huijari. Ja sitte saa myös vastakaikua sille, niin ehkä se on semmost ihan myönteistä.

Laura Friman: On, on se vapauttavaa.

Teemu Ollikainen: Ja ehkä tätä suosiota osittain selittää seki, et jos miettii tätä termiä, niin tää on kuitenki aika empaattinen ja semmonen myötätuntonen termi sille. Et ihmiset ei puhu huijarioloista sillee, et mul on huijarisyndrooma, fiksaa se, et poista se minusta. Vaan se lähtökohtasesti jotenki hyväksytään osaksi itteää, et tää varmaan nousee mun luonteesta ja mun kokemuksista. Et ku ehkä muuten ihmiset saattaa just tämmösenä “ole paras versio, nönnönnöö” -aikana –

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: – lähestyy omia ongelmia sillee, et ne on tuhottava ne ongelmat et mä voin olla se paras versio itsestäni enkä tää paskaversio. [nauraa] Mut et tässä lähtökohtasesti mun mielest huijarioloissa ihminen on jo jollain tavalla ottanu semmosen myötätuntosen suhteen itteensä jotenkin, sit ku se on tän tiedostanu et tää koskettaa mua jollain tavalla.

Laura Friman: Toi on muuten totta. En mä ollu tajunnukaa, et se on jo lähtökohtaisesti paljon semmonen lempeämpi kuin tätä edeltänyt muotitermi “narsisti”, jota varmaan vieläkin paljon käytetään.

Milla Järvensivu: Mut mä jotenki mietin myös, että kai tää on myös sellanen asia, joka on ollu historiassa läsnä. Tai että jotkut maatalon emännät on miettiny, että oonkohan mä nyt tarpeeks hyvä emäntä, että osaanko mä oikeasti näitä lehmiä lypsää ja ruisleipää ripustaa tänne uuninpankolle. [nauraa] Mitä ne nyt tekikään siellä.

Laura Friman: Varmaan juuri tuota. [nauraa]

Milla Järvensivu: [nauraa] Kyllä. Nii onks tää ollu, varmasti tää on ollu läsnä myös siellä?

Teemu Ollikainen: Nii ainahan me kuullaan sen voittajien versio historiasta, et on ne taiteilijat jotka on puskenu eteenpäin vastuksista välittämättä. Mut kuinka monta kertaa joku Schjerfbeck tai Gallen-Kallela on meinannu pistää pensselit santaan [nauraa] sillee et nyt riitti, et mä en vaa osaa. Mut nää on ehkä niitä asioita, mistä ei kirjoteta hirveesti.

Milla Järvensivu: Että kyllä tosi suuri osa keskusteluista, mitä mä oon käyny tästä aiheesta, nii myös toisella henkilöllä on huijarisyndrooma. Tai et se on mun mielest aika semmonen helppo heittää, et hei että mullaha on toi ihan sama ja mä tiedän miltä susta tuntuu. Et ehkä se on aika semmonen matalan kynnyksenkin keskusteluaihe nykyään.

Teemu Ollikainen: Nyt mun täytyy sanoo tässä tämmösenä miesporukan edustajana, et toi ei kyl miesten keskusteluihin kuulu. Et se on kyl jotenki, mä oon miettiny paljon sitä ku mä nykyään tutkin miesten mielenterveysasioita paljon, ja omallaki vastaanotolla on semmonen miesylivoima. [naurahtaa] Et se on aika kapee se tunneskaala mikä perinteisesti pojille ja miehille sallitaan. Et semmonen tervehenkinen aggressiivisuus ja semmonen hyvä meininki, ne on “yes”, ja sit “no” on todella pitkä lista erinäkösii tunteita, niin ku haavottuvuus ja herkkyys ja semmonen omien epävarmuuksien myöntäminen. Et se ei kuulu siihen jotenkin siihen äijäskeneen. Mut et kyl tietysti sit ku saavutetaan semmonen, miehethän rupee puhumaan siinä kohtaa ku ne luottaa täydellisesti siihen porukkaan, mikä on siin ympärillä, tai siihen kenen kanssa ne puhuu. Nii sit se alkaa tulla samalla tavalla ilmi sieltä. Mut se ei oo semmonen mitä miehet varmaan uskaltais tommosessa miesporukassa heti avata jotenki, et onks teil muilla usein tämmösii huijarifiiliksii. Sit muut on varmaan vähän sillee, et ei mul oo ikinä mitään ongelmia, onks sulla jotain ongelmia –

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen – ota bisse ja oo hiljaa.

Milla Järvensivu: Siis tosi mielenkiintosta kuulla, koska selkeesti kaikkien meidän kolmen kokemukset oli aika samansuuntasia ja sitten Teemulla oli hyvinki vastakkainen kokemus.

Laura Friman: Ja kaikki samat tunteethan on varmasti olemassa, mutta –

Milla Järvensivu: Kyllä.

Laura Friman: – mutta se ovi on suljettu –

Teemu Ollikainen: Kyllä.

Laura Friman: – että nämä eivät kuulu meidän maailmaamme.

Milla Järvensivu:  Juuri näin.

Laura Friman: Ehkä sit voi jonkun puolison tai kumppanin kanssa turvallisesti kohdata ne jossain pimeässä peiton alla viiden vuoden seurustelun jälkeen. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: [nauraa]

Laura Friman: Mutta et varmasti hirveen epätyypillistä ois uskaltaa ottaa niitä esiin jossain äijäporukassa tai edes sellasten ihan fiksujen herkkien miesten keskuudessa.

Milla Järvensivu: Aivan.

[kirjoituskoneen ääntä]

Milla Järvensivu: Miten Laura ja Sofia, ja ehkä keskustelun myötä tullu ilmi et myös joissain tilanteissa vähän Teemukin, niin minkälaisis tilanteissa te tunnette huijarisyndroomaa tai huijariutta?

Laura Friman: No monenkaltaisissa, tai mä nyt tällee linkitän tän et missä kohtaa mä tunnen epävarmuutta vaikka työelämässä. Ku freelancer on mun työmuotoni, eli koko ajan vähän voi joku uusi taho lähestyä mua ja tarjota jotain työkeikkaa. Oli se sitten vaikka joku juontotilaisuus tai tilata lehtijutun, niin yhä joka kerta mulle tulee semmonen ensireaktio, et tää on varmasti väärä numero tai ne on sekottanu mun sukunimen johonki toiseen toimittajaan, jonka nimi on Laura tai jotain. Vaikka mä en enää tunnista sellaista, et mul ois jotenkin sairaalloisen huono itsetunto tai harhainen kuva. Mä ihan realistisesti tajuan kyl mielestäni, et mul on ihan tiettyjä vahvuuksia, mä en pidä itseäni minään surkeana epäonnistujana työssäni. Mutta et se puskee sieltä jostain aika syvältä, että tiedättekste nyt ihan oikeesti, mun pitäis ensin kertoo et pystynks mä tähän, et te ootte jo arvioinu et mä pystyn, apua, en mä tiedä. Et siin kohtaa usein iskee sellanen. Ja sit mä huomaan, et se huijarius liittyy just vähän semmoseen, et oonkohan mä nyt tarpeeksi hyvä -tyyppiseen kriiseilyyn, joka taas manifestoituu niin, että vaikkapa työssä ei oikein osaa vetää aina rajojaan. Tai epäilee, et tää mun idea on tosi huono tai ei uskalla sanoo jossain palaverissa jotain. Et tää on varmasti ihan tyhmää, ja ylianalysoi sen päässään ja jättää kokonaan sanomatta, mikä on ehkä aina huonoin mahdollinen vaihtoehto. Et siin on paljon tämmösii ihan näennäisen pieniä lieveilmiöitä, mut ne on kaikki sellaisia et ne kasaantuu semmoseks kyllä tosi epämukavaks tunteeks. Että tavallaan koko ajan tajuaa, että nyt mä annan vähän muiden kävellä ylitseni ja mä en oikein nyt uskalla olla sitä mitä mä haluaisin olla. Niin semmosis monissa pienissä hetkissä mä tajuan. Mut tää saattaa mennä nyt vähän täst huijariudesta kauemmas, mut tavallaan ei, koska siihen liittyy semmonen paljastumisen pelko. Et en mä oo niin kauheen hyvä ja ehkä on parempi vaan olla hiljaa täällä nurkassa, niin kukaan ei huomaa sitä.

Sofia Latva-Koivisto: Joo, mä kyl pystyn hyvin samaistuu. Et just toi, että jossain palaverissa kysytään jotain ja ite oon sillee et 95-prosenttisesti tietää jonku jutun, mut sit on se 5 prosenttia että emmä oo ihan varma. Sit on sillee, et ei vaan jotenki saa sanotuks. Ja sitte joku sanoo sen saman asian, ja kaikki on sillee “joo, nimenomaan”. Sit on sillee, miks mä en vaan sanonu-

Laura Friman: Mä tiesin tän! Mä tiesin ton!

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Mä olin aika varma, mut silti mä en ollu täysin varma, ni sit jotenki se pieni huijariolo siellä takaraivossa sitte estää sanomasta jos ei oo täysin varma. Mikä on ihan naurettavaa. Ku vois myös sanoo, et mä en oo nyt ihan varma, mut mun näkemyksen mukaan asia on näin. Et mikä siinä on niin hankalaa aina välillä?

Laura Friman: Se on niin turhauttavaa –

Sofia Latva-Koivisto: Nii on!

Laura Friman: – ja se jää painamaan, että äh.

Sofia Latva-Koivisto: Nii on! Ja sit siitä jää helposti semmonen olo, että miksi, miks mä en nyt vaan avannu suutani. Ja yks just, missä huomaa vahvasti semmosen huijariolon, et vaikka mitä säki sanoit, että ei nyt koe olevansa aivan huono koko ajan, vaan pääasiassa mä tunnen työssäni olevan aika hyvä ja vitsi mä pärjään ihan hyvin. Mut sit se välillä jotenki kurkkaa, semmonen epävarma olo. Huomaan ite ainaki, et jos on arvioinnin kohteena yllättäen, et tuleeki semmonen tilanne et muut arvioi. Nii sillon tulee aina se semmonen vahva, että nyt se paljastuu, nyt mä saan kuulla, et mä oon nyt jotenki aivan surkeesti tehnyt tän jutun. Et mä oon nyt ollu esihenkilönä tost vuoden alusta lähtien uudessa roolissa ja on hyvin menny. Ja nyt meillä tehdään työpaikas sellanen 360-mittaus, eli saa palautetta just –

Teemu Ollikainen: [henkäisee] [kaikki nauravat]

Sofia Latva-Koivosto: – esimieheltä.

Laura Friman: (–) [päällekkäistä puhetta]

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Jep! Esimieheltä ja omalta tiimiltä –

Teemu Ollikainen: Nyt selvitetään, ketkä on huijareita! [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Jep, jep! Ja samaan aikaan ku tuli tieto, et kaikille meiän firman esihenkilöille tehdään tää, nii sit kaikki oli sillee et mahtava kehittymismahdollisuus. Ja mä olin ihan sillee et [henkäisee] apua, et nyt se hetki on taas tullu! Tai huomaa just, et elämässä aikasemminki jos on tommonen arviointi tai joku iso muutos, nii sillon tulee aina se, et nyt tulee se paljastumisen hetki tai nyt nyt selviää et mä en vaan osaa tai nyt tulee iso epäonnistuminen.

Teemu Ollikainen: Tälle on muuten semmonen siisti termi olemassa tälle. Mä kuulin sen semmoselta Juha Sandbergilta, joka on henkilöarviointi-ihmisten kouluttajana toiminu ja kokenu ite siinä. Se puhu hyvän laadukkaan palautteen tärkeydestä sillon ku ollaan tehty henkilöarviointia. Sit se termi oli semmonen horror vacuum, tämmönen kauhutyhjiö.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikainen: Tämmönen inhimillinen taipumus täyttää kaikki tuntemattomat kohdat itsessään erilaisilla kauhuilla ja peloilla. Et sitte kun ihmiset menee sinne henkilöarviointiin jossain rekryprosessissa, niin tosi monella on mielessä se, et nyt se viimeistään käy ilmi. Ja sit ku ne saaki laadukkaan palautteen siitä, missä kerrotaan sitte, et täs on nää sun alueet missä sä oot ihan outstanding levelillä ja täs on sit nää, missä se vähän takeltelet ja tällee. Nii se voi olla tosi terapeuttinen kokemus. Koska sit ensinnäkin [naurahtaa] pääsee sitä kauhutyhjiön kauhusta eroon, mut sit myös, siis siitä huolimatta et ei saa sitä työpaikkaa, niin sit voi saada siitä sen fiiliksen, et olipa hyvä et mä en saanu tota. Et nyt mä tiedän mihin mun kannattaa sit hakee.

Sofia Latva-Koivisto: Totta. Joo, toi on kyl jotenki hauskaa, että itelläkin on selkeesti tää kauhutyhjiötunne ollu, ja sit iteki on päätyny firmaan, joka tekee [naurahtaa] henkilöarviointeja.

[kaikki nauravat]

Sofia Latva-Koivisto: Mielenkiintonen yhdistelmä. Mut just huomas, ku täytti sitä itsearvioo siinä, sitä 360, ni oli sillee apua, että täs varmaan tulee kyllä nyt, tost kohast tulee varmaan rysäpalaute. [nauraa]

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Mutta ehkä se menee ihan hyvin. [nauraa]

Milla Järvensivu: Kyllä. Mutta varmaan tossaki kohtaa, ku jotkut hihku innosta, että hieno mahdollisuus kehittyä, niin varmaan siellä oli sitte muita huijarina itseään pitäviä vaan hiljaa –

Sofia Latva-Koivisto: Hyvin mahdollista.

Milla Järvensivu: – sinun tavoin.

Teemu Ollikainen: Ihminehän on luonnostaan utelias, ja me hakeudutaan sinne lähikehityksen vyöhykkeelle. Me hakeudutaan semmoisiin asioihin, jotka on vähän vaikeita meille, eiks vaan? Mä mietin sitä, että tää on tavallaan myös aika semmonen jotenkin terve tunne, mikä liittyy siihen myös positiiviseen itsearviointiin tai semmoieen realistiseen itsearviointiin. Et okei, no nyt katotaan et osaanks mä tän ja sillee. Mut jossain kohtaa se voi ottaa, tämmönen positiivinen ittensä kehittäminen, katsotaan mihin mä pystyn -tyyppinen hakeutuminen voi ottaa sit tämmösen käänteen, et nyt mä oon ehkä haukannu vähän liian ison palan ja kohta se käy ilmi. Mut et näähä on tilasidonnaisia, et itsetuntoha on hirveen semmonen aaltoileva asia monella, tai toisilla se aaltoilee enemmän ku toisilla. Mut että ainaki mä tunnistan itestäni sen, et joinaki päivinä mul on semmonen ihan legendaolo [nauraa], mä todella osaan sen mitä mä teen. Ja sit toisinaan semmonen jotenkin, just tämmönen, et onneks kukaa ei oo kattomassa.

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: Et onneks täst ei jää mitään dokumentteja mitä mä räpellän täällä.

Sofia Latva-Koivisto: Jep.

Laura Friman: Kyllä.

Sofia Latva-Koivisto: Samaistun kyllä vahvasti. [naurahtaa]

Milla Järvensivu: Osaattekste jotenki paikantaa teiän näitte huijariolojen alun, tai että mistä se juontaa juurensa? Millon te ootte esimerkiks ensimmäisen kerran tuntenut tälläsiä?

Laura Friman: No mulla se ei ehkä ainakaa oo mikää elämänmittainen tunne. Tai mä luulen, et tää munki polku on sillee aika tyypillinen. Että on ollu vaikkapa ala-asteella, jos nyt puhutaan tälläses opinto-/työmielessä, ni ollut hyvä koulussa ja kaikki on sujunut hyvin. Sit ehkä jossain lukiossa tajuaa, et nyt mä joudun jo tekemään vähän töitä tän menestymisen eteen, mut on sillee aika luontaisesti pärjännyt esimerkiks koulumaailmassa. Ja sitten astuu vaikka akateemiseen maailmaan ja tajuaa, et ei hemmetti nyt tääl onki kaikkialt Suomesta nää niiden lukioiden fiksuimmat ihmiset, mä oon pudonnu sieltä top-kategoriasta aivan sinne. [naurahtaa] Ja tää ei oo nyt mitään, et mä sätin itseäni tai jotenki aliarvioin, vaan tosiaan mun paikkani ei millään tavalla ollut siellä ikään kuin filologian, opiskelin englantilaist filologiaa, akateemisessa maailmassa, ja mä olin aivan alisuoriutuja siellä. Nii sit tavallaan kun kokee siinä kohtaa semmosen, se ei oo mikään kolaus vaan se on ihan sellanen reality check, että et ole maailman älykkäin ihminen. [naurahtaa] Nii sit siel yliopistomaailmassa mulla oli ekaa kertaa semmonen olo, et miten mä oon tänne tullu. Et siinä kohtaa mä aloin kyl myös jotenki aliarvioimaan varmaan itseäni, et mä en tajunnu et en mä ollut se ainoa joka jotenkin vahingossa pääsi sinne opiskelemaan, vaan et kyl mul oli ihan ne lähtökohdat ihan OK, kuten kaikilla muillakin siellä. Et sit ehkä vaan erottui ihmiset, jotka jaksaa oikeasti tehdä töitä ja toki myös sellaset ilmiömäiset lahjakkuudet.

Mutta mä muistan sen, ja se oli ehkä pahimmillaan siellä. Et ku mä tossa aiemmin vitsailin tästä oireyhtymästä, ei oireyhtymästä vaan ilmiöstä, et se ei koskaan loppuisi, niin kyl se sillä tavalla ehkä iän myötä vähän paranee. Että kyl se epävarmuus on suurimmillaan, mut se on tavallaan ihan ymmärrettävää. Totta kai sillon saa ja kuuluukin olla ihan pihalla, ja työelämässä ne voi olla ihan realistisiaki välillä ne huijariajatukset [naurahtaa] siinä mielessä, et sä et tajua mitään, eikä sulla ole kokemusta, etkä sä olet se työpaikan tähti, eikä kuulukaa olla. Niin jotenki ikä on tuonu sellast perspektiiviä, että sen pahimman vaiheen mä ajattelen sinne korkeakouluopiskeluvuosille.

Sofia Latva-Koivisto: Mä muistan ihan lapsuudest lähtien, et mulla ehkä pahimmat huijarifiilikset on ollu ihan aika pienenä lapsena. Et mä muistan ala-asteelta semmosia fiiliksiä, et mä sain aina tosi hyvä numeroita, et mulla oli vaan sellanen kymppirivi todistuksessa ja en ollu oikein missään huono. Ja se tuli tosi helposti, et ei tarvinnu oikein tehä mitään ja silti sai suitsutusta. Ja mulla oli koko ajan semmonen olo, et mä en ansaitse tätä. Että vaihdoin koulua vitosluokalla, ja mä muistan sillon, et noni, nyt mä vaihdan koulua ja nyt mä alan saamaan niitä arvosanoja mitä mä oikeesti ansaitsen. [naurahtaa] Että mä olin ehkä miettiny, et mun isosisko oli myös hyvä koulussa, että ehkä ne ajattelee että toi on nyt ton Jasminin sisko, nii seki on hyvä koulussa.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Että sen takii mä saan niit hyviä arvosanoja. Mut sit mä vaihdoin koulua, jossa mun sisko ei ollu käyny, ja sit mä sain siellä vielä [naurahtaa] parempia arvosanoja. Ja sit mä olin silleen, et nyt ku yläasteelle siirrytään, nii nyt mä alan taas saamaan niit arvosanoja. Sama linja jatku, ja sama lukiossa ja sama [naurahtaa] yliopistossa. Et missään vaiheessa ne ei sitte romahtanu ne arvosanat, mut oli koko ajan jotenki, muistan et ala-asteella se oli kaikkein vahvimmillaan. Et oli jotenki semmonen tosi vahva epäonnistumisen pelko, ja mun mielest se liitty eniten siihen odotuksiin mitä oli. Et oli jotenki semmonen olo, en tiiä pitikse paikkaansa, ei välttämättä, mut oli semmonen olo, et ku mä oon saanu näin paljon hyvii numeroita, et kaikki odottaa, mä petän odotukset jos mä en enää saakaan näitä hyvii numeroita. Et se oli semmonen mielenkiintone ajatuskehä. Muistan, et mä oon pari paniikkikohtaustaki saanu, et mä oon nähny jonkun painajaisen missä mä oon saanu jonkun tehtävän mitä mä en voi suorittaa. Ja ne oli jotain jälkikäteen ihan naurettavia, et yks oli semmonen et mun piti piirtää koulu, mut mulla ei ollu puuvärejä, eli mä en voinu tehä sitä tehtävää. Tai joku toinen, et mun piti paketoida jotain lahjoja, mut mul ei ollu tarpeeks paperia ja mun piti tehä se. Tommosia tosi pienii juttuja, mut jotenki ne laukaus semmosen fiiliksen, että entä jos tulee se, et mä en pysty tekee.

Milla Järvensivu: Nii, se tunne nousi jotenki niin vahvaks.

Sofia Latva-Koivisto: Joo! Se tuli niin vahvaks, nii sitte muistan, että pari paniikkikohtausta oon yöllä saanu just tommosten painajaisten jälkeen.

Laura Friman: Ai!

Sofia Latva-Koivisto: Joo! Et se oli niin paha ja siinä sen huomaa, et ei se oo enää läheskään niin paha se ajattelu. Pystyy aika hyvin nykyään miettii, et no itse asiassa mä oon tehny jo paljon ja selvinnyt kaikesta tähän pisteeseen asti ja menestyny ihan hyviä. Nyt pystyy paremmin psyykkaa, et itse asias ihan hyvin menee. Mut ehkä sit lapsena ei ollu vielä jotenki semmosia keinoja, vaa oli jotenki pelko siitä, että kyllä se iso epäonnistuminen odottaa siellä edessä

Laura Friman: Ja nyt ku sä sanoit ton, mä olin sillee, ainii mut sainhan mä selittämättömiä paniikkikohtauksia myös ala-asteikäisenä.

Sofia Latva-Koivosto: [huudahtaa, nauraa]

Laura Friman: Eli itse asias ehkä mullakin oli takaraivossa kuitenkin sellanen, että olet täydellinen ja et saa olla yhtään vähempää.

Sofia Latva-Koivosto: Joo, joo!

Laura Friman: Nyt tää Pandoran lipas aukes.

[kaikki nauravat]

Sofia Latva-Koivosto: Kyllä! Joo! Anteeks!

Laura Friman: Unohtakaa kaikki mitä mä äsken sanoin.

Milla Järvensivu: Tässä se tapahtuu! [naurahtaa]

Laura Friman: Mulla oli jo luotu tämmönen mun oma narratiivi, se on murskana.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikainen: Mä kävin tossa jo omaa lipasta läpi.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikainen: Mulla se varmaan, siis avainhetkiä on varmaan ollu se, et mä jouduin vaihtaa lukiossa pitkän matikan lyhyeen, vaikka mun molemmat isobroidit oli suorittanut liput liehuen sen pitkän matikan, ja mulle se ei vaan sit oikein lähteny. Ja sit kuitenkin heti kirjoitusten jälkeen pääsin suoraan opiskelemaan psykologiaa pääaineena, mikä oli varmasti ihan pelkkää tuuria. [nauraa]

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivosto: [nauraa] Tietenki!

Teemu Ollikainen: Et nykyään en välttämättä pääsis, koska ne kriteerit on vähän eri. Sit ku vertailee nuorempiin kollegoihin, ni mä en voi välttyä ajattelemasta, että noi on älykkäämpiä kun minä., mut mä vaan feikkaan hyvin tätä asiantuntijuutta. No kyl se opiskeluaika oli tiukka, koska siis vaikka mäki oon korkeekoulutetusta perheestä, mut et ne kaverit, just mitä Laura sanoit, et ku ne oli ne omien koulujensa priimukset. Siis vois ehkä sanoo et on hyvä muistaa keneen vertailee itteään. Et ku mä muistan opiskeluaikana, et se kaveri joka istuu siin vieras, mä aattelin et toi on niin fiksu, se lukee tota englanninkielistä tietokirjallisuutta ku vettä vaan ja mä joudun lukee sitä sana kerrallaan ja miettii et miten tää voi olla näin vaikeeta. Mut sit se kaveri, joka istu siin vieres, oli Lauri Nummenmaa –

Sofia Latva-Koivisto: [nauraa]

Milla Järvensivu: [naurahtaa]

Teemu Ollikainen: – nykyään yks maailman tunnetuimmist emootiotutkijoista. Ja sehä nyt on ihan saatanan fiksu jätkä!

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: Tai oma nuorempi isoveli, joka on todistetusti poikkeuksellisen älykäs ja hän on tehnyt myös ihmeellisen uran, ja siihenki mä vertaili itteeni. Mä aattelin aina, et mä oon se tyhmä veli jotenki. [nauraa] Jotenki sillä tavalla. Mut kun ottaa ittensä pois siitä porukasta ja kattoo sitä vähän kauempaa, ni tajuu sen, et oonha mäkin tosi hyvä, mut on tiettyjä ihmisiä joihin kenenkään ei [naurahtaa] kannata vertailla itteään.

Laura Friman: Niinpä! Nii.

Sofia Latva-Koivisto: Ehkä semmonen armollisuuden merkitys korostuu, että ei tarvi verrata [naurahtaa] just tommosiin.

Laura Friman: Nii. Mut sithän just peilaa ehkä, no tietenkin siihen vertaisryhmään, niihin muihin opiskelijoihin, mut kaikilla tää oma perhe ja sukutausta ja sukupolvien tausta painaa siinä väistämättä. Nii jos mä oisin jostain suvusta, jossa kukaan ei ole ollut yliopistossa, nii sillohan vaik mä olisin huonoin ihminen sillä koko vuosikurssilla, niin mähän olisin aivan elävä legenda. Mut sitte ku mullaki on jotenki semmonen tausta, et kaikki ovat tohtoreita ja tämä on itsestäänselvää tämä akateeminen polku, niin sithän siin joutuu kohtaamaan, et mähän olen täysi epäonnistuja. En mä nyt näin ajattele, tai ajatellut edes silloin näin räikeästi, mutta et se on se oma vertaileva ääni, joka siellä tietenki vaikuttaa.

Milla Järvensivu: Minkälaisii strategioita sitte ihmisillä on tämmösten huijariolojen kanssa pärjäämisessä?

Sofia Latva-Koivisto: No mä en tiiä, ehkä itellä mikä on auttanu on just semmonen armollisuuden opettelu. Et ihan tietosesti koettaa olla armollinen itselleen ja vaikuttaa siihen et miten puhuu itselleen ja itsestään. Ja myös vähän semmonen pick your battles -ajattelu, et joissain asioissa voi laskee rimaa ja jossain se onnistuminen on sit tärkeempää. Semmonen arvojärjestykseen laittaminen on auttanut. Ja ehkä yks, mihkä ehkä ite ei pysty vaikuttaa, et hyvä esimiestyö vaikuttaa tosi paljon. Et mitä on ite kohannu, semmonen armollinen asenne ja semmonen virheiden sallivuus, et myönnetään et virheit tapahtuu ja se on ihan OK ja niist voi oppia ja mennä eteenpäin, mut se ei oo maailmanloppu. Nii se on ollu ehkä itelle semmonen tärkeä asia.

Laura Friman: Joo. Tällee freelancerina ja yksinyrittäjänä ja yksin työskentelevänä mä oon sillee, et miten voi olla tommonen ihana asia kuin joku esimies, joka vois auttaa tässä tai joku työyhteisö ylipäätään. Koska kyl just semmonen joku tuki, koska nehän on sellasii omia päänsisäisiä pyörimisiä, jotka usein tarvii just jonku sellasen intervention vähän ulkopuolelta. Et kyl se ystävien kanssa puhuminen toki auttaa, mut mulle on itse asias ollu tällä hetkellä hirveen, ku eihän ne ystävät tuu kuitenkaa sinne työpaikalle sun kanssa kertomaan, että tää ei nyt ole näin kuten sä ajattelet tässä hetkessä. Mut mul on sellanen tilanne, et mä mun seurustelukumppanin kanssa ekaa kertaa työskentelen samassa projektissa, jossa hän on päässyt läheisen vinkkelistä tarkkailemaan mua siinä, mikä on ihan kun tulis joku terapeutti sinne mun viereen seisomaan. Ja tällä meiän esimerkiks työprojektilla on sellann Whatsapp-ryhmä, johon mä lähetin sellasen tiedoston, mä olin kirjottanu sellasen käsikirjoitusaihion. Mä sanon aihion, koska mä en voi edes seisoa sen takana et se oli käsikirjoitus! Ei mikään aihio!

[kaikki nauravat]

Laura Friman: Tässäkin vähättelee tätä. Ja mä lähetin sen sille työryhmälle, jossa myös tää mun puoliso oli vastaanottajana, sellaisilla saatesanoilla, että tässä tämä nyt olisi, jos tää on ihan paska niin unohtakaa vaan, voidaan muokata tätä. Sit se sano mulle, et älä ikinä vähättele itteäs tolla tavalla, älä kirjoita julkisesti nyt sinne. Siinä oli ehkä sellanenki pointti, et sä vähennät omaa arvoasi myös näiden muiden ihmisten silmissä. Mut lähinnä, et toi kuulostaa aivan hirveeltä. Ja ku mulla aidosti oli sillä hetkellä esimerkiks olo, niin ku varmaan useilla ihmisillä voi tulla, et kun on tehny jonkun jutun ja sit heittää sen sinne vastaanottajille, niin tulee sellanen olo et tää oli ehkä maailman hirvein asia. Vaik ois uskonu siihen sillä tekohetkellä, että tää biisi tai tää käsikirjotus on ihan hyvä, nii sit tulee yhtäkkiä sellainen kauhu ja epävarmuus siitä, että mä en osaakaa arvioida yhtään näit mun kykyjä ja tää saatto olla ihan hirveetä. Niin jotenkin se, että on tommonen tukija, joka on siin oikeesti vieressä sanomassa, et nyt lopeta tälläinen, tästä ei ole [naurahtaa] mitään hyötyä kenellekään. Et tällänen pitäis olla, mut tää on ehkä vaikee käytännössä toteuttaa esimerkiks työelämässä, et ois tällänen mentori koko ajan siin sun hartioilla. Mut ehkä sellanen voi kannatella jostain kauempaakin kuin että se [naurahtaa] ois täs fyysisesti läsnä. Nii jotenki sais sitä sellast realistista perspektiiviä jostain ulkopuolelta, koska ne on aika epärealistisia ne meiän omat ajatukset.

Milla Järvensivu: Nii, nii. Eli realistinen palaute.

Laura Friman: Mm.

Sofia Latva-Koivisto: Ja semmonen tuki ja tieto siitä, että jos teet virheen tai vaikka ei tekis virhettä, mut se tieto siitä, että jos teet sen virheen, niin sitten se ei jotenkin pilaakaan.

Milla Järvensivu: Mä ehkä sit taas sanoisin, et mun huijariuden tai huijariolojen taustalla on vähän vastakkainen ilmiö ehkä. Mul on itellä lukihäiriö, ja tavallaan se on ehkä lähteny siitä, että mä oon huomannu aika nopeestikin peruskoulussa, että mä oon vähän huonompi ku muut joissain asioissa ja et mulla kestää pidempään vaikka oppia asioita kun muilla. Nii tavallaan sitä kautta on sit lähteny helposti ylisuorittamaan asioita ja ajatellu, et täs menee mulla pidempää kuin muilla, et mun pitääki tehä enemmän, joka ei nyt enää aikuisiällä oikeestaan pidä paikkaansa. Että koen, että oon aika lailla tosi monessa asiassa yhtä hyvä tai jopa vähän parempi kuin muut ikäiseni tai muuten vertaiseni. Et mulla ehkä se matka on ollut huijariolojen kanssa vähän erilainen.

[kirjoituskoneen ääntä]

Milla Järvensivu: Teemu, puhuit hiukan tos suomalaisesta kulttuurista. Mun mielest se on ihan tosi mielenkiintonen aihe puhuu huijariudesta ja suomalaisuudesta ja myöskin luterilaisesta kulttuurista, joka Suomessa aika paljon vaikuttaa. Mitä ajatuksia tää herättää teissä?

Teemu Ollikainen: Tässäki haastattelussa täytyy kaikki puheenvuoronsa alottaa sanomalla “minähän en ole mikään asiantuntija”.

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: En varsinkaan minkään luterilaisuuden asiantuntija. Mut jos sillä tarkoitetaan semmosta muutaman sadan vuoden historiaa, missä on korostunu kuitenki henkilökohtasuus ja yksilön vastuu ja se että yksilöllä on vastuu myös siitä että hänen pitää toimia oikein ja sen lisäks vielä ajatella oikeita asioita. Niin sehän on tietyis tilanteissa ihanaa, että sit jos yksilö onnistuu, nii hän voi kiittää siitä pitkälti itseään. Mutta sit jos kaikki ei meekään niin ku piti, nii sit siinä ei myöskään välttämättä oo semmosta yhteisöä puskuroimassa, joustavoittamassa, vaan et se otetaan sit raakana ja yksin vastaan se epäonnistuminen. Ja kyl mun mielestä tässä meiän kulttuurissa näkyy se, ihan sama onko kasvanu uskonnottomassa perheessä tai uskonnollisessa, niin se näkyy kyllä semmosena korostuneena yliminäisyytenä. Mun mielestä vaativuus erityisesti on tämmönen työssäkäyvien, varsinki korkeakoulutettujen ihmisten ongelma. Et jossain kohtaa musta tuntu, et kaikki mun asiakkaat on vaativia, ja sit mä tajusin et mä oon itekin vaativa. [naurahtaa] Se ei ollu ollenkaan mukava hetki, mut mä oon ehkä sen kans oppinu jollain tavalla elämään, sen oman vaativuuden. Mut siihen, ku mainitsit Sofia aiemmin sen vaativuuden, nii mun mielest tää liittyy tosi paljon siihen. Ja mistä se vaativuus sitte tulee, se on sit kokonaan oma juttunsa.

Milla Järvensivu: Niinpä.

Teemu Ollikainen: No nythän media on muuttunu ja kaikki on muuttunu. Mut onks meil viel kuitenki sit aika paljon semmosta, et meil on ne tietyt nimetyt viisaat, joita kuunnellaan, ja muut on sitte hiljaa. Tän näkee esimerkiks ammatillisissa koulutustapahtumissa, missä on mukana terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Sit ku se keynote speaker on puhunu, ni ensin avaavat suunsa professorit ja ylilääkärit ja sen jälkeen sitten ei-ylilääkäritasoiset lääkärit, sitten psykologit ja sit lopuks joku rohkee sairaanhoitaja sanoo sieltä takarivistä jotain. Se on oikeesti ihan vitsi, et se on näin, se menee suunnilleen sen palkkataulukon mukaan että missä järjestyksessä puhutaan.

Sofia Latva-Koivisto: Joo, toi kyl myös mielenkiintonen. Että ehkä se on joku tämmönen vaatimattomuus ja ettei tuoda jotenki kiusallisesti itseänsä esille ja näin. Koska miettii et yliopistossaki, mikä ehkä pitäis olla just se paikka missä kehitetään ajattelemaan ja argumentoimaan ja muutenkin, nii aika vähän sitä lopulta kuitenkin tehdään siinä mittakaavassa mitä ehkä pitäis tehdä. Mitä miettii nyt omiaki yliopisto-opintoja, ni ehkä ensimmäinen kurssi missä oikeesti haastettiin oppilaita oli meiän englannin kurssi. Siis englannin pakollinen kielikurssi, siellä oli semmonen brittiopettaja, joka oli aivan mahtava ja joka haasto meitä kaikilla mielenkiintoisilla sosiaalisilla kokeilla. Ja vaihdossa oli myös tosi semmonen, että ne haasto meitä ne opettajat oikeesti kriittiseen ajatteluun ja haastamaan myös niitäkin. Siinä jotenki huomas sen, et kyl meillä tääl Suomes yliopistokulttuuriki on aika semmonen, et jotenki odotetaan että sieltä nyt tulee niiltä professorilta se oikea totuus.

Milla Järvensivu: Ja ehkä semmonen nöyryyden ajatus. On näitä kaikkii sananlaskuja, että vaikka omakehu haisee ja hiljaisuus on kultaa. Tämmöne ajatus ehkä jossain yhä elää.

Teemu Ollikainen: Semmonen kärsi, vaikene, kirkkaimman kruunun saat.

[kaikki nauravat]

Milla Järvensivu: Kyllä, kyllä!

Sofia Latva-Koivisto: Kyllä! Se kel onni on, se onnen kätkeköön. [nauraa]

Teemu Ollikainen: Just se!

Milla Järvensivu: Joo!

Sofia Latva-Koivisto: Klassinen.

Milla Järvensivu: Jos puhutaan viel vähä yhteiskunnasta, niin mitkä asiat yhteiskunnallisel tasolla tätä huijarisyndroomaa luo?

Laura Friman: No onhan tänhetkinen työkulttuuri tämmönen epävarma, pätkätyö ja kaikenlaist sellast ahdistusta ja epävarmuutta ja kilpailemista ja vertailua ja masennusta ruokkiva. Että sinänsä ei se nyt varmasti ainakaa mikään optimaalinen ympäristö oo rakentaa jotain uskomattoman vankkaa ammatillista itsetuntoa itselleen. Mutta en mä tiedä, en mä ainakaan osaa ratkaista sitä mitenkään.

Teemu Ollikainen: No pari juttuu tuli mieleen. Kiitos kun vastasit tähän ekana, ku jotenki tää yhteiskunta-sana –

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: heti pisti kaikilta suut kiinni.

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikainen: No yks asia mitä nykytyöelämässä tehään paljon, et kaikkii mitataan koko ajan. Aiemmin se oli vuositasolla, kerrottiin luvut ja miten menee, sit siirryttiin kvartaaleihin, ja sit nykyään aika mones työpaikas viikkotasolla seurataan kuinka ollaan suoriuduttu. Et semmonen aika iso valvova silmä siellä on. Ja sit just se, että työpaikkaa vaihdetaan aika herkästi. Ja sit se, että yrityksiä johdetaan ammattimaisesti, mikä tarkoittaa sit myös sitä, että yt:itä on aika paljon ja että firmat ei mee kauheen herkästi konkurssiin mutta sieltä aika herkästi karsitaan sitte niitä toimintoja. Täähä on käytännössä syy miks ihmiset esimerkiks tulee vähä pelokkaana työterveyspsykologille ja tarkistaa ensimmäisenä, että eihän täst mee mitään tietoo työpaikalle, koska meil saattaa olla yt:t tulossa seuraavan kymmenen vuoden aikana ja mä tiedän et mä oon siellä mustalla listalla jos käy ilmi et mä oon tän heikkouteni tällä tavalla tuonu esille. No nyt mä kärjistän, kyl ihmiset nykyään osaa käyttää näit palveluita ja jotkut kertoo ilosesti työpaikallaki, että kävin muuten työterveyspsykologilla, oli hyvät jutut siellä. Mut kyl näit pelkoja on. Ja sit tietysti, no tää nyt on vähän väsyny, tätä on niin paljon sanottu, mut on se nyt kuitenkin osa edelleen tätä aikaa, et avaat minkä tahansa lehden ja luet sen kannesta kanteen, jonkun lifestyle tai se voi olla tavallinenki sanomalehti, ja saat tietää että sä hengität ja kakkaat väärin. Et sen ole paras versio itsestäsi -puheen toinen puoli on aina se, et hetkinen et oliks mussa jotain vikaa vai, eiks tää kelpaa tää minä tälläsenä ku mä oon.

Milla Järvensivu: Niinpä.

Sofia Latva-Koivisto: Ja ehkä just toi, jatkuu toi sama pointti, et semmonen tietty tehokkuusajattelu. Ja just toi, et jatkuvasti pitää kehittyä. Että tuntuu, et tässä ajassa oo OK et sä teet jotain ja oot hyvä siinä ja oot tyytyväinen, vaan pitää jotenki vielä pyrkiä olemaan vielä enemmän.

Teemu Ollikainen: Mikä on tosi hassua, koska se mitä me tiedetään onnellisuustutkimuksesta on se, et se mikä onnellisia ihmisiä yhdistää on se et ne on tyytyväisiä siihen mitä niillä on, eikä haikaile. Ja eikös buddhalaiset oo tienny tän jo aika kauan että –

Milla Järvensivu: [nauraa]

Teemu Ollikinen: – minkä tahansa tavoitteleminen, se on se kärsimyksen lähde [naurahtaa] ja näin. Mut ei me näköjään opita, et nyt vaan tavotellaan vähän eri asioita.

Milla Järvensivu: Ehkä mä voisin vielä kommentoida tähän. Mä valtsikan opintojen perusteella näen, että ihmistä ei oikein voi erottaa yhteiskunnasta, jossa eletään, ja sosiaalisesta ympäristöstä. Että tuntuis hassulta, että huijarisyndrooman syntymiseen ei vaikuttais esimerkiks rakenteelliset tekijät, eriarvoisuus, syrjintä, rasismi, seksismi ja esimerkiks luokkaerot. Suomessa ei nyt ehkä, puhutaan et Suomessa ei oo niin vahvoja luokkaeroja, mutta kyllä niitäkin löytyy. Niin varmasti tälläsetki tekijät siihen sitte vaikuttavat.

Milla Järvensivu: Miten Teemu esimerkiks sun asiakastyössä sitten tämmöset yksilölliset syyt? Mitkä painottuu erityisesti, nouseeks sieltä jotain? Vaikka lapsuuden kokemukset, tai mikä siel on keskeises osassa?

Teemu Ollikainen: Nii et mikä tuottaa näitä huijarifiiliksiä?

Milla Järvensivu: Nii.

Teemu Ollikainen: Yks asia mikä tähän saattaa liittyä on se, et ku mä mä nyt oon 18 vuotta psykologina tehny asiakastyötä, niin jos mun pitäs nostaa sieltä edustavuudeltaan joku ihmistyyppi ykköseks, nii se olis keski-ikäinen, työssäkäyvä, uupunut, masentunut nainen, jolla on huono suhde omaan isäänsä –

Laura Friman: A-haa!

Teemu Ollikainen: – joka ei oo tullu huomatuks, ei oo saanu hyväksyntää. Ja sitten hän on just se, joka hankkii kaikki maholliset tutkinnot ja etenee työssään ja hakeutuu loppujen lopuks sitten ammattiauttajan vastaanotolle sen takia, että hänellä on hirveän huono olo siitä et hänellä on hieman ylipainoa.

Sofia Latva-Koivisto: Aivan.

Teemu Ollikainen: Tunnistatteko tän ihmisen?

Sofia Latva-Koivisto: Joo.

Teemu Ollikainen: Ja hän on myös se huijarisyndroomaihminen.

Sofia Latva-Koivisto: Lisäks tossa Tiina Ekmanin Huijarisyndrooma-kirjassa tais olla yks just tyyppiesimerkki siinä kohassa ku puhuttiin, että mitä lapsuuden tekijöitä voi olla. Niin siellä oli mun mielest just yks tämmönen esimerkki, et se voi olla.

Teemu Ollikainen: Oliks siinä Tiinan kirjassa myös sitä, et myös tämmöset positiiviset odotukset voi tuottaa huijari-

Sofia Latva-Koivisto: Joo!

Teemu Ollikainen: Tai tää oli ehkä siitä haastattelusta.

Sofia Latva-Koivisto: Joo, tos kirjassaki oli kahta. Että toinen oli just se, että ei oo tullu välttämättä huomioiduks tai sitten on ollu joku sisarus, joka on ollu tosi hyvä ja sitte vertailtu siihen että se on se parempi, ja sitte se huijarisyndrooma kumpuu siitä. Mutta toinen oli just se, et on oletettu että sä oot todella hyvä ja sullehan tää kaikki tulee tosi vaivatta. Ja sitten väistämättä lapsi sitten jossain vaiheessa huomaa, et kaikki ei tulekaan aina vaivatta, ja sitte tulee se fiilis että –

Teemu Ollikainen: Nii, just se.

Laura Friman: Story of my life.

Sofia Latva-Koivisto: Jep! [nauraa]

Milla Järvensivu: [nauraa]

Sofia Latva-Koivisto: Että nyt huomaakin. Ehkä iteki pystyn jollain lailla samaistumaan tuohon.

Laura Friman: Niin, koska eihän siel taustalla ole useinkaan tai aina ainakaan mitään, että minua vähäteltiin ja en koskaan saanut kiitosta. Emmä voi sanoo et sain liikaa kiitosta tai minuun uskottiin liikaa, koska varmasti lasta ei voi mitenkään rakastaa ja tukea liikaa. Mutta et siel voi olla hyvin monenlaista se tausta, lopputulos voi silti olla vähän sama.

Milla Järvensivu: Nii.

Teemu Ollikainen: Nii, ja siinä Tiina Ekmanin Psykopodiaa-haastattelussa tuli just tää, että tää selitti sen huijariolon. Että kun äiti sanoo, että mä oon tosi hyvä, mutta opettaja sanoo mulle, että mä en oo nyt riittävän huolellisesti tehny tätä. Tai toisinpäin, että kotona ei uskota mun kykyihin, koska siellä vaan hehkutetaan sitä fiksua ja taitavaa esikoista ja mua ei huomata, mutta opettaja kehuu mua koko ajan. Et jompi kumpi on väärässä, eli mä huijaan toista.

[muut myötäilevät]

Teemu Ollikainen: Että myös kehumalla voi tehdä impostorin toisesta.

Milla Järvensivu: Nii. Eli se on hirveen tämmönen luonteva selitys sitten lapsen mielessä, et se on se ensimmäinen joka tulee hirveen kirkkaana mieleen, et näin sen on pakko olla.

Teemu Ollikainen: Koska lapsen syypäätelmävalikoimaan ei kuulu se, että joku aikuinen olis tyhmä tai sekasi.

Laura Friman: Nii.

Milla Järvensivu: Niinpä. Aivan.

[kirjoituskoneen ääntä]

Milla Järvensivu: Puhutaan vielä lopuks vähän siitä, että miten huijarisyndrooman kanssa oikeestaan pärjää.

Laura Friman: Aika huonosti.

[kaikki nauravat]

Milla Järvensivu:  Oisko jotain vähä kannustavampaa?

[kaikki nauravat]

Milla Järvensivu: Löytyykö mitään kannustavampaa? Tätä kuuntelee varmaan ihmiset joilla on joskus ollu huijaritunteita, niin mitä te haluaisitte tavallaan neuvoo?

Laura Friman: No tavallaan se on täs must keskustelussa jo sanottu sillee painokkaasti, ihan tällee ammattilaisen suustakin, että kaikilla on niitä tunteita. Joka asettaa sitte jo aika hyvin sillee perspektiiviin, et okei, tää ei oo mikään aivan friikki, et mä luulen olevani yksisarvinen, että aika harvalla on näin. Mut et tää on niin yleistä. Sit mul on tää lohdullinen seniorikansalaisen näkemys, että tää myös hieman helpottaa iän myötä. Plus jo se mun lähtöajatus, et jos liittää huijarisyndrooman itseensä, niin uskoo jo jollain tavalla itseensä, koska tiedostaa että tää on jonkinlainen harha.

Milla Järvensivu: Aivan. Nii eli siinäki on jo tavallaan.
Laura Friman: (–) [päällekkäistä puhetta]

Milla Järvensivu: Kyllä.

Laura Friman: Koska useinhan ne oikeesti epäpätevät ja ikävät ihmiset, negatiivisia adjektiiveja, niin hehän eivät edes osaa itse tunnistaa sitä myöski. Must semmonen terve itsereflektio on ihan hyvä asia myös, vaikkei se toki oo hyvä mennä överiksi sit. Mutta onnittele itseäsi huijarisyndroomastasi.

Milla Järvensivu: Oisko se ihan hyvä tunnusmerkki myös siihen, että tietää et on oikeesti suht hyvä, että epäilee itellään huijarisyndroomaa?

Laura Friman: Nii.

Sofia Latva-Koivisto: Nii, eikse oo just tota tiedonki maailmassa? Että jos tiedät vähän niin luulet tietäväsi paljon, mutta jos tiedät paljon niin ajattelet ettet tiedä mitään.

Laura Friman: Must ihmiset jopa välillä käyttää, en mitenkään väheksyäkseni, tätä termiä semmosena lievänä humble bragina jopa, et mulla on tää huijarisyndrooma, [kuiskaa] eli siis mä oon niin vitun hyvä.

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: Totta muuten.

Laura Friman: Et se joskus jopa kääntyy silleen, et no ei et sä vaan oikeesti ole myöskään ihan niin hyvä kuin sä luulet.

[kaikki nauravat]

Sofia Latva-Koivisto: Onks tää loppupäätelmä? [nauraa]

Milla Järvensivu: Nii! [nauraa]

Laura Friman: (–) [päällekkäistä huutoa ja naurua] Tää ei oo missään nimes loppupäätelmä. Mutta joskus jollain epäilyksellä on ihan syynsä. Mut jos se tulee sellasesta terveestä paikasta se epäily, että voisin kehittyä hieman vaik tässä, niin kyl itseään voi myös epäillä.

Teemu Ollikainen: Nii, sitä voi käyttää myös tämmöseen vaientamiseen tavallaan silleen, et hei mä oon hoitanu jo tän itseni kritisoinnin etukäteen, et älkää kukaan sanoko mitään ikävää tästä mun presiksestä, koska mul on nyt jotain huijarioloo. Nii ei varmaan sit tuukaan rakentavaakaan palautetta. Mut siis tunteiden hyväksyminen, et mä tunnen oloni epävarmaks, mua pelottaa, tervetuloa ihmiskuntaan. [naurahtaa] Siitä kai se lähtee, et hyväksyy ja myös tietosesti opettelemalla ittensä hyväksymistä ja itten tsemppaamista. Et vaikka asiat ei ratkee sillä, että mä sanon vaan tämmösiä positiivisia affirmaatioita itelleni, mut silti niitä kannattaa sillon tällön sanoa, että mä oon riittävän hyvä ja mä kyl osaan tän. Vaikka se on tavallaan suoraviivasta self-helpiä, mut se ei tee siitä huonoa self-helpiä. Mut se on Mun mielestä tärkee.

Ja sit semmonen sen huijarin sisäisen puheen kuunteleminen tai sen huijariäänen kuunteleminen, ja sit ku sen tunnistaa, ni sittehän sen kanssa voi keskustella ja laittaa niitten sen väitteiden eteen sanan “miksi”. Että miksi mä en saa epäonnistua tai miksi mä nyt oon jotenkin huonompi kun muut, ja koittaa kysyä siltä huijariääneltä, että mikä se sun pointti on. Todennäköisestihän se yrittää suojella sua erilaisilta vastoinkäymisiltä ja psyykkiseltä kärsimykseltä, et se on oikeesti ihan kaveri, mutta se on vaan vähän ylivirittynyt ehkä välillä. Ja sit niitten yksittäisten ajatusten kanssa voi kokeilla semmosta refreimaamista tai uudelleenmuotoilua. Jos sieltä huijariääni mielessä sanoo, että mä en oo kyllin hyvä tässä, mä en tuu onnistumaan tässä, niin sit sille voi sanoa, että no se on mahdollista et tää ei oo ihan semmonen 5/5 suoritus, mut mä kuitenkin joka tapaukses meen sinne ja teen. Et jos se onnistuu, ni hyvä juttu ja mä otan kaikki onnistumiset omiin nimiin ja selitän epäonnistumiset tilannetekijöillä. [nauraa] Mut et mikä olis rakentavampi tapa ajatella tästä asiasta, sitä kai se semmonen refreimaaminen yleensä on.

Milla Järvensivu: Mitäs Sofia?

Sofia Latva-Koivisto: No aika hyviä tossa tuli jo. Mut miettii mitä vois lisätä tohon, nii ehkä semmonen et hyväksyy sen ajatuksen että oikeesti ei tarvikaan tietää kaikkea. Että jos siihen liittyy vähän semmost perfektionismia ja paljastumisen pelkoo, et on myös ihan OK sanoo jossain tilanteissa et ei tiedä tai et tarvitsee apua. Nii seki voi olla semmonen hyvä kokemus, että huomaa että niinkin voi tehdä. Että ei tosiaan palaverissa, että jos sanoo jonkun asian, ni ei tarvi olla sataprosenttisen varma, vaan voi sanoa et mä en oo ihan varma, mutta onko asia näin. Niin seki on ehkä hyvä vaihtoehto.

Milla Järvensivu: Niinpä, eli vähän semmosta inhimillisyyttä.

Sofia Latva-Koivisto: Inhimillisyyttä ja armollisuutta.

Milla Järvensivu: Nii, et muistaa et on itse inhimillinen ihminen, mutta –

Sofia Latva-Koivisto: Mutta myös muut.

Milla Järvensivu: – myöskin kaikki. Nii.

Sofia Latva-Koivisto: Ja sehän voi auttaa luomaan myös semmosta kulttuuria, jossa myös kaikki muutkin voivat sitten jotenkin helpommin tuoda esille sitä, että no itse asias en ole myöskään varma.

Milla Järvensivu: Oisko teil vielä muita ajatuksia tai kommentteja, joita haluisitte tuoda esille?

Teemu Ollikainen: Sit mä aattelin, et jos sen huijariolon taustalla on oikeesti ongelmia kiintymyssuhteissa, että on oikeasti saanu semmosta kelvotonta hoivaa osakseen tai on moitittu kohtuuttomasti, nii niit täytyy sit käsitellä niitä ongelmia sit ihan sillä vakavuusasteella. Et siihen ei tämmöset ajattelun työkalut välttämättä ihan riitä, et tietysti semmostakin on. Mut niihin on olemassa omat apukeinonsa, et terapiaan vaan sitten jos huijariolon taustalla on sellasta tosi huonoa vanhemmuutta esimerkiks. Ja sit on se, että altistaa itteään tietosesti pelottaville ja jänskille tilanteille. Et jos on jotain ihmisiä, joita ite ihailee ja pitää niitä guruina ja suvereeneina, niin niitä kannattaa joskus haastatella ja kysyä, että millon sä oot tuntenu epävarmuutta sun työssäs. Mä työskentelen ite paljon lääkäreiden kanssa, ja lääkärithän nyt on semmonen ammattikunta, ne huitoo tuolla valkosissa takeissaan, näyttää tosi osaavilta. Ja he onkin tosi osaavia, he on hirveen taitavia siin omassa työssä. Mut aina kun näkee jossain semmosen, vierailee terveysasemalla tai jossain ja näkee siellä sen valkotakkisen lääkärin suvereenina hahmona, niin on hyvä muistaa että kaikki lääkärit on kokeneet hirveesti epävarmuutta. Opiskeluaikana ne on tehny tosi pelottavia asioita yksin tai työpareina, ja he on saanut hirveän suuren määrän altistusta sille, et nyt mä saatan tehdä virheen mut mä kuitenki toimin. Ja sitä kautta se huijariolo jossain kohtaa sitten alkaa vaientua, et huomaa kyllä tää vaan hoituu. Semmosen sietoikkunan ajatusta kannattaa pitää mielessä ku lähtee altistamaan itteään epämukaville [naurahtaa] asioille. Mutta pitää tehä semmosia pieniä eksperimenttejä omassa elämässään. Että jos mä vaikka tietyssä kaveriporukassa yleensä oon vähän se hiljaisempi, nii mä voin vaikka kokeilla sitte et mitäs tapahtuu jos mä vaik avaanki suuni tässä kohtaa ja sanon et näin se asia on. Tai jätän sanomatta sen että ehän mistään siis mitään ikinä tiedä.

[kaikki nauravat]

Teemu Ollikainen: Sanon vaa et se on näin ja sit katon minkä näköset nassut kavereilla on sen jälkeen.

[kaikki nauravat]

Milla Järvensivu: Kyllä. Lopetellaanko keskustelu tähän?

Sofia Latva-Koivisto: Joo.

Milla Järvensivu: Jes, kiitos teille kaikille, oli oikein hyvä keskustelu.

Laura Friman: Kiitos.

Teemu Ollikainen: Kiitos.

Sofia Latva-Koivisto: Kiitos, tämä oli ihan terapeuttista.

[kaikki nauravat]

Laura Friman: Niin oli!

Teemu Ollikainen: Täst tuli hyviä idiksiä.

[musiikkia]