NyytiCast #19: Pakko olla positiivinen?

Puhujat
Haastattelija Milla Järvensivu
Vastaaja 1 Tuire Korvuo
Vastaaja 2 Emilia Lahti
Vastaaja 2 Lauri Järvilehto
LITTEROINTIMERKINNÄT
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Milla:

Moi ja tervetuloa kuunteleen NyytiCastia. Tänään me puhuttiin positiivisuudesta ja positiivisista tunteista. Mun kanssa täällä on nyt Tuire.

Tuire:

Moikka moi kaikille.

Milla:

Meidän kanssa keskustelemassa tässä jaksossa oli Emilia Lahti ja Lauri Järvilehto. Mitä sulle jäi päällimmäiseks mieleen tässä jaksossa?

Tuire:

No mä tykkäsin ihan hirveesti meidän keskustelusta ja erityisesti mulle jäi jotenkin mieleen se, että sekä Emilialla että Laurilla oli mun mielestä ihanan tasapainoinen suhtautuminen positiivisuuteen ja positiiviseen psykologiaan. Musta oli tosi hienoa, et ne molemmat jotenkin muisti mainita sen, että positiivisuudessa tai positiivises psykologiassa ei oo kyse siitä, ettei hyväksyttäisi negatiivisia tunteita. Sit mä tykkäsin kans tosi paljon siitä, mitä Lauri sano suomalaisesta kulttuurista ja siitä, et miten suomalainen kulttuuri on ehkä vähän tämmönen no bullshit -kulttuuri ja et miten se sit näkyy ehkä suomalaisissa positiivisen psykologian tyypeissä ja myöskin heissä itsessään selvästi.

Milla:

Kyllä, ehdottomasti. Mennään kuuntelee jakso.

Tuire:

Jes.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Moikka ja tervetuloa kuuntelee NyytiCastia ja tänään me puhutaan positiivisuudesta ja erityisesti siitä, että onko pakko olla positiivinen. Mä olen Milla ja mun kanssa täällä keskustelemassa on –

Tuire:

Tuire.

Emilia:

Emilia.

Lauri:

Lauri.

Milla:

Tervetuloa mukaan kaikki. Alotetaan keskustelu vaikka sillä, että puhutaan kulttuurista. Mitä te ajattelette, nouseeko suomalaisessa kulttuurissa myönteisyys ja positiivisuus esille? Ja miks tuntuu, että se jotenkin nykyään yhä enemmän ja enemmän nousee?

Emilia:

Hmm, mulla heti tulee jotenkin eteläpohjalaisena mieleen, että siinäkin on näköjään alakulttuureita, koska melkein tuntuu, et se positiivisuus, et onko se niin suuressa osassa, koska tuntuu, et sitä myös paljon kyseenalaistetaan kun siis positiivinen psykologia ja se, että pitääkö aina olla myönteinen, niin ollaan pohjustettukin kysymysrungossa, niin musta jopa tuntuu, että vois olla enemmän tilaa sallia niin se positiivinen kuin negatiivinen. Että toi on ensimmäinen ajatus, joka mulla nousi oikeestaan tosta. Et onko se oikeastaan suomalaisuudessa? Meillä myös on ehkä semmosta, että aika kärkkäästi käydään kiinni sellasiin epäkohtiin ja ehkä hieman on valittamisen kulttuuria ehkä, mutta en mä tiä, mitä Tuire ja Lauri fiilistelee tästä?

Tuire:

Vastaus ois tähän kysymykseen itse asiassa ollu aika saman suuntainen kuin sun Emilia. et mullakin on ehkä enemmän niitä kokemuksia just nimenomaan suomalaisest kulttuurista, missä ihmiset suhtautuu vähän epäileväisesti sellasiin jotenkin ylipositiivisiin ihmisiin tai pitää niit jollain tavalla ehkä teennäisenä tai semmosena jotenkin, et sitä ei pidetä ihan aitona. Mun yksi ex kaveri jotenkin kuvaa sitä silleen, et kun hän muutti Helsinkiin pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, niin hän jotenkin koki sen niin, et siel hänen just kotikaupungissaan ajateltiin semmosen arkipäiväisen positiivisuuden usein olevan vähän sellasta teennäistä, mut sit taas Helsingissä hän ajatteli, et ihmiset enemmän jotenkin uskaltaa olla erottuvan positiivisia. Et ehkä täs voi alueellisiakin eroja kenties.

Emilia:

Meillä on Etelä-Pohjanmaalla jopa sana, semmonen kuin tyhjännauraja, joka on siis sana, jota käytetään ihmiseen, joka on vähän liian innostunut asioista.

Lauri:

Perinnehän ei oo mitenkään kauheen positiiviseen kallellaan. Et ehkä enemmän se, että kun on globalisaation ja amerikkalaistumisen myötä meille tullut näitä kaikkia tällasia niin kuin tsempparikulttuuria ja muuta, niin siitä on syntynyt ikään ku suomalaisia alakulttuureja. Mut ehkä yleisesti ottaen kuitenkin, jos mennään Helsingin ulkopuolelle, niin en mä kyl sanois, et täällä mikään sellanen jee-kulttuuri on.

Mulla oli siis suuri shokki, kun mä kävin jenkeissä ekaa kertaa ja sit mä tajusin yhtäkkiä, et se, että jengi on silleen, et tää on mahtavaa ja upeeta, ni se ei tarkotakaan sitä, et kaikki on ihan loistavaa. Vaan se, että kun kysyt amerikkalaiselta, et miten menee, niinku nyt vaikka koronapandemia aikaan ja Trump presidenttinä, sit ne vastaa että great. Sä kysyt britiltä, et miten menee, niin ne vastaa, että not bad. Ja sit sä kysyt suomalaiselta, et miten menee, se on silleen äh. Et tavallaan eihän meillä oo tapana olla silleen, että joo et ihan mielettömän siistiä, nyt on torstai kello 11:38 ja niinku wau. Vaan et kyllä sitä vähän vierastetaan ehkä enemmän ja pidetään sellasena vähän just tyhjännauramisena.

Mut et siis on syntyny tämmönen media- ja konsultti- ja tämmöses maailmas semmonen ikään ku jeejee-kulttuuri ja wau-kulttuuri, jossa on tullu näitä, mikä tää oli tää manifestointikirja se Secret, et pitäs välttää kokonaan negatiivisia tunteita ja negatiivisia ihmisiä, tällasia ihan patologisen sairaita malleja hiipiny näihin eri alakulttuureihin, jotka sit vaikka työelämäs näkyy aika voimakkaasti just sen takia, et ne on tullu näiden amerikkalaisesti vaikuttuneiden konsulttien kautta työelämään. Niin siinä on ehkä taas vähän semmonen äänekäs vähemmistö dominoi keskustelua -tyyppinen ilmiö enemmän kuin se, että suomalaisessa kulttuurissa ois jotenkin kauheen vahvana tämmönen yltiöpositiivisuus.

Ja mä sanon vielä loppuun, siis musta Suomi on itse asiassa just huikea paikka just sen takia esimerkiks vaikka positiivisen psykologian kontekstissa, et kun meillä on semmonen aika no bullshit -kulttuuri, niin tavallaan sit jos halutaan tuoda sitä sellasta oikeasti terveyttä positiivisuutta, niin se itse asiassa mä kokisin, et se on helpompaa meillä kun sellases yes bullshit -kulttuurissa, kun vaikka esimerkiks niinku no, kaikella kunnioituksella, jenkeissä kuitenkin on aika semmonen pinnallisehko ylipositiivisuus paikoitellen esiintyy siellä päin ehkä.

Emilia:

Ja sit sielläkin on niitä lokeroita, et se on totta. Mut tosta anekdootti liittyen positiivinen psykologia ja sit suomalainen ihminen siellä yhteisössä. Mä muistan, kun mä menin sinne aikanaan, olikohan se 2012-2013, niin kyllä se mulla jotenkin vähän, se tuntu liian paljolta sen teeman ylitsevuotava ihannoiminen ja tutkiminen, niin mähän sit tutkimaan vastoinkäymisistä viemistä ja traumaa ja tällaista teemaa, mikä oli. Et se puhu ehkä siitä mun omasta eteläpohjalaisesta kulttuurista. Ja tuntu, että se oli ihan hyvä tasapaino ja nyt siellä on myös enemmän myös sitä tutkimusta, mikä liittyy elämän negatiiviseen puolen ja negatiivisten tunteiden etu.

Lauri:

Niin et jos ajatellaan positiivista psykologiaa tutkimussuuntana, niin siellähän on alusta saakka ollu se hirveän tärkeä tukijalka just se, et kyse ei oo sellasesta pelottelusta ja negatiivisten asioiden maton alle lakasusta, vaan enemmän sitä, että ne kaksi oivallusta oli se, että psykologia perinteisesti tämmönen patologiakeskeinen tiede, jossa pyritään hoitamaan ongelmia. Je siellä ei ollut tavallaan sellasta 0-kohdan yläpuolelle sijoittuvaa tutkimusta olemassa ja sit Seligman ja Csikszentmihalyi ja muut keksi, että hei, miksi ei me tutkittais sitä, että miten ihmiset ei pelkästään ole voimatta huonosti vaan myöskin voi hyvin. Ja sit vaikka nää on tietysti kiisteltyjäkin paikoitellen, mut esimerkiks Barbara Fredricksonilla on paljon hyvää aineistoa ja dokumentaatiota siitä, et esimerkiks pelkästään positiiviset tunteet voi tehdä tosi pahaa ihmiselle, jos se tavallaan tuottaa kaiken negatiivisuuden. Mut et suhdeluvun pitäs olla jossakin määrin kallellaan sinne positiiviseen, että oliks se nyt sitten 3/1 tai 5/1 tai mikä se on.

Ja sen huomaa siis sekä tavallaan perhe-elämässä, että työyhteisössä ja tällasessa niinku mäki oon ajautunu tällasiin johtajapositioihin jostain kummallisesta syystä, niin sekä perheessä ja tiimin kanssa työskentelyssä näkee sen, että ne itse asiassa ne sellaset John Gottmanin tai Barbara Fredricksonin suhdeluvut aika hyvin niinku pitää paikkansa, et kun jaksaa tsempata siinä ja satsata siihen, että hakee niitä positiivisen palautteen antomahdollisuuksia. Tää on vaikeeta meille. Mä sanoisin liittyen tossa alkuperäiseen kysymykseen vaikeeta just sen takia, et meijän kulttuurissa on ehkä helpompi kuitenkin sanoa, että no nyt on taas joku vitsin myrsky tulossa ja näin, kun verrattuna siihen vaikka, että ostaa vaikka puolisolle kukkia tai jotain tällasta. Se aktiivinen asenne siinä, että nostaa sen
positiivisen suhdelukua suhteessa negatiiviseen, niin oon kokenu sen hyväksi. Mut sitä ei saa tehdä sillä tavalla Secret-mentaliteetillä, että se blokkaa kokonaan negatiiviset.

Tuire:

Secretistä jotenkin pakko sanoo tähän väliin. Se oli siis ensimmäinen tällanen ehkä jotenkin self help -skenen kirja, jonka mä luin joskus yläasteikäisenä. Ja mä en silloin ehkä vielä ollut tarpeeksi kehittynyt ajattelussani, että mä oisin osannu ottaa sen tavallaan semmosen pienen suolahippusen kera. Et mä itse asiassa menin siitä ehkä vähän sekasin. Mä jotenkin huomasin, et mä jouduin siitä just sellaseen kierteeseen, jossa mä aloin syyllistää itseäni siitä, että kaikki nämä vastoinkäymiset mun elämässäni nää johtuu nyt siitä, et mä en vaan itse osannut olla positiivinen. Ja siitä ollaan tultu tosi pitkälle ja sen jälkeen mä oon lukenu tosi monta muuta hyvää self help -kirjaa ja tosiaan nyt opiskelen itse psykologiaa ja paljon pohdin näitä teemoja sit myöskin opinnoissa. Mutta kyl mäkin jotenkin näkisin sen aika sellasena toksisena sen sellasen Secret-pakkopositiivisuuden. Et siit helposti just menee ehkä vähän jotenki överiks se homma.

Milla:

Tosi mielenkiintosta Tuire, että toit ton Secretin esille. Haluisiks sä vähän pohjustaa sitä myös kuulijoille, että mistä siinä on oikeestaan sitten kyse? Et se on ilmeisesti aika lailla hyvin tunnettu tällaisen self help -skenen kirja, mutta mitä siinä oikeestaan sanotaan?

Tuire:

Tää on siis Rhonda Byrne -nimisen, en itse asias tiedä, mikä hänen ammatillinen taustansa on, mut hänen kirjoittama kirja, jossa tämä pääviesti on siis se, että sä ikään kuin vedät puoleesi sitä, mitä sä ajattelet tosi paljon. Että jos sä ajattelet positiivisia asioita, niin sit sä vedät puoleesi positiivisia asioita ja jos ajattelet negatiivisia asioita, niin se vedä puoleesi negatiivisia asioita. Joka ei varmastikaan ole ajatuksena mitenkään ainutlaatuinen tai uusi, tai että hän ois jotenkin keksinyt sen. Mutta ehkä paketoi sen jotenkin viehättävästi tällaseen salaisuuden muotoon, että tämä on se salaisuus, jonka suuret ajattelijat ovat ymmärtäneet. Ja siinä oli mun käsittääkseni myös aika jotenkin ehkä tämmönen materialistinen viba, et siin puhuttiin ehkä vähän hassulla tavalla siitä, että kun sä oot positiivinen, niin sit sä saat kaikki materiaaliset asiat elämässäsi. Joka jotenkin on mun mielestä tosi ristiriitainen ajatus.

Emilia:

Jos ajatellaan, että mikä tieteen puolella vois sit jollain tavalla vastata tota ideaa, niin mä mietin tavallaan vaikka esimerkiks selitysmalleja. Eli se, että millä tavalla me reagoidaan tilanteisiin, joita tulee elämässä vastaan. Ja sit jos vaikka määritellään et mitä on optimismi, niin optimismiinhan tarkoittaa sitä, että ihminen odottaa, että hyviä asioita tulee tapahtumaan. Et se on se määritelmä. Ja sit optimisti myös selittää asioita, jotka tapahtuu hänelle sillä tavalla, et ne on pysyviä, ne liittyy siihen tavallaan omiin sisäisiin kykyihin ja ne muuhun tommoseen.

Ja sit taas jos tää linkitetään vaikka mun yhden lempparitutkijan, tutkija Carol Dweckin tutkimuksiin, hän on tutkinut siis koko elämänsä oikeestaan, akateemisen uransa, uskomuksia ja tällasta mielenlaatua. Hän puhuu kasvun mielenlaadusta ja sit tästä toisesta, mitä aina usein suomennetaan monella tavalla, mutta siis tää fixed mindset, mikä on mulle sit jotenki tämmönen junttura-mielenlaatu tai semmonen jumahtanut. Niin Carol Dweck myös on sanonut näin yhdessä kirjassaan, että ihmisen uskomukset on yksi suurin yksittäinen tulevan toiminnan ennustaja.

Et tää on mielenkiintonen tavallaan sieltä tieteen tulokulmasta miettiä noita teemoja. Et se on myös tärkeetä, että me kultivoidaan semmosta myönteistä, mä tykkään jotenkin paremmin tästä sanasta myönteinen kun optimistinen, mut jälleen tää on mun oma. Ja et jos miettii, et onko pakko olla positiivinen tai myönteinen, niin siis no ei, ei missään nimessä tarvii olla, mutta siitä on hyötyä. Ihan niin kuin tutkimuksissakin me nähdään, se pidempi elinikä yhdessä, minkä mä äsken tuos kurkkasin, niin 2019 vuoden semmosesta laadukkaasta julkaisustani, niin jopa 11-15 % pidempi elinikä ihmisillä, joilla on positiivinen elämänlaatu plus sitten fyysinen terveys, psyykkinen terveys ja monia muita. Niin kyllä siitä on valtavasti hyötyä ja jos miettii eliniän pituutta, niin se on aika keskeinen teema ihmiselle.

Mut sit toinen teema, niin siis negatiivisuusvinouma. Eli se, et kuinka meihin on miljoonien vuosien aikana meidän aivoihin kaivertunut vinouma suhteessa siihen, että me reagoidaan negatiivisiin tilanteisiin paljon voimakkaammin, meidän aivot reagoi, koska niillä on selviytymisarvoa. Eli ikävä kyllä me ei kuljeta elämän läpi sillai niin kuin titti dii, aijai, missä on kukkia, koska se, että se on ollut tärkeempää evolutiivisesti, että me reagoidaan ja nähdään se sapelihammastiikeri, joka hyökkää sieltä, niin samalla lailla meidän aivot siis toimii edelleen samalla lailla. Että se elämä pyrkii jatkumaan ja suojelemaan itseään. Ja siitä johtuen sit se, että ihminen joutuu tai saa tehdä tietoisesti työtä sen eteen, että huomaa sen, mikä menee hyvin ja silloin kun itse onnistuu, niin ei tavallaan sysää sitä pois, vaan osaa myös terveesti kiittää itseään ja näkee ympärillään sen hyvän, mitä toiset ihmiset tekee ja muut. Että se on aika semmonen kokopäiväinen työ. Ja sillä virittää myös omia aivojaan sitten erilaiseen ajatteluun.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Avasit ihan tosi hyvin Emilia sitä, että miten ihan tieteen puolellakin on todistettu, että ihmiselle on hyödyllistä ajatella myönteisesti. Mitä te ajattelisitte, että miten oikeasti olla jotenkin rakentavasti ja terveellä tavalla myönteinen? Mitä jos vaikka tuntuu siltä, että luontaisesti on tosi vaikea ajatella myönteisesti?

Tuire:

Mulla tuli ainakin yksi tämmöinen aika konkreettinen juttu mieleen. Siis tää ei oo varsinaisesti mikään positiivisuustekniikka tai muu, mutta se, mistä mä oon ite saanu omaan elämääni aika paljon myönteisyyttä viime aikoina, niin oli Yalen yliopiston järjestämään verkkokurssi, tommonen Science of Well-Being, jonka mä kävin täs kesän aikana. Ja siellä puhuttiin tosi paljon just positiivisesta psykologiasta ja erilaisista tekniikoista, joilla omaa hyvinvointiaan voi lisätä. Ja sillä kurssilla oli ainakin mun mielest valtavasti hyviä vinkkejä siihen, että miten voi voida paremmin. Niin ainakin voin suositella kaikille tämän kurssin käymistä, jos ei jos ei muuta. Mut mitäs asiantuntijat sanoo?

Lauri:

No siis koko joukko tietysti kaikenlaisii tekniikoita, joilla pystyy lisäämään sitä positiivisen suhdetta negatiiviseen. Esimerkiksi tämmönen kiitollisuuspäiväkirjatyyppinen harjoite, että kerran viikossa käy läpi kaikki asiat, joista on kiitollinen, niin se ihan tutkitustikin lisää ihmisten hyvinvointia. Tos Martin Seligmanin Authentic Happiness- ja Flourish-kirjoissa on aika hyvin kaikenlaista muutakin. Siellä on aika rajujakin toimenpiteitä, mistä se omilla luennoillaan puhuu. On tää tämmönen kiitollisuusvierailuharjoite on siis semmonen, mikä on siis edelleenkin semmonen, että niin kirjotat kirjeen jollekin ihmiselle, joka on ollut vaikuttava ja sitten meet henkilökohtasesti toimittaan sen hänelle.

Ja mä pääsin ton kans niin pitkälle, et silloin ku me järjestettiin sellanen Sisun juhlavuosi, Emilian ja ton Filosofian Akatemian väen kanssa 2015, niin silloin meillä oli semmonen Hour of Sisu, vähän tämmönen Earth Hour -tyyppinen, että tunti helmikuussa, milloin piti tehdä jotain sisukasta. Ja mä en saanu sitä tehtyy silloin, mä keräsin rohkeutta kaksi viikkoa, mut mä sit loppujen lopuksi soitin yhdelle vanhalle työkaverille, tollaselle mentorille vaan sanoakseni, että mä oon kauhean kiitollinen siitä, mitä se teki sillon 15 vuotta aikaisemmin mun hyväksi. Ja se oli tosi vaikeeta löytää se vaan se rohkeus, et uskaltaa soittaa. Mut oli se silleen, et en mä nyt mitää kirjottanu tai menny mihinkään kotiovelle soittaa ovikelloo tai tällasta. Että mun mielestä oululaiselle saa riittää se, että soittaa puhelimella ja sanoo, että ihan jees. Mutta sit me käytiin lounaalla sen jälkeen ja kyl se oli aika tippa linssissä sit kuitenkin sen tilanteen kanss. Ja sit kun tuntu, et silloin nuorena semmosena huihai-henkilönä ei ehkä osannu ihan oikealla tavalla myöskään olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä muut teki mun hyväks, niin sit se jotenkin tuntu vaan sillon. Mulla monta vuotta kummitteli takaraivossa, et tämmönen pitäis tehä ja sit kun tuli tää Sisu-vuosi, mä aattelin, et kun tätä nyt julistetaan joka paikassa ja töötätään somet täyteen ja bussipysäkit täyteen jotain Meeri Koutaniemen kuvaamii julisteita, ni pakko täs on itekki opettaa. Ja sit mä soitin sille.

Mut siis just toi negative bias, tai tää negatiivinen vinouma niin se on hankala, et se istuu niin tiukassa meissä. Ja sehän ei oo oikeestaan edes mikään, must oli hauska tää kun Emilia käytti tätä sanaa, että se on tärkeätä, että me ollaan reagoitu negatiiviseen, mut sehän on oikeastaan ihan evoluution aritmetiikkaa. Et ihan siis puhtaalla jäätävällä matikalla homma toimii silleen, että sellaset luolahenkilöt, jotka on kattonu, et onpas ihanan näköinen tiikeri, niin niiden suvunjatkamisoperaatiot ei vaan siis aritmeettisesti kerta kaikkiaan ole olleet kovin menestyksekkäitä. Ja ne taas, jotka on ollu silleen, et hei, tuolla rapisee jotain, et äkkiä karkuun, niin ne on sitten päässy seuraavaan sukupolveen ja siitä seuraavaan ja siitä seuraavaan. Et meidän olemassaolohan, jos me katotaan matemaattisesti taaksepäin, niin käytännössä se, että me neljä ollaan just nyt tässä tilanteessani, niin sen todennäköisyys on asymptoottisesti nolla. Eli siis niin epätodennäköistä, että se on käytännössä yhtä kuin nolla, ja silti me ollaan tässä tilanteessa. Ja se on seurausta just siitä, että me ollaan osattu olla riittävän epäluuloisia ja kyynisiä tai meijän esiesivanhemmat. Ja sen kanssa me kaikki joudutaan elämään, siis sehän istuu tiukassa meidän geeneissä, koska muuten me ei oltais tultu näin pitkälle.

Mutta et kulttuurisesti me pystytään sit taistelee sitä vastaan. Eli just tän kulttuurikehityksen kautta, ymmärtämällä vaikka se, että ponnistelun ja oman aktiviteetin kautta on mahdollista lisätä niitä positiivisia kokemuksia ja positiivisia tuntemuksia, niin se on mahdollista. Mutta ei se helppoa ole. Että jotenkin nyttenkin vaikka tässä koronatilanteessa mä oon huomannu, et paljon arvokkaampaa ihmisten kesken kun puhua siitä, et miten saadaan semmonen jee-meininki, niin on esimerkiksi ihan tämmönen niin kuin armollisuuden käsite. Siis vaan se, että pitäis osata olla silleen, et nyt niinku hei, let’s face it, asiat ei oo hyvin, siis niinku we’re going to hell in a handbasket. Ja et meil on maailman johtavan suursuurvallan presidentti on täys pöpi ja meil on globaali pandemia ja näin edespäin, niin täs sellasen jeejee-ajattelun viljely ei välttämättä oo ihan se terve juttu.

Mut jos me ajatellaan positiivisen psykologian perustan kautta, niin se, et me ollaan armollisia itsellemme siinä, et nyt niinku esimerkiks mä oon meijän tiimille sanonu ja Aallolla siis ihan monessa muussakin kontekstissa puhunu siitä, että meijän pitäs vaan hyväksyä se, et me ei nyt saada aikaan niin paljon asioita, kun me luultiin, et me saadaan aikaan ja let’s live with it. Ja must tuntuu, et se, et kun on saanu tavallaan sitä asennetta, mulle henkilökohtaisesti tosi vaikeeta, mä nään et se on monelle, paljon tällasia perfektionisti-ihmisiä, jotka haluais tehdä kaiken ihan tip top, niin vaan se, että pystyy vähän ottaa happea ja muuta, on itse asias kaikest paras ja positiivisin asia tehdä.

Ja tavallaan erotuksena siitä, että niin kuin mä sanoin tossa aikasemminkin, et meillähän joskus etenkin täs parikymmentä vuotta sitten alko hiipii tämmönen tsempparikulttuuri, se semmonen, et kaikkien on pakko olla tosi kovia koko ajan ja tosi hyviä ja olla crossfitissä ja triathlonissa yhtä aikaa siteeraamassa Shakespearee sivunumerotarkkuudella ja laulamassa Beethovenia ja Bachia ristiin kaanonina yksin, niin tiätsä, sit sä oot silleen ihan jees-tasolla, mut et vielä vähän voisit tsempata. Niin tavallaan ehkä nyt olis aika siirtyä tsempparikulttuurista sellaseen armollisuuden kulttuuriin ja sellaseen lempeiden kulttuuriin.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Milla:

Missä se raja sitten kulkee? Et mikä on sellaista tervettä positiivisuutta ja myönteisyyttä ja mikä alkaa sitten olla jotenkin toksista tai haitallista?

Emilia:

Mulla jotenkin koko ajan on kolkuttanut sydämelläni tämmönen teema tässä kun ollaan puhuttu ja se liittyy tähänkin, niin mä rohkeasti otan kiinni. Se liittyy siihen kysymykseen, että miten voi niitä myönteisiä tunteita tavallaan, mikä siihen auttaa. Ja must tuntuu, että pohjustuksena ehkä näin, että kun on itse tehnyt aika semmosia extreme-juttuja elämässä, kun on tutkinut tahdonvoimaa ja sisua, niin on myös tutkinut sitä oman elämän kautta. Et on juossut semmosia aika pitkiä matkoja ja harrastanu kaikennäkösiä, niin kaikista niistä jutuista, mitä on tullut tehtyä, niin mä sanoisin, et mun kaikesta bad ass:ein homma on kuitenkin ollu se just, että on pystyny vihdoinkin tossa ehkä vuosi sitten aidosti tulemaan semmosen paikkaan, missä on pystyny hiljentymään ja pysähtymään.

Ja jos miettii, et terve myönteisyys ja sit toi tsempparijuttu, niin siitä jotenkin tulee mieleen se, että se raja menee mulle siinä, et silloin, kun ohittaa minkä tahansa tunteen, on se negatiivisuus, kipu, on se onnellisuus, se, että kokee olevansa arvokas, kaikki, mitä me ohitetaan, on sellaista, mikä menee sinne alueelle, joka jotenkin ei mahdollista, että me voidaan ihmisinä olla se mitä me voidaan ihmisinä olla. Ja et siihen mä tavallaan kannustan itseäni ja kannustan ystäviäni ja aina jos oon jossain tilanteessa, missä puhutaan näistä, niin se, että miten lempeästi ja hyvin pystyy olemaan itsellensä läsnä. Eli semmonen witnessing, että tavallaan todistaa sitä, mitä tapahtuu. Et sitä ei tarvii välttämättä lähtee edes jotenkin nimeämään näin, että positiivista, negatiivista, hyvää, pahaa, vaan se, että no näitä asioita tapahtuu elämässä. Ja ne on kaikki pysymättömiä. Ja se on ollu itelle semmonen, mikä on vienyt omaa hyvinvointia ihan valtavasti eteenpäin. Eikä se ono niinkään sellaista positiivisuutta, vaan ehkä englannin kielen sana contentment on ehkä enemmän se, mikä kuvaa mun sitä onnea, eli se niinkun tyytyväisyys. Ja siinä on jotain semmosta, mikä mulla on semmosta juurevampaa suorastaan.

Tuire:

Tuosta mitä molemmat itse asiassa kuvasitte just, toi tommonen jotenkin itsemyötätunto ja semmonen armollisuus itseä kohtaan, niin mä ehkä omassa elämässäni havaitsen just ehkä tohon kysymyksen liittyen, et missä menee se raja semmosen hyvän positiivisuuden ja ehkä toksisen positiivisuuden välillä, niin siinäkin on mun mielestä sellasesta itsetuntemuksesta ja itsensä kuuntelusta kyse. Et mä huomaan joskus, että jos se mun ikään kun ajatus siitä, että mun pitäis olla positiivinen siksi, että mä saisin esimerkiksi enemmän aikaan mun elämässä, tai mun pitäisi olla positiivinen siksi, että mä oisin kivempaa seuraa muille tai jotain tämän tyyppistä, niin mun mielestä se on tosi selkeä hälytysmerkki siitä, et silloin ei oo ehkä kyse myöskään aidosta myönteisyydestä, vaan silloin on kyse just tällasesta tavallaan positiivisuuden tai onnellisuuden jotenkin performoimisesta. Mistä oli muuten Hesarissa tosi hyvä juttu just vähän aikaa sitten just siitä tavallaan, et miten ehkä nuoret ihmiset nykyään mittaa menestystään aika usein semmosella jotenkin, et miten hyvin ne pystyy näyttää ulospäin sitä, että kuinka onnellista ja ihanaa mun elämä just nyt on. Se on kyllä tosi surullinen ajatus.

Milla:

Aivan. Sä oot ite opiskelija, niin ooks sä huomannut esimerkiksi opiskelijakulttuurissa tai sun opiskelukavereissa tän tyyppistä?

Tuire:

No siis silloin ku mä alotin yliopistolla, niin kyl mä silloin havainnoin aika paljon sen tyyppistä kulttuuria. No yliopistossa on paljon ihmisiä, ketkä tekee tosi paljon ja ketkä haluaa tehdä tosi paljon ja tehdä niitä asioita hyvin. Mut sitten huomas tavallaan sen, että sen lisäksi, et ihmiset on ehkä aika ankaria monesti itseään kohtaan ja haluu vähän ylisuorittaa, niin siinä on sitten vähän paineet myöskin siitä, et mun täytyy nyt pitää tää mun jotenkin positiivinen frontti yllä. Et sen tyyppistä kyllä havaitsi jonkun verran ja se ehkä sai vähän itellä semmosen vastareaktion tietyllä tavalla pintaan. Että tavallaan sen lisäks, et ihmiset vaatii itseltään siinä tekemisessä, niin sit vaatii vielä emotionaalisella tasolla ihan hirveän paljon. Ja se on jotenkin niin ku sellasta kauheen ankaraa mun mielestä.

Lauri:

Ja voi varmaan jos nyt vaikka palataan siihen Secretiin ja siihen sellaseen muka-positiiviseen muikeiluun, niin kaikki sellanen pakotettu on jollain tavalla aina patologista. Et se tee hyvää ihmiselle. Mut se on hankala, kun tää on just vaikea kenttä just sen takia, et sit tietys mieles se, et okei, no sit ollaan vaan niinku ollaan, niin sithän se tarkoittaa sitä, et me ollaan taas sen negatiivisen vinouman vallassa. Et mä en oikein usko, et tähän on olemassa mitään sellasta hopealuotia, et kolme steppiä, toimi näin. Se oli siis just se, miks tällaset tavallaan Secretin tyyppiset jutut on niin suosittuja, koska ne tulee sanomaan, et tässä on nää 3 steppiä tai 7 tai 12 ja tee näin ja sitten olet kuin Abraham Lincoln tai Ludwig van Beethoven tai sinulla on se sama jokin, mikä heillä oli. Ainakin itse huomaa, et sitä mukaa kun tulee vähän vuosirenkaita ja muuta niin se on niinku fact of life, life is messy, mut sit on olemassa asioita, jotka toimii enemmän hyvin ja vähemmän hyvin. Ja sitten kannattaa yrittää valikoida niitä enemmän hyvin toimivia juttuja.

Ja sitten ehkä vielä viimeisenä pointtina se, että mä hurahdin joskus toistakymmentä vuotta sitten näihin Sherlock Holmes -stooreihin ja mä luin siis kaikki mahdolliset Sherlock Holmes -jutut läpi ja katoin kaikki House MD:n episodit ja kaikki Jeremy Brettin Sherlock Holmesit kaikki sen aikaset nää jotka tuli nää Cumberbatchin tavallaan, sillai niinku vaan ihan totaali pimahdin siihen juttuun. Ja jotenkin se, mikä muhun iski kaikist lujimpaa, kaksi juttua. Yksi on se, että Sherlock on semmonen selkeesti tosi erityislaatuinen henkilö, joka on kans tosi pöpi, johon mä jotenki sekä samaistun ainakin siihen jälkimmäiseen osioon aika paljon. Et tavallaan on ihan ok, että ei oo ihan normaali, etenkin jos pystyy jotenkin sillä omalla omituisuudellaan tekee jotain hyvää toisille. Mut se vielä isompi juttu on se, että tää Sherlockin ja Watsonin suhde. Koska kun Watsonhan on tavallaan kirjoitettu sinne tällaseks normi samaistumiskohteeks ja sit se aina ihmettelee, et miten sä Sherlock niinku ratkot tän. Ja Sherlockin vastaus ei oo koskaan se, että se, mitä kaikki muut luulee, et se on joku nero, niin se ei koskaan sano, että mä ratkon näitä siks, että mä oon niin älyttömän skarppi ja nerokas ja syntynyt onnellisten tähtien alla. Vaan se sanoo aina sen saman jutun, et Watson, et kyse on näistä metodeista. Et tossahan ne on, että hän esimerkiks kirjoitti väitöskirjan laajuisen tutkielman sikarin tuhkista, jonka kuka tahansa voi lukea ja sit hän ymmärtää sikarin tuhkat yhtä lailla kun Sherlock Holmes ymmärtää, joka on hyödyllistä rikosten ratkaisussa.

Ja tavallaan tää palautuu tähän positiiviseen psykologiaan sillä tavalla, et sellanen metodikeskeisyys on mun mielestä aika terve outlook elämään. Et sen sijaan, et me ajatellaan sellasta essentia-keskeisesti että minä olen jotain tai en ole, niin itse asiassa se, mitä me ollaan, tulee pitkälti siitä, mitä me tehdään. Ja se mitä me tehdään taas on pitkälti alisteinen siihen, et kuinka hyvin me ollaan opeteltu erilaisia menetelmiä, tapoja ja taitoja. Ja se, mikä must Sherlock Holmeseissa on hienoa ja miten Arthur Conan Doyle avaa sen musta tosi oivaltavasti siinä, ja semminkin vielä, et kun siis tää hahmohan perustuu oikeeseen Doylen tuttavapiiriin kuuluneeseen lääkäriin, joka siis oli tämmönen ilmiömäinen, niin tavallaan se, miten Doyle avaa sen, on tosi tarkka ja oivaltava kuvaus siitä, et miten itse asiassa ne jutut, jotka alun perin näyttää sellasilta täysin ällistyttäviltä oivalluksilta, ni on aika lailla puhtaasti tietyntyyppisen metologian ja sellasen niin Charles Sanders Peirce sanois tällasen abduktiivisen päättelyn soveltamista.

Niin siinä mä tavallaan vaan näin monen aasinsillan kautta yritän päästä tähän loppukaneettiin, eli se, että luovuttas siitä ajatukseta, et on olemassa yksi sellainen teris-puku joka pitää laittaa tai wonder woman -puku, joka pitää kaikkien vetää päällä ja sit on kaikki hyvin, niin aateltas enemmän, et meil on sellanen työkalupakki erilaisii metodeita ja sit vaan se, että kun jotkut asiat vaan kerta kaikkiaan toimii paremmin ku toiset asiat, niin koetetaan vaan lisätä niitä toimivia metodeita meidän elämässä. Ja opetella niitä ja lukea tätä kirjallisuutta ja käydä tällasii keskusteluja ja kuunnella tällasii podcasteja ja kirjoittaa niitä kiitollisuuspäiväkirjoja ja sit kattoo, että okei, et tää ei oo mun juttu, ni sit älä tee sitä. Ja sit kun löytyy se, että hetkinen, täst mä diggaan, ni sit pidä niitä niistä kiinni ja kerää se oma työkalupakki sit niistä asioista, mitkä oikeasti tuntuu sulle just omalla kohdalla toimivimmalta. Vähän niinku Sherlock Holmes.

Tuire:

Ajan itse asiassa just se niinkun johtopäätös, mihin mä oon omas henkilökohtaisessa elämässä myöskin tullut, koska siis jos mä mietin tätä mun matkaa tän positiivisuuden teeman kanssa, niin se mun alkufiilis just vaikka kun mä tulin yliopistoon, niin oli just tää Secretin jälkeinen positiivisuusällötys ja semmonen. Ja sitten ehkä täs vuosien varrella on tullut siihen tulokseen, et itse asiassa ehkä positiivisuuden voi nimenomaan ajatella niin, että se on ikään kun kasa tällasii ikään kun ajattelun työkaluja, joista sä voit rationaalisesti ottaa itsellesi käyttöön niitä työkaluja siksi, että sä teet niillä omasta elämästäsi helpompaa, mukavampaa, lisäät omaa hyvinvointiasi. Koska kuitenkin se hyvinvointi on se, mistä sit kaikki muut lähtee. Et jos tavallaan se hyvinvointi on pielessä, ni sit sä et hirveesti opiskele tai tee niitä järjestöhommiin tai yhtään mitään muutakaan. Et sen ei tarvii tarkoittaa sitä, et jos sä teet kiitollisuuspäiväkirjoja tai jotain, ni sit sä oot jotenki huuhaa-hippi, joka ei kykene kriittiseen ajatteluun tai jotenkin ehkä vähän kyyninen tapa ajatella, mikä mulla ehkä just oli aikasemmin positiivisuudesta ja tällasista työkaluista. Mut et se voi olla vaan äärimmäisen rationaalinen valinta ruveta hyödyntää tän tyyppisii työkaluja just siks, että sillä parantaa omaa hyvinvointiaan ja omaa toimintakykyä.

Emilia:

Tosi hyvin mun mielestä sanottu ja mä ehkä tunnistan omasta elämästä myöskin, että tavallaan myönteisyyttä ja positiivisuutta on hirveen helppo lähteä just jotenkin suorittamaan. Että tuntuu siltä, et tulee semmonen paine, että nyt mun pitää olla hirveen myönteinen ja nyt mun pitää vaikuttaa tosi myönteiseltä. Tavallaan se ongelma on ehkä sit siinä, et jos ei se oo semmosta sisäistä, et jos se on just sellast positiivisuuden suorittamista, niin sittenhän mä ajattelisin, et se vaan lisää sitä pahoinvointia ja onnettomuutta. Tai siihen tulee myös se syyllisyys, että miks mä en nyt oikeestaan oo onnellinen ja miks mä en oikeestaan nyt pysty oleen myönteinen. Et tavallaan jos ei se lähde sieltä, että millainen mä oon ja mitä mä oikeasti haluan, niin sit sit se mun mielestä on jollain tavalla ongelmallista.

Tuire:

Samaa mieltä.

[Mekaanisen kirjoituskoneen ääntä]

Tuire:

Mul tulee mieleen tohon niinkun rakentaen oikeastaan kaikkeen tähän, mitä ollaan ihanasti saatu jakaa, niin tulee myös mieleen se, et just toi, mistä Lauri puhu, et ne metodit ja niiden tekeminen, niin mikä sit mahdollistaa sen, et se ois todennäköisempää, että joku ihminen tekee jotain. Ja sit sielt tulee tää ajatus siitä et siis kulttuuri, et kuinka paljon tuo, mistä ihan aluks lähdettiin, niin se, että kuinka paljon kulttuuri vaikuttaa siihen, millainen ajattelu tavallaan tulee luontevaksi. Ja tää Social learning theory, joka on siis Albert Banduran jo tuolta 60-luvulta, varmaan aikasemminkin jo, niin se idean ydin siinä keskellä on se, että ihminen oppii kaikista väkevimmin tai parhaiten todistamalla toisten ihmisten toimintaa.

Niin mä mietin semmosta perheyksikköä. Et mikä valtava mahdollisuus, toisaalta vastuu siinä on, että on perheyksikkö. Et jos mä mietin vaikka Lauria isänä, et heillä on monta lasta ja sit et siel on perheyhteisö, jossa mä voin kuvitella, että siellä keskustellaan asioista ja tunteista ja tuodaan tieteellistä tutkimusta ja tuodaan tätä elämää siihen, niin semmonen lapsi saa jo valmiiks todella uskomattoman työkalupakin. No sit jos miettii laajemmasti tätä, niin se, et mä näen sen jopa niin, että se työ, mitä mä teen itseni kanssa, niin se ei oo vaan mua varten, vaan se on minä osana sitä ihmisperhettä, eli me laajempana käsitteenä. Et sä, et mikä voisi mahdollistaa sen, että se ei oo niin kauheen vaikeeta se, että pystyy ajattelemaan myönteisesti tai olla pelkäämättä niin paljon tai murehtia sitä, mitä jotkut ajattelee susta.

Niin se, että semmonen lempeämpi suhtautumistapa tulee osaksi kulttuuria, niin se on valtavan iso haastava, mut samalla myös semmonen askel, jonka mä näen, että se on meidän ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta sellainen, jota ei voi ohittaa. Eli siinä tulee tavallaan jokaisen meidän sellainen henkilökohtainen ihana vastuu ja johtajuus ja mahdollisuus vaikuttaa siihen, et se kulttuuri ensin meidän omassa perheessä ne kenen kanssa me ollaan, ystäväpiiri, kaikki kohdat, missä me tullaan ihmisten kanssa vaikutuksiin, et ne voi luoda jotain semmosta lempeyttä ja psykologista turvallisuutta, joka sit menee semmosina niin kuin ripple englanniksi, elikkä ne aallot menee eteenpäin.

Ja sitä mä toivon ihan valtavasti, et meillä Suomessakin, kun meillä on semmonen valtava sisun kulttuuri, mikä on tuonut meille paljon hyviä asioita, mut sen negatiivisena ilmiönä on myös se, että meillä on just paljon armottomuutta ja sellaista, et pitää selvitä ja on häpeä pyytää apua tai epäonnistua, jos menee firma nurin tai tulee avioero tai jotain muuta tämmösiä, mitkä on todella yleisiä ihmiselämän osasia, niin sitä mä kyl ihan valtavasti toivon meille ja se tulee jokasen tavallaan pienien tekosten kautta, mitä me suhteessa itseemme ja sit muihin.

Milla:

Miten jos mietitään vähän lisää viel meidän kulttuuria, niin ajatteletteko te, että ihmiset usein miettii, että on hyviä ja huonoja tunteita? Tai et onko jotenkin ihmisten helpompi vaik myöntää kokevansa hyviä tunteita eli iloa ja onnellisuutta, kun sit vaik surua tai vihaa?

Lauri:

Täysin epätieteellisesti mä sanoisin näin, että ainakin omassa elämässäni, mä en tiedä, onks tää yleistettävissä mitenkään, mut sellanen yleinen latteus on ihan hirveetä myrkkyä. Et sellaset voimakkaat negatiiviset tunteet ja voimakkaat positiiviset tunteet tavallaan kuuluu, mut ehkä semmonen tunnetyhjiö on semmonen, tietty semmonen depressiivinen tila, mikä huomaa ainakin ite silleen, että kun mä oon semmonen hyvin voimakkaasti alhaisen dopamiinin vasteen omaava ihminen, et pitää tavallaan pumpata sitä dopamiinia aika paljon systeemiin, niin siel on tavallaan se, et sit jos sitä virikkeistöä ei oo riittävästi ympärillä, ni huomaa, et on iso vaara joutuu sellaseen vähän sellanen limboon tai latteuden tilaan. Siinä mun on hirveän vaikea nähdä, et siin on mitään rakentavaa tai positiivisuutta ja siinä on riskinä sit kaikki tällaset erilaiset depressiotyyppiset jutut.

Mä oon monta kertaa miettiny sitä kans, et mikä vaikka jonkun patologisen masennuksen perusproblematiikka, niin sehän on se, et liike lakkaa. Semmonen olo, ettei oo enää menos minnekään päin. Ja elämähän on kuitenkin fundamentaalisti liikettä. Siis sehän liikkuu anyway niin pitkään ku tavallaan niinku veri kiertää ja keuhkot ottaa happee, ni sehän liikkuu jonnekin päin. Mut jos ei se vaik et mihin tää on menossa ja mikä tää pointti on, niin silloin helposti tulee se latteus. Viha on ehkä kans vähän semmonen toksinen juttu, et ehkä sitä ei kannata blokata, mut siihen ei kannata jäädä vellomaan myös.

Sit mä olin tosin huolissaan, kun DSM-5:een tuli, tää Diagnostic and Statistical Manual, jota käytetään erilaisten psykologisten diagnoosien tekemiseen, ni siihen tuli, lääketehtaat lobbas surun uutena diagnoosina. Et valtavirtapsykologian tai psykiatrian psykologinen häiriötila. Totta kai mä ymmärrän sen, että jos ihminen on täysin lamaantunu siitä surusta, niin se voi olla hyvä, et sitä jotenkin hoidetaankin kliinisesti, mut se, et lähtökohtaisesti kyl must, eiks niin, et jos ihmiselle tapahtuu jotain hirveetä ja se suree sitä, niin sehän on ihan hyvä asia.

Mut jotenkin mulla on monta vuotta kummitellu päässä se, kun mähän oon kirjottanutkin siis, mun ekassa kirjassa on semmonen lukukin, että miksi optimisti onnistuu aina ja mä oon kirjottanu paljon siitä. Mä en oo koskaan ollu semmosen tavallaan niinku Secret-tyyppisen latteamielisen optimismin kannattaja. Kuitenkin ennen vanhaan painotin paljon enemmän sitä tavallaan positiivisten tunteiden merkitystä.

Ja sit oli semmonen tv-sarja kuin Girls, joka on tämmösen Lena Dunhamin, nerokas käsikirjoittaja-näyttelijä-lady jenkeistä, kirjoitti ja näytteli pääosaa tollases sarjassa, mikä on vähän semmonen tavallaan nuorten leidien Sinkkuelämää-tyyppinen juttu. Älkää kysykö, että miks mä olin niin innoissani siitä, et se oli filosofisesti erittäin korkealaatuinen teos. Niin siinä oli sellanen kohtaus missä hän oli sit yhden illan jutun jälkeen keskusteli tällasen kundin kans sängyssä ja sit se kundi kysy siltä, että ooksä onnellinen tai jotain tällast latteeta. Ja sit se sano, et en mä tiiä, eikä mua oikeestaan kiinnosta. Et ei must onnellisuus oo mitenkään kauhean kiinnostava tavoite elämässä. Et oikeestaan Fiona Apple oli se laulaja, mitä se siteeras sit siinä. Et sen sijaan, et hän ois pyrkiny olee koko ajan onnellinen, hän haluu kokea koko tunteiden kirjon. Et hän haluu olla välillä surullinen ja välillä vihanen ja välillä onnensa kukkuloilla.

Ja niinku tavallaan, et elämä on se kaikki eikä vaan se, et me otetaan sielt vaan joku yksi pieni posti ja tuijotetaan sitä. Se jäi mulle jotenkin, et siit on varmaan 7-8 vuotta kun mä näin sen jakson, tai siis pitkä aika joka tapauksessa ja se edelleenkin jotenkin kummittelee mulle. Et siinä on mun mielestä jotakin todella tärkeetä niitattu siinä oivalluksessa. Et elämä on paljon runsaampi kun vaan joku pelkkä latteamielinen jippii onpa kivaa -tyyppinen pyrkimys.

Mut sit kun palataan siihen positiiviseen psykologiaan, niin se kuitenkin se suhdeluku ois hyvä mikä ois se kolme kertaa suhteessa siihen läpi verenmaku suussa menemiseen tai siihen, et vaan ottaa päähän. Mut et sit just tän kaiken alla on se, mitä mun mielest meidän yhteiskunnassa on tällä hetkellä paljon liikkeellä, jos kaotaan suomalaistenkin mielenterveystilastoja tai jos mä aattelen vaikka meillä yliopistolla sitä, et se on iso haaste opiskelijoiden keskuudessa, et niinku suunnan puutteellisuus ja semmonen tavallaan yleinen merkityksettömyyden tunne ja siitä seuraava latteus elämässä, niin se on aika iso semmonen inhimillinen vaara tässä.

Emilia:

Must oli ihana, mitä sä Lauri sanoit siis toi esimerkki siitä sarjasta, et se, että no höh, onnellisuus nyt ei ehkä se niinkään, mut se, että tuntea koko kirjo ja kuulijoille tiedoksi, et Laurilla on siis tämmönen niinku RoboCop t-paita päällä ja mä oon sitä katsonut tässä, niin siis se idea juuri siitä, et siis me ei olla robotteja, vaan et se tunteiden koko kirjo sais olla läsnä, mukaan lukien latteus, koska sekin on yksi tunne. Että voiko siinäkin hetkessä joskus jossain kohtaa antaa sen tunteen, sen latteudenkin leijua vähän aikaa siinä, vaikka se on vaikeeta.

Mä oon itse huomannu, että silloin kun pystyy tarkastella sitä tunnetta, niin se jotenkin vapautuu. Et ihan kuin sillä tunteellakin ois joku tarve tai tarkotus, et se haluaa tulla nähdyksi. Mä en tiä, meneeks tää ihan sillai jotenkin ohi nyt liikaa, mut Tommy Tabermannilla on tämmönen siis runo, jonka mä oon kans lukenu joskus 10-15 vuotta sitten ja se jotenkin on tuolla mielessä. Ja se on semmonen, että, toivottavasti mä nyt en ihan väärin siteeraa häntä, mutta se on jotenkin tännepäin, että mikään ei huuda eikä pyydä niin lujaa kuin käännetty selkä. Ja et kun me usein toimitaan just päinvastoin, kuin mitä me toivotaan ja tuntuu, et tunteetkin on vähän niin kuin se käännetty selkä, että se haluaa tulla kohdatuksi. Ja sit paljon siellä on myös tunteita, jotka on seurannu meitä pitkiä aikoja jopa lapsuudesta asti. Et siellä voi olla joku, koska kaikilla meillä on joku esimerkiks hylkäämisen kokemus, koska ei oo semmosia vanhempia, jotka aina pystyy olemaan läsnä. Niin se, että päästää tavallaan ne tunteet, et ne saa tulla nähdyksi ja koetuksi ja ne jotenkin vapautuu.

Milla:

Tosi ihania ajatuksia. Jos mietitään viel lopuks tätä erikoista aikaa, mitä me nyt parhaillaan eletään, eli tätä korona-aikaa, niin mitä te ajattelisitte, mitä vois antaa nyt ohjeeksi ihmisille, että pitääkö nyt ajatella myönteisesti? Lauri vähän tätä sivuskin, pitääkö nyt ajatella myönteisesti, kun tuntuu, että kaikki menee pieleen ja kaikki menee huonosti, et miten sitä pystyis tekemään?

Lauri:

Jos mä saan vastata tohon nopeasti, niin meillä starttas eilen Aallolla toista kertaa tämmönen Good Life Engine -niminen kurssi, joka on ihan järkyttävän hieno kokonaisuus, mitä meidän siis Johannes ja Lidia, kaksi meidän opettajaa on käytännössä itte synnyttäneet tyhjästä. Ja siinä on siis 9 kuukautta opiskelijat työstää vaan näitä elämän kysymyksiä hyvin monipuolisesta ja nimenomaan sellasella metodisella otteella. Niin siellä oli Johannes esitteli siinä aloituspuheenvuorossaan tällasen ilmeisesti siis lentäjien käyttämän kriisitilanneohjeistuksen, joka menee suurin piirtein silleen, et, mä ulkomuistist, voi olla, et mä unohan jonku kohan, mutta et niinku totea faktat, eli kone syöksyy. Tutki vaihtoehtoja, mitä voidaan tehdä. Et okei, et jos sulla on kapula kädessä, niin sitä ei kannata enää kääntää, et sit täytyy tehdä jotain muuta. Mut et jos se kapula on kiinni koneessa, niin sä voit koettaa vetää sitä ylös tai itse asiassa syöksyssä kai se täytyy työntää alas, niin se aerodynamiikka vetää sen ylös, mut anyway. Eli tutki vaihtoehtoja, tee jotain, kato mitä tapahtuu ja sit palaa kohtaan yksi.

Eli jos me ajatellaan koronatilannetta, niin just sen takii mä alleviivaan sitä, et se semmonen ylenpalttinen myönteisyyden korostaminen ei niinku tavallaan, et tää on siis kuitenkin sotien jälkeen ihmiskunnan suurin kriisi, mis me ollaan tällä hetkellä ja jos sitä yritetään vähätellä tai sivuuttaa, niin se on vähän sama kun menis jonnekin Normandian maihinnousuun silleen, et hei et niinku mul on tämmönen hyvä asenne ja jees-meininki tiätsä, et mä vaan niinku tsemppaan läpi tästä, et täs on hirveä määrä saksalaisii ja isot konekiväärit, mut kyl niinku hyväl asenteella tästä selvitään. Niin it doesn’t work like that, okay. Ja jos et usko, niin kanttaa kattoo Pelastakaa sotamies Ryanin aloituskohtaus, niin se nyt ainakin viimeistään varmaan niinku menee perille.

Mutta siis face the facts, et mistä on kysymys, mikä on, siis et jos duuni on lähteny alta ja koko oma ala, jos sä oot vaik sanotaan niinku, eiks niin et mä olin 10 vuotta muusikko ja mä oon tavallaan monta kertaa kun mä katon mun kaveripiirii, ni miettiny sitä, et hyvä tsägä on käyny siinä, et tää on nyt harrastus eikä toimeentulo, koska tää on aivan järkyttävä, mikä tän alan tilanne on tällä hetkellä. Et face the facts, mistä on kysymys, mitä vaihtoehtoja on, et niinku lähtee vaan tykittää vaikka paperille silleen, et okei, et mitä täs voi tehä. Ja sit ku sä oot saanu vaihtoehtoi tehtyy, ni sen sijaan, et lamaantus vaikka siinä, et okei, et mulla on tämmönen päätöksentekolamaannus tai muuta, niin ota yksi, mikä tahansa.

Mutta yksi kaveri esimerkiks basisti Tampereella, niin meni linja-autonkuljettajakouluun silleen vaan, et hitto, et täs kävi vähän nyt huonosti tän basismin kanssa, niin mä meen ajaa bussii vähäks aikaa. Niin amazing, eiks niin. Ei siitä varmaan tuu mitään elämän suurinta kutsumuksellista linja-autokuljettajaa, mut et siel on tavallaan, et se liike pysyy. Ja sit just se tavallaan se tietty semmonen startup-henkisyys, että sen sijaan, et vaan pusketaan päätä seinään, väkisin yritetään jonnekki, niin sit aika nopeasti katotaan, et no toimiiks tää homma, seuraaks täst jotain, mikä edistää asioita vai ei. Ja jos homma polkee paikoillaan tai pahimmas tapauksessa sukeltaa väärään suuntaan, ni palataan takas ruutuun yksi. Ja taas faktat, vaihtoehdot, tee jotain, arvioi. Kato onks se hyvä vai huono. Jos on hyvä, ni jatka samaan tapaan, jos se on huono, niin palaa alkuun. Ni tällasel mankelilla mä näen, et meil on mahdollisuus taas yhtenä metodina. Et jos nyt kerran lentäjät pystyy tolla mankelilla pelastaa syöksyssä olevii lentokoneita, niin ehkä meilläkin kuitenkin on jonkun verran mahdollisuuksia sit navigoida tätä myräkkää, mis me ollaan tällä hetkellä.

Emilia:

Ihana, ihanasti sanottu ja mul tulee jotenkin mieleen tosta, et tässä on mahtava semmonen kognitio ja mielilähtöinen työkalu, jolla siis lähteä suunnistamaan. Ja sit taas se, mä voin tuoda tähän lisäksi tämmösenä, et tulee se jinjang ja se facts and feelings jotenki kombinaationa, niin mulle tulee mieleen jotenki sit ton lisäksi, et se, et me tehdään toi prosessi läpi, et sen sijaan, että joku optimistisuus tai positiivisuus, jotka tietenkin on siis tutkimuksellisesti tärkeitä asioita vaikka resilienssin kannalta ja näin, mutta tulee vaan mieleen, että teemat, jotka tässä on pyörinyt, siis armollisuus toivo ja suurin kaikesta eli rakkaus, jolla on ihan valtava sija juuri tässä hetkessä, et me pystytään hengittämään tän ajan läpi niin, että me pysytään läsnä itsellemme ja toisillemme.

Tuire:

Ja siistiähän tässä koronatilanteessakin on ollut huomata se, että miten ihmiset sit kuitenkin sopeutuu tällasenki poikkeustilanteeseen tosi jotenkin tehokkaasti. Että niin sitä vaan on tehny etätöitä ja opiskeluja nyt monta kuukautta kotona ja siinä on ollu sit no tietty jotain hankalia puolia, mut toisaalta myös paljon hyviä puolia just niin kuin on tullu vietettyä aikaa oman poikaystävän kans enemmän ja sitten vähän yksinkertaistettua omaa elämäänsä ja vaadittuakin ehkä itseltään sitten vähän vähemmän, kun on tommonen hyvä ulkoinen syy ikään kun vaatia itseltään.

Milla:

Aivan. Miten sä Tuire ajattelisit, että ne, jotka nyt opiskelee etänä, niin mitä sä ajattelisit, että heille vois jotenkin sanoa? Mika sun mielestä siinä on tärkeätä?

Tuire:

No varmaan tärkeätä on ainakin just se väliaikasuuden muistaminen, et kyl me vielä sinne luentosaleihin ja opiskelijakavereiden kans lounaille päästään, vaikka nyt ei ehkä sitä hirveästi olisikaan suotavaa tehdä. Ja toisaalta sit just sen muistaminen, et kyl meil on hirveesti keinoja myös, kun teknologiavälitteisesti pitää yhteyttä ja pitää yllä sellaista yhteishenkeä ja tehdä kaikkia tempauksia vaikka ainejärjestöjen ja muiden kanssa, jotka sitten varmastikin ilahduttaa monia.

Emilia:

Se on ehkä jotenkin, et me voidaan muistuttaa toinen toistamme siitä voimasta ja vahvuudesta, mikä meillä on, et koska se on ihmisessä oleva kapasiteetti, joka siis on meissä. Lauri puhu tosta liikkeestä ja siis elämänvoima. Ja ehkä se suurin haaste on ehkä siinä se, että me saatetaan unohtaa se sen takia, että kun elämässä tapahtuu asioita ja ajattelu voi vähän niinku pilveentyä ja et se ei paista sieltä läpi, niin siks tämmöset hetket, missä me saadaan olla tässä, keskustella asioista, jotka luo tämmöstä yläkierteisyyttä ja uusia ideoita, niin me voidaan sitä kautta muistuttaa toisiamme, et meissä on sitä voimaa, yhteisössä on voimaa, niin ne on sellasia tosi tavallisia isoja juttuja, mitä kautta myös voi löytää tien tämänkin kokemuksen halki. Sä puhuit niin paljon tosta liikkeestä, mikä vaikutti, että tee jotain, kokeile miten se toimii, ja sit sä Lauri puhuit siitä just, että se liike jatkuu, niin siinäkin se, että ei tarvii lähteä huippusuorittamaan sitäkään, vaan joskus se liike voi olla ihan jotain niinkin pientä kun se, että jatkaa hengittämistä. Ja ottaa yhden hengityksen kerrallaan.

Lauri:

Ehkä ainoa asia, mikä mulla jäi vielä kummitteleen tässä oli se, että jos aatellaan sen sijaan, et aatellaan, et tsemppiä, kyllä se siitä, niin et okei, mitä voidaan tehdä, tee jotain, kato mitä tapahtuu, niin se on mun mielestä ehkä se vois olla semmonen uus toivotus tässä tällasessa tilanteessa oleville ihmisille. En mä tiä. Mut toi musta toi Emilian pointti tosta yhteisön voimasta ja siit rakkaudesta ja siitä, et tavallaan me kannatellaan toisiamme, ni itse asias tuli nyt vielä mieleen siis semmonen, mitä Esa Saarinen on paljon puhuu tällasesta JT Bergqvistin aritmetiikasta, eli siitä, että kun ihmiset kannattelee toisiaan, ni kyse ei oo sellaista peliteoreettisesta nollasummatilanteesta, jossa ikään kuin se voima valuu yhdestä päästä toiseen päähän, vaan se ikään kuin tavallaan vahvistaa itse itseään, jolloin se lopputulos on enemmän kuin mitä niillä yksilöillä yksin oli siihen tilanteeseen tullessaan. Ja siks just tavallaan se rakkaus ja se yhteisöllisyys ja sen mukaan tuominen on varmaan tän koko homman ydinkäsite kuitenkin.

Milla:

Olipa ihania ajatuksia teiltä kaikilta. Ja ehkä me lopetellaan keskustelua näihin ajatuksiin ja tunnelmiin. Eli liikkeitä, vaikka hengityksiä. Kiitos tosi paljon. Mulle tuli tästä keskustelusta tosi lämmin olo ja mä toivon, että se tunnelma ja olo välittyy myös kuulijoille. Kiitos.

[Loppumusiikki]