Ostrakismi eli sosiaalinen hyljeksintä on jo terminä tuttu antiikin ajoilta, jolloin yhteisö saattoi karkottaa keskuudestaan jäseniä maanpakoon rangaistukseksi toiminnastaan. Kohteeksi joutuneesta äänestettiin saviruukun palasilla ja monesti tulos oli mielivaltaisesti päätetty. Myös nykyaikana ostrakismi on valloillaan; sosiaalista hyljeksintää tapahtuu niin arkisissa tilanteissa (esim. hississä toisen ihmisen katsekontaktin välttely, Syrjämäki, Lyyra & Hietanen, 2017) kuin systemaattisesti vallankäytön välineenä (esim. tietoisena toisen ihmisen poissulkemisena porukasta). Myös korkeakouluissa opiskelijoilla on hylätyksi tulemisen kokemuksia, vaikeuksia päästä mukaan porukoihin ja yhteisöön kuulumattomuuden tunteita (Opiskelijabarometri 2014, Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016).
Porukoiden ulkopuolelle jääminen ei ole mikään pikku juttu. Vaikutukset näkyvät mm. terveydentilassa, opintojen sujumisessa, mielialassa ja jaksamisessa, optimistisuudessa tulevaisuuden suhteen (Opiskelijabarometri 2014, Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus 2016). Ulkopuolisuuden tunne vaikuttaa kropassa kuin fyysinen kipu. Menneet kokemukset ulkopuolisuudesta myös vaikuttavat havaintoihimme muihin ihmisistä ja yhteyden luominen muihin ihmisiin voi muodostua jatkuvasti vain hankalammaksi (Syrjämäki, Lyyra & Hietanen, 2017).
Porukoiden ulkopuolelle jääminen ei ole mikään pikku juttu.
Korkeakoulujen kannalta opiskelijoiden kokema ulkopuolisuuden tunne on jotakin sellaista, johon kuitenkin tulisi kiinnittää huomiota; opinnot takkuavat todennäköisemmin ja valmistuminen hidastuu, jos ei ole ketään, jonka kanssa opiskeluajan ihanuutta ja haasteita jakaa. Puhumattakaan siitä itseisarvosta, joka ilmiöön liittyy: jokaisella opiskelijalla on oikeus tulla nähdyksi, kohdatuksi ja huomioiduksi yhtenä kanssaihmisenä, vaikka siitä ei välitöntä taloudellista hyötyä koostuisikaan. Ihmisarvo on universaali oikeus ja oikeutus sille, että jokaiselle on paikkansa korkeakoulussa.
Siihen, mitä voitaisiin tehdä porukkaan kuulumisen tunteen lisäämiseksi, liittyy yksi aivan huikea plussapuoli: jokainen kampuksella liikkuva voi vaikuttaa! Toisaalta, tässä piilevät myös keskeisimmät haasteet: ongelman ratkaisua ei voikaan ulkoistaa tietylle taholle tai sille ”hyvinvointiasioista vastaavalle Pirjolle, joka meillä aina näitä juttuja hoitaa”. Yhteisöllisyyden edistäjä Pirjo tai Pekka tulisikin löytyä ihan jokaisesta itsestään. Ja tähän eivät kaikki ole valmiita, vaikka ajatuksen tasolla kokisivatkin teeman tärkeänä. Totuus on kuitenkin se, että porukoiden ulkopuolelle jääneet eivät itse voi yksinään ongelmaa ratkaista eikä sitä voi myöskään yksinään tehdä innostunut tuutori, huolestunut henkilökunnan jäsen tai yhdenvertaisuutta arvostava opiskelijajärjestön toimija. Kaikkia tarvitaan.
Jokainen kampuksella liikkuva voi vaikuttaa! Kaikkia tarvitaan.
Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka ottavat katsekontaktin ja hymyilevät, kun kohtaavat tuntemattoman opiskelijakollegan käytävällä. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka huomaavat ”hänet”, joka aina jää pienryhmien muodostuksessa vaivaantuneesti sivummalla odottamaan mikä ryhmä hänet kelpuuttaisi mukaan. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka iloisen käytäväkeskustelun tiimellyksessä bongaavat sen kanssaopiskelijan, joka ei osallistu keskusteluun ja yrittää turhankin intensiivisesti tuijottaa kännykkänsä ruutua, jotta ei herättäisi ihmetystä. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka kysyvät ”Mitens sun mielestä tää juttu?” tai ”Liityisitsä seuraan?” tai ”Miten sulla menee?” – ja useampanakin päivänä, sillä he tietävät, että aina ei ole helppoa tulla porukkaan mukaan just sillä hetkellä, vaikka kuinka tahtoisikin.
Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka istuvat ruokalassa viereen, koska ovat nähneet, että ”hän” istuu aina yksin. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka järjestävät sellaista toimintaa, johon voi aidosti lähteä mukaan vaikka ei ketään tuntisikaan ennakkoon. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka opetustilanteissa tunnistavat omat mahdollisuutensa edistää porukkaan kuulumisen tunnetta. Tarvitaan niitä tyyppejä, jotka rohkaistuvat testaamaan siipiään omalla epämukavuusalueellaan ja tarttuvat tilanteeseen, kun se osuu kohdalle. Näiden lisäksi me tarvitaan tosi monenlaisia muita tyyppejä. Me tarvitaan kaikkia. Me tarvitaan sua.
”Koska ostrakismi ei ole yhtä näkyvää kuin fyysinen tai verbaalinen väkivalta, se jää helposti huomaamatta. Sen vaikutukset voivat olla kuitenkin merkittävät, mistä kertoo se, että monien niin yksilöitä kuin koko yhteiskuntaammekin syvästi koskettavien ilmiöiden, kuten syrjäytymisen, mielenterveysongelmien ja väkivallantekojen, taustalla on usein sosiaalista hyljeksintää.” (Syrjämäki, Lyyra & Hietanen, 2017, s. 387).
Blogikirjoitus liittyy Nyyti ry:n Yhdessä yhteisöksi -hankkeeseen (2018-2020), jonka hankekoordinaattorina allekirjoittanut toimii. Ole yhteydessä, jos yhteisöllisyyden edistäminen kiinnostaa!
Vastaa