Vihaan mokailua, kammoan sitä. Uskallan väittää, että kammoan sitä jopa vielä enemmän kuin monet muut ihmiset.
Olen jäljittänyt syyn siihen, että olen kuopus – siis perheeni pienimmäinen ja valtaisan serkuskatraan kolmanneksi nuorin. Egolleni ei ole oikein koskaan sopinut se, että puuhastelujani pidetään lapsellisina räpöstyksinä ja että jään juoksukisassa aina jälkeen. Se on tehnyt minusta sisukkaan varpustelijan, joka karttaa mokaamista viimeiseen saakka ja häpeää sitä suunnattomasti.
Haluaisin olla se rohkea ja valovoimainen menestyjä, joka julistaa: ”moka on lahja” ja uskoo siihen. Epäonnistuminen ja sen oivaltaminen ei kuitenkaan omalla kohdallani tunnu lahjalta vaan fyysiseltä kivulta, joka saa epäilemään omien touhujen järjellisyyttä ja jopa omaa arvoa ihmisenä.
Olen alkanut hyväksyä, että suhtautumiseni epäonnistumisen kokemukseen ei ole pehmenemässä tahdonvoimalla. Siksi olen siirtynyt ponnistelemaan sen eteen, että kykenisin näkemään epäonnistumisen vain yhtenä ja valitettavan paskana astinkivenä pidemmässä polussa, joka johtaa kehittymiseen ja onnistumiseen. Annan erittäin ajankohtaisen käytännön esimerkin tutkijan työstä.
Sain eilen ensimmäisen artikkelini vertaisarviointipalautteet. Selkokielellä tämä tarkoittaa sitä osaa tutkimusprosessissa, joka seuraa artikkelin kirjoittamista (puolitoista vuotta ja suunnaton määrä epäröintiä, kyyneliä ja hikeä) ja sen lähettämistä tieteelliseen julkaisuun. Käytännössä vertaisarviointi on sitä, että kaksi anonyymia ja ansioitunutta tutkijaa osoittaa erittäin suoraan kaikki ajatteluni ja esittämistapani virheet. Kaiken, missä olen ponnistuksistani huolimatta epäonnistunut tutkijana ja ajattelijana.
Ensireaktio oli sydämentykytys, maltillinen mutta lohduton itku ja vertaistuen hakeminen pikaviestitse. Sitten siirryin kriisinhallintamoodiin. Varasin kalenteriin viikon lillutteluaikaa. Tämän viikon aikana en edes yritä piiskata itseäni näkemään yhtään valoa tunnelin päässä. Aion syleillä pettymystä ja kieriskellä häpeässä ja siinä riipivässä surussa, että vastoin kaikkia luulojani ja pyrkimyksiäni, en olekaan muuttunut täydelliseksi, kajoamattoman nerokkaaksi ihmiseksi. Ensi viikon tiistaina tapaan ohjaajani, joka valaa minuun aina toivoa ja tarjoaa suhteellisuudentajua, jota ei omasta navasta löydy. Ohjaustapaamiseen mennessä kirjoitan myös palautteisiin alustavan vastineen, mietin niitä ja sitä, mitkä niistä toteutan ja miten. Kun lopulta saan korjaukset tehtyä, artikkelini on taatusti parempi. Se on koko vertaisarvioinnin pointti.
Viestini on tämä: moka saa tuntua paskalta. Se saa musertaa. Musertumisella on kuitenkin hämärästi valoisampi rajapintansa – se on yhteydessä oivaltamiseen, mukautumiseen, uudelleentekemiseen ja sitä kautta kehittymiseen. Näitä iloisia asioita ei ole pakko muistaa juuri sillä musertumisen hetkellä, mutta sen hahmottaminen, että häpeä ja suru ovat väliaikaisia vaiheita matkalla jonnekin parempaan, saattaa auttaa. Juuri tänään yritän muistaa sen itsekin.
Nyyti ry:n ja Yeesi ry:n Mokasin-kampanjaviikolla 2.-6.10.2017 julkaistaan blogikirjoituksia mokaamisesta #mokasin #failie
Vastaa