Kun Yeesi ja Nyyti ottivat yhteyttä ja kysyivät, haluaisinko kirjoittaa epäonnistumisesta, ilahduin kovin. Kerrankin aihe, jossa olen asiantuntija! Minulla on vuosikymmenien aikana kertynyt varasto tarinoita epäonnistumisista, joita olen kertonut. Joskus muille, mutta etenkin itselleni.
Olen järjestänyt viimeisen kolmen vuoden ajan TEDxOtaniemi-tapahtumaa, ja voisin pitää suoralta kädeltä seminaarin tekemistäni virheistä, aikataulutuksesta puhujavalmennukseen. Olen kerran jopa onnistunut tekemään varauksen tapahtumapaikasta täysin väärälle päivälle, minkä jälkeen valmistelimme useamman kuukauden ajan tapahtumaa väärillä ennakkotiedoilla. Kun tajusimme, mitä olin tehnyt, vatsanpohja tuntui tipahtavan ainakin kymmenen kerrosta ja löysin kämmenistäni aivan uusia hikirauhasia. En edes tiedä, kuinka monen ihmisen täytyi muuttaa suunnitelmiaan, ja tunsin kovaa syyllisyyttä asiasta pitkään. Vieläkin asian ajatteleminen on hankalaa. Tunnen tässä kirjoittaessani, että olkapäät menevät vähän kyyryyn.
Kuitenkin tärkein asia, minkä olen oppinut, ei liity tapahtumanjärjestämiseen, vaan siihen, minkälaisia tunteita epäonnistumiset voivat herättää. Syyllisyys ja häpeä ovat tunteita, jotka
on helppo sotkea toisiinsa, mutta niiden vaikutukset ovat hyvin erilaisia.
Syyllisyys on asia, joka syntyy empatiasta muihin ihmisiin. Koet syyllisyyttä, kun tiedostat tehneesi vahinkoa tai rikkoneesi toista ihmistä. Se on siis peili, johon voit katsoa itsesi ulkopuolelle. Häpeä taas on myrkyllinen tunne, joka kietoo pauloihinsa ja kertoo, miten olet huono ihminen. Toisin sanottuna, syyllisyys kertoo sinulle tarinaa siitä, mitä olet tehnyt. Häpeä kertoo sinulle tarinaa siitä, minkälainen olet.
Miksi tämä on tärkeää? Syyllisyyden tunteminen antaa mahdollisuuden korjata toimintaa, eli se on keskeinen osa ”kantapään kautta” oppimista. Se antaa mahdollisuuden pyytää anteeksi. Häpeä ei. Jos tuntee itsensä arvottomaksi, on helppoa alkaa kohtelemaan muita samalla tavalla.
No, mitä häpeän kanssa sitten voi tehdä? Tilanteessa, jossa päässä jyskyttää ja tuntuu riittämättömältä? Omissa touhuissani olen huomannut, että muuttamalla tahallaan sisäistä perspektiiviä voi välillä löytää polun parempaan kuvakulmaan.
Keinoja perspektiivin muuttamiseen
Helpoimpia perspektiivijuttuja on aika-akselilla liikkuminen. Minkälainen tunne minulla on tästä asiasta vuoden päästä? Mitä ihmiset ajattelevat tästä epäonnistumisesta sadan vuoden päästä? Muistetaanko sitä edes?
Askelta haastavampi perspektiivimuutos liittyy sisäiseen puheeseen ja omiin odotuksiin. Meillä on usein taipumus asettaa korkeita tavoitteita omalle toiminnalle ilman, että olisimme miettineet niitä kovin hyvin. Minkälaisia odotuksia olen asettanut itselleni? Olisinko asettanut samanlaisia odotuksia parhaalle ystävälleni samassa tilanteessa? Puhuisinko ystävälleni samalla tavalla kuin puhun itselleni?
Vaikuttavin perspektiivimuutos on kuitenkin se, että siirtää ajatukset itsestä ulospäin. Miten tämä asia vaikuttaa muihin? Voinko korjata asiaa jotenkin? Keneltä minun pitäisi pyytää anteeksi ja miten voisin tehdä sen parhaalla tavalla?
Meillä on harvoja asioita, joihin voimme varmasti vaikuttaa. Tyyli, millä puhumme itsellemme on yksi niistä. Voimme päättää, mitä kysymyksiä kysymme itseltämme niissäkin tilanteissa, kun tunteet jylläävät yli äyräiden.
Nämä ovat päänsisäisiä judotemppuja, joilla olen välillä onnistunut löytämään parempia polkuja epäonnistumisten keskellä. En aina osaa käyttää niitä, mutta kun onnistun, askeleeni kevenee vähän.
Minkä kysymyksen esität itsellesi seuraavaksi?
Hannu
P.S. Tässä mielestäni ansiokas TED-video perspektiivin vaihtamisen voimasta.
P.P.S. Tänään feilasin ehkä ärsyttävimmin pitkään aikaan. Unohdin omat kuulokkeet kotiin, joten tämän tekstin kirjoittamiseksi pyysin lainaan ystävältä toiset kuulokkeet. Pieni, suuri epäonnistuminen, joka muuttui lopulta kiitollisuudeksi.
Nyyti ry:n ja Yeesi ry:n Mokasin-kampanjaviikolla 2.-6.10.2017 julkaistaan blogikirjoituksia mokaamisesta #mokasin #failie
Vastaa