Eräs erityisherkkä korkeakoulussa

Bileet, approt, sitsit, vujut, risteilyt. Tuutorien puheessa ja luokan Facebook-ryhmässä vilahtelee mainintoja tulevista opiskelijatapahtumista. Whatsapp-ryhmässä keskustellaan, kenen luona nähdään ja mitä tehdään. Tänään juodaan, huomenna pelataan mölkkyä. Ollaan yhdessä, tehdään jotain! Joo! Todellakin! Mennään uimaan! Huomenna hei kaikki messiin!

Istun sängyllä, kyyneleet silmissä. Suljen puhelimen, vältän sirottelemasta suolaa haavoihin.

Minäkin haluaisin lähteä. Esteitäkään ei näyttäisi olevan; olenhan hymyileväinen, muista kiinnostunut ja avoin, ilman fyysisiä rajoitteita. En kuitenkaan voi. En siksi, ettenkö haluaisi, vaan siksi, että en pysty. Olen erityisherkkä. ”Ylikuormitun liikaa, en voi osallistua” kuulostaa ehkä tekosyyltä jonkun mielestä. Se on kuitenkin totisinta totta. Yhden (selvin päin vietetyn) bileillan jälkeen saatan olla niin poikki, että tarvitsisin viikon lepoloman. Vilkkuvat valot, basson jytke, ihmisten kakofoninen kailottaminen, tupakan pistävä ja alkoholin ylimakea haju, vasten horjahtelevat ihmiset väentungoksessa. Viisi syytä, jotka kuluttavat minut täysin loppuun. Syitä, joita ei-erityisherkkä tuskin pystyy koskaan ymmärtämään, vaikka yrittäisi.

Kaikkiin tapahtumiin liittyy vähintään isoja ihmismääriä, paljon ääntä ja visuaalisia ärsykkeitä. Se ei toki tarkoita, ettenkö voisi osallistua. Pitää vain valikoida tarkasti. Haluanko todella osallistua? Onko se kokemuksena sen arvoista, että kestän päiviä ylivirittyneisyyttä sen jälkeen? Ehkä. Moni tapahtuma tuntuu siltä. Ainakin haluaisin hengailla luokkalaisten kanssa. Sekään ei ole aina mahdollista. Ei ainakaan nyt, kun vasta alkaneeseen kouluun sopeutuminen vie valtaosan energiasta. Toisin sanoen, en pysty mihinkään ylimääräiseen juuri nyt, kun kaikki ylimääräinen olisi kaikista olennaisinta. Koulun alussa muodostetaan ensivaikutelma, joka saattaa (oman kokemukseni mukaan) olla hyvinkin pitkään hyvin merkitsevä. Miten ihmeessä saan välitettyä itsestäni kuvan avoimena ja mielenkiintoisena ihmisenä, jos en koskaan näyttäydy missään? Mitä, jos minulle ei ole paikkaa tässä luokassa, koulussa, maailmassa?

Osallistumattomuus olisi itselle helpompaa, jos se johtuisi muista menoista. Jos harrastaisin niin paljon tai jos minulla olisi paljon muita kavereita, joita tavata. Mutta nekin asiat kuluttavat minua, vaikka olisivat miten hauskoja. Siksi niitäkin pitää valita harkiten. Satuttaa istua kotona tai lähteä kävelylle metsään vain siksi, että tietää sen ansiosta jaksavansa seuraavana päivänä koulussa olla toimintakykyinen. Satuttaa olla poikkeava. Satuttaa, että niin moni korkeakoululaisen aktiviteetti on sellainen, johon osallistuminen vaatii minulta valtavasti tai ei vain ole mahdollista tai hyvinvointini kannalta järkevää. Ehkä, jos kävisin koulua isommassa kaupungissa, vaihtoehtoja olisi minunkin laisilleni. En voi kuitenkaan olla kovinkaan paljon isommassa kaupungissa. Ihmismäärät ja liikenteen melu, näet.

En halua muuttua kyyniseksi. Haluan muistaa, miten paljon herkkyyteni minulle antaa kaikesta huolimatta. On uskomattoman ihana tunne, kun joku uskaltaa kertoa minulle jotain luottamuksellista, koska kokee herkkyyteni ja empaattisuuteni ansiosta voivansa luottaa minuun. Rakastan liikuttua taiteesta syvästi ja rakastan puhua syvällisiä niiden muutamien ihmisten kanssa, joiden kanssa voin. Rakastan metsää; sitä, miten kokonaisvaltaisesti ja voimakkaasti voin aistia sen ympärilläni, ja miten paljon sitä osaan arvostaa, koska se on yksi tärkeimmistä palautumisympäristöistäni. Rakastan, miten monesti onnistun näkemään ihmisissä hyvää, ehkä sellaistakin, mitä ihminen itse ei näe. Olen ylpeä siitä, miten lempeästi ja empaattisesti osaan suhtautua muihin.

Kaikella on kääntöpuolensa. Ilman raastavia ominaisuuksiani minulla ei olisi arvokkaita ja hienoa ominaisuuksiani. Silti joskus toivon, että (korkeakoulu)maailma oppisi vielä paremmin arvostamaan ja ottamaan huomioon herkkyyttä. Että se ymmärtäisi, miten juuri herkkyyttä kaivataan. Ja että itse jaksaisin olla rohkeasti herkkä, minä, siihen asti ja sen jälkeen.