Kaikki ovat erilaisia

Olen kuin sinä mutten kuitenkaan. Me kaikki olemme erilaisia mutta kuitenkin samanlaisia. Erilaisia olemme monin tavoin, mutta samanlaisia ainakin siinä, että haluamme tulla nähdyiksi sellaisina kuin olemme. Emme sen takia, mitä teemme, miltä näytämme tai millaisia sairauksia meillä on.

Fyysisestä terveydestä ja sairauksista voi olla vaikea puhua, ja kokemukseni mukaan psyykkisistä sairauksista on vielä vaikeampi puhua. Ehkä siksi, että jälkimmäinen ei välttämättä näy ulospäin, ja ”jos jokin ei näy, sitä ei ole”. Henkisestä pahoinvoinnista puhuminen on pitkään ollut tabu, vaikka se vaikuttaa moniin. Olen kiitollinen siitä, että yhteiskuntamme on ajan myötä muuttunut avoimemmaksi, mutta vielä on pitkä matka kuljettavana.

Kärsin itse toimintakyvyn alenemisesta, joka vaikuttaa pääasiassa alaraajoihin ja tasapainoon. Toimintakyvyn aleneminen näkyy kävelytyylissäni ja siinä, että käytän usein pyörätuolia, kun lähden ulos. Olen kuitenkin paljon muutakin.

Terveydenhuollon työntekijät näkevät minusta usein vain kehoni, joka ei ole samanlainen kuin muilla, ja keskittyvät siihen, miten sitä pitäisi hoitaa, vahvistaa ja ylläpitää. Entä sitten psyykeeni?

Olen muutakin kuin huonosti toimiva kehoni – minulla on ajoittain myös huonosti toimiva psyyke. Ennen kaikkea olen minä. Toiveenani on, että näkisimme kaikissa tapauksessa paremmin itse ihmisen kaiken takana.

Tämän kirjoitushetkellä olen ensimmäisen vuoden opiskelija ja lopettelen fuksivuottani Åbo Akademissa Vaasassa. Täällä olen kokenut olevani elementissäni ja yleensä viihdyn kuin kala vedessä. Pääasiassa täällä, akateemisessa maailmassa, tunnen saavuttavani täyden potentiaalini ja koen, että minut nähdään sellaisena kuin olen, eikä huomio kiinnity esteisiini.

Muistan, kuinka paljon pelkäsin ja hermoilin pääsykoehaastatteluani edeltäneenä päivänä. Toimintaesteeni takia minulla oli ennakko-oletus siitä, miten minuun suhtauduttaisiin. Luulin, että minuun ei uskottaisi, tai ei ajateltaisi, että minulla olisi mahdollisuutta ottaa vastuuta kaikesta, mitä päätoiminen opiskelu ja työelämä toisivat tullessaan. Olin aivan väärässä. Haastattelijoiden ajatuksia sanoittaakseni minun tilanteeni ja kokemukseni nähtiin arvokkaina, vahvuutena. Mitä paremmin pystyn hyväksymään itseni kokonaan, sitä paremmin ymmärrän, että minulla on kokemusteni ansiosta paljon annettavaa. Sen nämä kaksi haastattelijaakin näkivät.

Tunne siitä, että joku uskoo minuun, on todella merkityksellinen kokemus. Ensi kertaa sain kokea, että vammani ei ole pelkästään raskas taakka vaan jotakin arvokasta, joka on antanut minulle voimaa.

Sen jälkeenkin olen opiskeluarjessani kohdannut vain ymmärrystä ja kunnioitusta. Toimintakyvyn aleneminen on ajoittain aiheuttanut normaalia enemmän sairaalakäyntejä, mikä puolestaan on aiheuttanut paljon poissaoloja ja tiettyjä erikoisjärjestelyjä. Luennoitsijat ovat aina suhtautuneet siihen ymmärtäen, toivottaneet pikaista toipumista ja vakuutelleet, että kaikki järjestyy, kun pääsen taas paikalle.

Minulle se on ollut kullanarvoinen tieto, ja olen voinut niinä hetkinä keskittyä rauhassa fyysiseen terveyteeni. Se, että voi rauhallisin mielin jättää opinnot sivuun muutenkin raskaassa tilanteessa, on suuri henkinen helpotus.

Iän myötä minun on ollut helpompi puhua kaikista vammani osa-alueista. On suuri helpotus, että pystyn puhumaan enemmän tai vähemmän avoimesti ystävien ja tuttujen kanssa sekä internetissä myös tuntemattomien kanssa. Olen vuosien ajan kokenut, että olen salannut ison osan itsestäni, kun en ole pystynyt kertomaan tästä monin tavoin hankalasta tilanteestani. Kohtaamani ihmiset ovat nähneet sen, mikä näkyy: kävelytyylini ja pyörätuolini. Paljon muuta, eli kaiken mikä ei näy ulospäin, olen kantanut yksin.

Nyt en enää halua tehdä niin, sillä olen muutakin kuin sitä, mikä näkyy. Sisäisesti olen paljon muutakin kuin vammani. Minä olen Julia.