Kiitos, kun kuuntelit minua!

7.6.2016

Joku on sanonut, että huhtikuu on kuukausista julmin. Auringonvalo hiipii hiljalleen elämäämme. Aurinko paistaa vielä matalalta ja saa silmät siristymään. Valo valaisee kodin (pölyä! likaiset ikkunat!) ja mielen.

Mitä mielestä löytyy? Joillekin kevät tuo energiaa, toiset masentuvat. Näille ihmisille huhtikuu on kova kuukausi. Toisille kevät ja alkava kesä saavat aikaan luomisvimman ja antavat paljon energiaa. Luonnossa liikkuessaan ihminen lataa akkujaan. Mieli tyhjentyy, kun voi tuntea olevansa osa isoa luomakuntaa. Mittasuhteet asettuvat paikoilleen. Heleän vihreät värit virkistävät mieltä, kukkaan puhkeavien kielojen ja tuomien tuoksu huumaa nenän. Aurinko lämmittää ihoa, lintujen sirkutus on toivoa täynnä. Askel on kepeä ja tuntuu, että kaikki on mahdollista!

Kevät on useille myös henkisen tai hengellisen kasvun prosessin aikaa. Kun pitkän pimeyden jälkeen valo viimein valaisee, se saa meidät näkemään itsemme, toiset ihmiset ja ympäristömme tarkemmin. Mieleen saattaa hiipiä kysymys, pidänkö siitä, mitä näen?

Kevät ja alkukesä ovatkin aikaa, jolloin yhteydenottoja opiskelijoilta tulee paljon. Yleensä asia on ”olisiko sinulla aikaa jutella kanssani?” Ja toki minulla on.
Olen oppilaitospappi. Työssäni keskityn pitkälti opiskelijoiden ja henkilökunnan hyvinvoinnin tukemiseen erilaisin keinoin. Kuljen opiskelijoiden ja henkilökunnan rinnalla heidän iloissaan ja suruissaan. Erityisen tärkeä työmuoto on sielunhoidon ja keskusteluavun antaminen. Juuri kevät ja alkukesä ovatkin aikaa, jolloin yhteydenottoja opiskelijoilta tulee paljon. Yleensä asia on ”olisiko sinulla aikaa jutella kanssani?” Ja toki minulla on. Paavalin kirjeessä galatalaisille sanotaan, että ”kantakaa toisten kuormia”. Kansansanonnassa asia ilmaistaan, että ”jaettu ilo on kahta suurempi, jaettu murhe kahta pienempi.”

Nykyaikana on melkeinpä luksusta, että ihminen saa aikaa, joka on omistettu hänelle itsellensä. Ainaisen kiireen ja erilaisten vaatimusten lomassa on harvinaista saada pohtia ääneen, mitä minulle kuuluu? Niinpä ajattelen, että paras lahja opiskelijalle, mitä voin oppilaitospappina antaa, on kuulluksi tulemisen lahja.

Monesti elämäntarinaansa kertoessaan opiskelija tulee jossain vaiheessa oman elämänsä lintuperspektiiviin, josta voi kaikkien vastoinkäymisten pohtimisen jälkeen myös kiittää ja katsella omaa elämäänsä isommasta mittakaavasta. Sitä elämää, joka on kuin talven jälkeen lumen kohmeesta noussut pieni krookuksen kukka. Sitä hetkeä, kun pitkän pohdinnan jälkeen jokin asia kirkastuu. Oivallusta, kun elämä saa suunnan. Kirkastusta, kun kauan mieltä vaivannut asiaa ratkeaa jollain tavalla. Tyyneyttä, kun mieli viimein saa rauhan.

Oppilaitospapin työssä onkin hienoa toisen ihmisen henkisen tai hengellisen kasvun tukeminen. Ihan niin kuin keväällä tuetaan ensimmäisiä kukanvarsia, että kevätmyrskyt eivät katkaisisi niitä. Paras hetki on, kun opiskelija jo luotani pois lähtiessään käännähtääkin takaisin, halaa minua ja sanoo: ”Kukaan muu ei ole kuunnellut minua ennen. Puhuminen helpotti. Kiitos, kun kuuntelit minua.”