Kun elämässä ei tapahdu mitään sen kummempaa

20.10.2020

Minulle koronakevään eristäytyminen tuntui helpotukselta. Ajatus itse koronasta ja siihen liittyvistä ongelmista toki hieman ahdisti ja ahdistaa edelleen, mutta toisaalta ajatus siitä, että voisin hyvällä omalla tunnolla olla (lue: opiskella) kotona, tuntui aika mukavalta.

Persoonaltani olen ulospäinsuuntautunut ja nautin sosiaalisista tilanteista. Samalla kuitenkin sisälläni asuu melkoinen kotihiiri. Varsinkin nuorempana sisäinen ristiriita sosiaalisuuden ja yksinolon välillä aiheutti stressiä ja epämukavuutta. Löysin usein itseni esimerkiksi sosiaalisista tilanteista, joissa en varsinaisesti halunnut olla, mutta joihin jostain syystä pakottauduin mukaan. Vasta viime vuosina olen oppinut olemaan jämäkämpi ja tunnistamaan enemmän omia tarpeitani ja rajojani.

Kevään poikkeusolojen alkaessa monen arki muuttui ja kodista tuli keskeisempi ajanviettopaikka. Valitusvirsien keskellä itse lähinnä myhäilin hiljaa ja tyytyväisenä. Niin paljon kuin tykkäänkin olla välillä sosiaalinen ja menevä, mahdollisti kevät sen, että pystyin ilman stressiä ja paineita olla kotona tehden niitä asioita, joista todella nautin. Rakastan muun muassa maata sohvalla ja lukea hyvää kirjaa, rakastan tehdä ruokaa ja leipoa, rakastan kuunnella musiikkia, rakastan haaveilua, rakastan vain olla!

Miksi näiden, hyvin arkisten ja tavallisten asioiden “harrastaminen” tuntuu ainakin itselleni niin vaikealta normaalioloissa? Miksi vasta koronan tuoma tilanne ikään kuin salli minun olla kotona, tekemättä mitään sen “kummempaa”? Syitä on varmasti monia, mutta tunnistan itsessäni kyllä jonkinlaisen sisäsyntyisen suorittamisen tarpeen sekä ihmeellisen ajatuksen siitä, että elämässä pitäisi koko ajan tapahtua jotain erityistä. Elämää pitäisi elää täysillä! Onneksi täysillä eläminen on loppujen lopuksi hyvin subjektiivinen asia. Minulle siihen kuuluu esimerkiksi ristikoiden täyttäminen.

Teimme Nyytin Instagram – tilillä pienen kyselyn aiheeseen liittyen. Sen mukaan yli puolet vastaajistamme koki paineita siitä, että pitäisi olla kiinnostava ja siitä, että elämässä pitäisi koko ajan tapahtua jotain. Lisäksi noin puolet vastaajista koki, että korona-aika on jotenkin muuttanut näitä paineita. Myös omalla kohdallani korona-aika on muuttanut paineita, nimenomaan niitä vähentäen. Olen myös herännyt pohtimaan enemmän sitä, millaista elämää haluan elää ylipäänsä.

Sosiaalisina olentoina tarvitsemme kuitenkin toinen toisiamme. Ymmärrän hyvin heitä, joille korona-aika on tuntunut raskaalta. Pitkään jatkuvalla eristäytymisellä tulee todennäköisesti olemaan vakavia seurauksia mielenterveyteen ja hyvinvointiimme. Erityisesti huomioni kääntyy nuoriin, joille sosiaalinen kanssakäyminen on valtavan tärkeää. Mediassa keskustellaan nyt koronan leviämisestä etenkin opiskelijoiden keskuudessa. Kyselymme perusteella 65 % opiskelijoista on kokenut kritiikkiä koronan leviämiseen liittyen. Syyllistämisestä harvoin kuitenkaan on apua, ja asiaa pitäisikin tarkastella laajemmin ja pidemmällä tähtäimellä. Nuorten mielenterveyden haasteet ovat olleet nousussa jo ennen koronaa, joten meillä tuskin on varaa niiden räjähdysmäiseen lisääntymiseen.