Miksi syrjinnästä täytyy puhua?

17.3.2025

Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme syrjinnästä?

Yhdenvertaisuusvaltuutettu määrittelee syrjinnän ihmisen huonommaksi kohteluksi jonkin henkilökohtaisen ominaisuuden perusteella. Ominaisuuksia eli syrjintäperusteita voivat olla ikä, alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, poliittinen toiminta, perhesuhteet, terveydentila, vammaisuus, seksuaalinen suuntautuminen tai muu henkilöön liittyvä syy.

Yhdenvertaisuuslain mukaan syrjintä voi olla välitöntä henkilöön kohdistuvaa tai välillistä. Välittömässä syrjinnässä ihmistä kohdellaan huonommin kuin toista samankaltaisessa tilanteessa. Tällöin esimerkiksi kieltäydytään palvelemasta ravintolassa etnisen taustan vuoksi tai palkkaamasta seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Lisäksi haukkuminen, uhkailu, mustamaalaaminen ja fyysiset väkivallanteot ovat selkeää syrjintää ja rikollista toimintaa. Välillisessä syrjinnässä näennäisesti neutraalit käytänteet, säännöt tai perusteet asettavat henkilön muita huonompaan tai epäedullisempaan asemaan henkilökohtaisen ominaisuuden perusteella; esimerkiksi esteellinen ympäristö pyörätuolilla liikkuvalle on välillistä syrjintää. Lisäksi puhutaan usein rakenteellisesta syrjinnästä, eli yhteiskunnan eri palveluiden, instituutioiden ja normien tuottamasta eriarvoisesta asemasta.

Moniperusteisella syrjinnällä viitataan syrjinnän kohteeksi joutumiseen kahden tai useamman eri perusteen takia. Tälle ovat alttiita erityisesti vähemmistöt. Esimerkiksi vammainen seksuaalivähemmistöön kuuluva henkilö voi tulla syrjityksi seksuaalisen suuntautumisensa sekä vammaisuutensa perusteella moninkertaisesti eli eri tilanteessa eri perusteilla tai kasautuvasti samassa tilanteessa monella perusteella. Myös sellaisessa tilanteessa, kun toinen perusteista on sukupuoli, voidaan puhua moniperusteisesta syrjinnästä, esimerkiksi kun syrjintä kohdistuu etniseen vähemmistöön kuuluvaan naiseen. Risteäväksi syrjinnäksi kutsutaan tilannetta, jossa kaksi tai useampi henkilöön liittyvä piirre yhdessä johtavat erityiseen syrjintään.

Jotta voidaan puhua syrjinnästä, täytyy huonomman tai epäedullisemman kohtelun johtua jostain syrjintäperusteesta. Syrjinnän kokemukset voivat olla räikeitä ja selkeitä, kuten häirintä ja väkivalta, tai hienovaraisia, kuten mikroaggressioita ja erilaisia oletuksia. Vaikka yksittäiset sanat ja teot eivät ulkopuoliselle vaikuttaisi syrjinnältä, saattavat ne niiden kohteeksi toistuvasti, tarkoituksellisesti ja tosiasiallisesti joutuvalle aiheuttaa uhatun, nöyryytetyn, ahdistuneen tai halvennetun olon sekä viestiä vihamielisyydestä. Vähemmistöön kuuluvat ovat hyvin tietoisia heihin kohdistuvista asenteista ja syrjivistä toimintamalleista.

Miksi syrjinnästä täytyy edelleen puhua? Eivätkö kaikki jo tiedä, mitä syrjintä on? Suomalaisessa julkisessa keskustelussa, kuten muuallakin euroamerikkalaisessa maailmassa, olemme voineet havaita keskustelun sävyn ja ilmapiirin muuttuneen huolestuttavaan suuntaan. Syrjintää ja eriarvoisuutta väheksyvät tai jopa puoltavat ja kannustavat tahot ovat saaneet paljon valtaa niin päätöksenteossa kuin mediassa.

Muutoksella on tosiasiallisia seurauksia erityisesti vähemmistöjen hyvinvoinnille ja turvallisuudelle. Kun julkisessa keskustelussa normalisoituu eli muuttuu arkipäiväiseksi kaikenlainen syrjivä puhe sekä vihamieliset asenteet, kasvaa vähemmistöihin kuuluvien huoli ja pelko. Huoli omasta turvallisuudesta liittyy kiinteästi vähemmistöstressiin, joka vaikuttaa heikentävästi niin henkiseen kuin fyysiseen terveyteen; mielenterveysongelmat ja somaattiset sairaudet yleistyvät vähemmistöjen keskuudessa. Vähemmistöstressi on krooninen stressitila, joka syntyy syrjintäkokemusten, syrjinnän pelon ja ulkopuolisuuden kokemusten seurauksena. Vähemmistöstressin kokemusten syntymiseen ei tarvitse kohdata kuin välillistä syrjintää. Lisäksi muiden samaan ryhmään kuuluvien joutuminen syrjinnän kohteeksi riittää luomaan samanlaista psyykkistä ja fyysistä kuormitusta sekä vahinkoa, kuin itse ollessa syrjinnän ja väkivallan kohteena. Vähemmistöstressi voi myös kasautua pitkällä aikavälillä ja usein paljon syrjintää kohdanneet sekä todistaneet voivat olla hyvin varuillaan myös arjessa.

Syrjinnästä täytyy siis edelleen puhua, tiedostaen julkisen keskustelun, median ja yhteiskunnallisen ilmapiirin vaikutukset vähemmistöihin. Syrjintä loukkaa yleistä ja yhteistä ihmisarvoa sekä nakertaa yhteiskuntamme hyvinvointia. Siksi sen kitkemiseksi on luotu lainsäädäntö, toimintasuunnitelmat ja yhteiset käytänteet, jota jokaisen edellytetään kunnioittavan ja noudattavan. Erilaisia syrjinnän muotoja ja tapoja tulee ymmärtää, jota niitä voi avoimesti ja kuuluvasti vastustaa. Keskusteluilmapiirin muuttaminen taas kaikenlaisen syrjinnän ja väkivallan vastaiseksi vaatii aktiivisia tekoja kaikilta yhteiskuntamme jäseniltä. Erityisesti niissä yhteyksissä, kun huomaa kuuluvansa enemmistöön. Vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja -rikosten kitkeminen kaipaavat ilmapiirin ja keskustelun muutosta niin, että ulkopuolelle jäävät seksistiset, homo- ja transfobiset, rasistiset, ableistiset ja muut syrjivät puheenvuorot sekä asenteet. Ihmisoikeudet ja syrjinnän vastaisuus ovat mielenterveyskysymyksiä, jotka koskettavat meitä kaikkia.