NyytiCast #27: Suru aarteena

Litterointimerkinnät

K: Haastattelija
V1: Vastaaja 1
V2: Vastaaja 2
V3: Vastaaja 3

sa- sana jää kesken
(sana) epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) sana, josta ei ole saatu selvää
(–) useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää

, . ? : kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa

K: Moi sä kuuntelet NyytiCastia ja mä olen Milla. Tässä jaksossa puhutaan surusta. Mun mielestä suru on jotain niin inhimillistä kuin olla ja voi ja ehkä meijän ajassa ja yhteiskunnassa se on jotain sellaista, joka aika helposti jää kans sivuun. Siks mun mielestä siitä on ihan tosi tärkeetä puhua. Jos sulla on itellä suruja tai mietit, että miten tukee jotain läheistä jollon suruja, ni tästä jaksosta voi olla sulle apuu. Niin mä kovasti toivon. Mun kanssa täst aiheesta on keskustelemassa surututkija Mari Pulkkinen, oppilaitospappi ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjenpappi Late Mäntylä ja kokemusasiantuntijana Jenniina Lahti. Tervetuloa kuuntee meijän ajatuksia surusta ja suremisesta. Eli moi tervetuloa kuuntelemaan NyytiCastia. Mä oon Milla ja mun kanssa keskustelemassa täällä on.

V1: Mari.

V2: Late.

V3: Jenniina.

K: Tervetuloa, ihana päästä puhumaan teidän kanssa tästä eli me puhutaan tänään surusta ja suremisesta. Ihan ensimmäiseksi mä haluisin kysyy teiltä, että mitä te ajattelette, miks ihminen suree?

V1: No mä oikeastaan ajattelen, että me surraan siksi, että me ollaan kaikki sureviks syntyneitä. Me synnytään tähän maailmaan kuolevaisiksi olennoiksi ja lisäks meil on taipumus kiinnittyä toisiimme erilaisin sitein, niin mä aattelen et se niinkun vääjäämättä tarkoittaa sitä että suurin osa meistä joutuu, jos aikuiseen ikään elää, niin joskus luopumaan niistä ihmisistä joihin on kiinnittyny. Ja joskushan tää on niinku tulkitaan silleen, että et ne siteet on pelkästään rakkauden siteitä ja usein suru tiivistetään niin että et se on jonkunlainen rakkauden hinta, mutta tykkään aina muistuttaa, että kyllä me kiinnitytään toisiimme muunkinlaisin tärkein sitein kun rakkauden sitein eli et se ei musta ihan riitä et sanotaan myös surraan siksi, että me rakastetaan. Koska me surraa myös esimerkiksi sellaisia asioita mitä vaille me jäädään ja just niitä ei niin rakkaudellisia siteitä ja niidenkin katkeamista.

V3: Kyllä, kyllä, joo. Just tota että suru usein ehkä mietitään sitä kautta, että se on nimenomaan sitä niinku rakkaan ihmisen niinkun menettämistä, mutta se ei oikeestaan kattaa ihan hirveen paljon kaikenlaisia menetyksiä.

V1: Kyllä ja sit niinku meijän suhteet myös niihin meidän lähimpiin ja tärkeimpiin ihmisiin, ei nekään koostu puhtaasta rakkaudesta niihinkin sisältyy aika paljon muutakin.

V3: Kyllä, ja mä jotenkin ajattelen, että suru siis ylipäätään se on hirveen inhimillinen ja luontainen tunne meillä. Et just niinku Marin sano, että kun meil on siis elämässä on niin paljon asioita, joista ehkä joskus joutuu just luopumaan. Joskus se suru voi olla ihan muutakin kun vaan luopumista, että se vaan on jostain eikä se välttämättä oo edes määriteltävistä et miks just nyt mä suren. Mut et kaiken kaikkiaan se jotenki kuuluu, mä ajattelen, et se kuuluu ihmiselämään, et se on hirveen luontanen osa meijän tunne tunneskaalaa. Et usein me jaotellaan tunteet negatiivisiin ja positiivisiin ja sit helposti suru on siellä niinku negatiivisissa. Mut ehkä se on enemmän sitä, et suru on vaan monelle tosi vaikea tunne.

K: Ehdottomasti on samaa mieltä. Jotenkin kun mä perehdyin tähän aiheeseen, ni mulle jäi jotenkin mieleen semmonen lause, että suru näyttää sen mikä on tärkeää.

V2: Niin mä ajattelen tunteilla ylipäätänsä on aina joku viesti myös mukanaan. Ne on itsessään tärkeitä ja merkittäviä, mutta ne myöskin usein auttaa meitä jotenkin pääsemään sen lähelle, että missä mennään ja monesti just suru on on yksi niistä jotka ehkä auttaa just sen löytämisessä, että mikä on niinku merkityksellistä tai ainakin vie sen äärelle, et joutuu pohtimaan sitä.

V3: Mä ajattelen samalla tavalla niinku Late, että et se suru kertoo meille jostain jotaki, et se on viesti jostaki myös. Että on se sitten viesti siitä, että okei että täs mä oon nyt jonku sellasen asian äärellä, jolla on mulle merkitystä joten mun pitääki ehkä syvemmin miettiä ja pohtia ku vaan niinkö jättää se jonnekki taakse, koska sen kohtaaminen on vaikeeta.

V1: Toi surun tarkotus on oikeestaan aika syvällinen kysymys. Mun mielestä jotenki sijoittuu samalle metafyysiselle tasolle, ku kysymys siitä, mikä on elämän tarkoitus. Että tulee kiusaus sanoo, et jos elämän tarkoitus on elämä itse niin ehkä surun tarkotus on suru itse. Et se on mä ajattelen, että suru on niin arvokasta et se niinku täyttää oman tarkoituksensa. Mut kylhän surulle on niin kuin perinteisesti ladattu aika paljon tarkotusta ja odotusarvoo, että ajatellaan että helposti et että menetys on ihmiselle jonkunlainen tällai elämän oppitunti ,jonka se kenties jopa ehkä tarvitsi. Tai sitten et surun tarkoitus on niinku henkisesti jotenkin kasvattaa meistä ja tehdä meist resilientimpiä ja voimakkaampia ihmisiä. Ne on tietysti aika, mun mielestä hurjaakin painolastia surevalle ihmiselle, että ikään kuin siitä kaikesta kamalasta täytyisi niinkun jotenkin ponnistaa entistä vahvempana ja voimakkaampana ja viisaampana yksilönä ulos. Että jotenkin mä itse hellin omassa elämässäni sitä ajatusta, et surun tarkoitus on suru itse.

V3: Ja tosiaan siis mun mielestä tosi tärkeä ajatus, just se että et hirveen usein törmää just siihen, että et okei et ku sul on tää suru ja sul on tää kokemus, ni sä oot jotenkin vahvempi ja voimakkaampi ja nyt mikään ei enää tunnu miltään. Ja sit joskus ku mäkin  oon sanonut niinkö sillai, et en mä oo, en mä oo yhtään sen niinkö voimakkaampi tai vahvempi, en mä millään tavalla sellasessa tilanteessa että nyt mikään ei hetkauta. Vaan välillä se on päinvastoin, että mä niinku pelkään entistä enemmän, että mitä jos taas jotain tapahtuu tai mitä jos mä taas joudun niinkö niin jotenki raa´asti sen surun lähelle. Ja sit ihmiset jotenki järkyttyy siitä, et no miten se nyt ei tolla tavalla, et miten se voi sanoa sillai, että et ei se suru oo tehnyt vahvemmaksi. Ihan samalla tavalla on asioita mun arjessa, josta mun tekee mieli kiukutella, koska mua ärsyttää ja musta tuntuu epäreilulta, että just tää pieni asia tapahtu mun elämässä, et ei et en mä jotenki oo voimakkaampi, mä oon erilainen, mutta just et se niinku vahvuus puoli siinä surussa tuntuu aina vähän hurjalta, että mun pitäs nyt olla joku vahvempi versio itsestäni.

V2: Must toi Marin ajatus siitä, et surun tarkoitus on suru itse, ni se on must hieno ajatus, et sille annetaan arvo sinänsä. Et se ei tosiaan, ne on monesti tosi väkivaltaisiakin ne ajatukset just jolla niinku sitä selitetään toiselta pois. Must ne kertoo usein enemmän siitä, et se toinen ei ihminen ei kestä sitä toisen surua ja sit sille löydetään jotain höpöhöpöselityksiä. Mutta että, et kyl mä silti ajattelen että surulla voi olla myöskin niitä johdannaisia tai  onkin tietenkin johdannaisvaikutuksia myös. Ja just se että se monesti se liittyy semmoseen kriisiin, joka sit auttaa ehkä löytämään sitä sen oman elämän merkitystä ja tämmöstä, mitä me kuitenkin tarvitaan tähän elämään. Et se auttaa näkemään myös sitä, että et jos sä suret jotain, ni sä tajuat et tää on mulle tärkeetä. Se auttaa sua ehkä niinku sitä fokusta hakemaan elämässä sun arvomaailmassa ja muussa, että et okei joo, että no mistäs sitte lisää jotenki tämmöstä. Mut mä mietin, et mulle se ei oo koskaan suru ollu semmonen niinku erityisen niinku miinusmerkkinen tunne. Mä muistan joskus nuorena aikuisena mul oli semmonenki vaihe, en mä tiedä, mä muistan surreeni sitä et mä en sure täl hetkel oikein mitään, koska mun ei tehnyt mieli kuunnella musaa samanlailla, koska musiikin kautta jotenkin pääsi niinku sillee semmosii syvätason juttuihin ja sai käytyy läpi semmosii jotain. Ni oli vähän semmonen, et höh, ettei oikein mieli kuunnella, ku ei oo semmost mitään suruu. No joo ehkä se oli enemmän melankoliaa en tiedä.

K: Niin miten sitte suru esimerkiksi melankoliasta. Tää on mun mielestä ihan mielenkiintonen juttu, joka tuli vähän nyt tätä reittii esille.

V2: Surututkija voi kertoo.

V1: Tota humanistin kompetenssilla tässä nyt tota, ni en pysty ehkä lausumaan kauheasti siitä, että milloin ihminen on vaikka kliinisesti masentunut, mutta tuli mieleen että Sigmund Freud-ystävämme jo yli 100 vuotta sitten kirjoitti, että tota sen menetyksen aiheuttaman surun ja masennuksen erottaa toisistaan se, että masentuneella ihmisellä on usein huono itsetunto, mutta suruun ei niinku elimellisesti liity tällainen ominaisuus. Mutta oltiinpa nyt sitten Sigmundin lausunnosta mitä mieltä tahansa. Ehkä siinä on perääkin, niin kyllähän niinkun myös jos mennään melankoliasta masennukseen, niin kyllähän paljon kohtaa ihmisiä, jotka niinkun itsekkin kuvaa että heidän surunsa on niinkun pitkässä juoksussa muuttunut niin kuin masennukseksi. Ja vaikka en voi siihen mitään lääketieteellistä kantaa ottaa, niin mua niinku itseäni kiinnostaa sellainen ajatuskulku, et oisko niitä ikään kuin surunsa vuoksi masentuneita vähemmän, jos me paremmin ymmärrettäis surua niinku ilmiönä ja surua yksittäisen ihmisen kokemuksena. Et koska mä tuolla kohtaan ympäri Suomen paljon surevia ihmisiä, kun käyn puhumassa surusta ja ihan hirveen usein tulee sellanen samankaltanen palaute, että kun mä puhun surusta, joka ei ollut lähdössä meistä mihinkään, joka on niinkun elämäntapahtuman kaltainen kokemus, joka jää meihin. Niin se palaute on kauheen usein se, et tää on niinkun todella helpottava viesti, et ehkä tää onkin niinku surua. Ja mä niinkun hirveesti toivon sitä, että me puhuttais yhteiskunnallisella tasolla enemmän ja myös lähisuhteissa ja ystävyyssuhteis paljon enemmän surusta ja niinku yhdessä pohdittais sitä, innostuttais siitä et mitä se suru oikeesti on.

K: Ooks sä huomannut, että ihmiset ei keskenään ikään kuin myöskään käy läpi niinku tai puhu ylipäätään surusta?

V1: No kyl se varmaan niinku vaihtelee ihan tosi paljon. Yhtä hyvin mä tiedän perheitä joissa tota ei puhuta näistä asioista lainkaan vaikka tilanne olis päällä, perheessä olis saattohoidettavajäsen tai hyvin tuore suru, ni on perheitä jossa ei pystytä puhuu ollenkaan. Mut toisaalta on sit perheitä joissa niin kun puhutaan tosi paljon. Mä jotenkin ajattelen, että ehkä nuorten keskuudessa sosiaalinen media vois ehkä synnyttää sellaisen jonkunlaisen kulttuurin, jossa niin kuin opittais se, että et sekä niinkun keveää elämässä että raskasta elämässä voi jakaa ja siihen voi reagoida. Ja ehkä jonkunlaista sellaista niinkun vois sanoo, et olis näköpiirissä että me ehkä pikkuhiljaa opittais siihen, että näistä asioist voi puhua.

V2: No toivottavasti, koska vaikka mä teen töitä yliopistolaisten kanssa ja mul on aika harvoin hautajaisia. Ni sen verran lähellä pappina kuitenkin on sitä maailmaa, että mä oon vähän huolissani siitä kulttuurista, ainakin tääl pääkaupunkiseudulla homma on menossa siihen suuntaan, että muistotilaisuuksia ei välttämättä pidetä ollenkaan tai hautajaisiin ei ne on hyvin yksityisiä, sinne ei saa tulla enää niinku tavallaa ystävät. Et pidetään ihan pienessä piirissä. Saatetaan ottaa rauhottavia etten itkisi siellä sitten. Missä muualla sä oot niin oikeutettu itkemään ku hautajaisissa, kaikkihan sen ymmärtää ja tosiaan ne muistotilaisuudet, miten tärkeitä et jos siellä voidaan itkeä ja nauraa ja muistella ja näin. Kuinka hoitavaa se on, mut se on vähentynyt, ne muistopuheiden pitämiset ja muut. Et mä muistan mun oman äitini, mä ajattelet se oli niin viisas, kun mä olin, olinks mä 14-vuotias, mun veli oli 15, ku vaari kuoli. Ja äiti yhtenä iltana sitte, hautajaiset oli ollu siin, mut se sano et nyt istutaan alas ja nyt puhutaan vaarista, nyt muistellaan. Ja me istuttiin tuntikausia ja me tosiaan itkettiin ja naurettiin ja se oli niin hoitavasessio, et mä mietin et tämmöstä lisää maailmaan. Et siit mä sain ainakin tärkeen opetuksen.

V3: Se ei varmaan myöskään kulttuurisesti ihan sellanen, joka ois niinku hirveen helppo asia monelle tehdä tai et se kynnys, mä jotenkin kokisin et sellane kynnys voi olla aika korkeeki perheessä. Ottaa jotenkin esille ton tyyppinen asia, että nyt istutaan alas ja nyt puhutaan.

K: Mut miks?

V1: No etenkin niinku, mun väitöstutkimuksessa näkyy se, että etenkin niin kuin lapsia suojellaan ihan viimeseen asti. Et se oli jännä että etenkin nuorehkot äidit niin he oikein loi tällaisia arkisia strategioita, että miten he pystyvät suojelemaan lapsiaan kyyneliltä ja sen surun todistamiselta. Että et niinku sit kun he katsoo kelloa, et sit ku lapsi on päiväunilla niin sit mä saan itkeä ja näin, et kyl me ollaan niinkun huonoja siinä surevaksi paljastumisessa. Ja siinä on niinku se ongelma tietenkin, et jos ei me suostuta niinkun paljastumaan sureviks ni me ei voida saada minkäänlaista myötätuntoa, eikä me voida tulla kohdatuksi millään tavalla. Et kyl mä niinku rohkaisisin siihen niinku jollain tavalla surunsa kanssa esille tulemiseen.

V2: Ja silloinhan se lapsikin kasvaa siihen, että se on mukamas jotain hävettävää ja täs on jotain, et nyt niinku vanhempi yrittää salata, et okei joo. Ja just se liittyen näihin hautajaisiin, lapsia ei välttämättä tuoda hautajaisiin, suojellaan jotenki. Mikä on luonnollisempaa ku se sureminen ja sen yhdessä läpikäyminen?

V3: Niin, eli jotenkin ajatus siitä, että suru on jollain tavalla niinku vaarallista. Tai et se on itessään joku niinku uhka tavallaan tavalliselle elämälle tai sille arjelle jollain tavalla.

V1: Tai ehkä myös jotenki, mä oon usein miettiny, et onks se tavallaan, et kun sitä ei vaan osaa kohdata. Et niinkö joskus on ollut tilanteessa, jossa niinkö tavallaan näkee siitä toisesta ihmisestä, että se haluais ehkä kysyä multa jotain. Ja mä oon sanonu, että sä saat kysyä, kysy ihmeessä. Et totta kai mä mielelläni, et täähän on niinku mun lempiaihe ja mä mielelläni puhun tästä. Mut sit on ollu myös niissä tilanteissa, mul on tosi elävästi siis mielessä et mä oon ollu, mun kaveri on ollu mun luona kylässä ja me ollaan katottu Vain elämää ja siellä Kaija Koon päivää ja siel on laulettu joku hänen todella koskettavista biiseistään ja mä oon alkanu ihan hirveästi itkemään. Ja se ollu ehkä ainoita kertoja, ku kukaan mun kavereista on nähnyt, että mä itken. Ja sitku tuntee sen, kuinka sen toisen asento muuttuu siinä mun vieressä ja niinku et se on selkeästi niinku et jos sen ajatuksiin pääsis, ni se on siel et apua apua, että toi itkee että mitä mun pitää nyt tehdä. Tai joku on sanonu mulle, että ei nyt puhuta tästä koska mä tiiän et se tekee sut surulliseksi.Ja sit ku yrittää sanoa, että mutta tajuaksä, että mä mietin tätä käytännössä jokaisena päivänä jokaisena hetkenä, että se, että mä saan joskus puhua siitä ja mä saan kertoa siitä, niin sehän on ihanaa, ei se mua tee surulliseksi. Mut useinhan se siis, jos niinku käännetään, et mitä tarkoittaa et toiselle sanoo, että ei puhuta tästä koska sä tuut surulliseksi, ni useinhan se tarkottaa oikeesti et ei puhuta tästä, koska tää on ehkä mulle vaikeeta. Et mä en pystykkään niinku ehkä kohtaamaan sitä sun surua. Et se on myöskin, et mä ajattelin että ihmiset jotenkin, sitä on tosi vaikea kohdata. Ja vaik lapsen suru, kun on niinku omia sisaruksia seurannut, ni sehän on ihan hirveetä kattoo ja sehän on ihan hirveetä seurata. Tai kun mä oon seurannu niinkö mun äidin surua, et tavallaan tässä on ihminen, joka on aina ollu vahva ja yhtäkkiä se onkin tosi heikko ja se onkin tosi rikkinäinen. Et miten mä niinkö voin auttaa, mitä mä teen, et mitä niinkö tää mun maailman vahvin ihminen yhtäkkiä se ei ookaan niin vahva, vaan on asioita jotka satuttaa myös sitä. Ni ehkä siin tulee myös et vanhemmat niinkö just suojaa, et liian helposti sillai, et tää on vaikea asia mulle, niin mä pelkään että jos tää rikkoo, et mitä tää tekee sille lapselle ,et mitä sille lapselle tapahtuu, miten se käsittelee tätä asiaa, mihin mulla ei edes itsellä välttämättä oo välineitä tai sanoja.

V1: Kyllähän yks klassinen syy siihen, et miks me jätetään ottamatta puheeksi toisen murhe on just se, että et ajatellaan, että jos ei se just nyt aattele sitä niin mä en niinku halua nostaa sitä, ottaa sitä esille, että tota ikään kuin niinkun surustaan vois olla jotenkin lomalla. Että et nyt se on varmaan hetken lomalla surustaan. Et jotenkin tähänkin auttais mun mielestä se, että ymmärrettäis niinku vähän syvemmin sitä, et mitä sellanen syvästi koettu suru oikeesti tarkottaa. Et siit ei pääse lomalle, et se on se on meissä aina. Ja ihan samal lail ku Jenniina, ni mä ajattelen, että et suru on mun lempiaihe ja mä arvostan ihan hirveesti niitä ihmisiä, jotka ottaa puheeksi ja ikään kuin syöttää niitä tilaisuuksia, että nyt nyt tästä vois puhua. Ei ehkä niin, että joksä oot toipunu sun surusta, vaan ehkä niin, että mitä sun surulle nyt kuuluu?

V2: No mullakin yliopistolaisten pappina, ni mullahan käy tosi paljon etupäässä opiskelijat jonkun verran henkilökuntakin, ni keskustelemassa luottamuksellisesti ja tota harvemmin ne tulee kauheen ilosten aiheiden kanssa. Et kyl se suru on aika vahvasti läsnä usein jossain muodossa ainaki siinä. Ja sit moni on minulta kysyny, et ei ooks hirveen raskasta työtä ja jotenkin näin. Mä oon sillee, et ehei. Et mä ajattelen, et se on ihan järkyttävän arvokasta, et mä pääsen ihmisten kanssa jakamaan jotain niin merkityksellistä, että mä en jaksais semmost työtä, jossa ollaan koko ajan smalltalkia heittämässä ja niitä näitä. Vaan tota, et mä en voi sitä poistaa sitä sen ihmisen surua, mut mä voin olla hetken hänen kanssaan siinä ja tarjota sen tilan, että hän voi ehkä löytää jotain vastauksesii tai vaan niinku hetken ainakin saa puhuu siitä eikä tarvitse miettiä, että kestääkö toi toinen tän.

K: Kyllä. Me vähän puhuttiinkin jo tunteista. Mitä te ajattelette, että minkälaisia tunteita suruun liittyy tai minkälainen se on niinku tavallaan se tunteiden kirjo siinä?

V3: Siihen on kaikki, kaikki maailman tunteet. Et jos sä oisit kysyny multa vaikka silloin tavallaan niinku mun, mä puhun aina surumatkasta, ni jos sä oisit silloin mun surumatkan alussa kysyny. Ni en mä ois esimerkiks koskaan osannu sulle sanoa, että mä oon vaik kiitollinen mun surusta. Et en mä olis ikinä osannu ajatella, et kiitollisuus voi olla osa mun surua. Et se on niinkö, musta tuntuu että on myös semmosii tunteita, joil ei välttämättä oo sanoja, että se on niin voimakasta ja niin valtavaa kaikki ne tunteet. Ja tavallaan et usein ehkä myöskin ajatellaan, et suru ja onni jotenki on kaukana toisistaan, mut kyl mä niinkö, mä just kirjoitin jonkun runon missä lopulta suru ja onni onkin kainalokkain, koska sitä se myös on. Että ei se suru lähde, se suru kulkee mun vierellä, mut samaan aikaan mun elämä voi olla tosi hyvää. Mä voin olla silti ihan sairaan onnellinen vaik voi olla, et eilen mä itkin hampaita pestessä. Et ne niinkö mikään tunne tai suru ei sulje mitään tunteita pois.

V1: Toi on must äärimmäisen tärkeetä ymmärtää just se, että suru ei sulje mitään pois ja että surun tunteet liikkuu ihan samalla skaalalla, kun elämän tunteet ylipäätänsä. Et hirveen helposti, kun meil on sellainen käsitys, että surua on vaan sellanen tuore suru. Et me ei ymmärretä et surua on vielä vuosikymmentenkin päästä siitä menetyksestä. Ni me niinku ajatellaan, että ne surun tunteet on niitä tunteita, mitä ehkä silloin ihan juuri kun sä olet vaikka kuullut, että sun omainen on äkillisesti jossain ehkä traagisessakin tilanteessa kuollut ja se on täysin kaoottinen tilanne niin kuin tunteidenkin kannalta. Niin sit helposti ajatellaan, et okei et nää on niitä surun tunteita. Mutta sit kun suostutaan katsomaan vähän pidemmälle ja mieltämään, että surua on vielä ensimmäisen puolen vuoden jälkeenkin, ni sit ehkä laajenee se kuva myös siitä, että surun tunteet on ihan yhtä laajoja kun elämässä tunteet ylipäätään.

V2: Mulle tuli tässä nyt, kun puhutaan masennuksesta, surusta ja muuta, ni semmonen omakohtainen juttu mieleen ku mä olin 24-vuotias, ku mä löysin semmosen systeemin ku enneagrammi ja sen kautta sit tutustuin itseeni. Ja sitten järkyttyneenä luin sieltä sitten niinku omantyyppisistä ihmisistä, että kun ne itse kokee olevansa ihan vaan suoria ja rehellisiä, niin toiset kokeet et tullaan katujyrällä päälle ja muuta. Ja sit mä kysyin kavereilta, et oonks mä oikeasti sellane? No, no oothan sellanen. Voi hirvee ja nämä luin sieltä sitten myöskin niinku et joo, että se mikä näkyy aggressiona ja vihana, ni siinä on yleensä taustalla suru. No sittenhän minä päätin, et ku tää on ihan kauheeta et muut joutuu ottaa vastaan niinku tätä mun tämmöstä niinku, hoohoohoo -tyyppistä olemista, joka ei oikein suomalaiseen kulttuuriin sovi. Niin mä päätin et mä alan näyttää sen surun, joka on siel taustalla. No näin mä aloin tehdä ja menikö siinä semmonen kolmisen vuotta, ni mä masennuin. Nyt mä nimittäin nään sen, että se johti siihen ja tota ei siis suoraan se, että mä näytän surun, mutta siis kun se tuli niin vahvana, et must tulee vahvana oikeastaan kaikki mun tunteet esiin sitten. Niin ei ihmiset osannut käsitellä, ku sä oot tollanen ku aika ventovieras ihminen ja sitte niinku yhtäkkiä se mun suru onkin siinä tai vaik ois läheisempiki ja näin. Mut et mä olin jotenkin koko ajan sydän paljaana siinä ja niinku niitten arimpien, herkimpien asioiden kanssa ja se ei tullu silleen niinku hellästi vastaanotetuks. Ni jälkeenpäin mä oon nähny, että se johti mulla, eli tavallaan mä menetin sen suojakuoren, joka mulla oli se semmonen aggressio, mikä ei ollut mikään semmonen et mä olis ollu, ei se ollu aggressiota siin mieles, et mä olisin ketään niinku hirveen oikeasti hyökkäämään, mut silleen niinku aika semmonen vahva, väitteenomainen tapa puhua. Ni se vei aika monta vuotta sitten niinku se siitä toipuminen ja silleen, et nyt mä voin sanoa, sitä ei koskaan kirjoiteta pois sitä masennusdiagnoosia, mutta voin sanoo että oon ollu jo vuosikaudet siitä kuivilla. Ja kun näkee sen, mut et sit yrittää löytää tavallaan kun tajuaa, että tää on sairastuttanut mut osaltaan. Tää, että mä niinku näytän niin kuin liian jotenki, et kyl se on myös mä ajattelen, et se suru on semmonen niinku aarre. Et se on myös semmonen, että et ei sitä nyt kannata ihan niin kuin noin vaan.Mä en tiedän mä en oikeestaa oo ees varma ajattelenko mä näin, mut nyt kun mä täs mietin, ni ainakaan mä en kestäny sitä, että kaikki ei osannu ja mä ajattelin, et se on kulttuurinen juttu. Et jos se ois meille luontevampaa. Mä ite oon sitä mieltä, et meijän pitäis pystyy puhuu siit paljon enemmän ja niinku täs hetkes ollaan surullisii, koht ollaan iloisia ja näin. Ja et se kaikki, kaikelle on tilaa. Mutta tota mun on pitäny löytää sitten tavallaan uus tapa miten sitten paljon aikuisempana löytää semmonen tapa jotenkin olla toisten kanssa totta.

V1: Mul tuli tosta Laten puheenvuorost mieleen se, että mäkin koin kyl tollee et mun suru on niinku jonkunlainen aarre ja mä en halua ihan kaikkien käsiin sitä antaa. Samalla lailla kun mulle on ollut hankalaa antaa mun lapset jonkun hoitoon. Samalla lailla kun mä vaalin niitä, niin myös se surun antaminen jonkun toisen käsiin, koska hän tietää jo lähtökohtaisesti, että kenellekään toiselle se ei, vaik ne tekisi parhaansa, niin se mun suru ei ole yhtä arvokas ja rakas, kun se on mulle. Ja siinä on jotain samaa mulle, kun siinä vaikeudessa jättää lapset jonkun muun muun hoitoon

V2: Joo mut toisaalta nyt 46-vuotiaana mä oon tullu myös armollisemmaks muille ihmisille siinä, ettei aina tarttekaan osata. Et mul oli myös se vaihe, että ku ite rupes näihin ammattiauttajahommii ja näin ja opiskeli myös sitä, että et miten niinku ollaan toiselle läsnä ja tukena ja muuta. Niin mulle tuli vähän semmonen vaihe, et mä en oikein halunnut kovin monelle enää ees puhua ite. Ku oli sillee et, ooo, noi tekee kaikki mokat ja niinku öööö mä en kestä ja et mulle kelpas vaan jotenkin sellainen täydellinen suoritus kuuntelijalta. Ja nykyään niinku mä ajattelen siitä jo ihan eri tavalla, että okei, ei se on niin vaarallista jos joskus joku sanoo jotain joka vähän nyt sitte. Sit mä voin sanoo,  aa no tuntu väähän ikävältä, että sanot noin tai muuta. Ja et voi monella tavalla olla tukena, et esimerkiksi se, että joillekin ihmisille on paljon luontevampaa et ne jotenkin heti tulee niitten ruokapakettiensa kanssa ja auttaa niissä on käytännön toimissa ja hoitaa semmoset asiat. Mikä ei sit taas mulle yhtään, mut mä voin olla ja istuu ja kuunnella ja olla tukena. Et me ollaan myös erilaisia. Et oo enää niin vaativa.

V1: Joo ja kyllä surevat on niinkun ehkä liiankin sensitiivisiä. Että kyl ihan hyvää tekee se sellanen kyky, osata antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja just se ymmärrys, et sellainen ihminen joka ei oo joutunut tällaisten asioiden äärelle, niin sille ei ole ollu ikään kuin pakottavaa tarvetta näin tällaisella tasolla pohtia sitä asiaa. Et ei voi odottaakkaan ehkä just sitä täydellistä suoritusta mihin Late viittas, että sit ehkä ajattelis, että ne ammatti-ihmiset jotka työkseen kohtaa surevia, joiden tehtävä on auttaa ja tukea noin ammatin puolesta, niin niiltä on sit ehkä lupa odottaa sitä perehtyneisyyttä.

V2: On on, mut kyl mä toivosin, että meidän kulttuuri ei menis yhä enemmän vaan siihen, et vaan ammattilaisille voidaan mennä puhuu. Et vähän niinku sillee et hanki terapeutti tyyppisisti. Et me osattaisiin enemmän olla toisille läsnä. Mutta myöskin niinku se, että kylhän sitä myös kuulee ja näkee paljon, että sit ne surevat jää lopulta ihan yksin. kun se suru ei lopukkaan ja toiset ei jaksa kuunnella ja näin ja sitten ei osata sanoa siitä. Et miten mä jotenkin luontevammin osattais myöskin sanoa, että hei nyt mulla alkaa olla vähän raskasta tää, tai pitääks ees sanoo nii. Voisko vaan vaihtavaa, et nyt me ollaan huomaa, et mä oon puhunu puol tuntia tunnin nyt siit surujutust, ni sit me ollaanki kertoo jostain omasta asiasta. Ettei oltais niin jotenki arkoja sen suhteet, et voi voi voi, et kun nyt ei voi minkään muun takia. Koska se voi käydä raskaaks eikä kukaan halua varmaan tulla hylätyks. Niin sit ettei tarttis sen surevan myöskään pelätä sitä, että jos toinen ei enää kestä tätä.

V3: Mä oon puhunu mun kavereiden kanssa niinko tällee, no ei voi sanoo jälkikäteen, mutta niinko myöhemmin niiden mun tavallaan sen surumatkan alun jälkeen siitä, et mä tein mun kavereiden ja mun läheisten puolesta sen päätöksen, että noi ei kestä mun surua. Et tavallaan jotenkin mä, toisaalta mä pelkäsin sitä että nää ihmiset mun ympärillä jotenkin tavallaan alkaa pelätä mua ja varoa mua. Et se oli mun pelko, mutta myös etenkin se, että mä en voi kertoo näistä hirveimmistä ja kamalimmista ajatuksista kenellekään, koska ei ne kestä sitä, ei ne pysty sitä kantamaa. Ja sit myöhemmin kun ne on sit kertonu sillai ihan vaan tuosta jonkun keskustelun lomassa, et aa silloin joskus mul oli tällaine tilanne ja sit kaverit on siellai, et miks et saa sanonu. Ni sit ymmärtää sitä, et okei mä oon tehny sun puolesta sen päätöksen et sä et kestä sitä, et mä suojelin sua täältä, vaik en nyt hirveästi yksinkään tätä kestäis. Mutta jotenkin se on ku, jälkikäteen on mietinny sitä, et miten niinkö paljon myös tekee sitä, et toisten puolesta. Et mä en anna sille toiselle ihmiselle edes mahdollisuutta sanoo mulle, et hei et nyt mä en pysty ottaa tätä vastaan. Vaan mä oon jo tehnyt sen päätöksen, et okei, et en mä ees yritä, että ei toi pysty ottaa sitä vastaan. Eikä siinä on mitään muuta, ku se et mä jotenkin en halua kuormittaa sitä toista. Ja sit niinku jälkikäteen, kun oon miettiny sitä, et vitsi miten erilainen vaikka mun opiskeluaika olis ollu tai miten eri tavalla mä sen mun suru olisi voinut muotoutuu, jos mä olisin osannut sanoa, et hei saisiks mä kertoo sulle, et sun ei tarvitse säikähtää tai mitään, mut mä haluisin nyt jakaa sun kanssa tämmösen. Et sitte mulla vaik yks kaveri, joka on ollut tosi niinko tavallaan jotenki syvissä vesissä ja se on lähettänyt mulle jonku ihanan viestin, ei se oo edes niinkö ollut mitään aavistustakaan mitä mun päässä liikkuu, jossa se on vain sillai, et hei sä oot tärkee. Ja sit sillai et en mä koskaan sanonu sille, et tiedät sä miten tärkeessä hetkessä toi viesti mulle tuli. Koska taas on ollu se, et no ei se ehkä, et ei se varmaan pysty ottamaankaan sitä vastaan tai mitä jos se alkaa pelätä mua tai mitä jos ei se enää kerro mulle tai koko aika varoo jotain asiaa.

V2: Ja sit kuitenki, jos sä itse kerrot sille toiselle, ni sä annat sille myös tilan. Et tavallaan me luodaan sillä sitä maailmaa. Et kyl mulle yks tärkeimpiä Raamatun kohtia on se, kantakaa toistenne taakkoja. Mun mielestä ei meitä on tarkoitettu tääl, et kunhan pääsen mahdollisimman helpolla ja muut ei rasita mua. Mikä elämä se semmonen olis. Sit mä ajattelin, että joskus saakin olla vähän raskasta mulle, et nyt se on niinku mun homma kantaa ja sit sä kannat joskus toiste ja muuta, että sitä se on mun mielest tää niinku ihmisenä oleminen.

K: Kyllä ehdottomasti.

V3: Joo me ollaan aika kiinnostuneita siitä monesti, että keitä me ollaan monessa mielessä. Kun ehkä vielä tärkeämpi olis kysymys, että kenellemme ollaan. Ja sitä mä nuortenkin kanssa, kun puhun, mun vanhempi poika täyttää pian 19, niin tapaan sitä kautta nuorisolaisia. Niin jotenkin sitä et kaikki huomio ei tarvitse välttämättä aina kohdistuu siihen, että millainen mä oon ja kuka mä oon, vaan ihan hirveen hedelmällinen kysymys on se, kenelle mä olen ja kenelle mä voin olla.

K: Ihan tosi hyvä ajatus. Mä mietin jotenkin vielä sitä, että miks me varotaan sitä suruu niin paljo? Miks me varotaan, niinku Jenniina puhu antamasta tai jotenkin jakamasta sitä muille, vaikka sitä haluais jakaa. Joskushan niinku Mari puhu, sitä ei välttämättä halukkaan jakaa. Mut jos sitä haluaisi jakaa ja miks me toisaalt sitten helposti varotaan myös toisen surua?

V2: Mä ajattelen kyl, et aika usein se tunne, joka siihen tilanteeseen liittyy on häpeä ja häpeähän on semmonen tunne, jota ihminen aika luontaisesti väistää, niitä tilanteita missä tuntee sitä. Esimerkiks jos mä jaan sulle mun suruani ja sä et pysty ottamaan sitä vastaan, et mä koen et toi toinen jotenkin jäätyy, hämmentyy, ni mulle voi tulla semmonen niinku nolo olo siitä tai niinku. Ja sitä toista voi alkaa hävettää se, että se ei nyt osaakkaa olla ja sit se on kiusallista ja vaikeeta ja niinku et äääh. No niinno ja sit siit voi jäädä semmonen, no parempi ku en sano mitään, no mitä, ei täs nyt kannata et viel huonompi fiilis vaan tuli tai näin. Et jotenkin semmosta tää nyt tulee yhtenä ulottuvuutena mieleen.

V3: Ja sit ehkä siinäkin tulee se, että en mä halua häiritä tota. Että jos niillä muilla ihmisillä on, et mä en nyt halua häiritä sitä surevaa. Mutta sit taas sillä surevalla voi tulla se, et en mä nyt viitti tota häiritä tai en mä nyt viitti sitte tai emmä nyt kehtaa.  Sitten kaikki on tavallaan yksin omissa nurkissa eikä kukaan puhu kenellekään, koska kukaan ei haluu häiritä ketään. Vaikka ne läheiset ympärillä saattais haluta kysyä ja vaikka tulla vähän lähemmäs ja sitte ite saattais haluta sanoa, että tänään mul on vaik hirvee ikävä. Et se on ehkä myös yks ulottuvuus sitä, et ei vain osata tulla yhteen ja olla siinä läsnä toiselle.

V2: Ja kyl mä ajattelen, että se on oikeesti tosi hyvä joskus olla ite alotteen tekijä, jos sä tiedät, että toisella on sitä surua. Et vaikka olis pitempikin aika menny, ni kysy et hei, että miten sä jaksat muuten, et miten sä sen asian kanssa oot sun elämässä ja näin. Et mä en ainakaan pelkää, et sielt aukee joku Pandoran lipas ja niinku sitte ei ikinä enää päästä ja mitä siit sit johki seuraa ja näin. Vähän niinku usein tulee tosi merkityksellinen kohtaamisen hetki siinä, et mä ajattelen kyllä, että siis on aivan mahtavaa nauraa ihmisten kanssa ja viettää niit ilosii hetkii ja sehän yhdistää tosi vahvasti. Mutta niin yhdistää myös se yhdessä sen surun kanssa oleminen, et kyl mulle ne on ihan pyhiä hetkiä. Ne on niitä missä mä koen, että jumala on läsnä, kun ihmisen kanssa löytyy ees hetkellisesti semmonen joku yhteys.

V1: Joo mä tunnistan ton, se on aika mieletöntä. Ku mä oon jonkun verran puhunut sureville suomalaisille ja sit saattaa olla salillinenki vaikka jossain seurakuntaillassa surevia ihmisiä. Ja mä oon saanu luennoida niille ja sit mä kerron, koen velvollisuudekseni kertoa myös omista menetyksistäni, koska mä en tarkastele sitä aihetta vaan tutkijana, vaan myös surevana ja äitinä ja tyttärenä. Ja sit aina välil tulee hetkeks sellanen olo, että hyvänen aika, et tää kuulostaa siltä, et ikään ku mun elämässä olis erityisen paljon surua ja sit tajuu sen, et hyvänen aika miten paljon siihen saliin mahtuu murhetta ja surua ja se jos joku on sellanen, jos joku on pyhä hetki, niin se on ehkä pyhä hetki.

V3: Ja sit ne hetket jotenki, mä aika usein saatan päättää vaikka mun puheenvuorot sillai, että mä sanon, että mä toivoisin että teillä jokaisella olisi joku joka haluais teitä niin lujasti, että se tuntuu täällä kylkiluissa ja tuntuu siltä, että jos mulla jossain vaiheessa tuntuu, että jalat ei kanna niin sitten tässä on joku joka kannattelee. Ja sitten lähestulkoon aina on joku yks tai kaks ihmistä, jotka tulee sinne eteen ja halaa mua ja niistä tulee kans sillai, et nyt mä oon saanu. Et ensinnäkin mä sain antaa sen halauksen jossa mä puristan lujasti sitä ihmistä, että se tietää, että hei mä oon tässä, mä en tunne sua, mä en tiedä kuka sä oot, mut mä halaan sua ja sit toisaalta mä oon saanu antaa niille ihmisille myös tilaa, koska usein he jää siihen pitkäks aikaa kertomaan sitä heidän tarinaa ehkä mä halaan niitä vielä monta kertaa uudestaan, koska ne saattaa olla tosi liikuttuneita ja sit me lähdetään eri teill. Ja niistä jää siis aivan mahtava tunne tai se et ku joku käy sanomassa, et ihana et sä sanoit ton, ihanaa sä sanoit ton asian ääneen, koska kukaan ei ymmärrä sitä, ja kiitos että sä sanoit sen, koska mä mustaki tuntuu siltä. Ja niissä hetkis tuntuu aina siltä, et jes, et mä oon saanut puhua näille kaikille ihmisille, mä en tunne niistä ketään, ne tietää mun isoimman tarinan ja sit mä oon saanu jakaa niiden kanssa. Et mä oon saanu ehkä lohduttaa jotain ihmistä ja mä oon saanu olla läsnä jollekin ihmiselle. Ja sit jos mä saan tietää, et joku lähtee sieltä sillai, että ainakin se sai sen halaukseen joka ehkä kertoo sille siitä, että tässä maailmassa on joku joka vähän aikaa kannattelee. Niin se tunne on aivan huikea ja sit haluu mennä aina uudestaan mahollisimman nopeesti, että et sais lisää antaa ihmisille sitä tunnetta ja toisaalta ja et sais itselleen myös sen, et tässä me ollaan, koska varsinkin surevien kanssa, niin eihän sun tarii edes kertoo miks sä oot siinä, et siin on heti jotain sellaista ainutlaatuista. Että me voidaa istuu kaks tuntii hiljaa ja silti siinä tuntuu olevan jotain semmosta, mitä ei oo sit välttämättä sen oven ulkopuolella.

K: Mitä te ajattelette, että täs oli ehkä yks asia, jota tavallaan jolla tavalla voi osoittaa surevalle ymmärtävänsä tai myötätuntoa tai empatiaa, mutta minkälaisia asioita te kaipaisitte omaan suruunne? Tai minkälaista tukea tai et, mitä te toivoisitte muilta ihmisiltä?

V2: Se mitä mä kaipaisin on se, et se toinen kestää sen. Et se toinen on siinä, se ei lähde ja se tuo sen esiin. Et just se, et siin on tilaa sille, et nyt voidaan olla hiljaa täs pitempäänki ja se ei täytä sitä väkisin jollain omilla sanoillaan, ei rupee keksimään jotain helppoheikkimäisiä ratkaisuja, vaan et mä saan puhua ja se vähän niinku palauttelee sitä vaan mulle. Et sul on varmaan nyt ollu tosi surullista aikaa tässä, no niin on ollu joo, no miten sä oot jaksanu. Siis sillee et antaa mun puhua ja olla ja välillä olla hiljaa. Eikä mua haittaa se, jos se välillä vähän vaihtaa puheenaihetta, mut kuhan tsekkaa sit, et hei et halusitsä viel jatkaa siitä. Se on mun mielestä, sillo mä koen et taivas koskettaa jotekin.

V3: Ehkä semmosta arkista, koska mäkin saatan, mä saatan vaan jossain keskustelun lomassa tai kun tulee mieleen että, hei että sä mun läheinen ois tehnyt tästä näi tai tulee joku muisto mieleen. Sanoo, että siis voitko kuvitella, että joskus se tekee näin. Niin et se toinen tavallaan ei nyt ainakaan järkyttyis siitä, koska niitäki hetkii tulee, et sä näät sen toisen ilmeistä, että se on sillee, et aaah, se sano sen, se se sano sen, se sano sen ja mitä mä nyt teen. Mut se, että koska sitä meil on vaik perheen kanssa, et me nauretaan ja sit tulee sillai, et siis muistaksä tai voiks sä kuvitella miten noloo se olis ollut tässä tilanteessa tai että arvaa mitä se ois sanonu tai arvaa mitä se ois tehny. Niin semmosta arkista, koska kuitenkin myöskin se mun ihminen kulkee täs mun mukana, niin joskus mä saatetaan haluta ihan ohimennen, mä en välttämättä edes haluu et siit syntyy mitään muuta, kun se et mä oon saanu sanoo sen, et hei et voitko kuvitella tulipa mieleen, että kerran se mun läheinen teki tämmösen tempun, kuinka noloa ja kuinka hölmö se oli. Mutta sit mä oon saanu sen sanoo ja se on siinä. Et mä en välttämättä tarvitse mitään muuta. Tai sitte toisaalta myös se, että ei välttämättä tartte sanoja, et mä tiiän et se toinen istuu siinä ja se on siinä, ja jos mä haluun, ni mä voin puhuu mut jos mä en, ni mun ei tarvii. Ja se on siinä, koska se on myöskin, et mitä jos toi hävii tosta, mitä jos täs ei oo ketään. Jos mä nyt sanoisin jotain ja se häviäisikin, niin se ei olis siinä. Tai sillo alussa se, että mä oon aika semmonen, että mä helposti käperryn tavallaan yksikseni ja jos ihmiset tekee sen mulle helpoksi, niin minä en ainakaan lähde rikkomaan sitä. Niin jälkikäteen mietti paljon sitä, et voi kun mulla ois ollu sellasii ihmisii, jotka olis kysyny, et läheksä. Ja sit ku mä yleensä sanon ei, niin sit ne olla sillä me tehdään niin, että mä tuun hakemaan sut ja sä lähet vähäksi aikaa. Ja sit sä voit, sun ei tarvii olla kauan, mut tuut vähäks aikaa. Koska sitä kaipas, koska itsellä oli semmonen olo et mä oon liian vakava ja mä pitkään ajattelin, että kaikki ihmiset huomaa sen, et mä oon niin vakava, et ku mä oon vaan itsemurhan tehneen läheinen, et eihän mus oo mitään, varsinki sillo alussa. Niin vitsi ku ois ollu semmoset ihmiset, jotka sanoo, että että nyt mä kysyin sulta, koska se on ehkä kohteliasta, mut mä oon itseaias tääl oven takana jo, et nyt me mennään ja viisi minuuttii, tuu viideks minuutiks ja se riittää. Koska sit ehkä itelläkin olis tullu se, että näkee itsensä myös sillai, et en mä ookaan vaan tätä. Et kyl must siltikin löytyy tyyppiä, joka osaa keskustella, tyyppi joka osaa nauraa. Et sitte se piti vaan löytää itse se, koska en mä myöskään osannu kenellekään sanoo, et voisiks sä aina sanoo mulle, että sul ei oo vaihtoehtoja. Et mä kysyin kyllä, mut mä tuun myös hakemaan sut.

V2: Tuli tost viel mieleen omaan elämään liittyvä, että mikä mulla on myös semmonen oma suru, niin suru siitä, että kun mä kuulun seksuaalivähemmistöön ja sit mä muunsukupuolinen ja sit mä oon pappi. Niin mul on vähän semmonen fiilis usein, et mä en täytenä itsenäni kuuluu oikein mihinkään, et vähän että ei kukaan oikein ymmärrä sitä kokonaisuutta. Niin, niin tavallaan se suru, mitä mä koen siitä, ku mä oon myöskin vähän niinku aikuisiällä vasta tiedostanu näit joitain identiteetin osa-alueita, ni siitä et mä oon tavallaan tietynlaisen yhteyden menettäny. Et on tavallaan kaikki se vähemmistöstressi ja muu mikä tulee siitä, että joutuu kohtaamaan semmosii tilanteita, ni sitä mä toivoisin tosta, ku sä Jennina puhuit siitä arkisuudesta, niin toivoisin just et ku tää on juttu, joka ei varmaan mun elämän aikana katoo loppujen lopuks niinku kokonaan missään vaiheessa, nii et sille olis tilaa. Että ne mun ihmiset mun elämässä jaksais tavallaan antaa tilaa sen läpikäymiselle.

V3: Ja vitsi miten arvokasta, että me kaikki tajuttaisiin se. Koska silloin kun noi teemat ei oo siinä omassa arjessa lähellä, niin niitä ei ehkä ymmärräkään. Toi on niin arvokas asia, mitä meijän jokaisen pitäs ymmärtää ja kuulla ja kuunnella sitä enemmän ja tarkemmin myös. Et miten isoja asioita ne on ja miten tärkeä suru myös se on ja miten sen vois just kuulla ja ottaa vastaan.

V1: Kyl mulleki riittäis niin kuin se, että ihmiset sietäisi sitä, että mä olen sureva äiti lopun ikäni ja sureva tytär lopun ikäni ja että sen murhe sais niinkun määrittää mua ja mä ikään kuin kelpaisin sellaisenaan suruni kera. En mä oikein osaa enempää odottaa, koska just se niinkun Late aikaisemmin puhuki, et ihmiset reagoi eri tavoin, koska me ollaan erilaisia. Et en mä niinku odota keneltäkään mitään tiettyjä sanoja tai tietyllä lailla toimimista, ei se ois jotenkin outoo eikä se olisi luontevaa. Mut sitä mä toivon, että mut siedettäis, mua siedettäisi ja mun surua, josta mä en ole selviytymässä niin siedettäis.

V3: Toi on jotenkin ihana, et kelpais just sellasenaan tai kokonaisena, koska iteki helposti just vitsailee ja pelleilee ja hölmöilee, koska pelkää että on liian vakava. Et koska mä oon, siis mä rakastan syvällisiä keskusteluja. Mä voisin puhua mistä vaan loputtomasti. Mut sit just se, et entä jos mä oon liian vakava niin sit mä en kelpaakaa tai just et entä jos mä oon liian surullinen, niin mä en kelpaakaan. Niin sehän ois kaikist just tärkeintä, että tämmönen mä oon ja mä saan olla ja mä kelpaan varsinkin niille ihmisille, jotka on mun arjessa koko ajan. Mun ei tarvii ollakaan mitään muuta, mun ei tarvi olla positive swipe only, mä saan tässä ollaan.

K: Onks teillä sitte tai tuleeko jollain mieleen jotenkin sellaista hyvää tukea tai jotai hetkeä jollon kokenu, et tää on sitä mitä mä tarviin ja tää ihminen jotenki tiesi sen, mitä mä tarvitsin tällä hetkellä mun surussa?

V3: Mä sain käydä viisi vuotta psykoterapiassa. Sen avun pyytäminen oli mulle iso askel ja se psykoterapia järjestettiin aina sillai, et mä sain olla vaihdossa, sain käydä harjoitteluissa, sain olla kesälomalla toisella paikkakunnalla ja sit mä sain aina palata sinne. Ja aina kun mun terapeutti jäi kesälomalle, niin sit se sanoo, että mä jään kyllä nyt kesälomalle, mutta sä saat soittaa mulle. En mä ikinä soittanu, mutta se tunne siitä, et okei mulla oikeasti on joku just tämmönen josta mun ei tarvii pelätä, että se menee rikki. Niin se on ehkä mulle ollu semmonen ja sit mä oon saanu viisi vuotta puhua siellä ja siltikin, kun mä lähdin sieltä, ni en mä ollu valmis. En mä ollu, mä olin, mä aattelin, että mä oon  ina jollain tavalla keskeneräinen. Mutta se tunne, että tässä on ihminen joka ei myöskään odota sitä multa. Mä olisin ehkä jatkanut, jos mä olisin jääny sinne paikkakunnalle. Mutta etenki se, et mä sain olla keskeneräinen ja mä sain mennä sinne niin, että mä itken loputtomasti tai mä sain olla siellä just semmonen ku mä oon ja sitten viimeisenä kertana, niin sitten se mun terapeuttikin siellä itki ja tavallaan jotenki pohdittiin sitä kasvua. Niin se on ollu kyllä mulle semmonen, et mä oon saanu kokee sen, että etsi vierellä kulkee varmasti ja yks ihminen joka ei mee siitä rikki mitä mä sanon, joka ei pelkää et se ei siellä oota seuraavalla kerralla ihan kauhuissaan, että mitä nyt tapahtuu. Tai se ei soittele mulle, että ooksä nyt oo kunnossa, ku mä en oo kuullu susta tai se vaan oli. Ja se oli kyllä ehdottomasti semmonen mulle tärkeä paikka ja tärkeitä kohtaamisia.

V2: Mulla on hirveen vahva sellanen hylätyks tulemisen pelko. Johtuu myöskin näistä ystävien menettämisistä ja muista, mut se näkyy myös siinä, että mä oon kyl, mä oon silleen aika huono tukeutumaan toiseen ilman, että mulle tulee heti se, et no nyt mun pitää antaa sille takas. Et jotenkin se, että mä pystyisin levollisesti pysähtyy, et no nyt mä saan puhua ihan vaan omista asioistani. Ja minäkin kävin useamman vuoden psykoterapias, mut en mä pystyny ees sille puhumaan, ku siinäkin must tuntu, et vaikka mä maksoin sille. Niin se oli, mä kärsin siitä, et se oli niin yksipuolinen, mä jotenkin osannu. Ja sit ku on niitä kokemuksia, ni sit ku on niinku joidenkin ystävien kanssa on niitä kokemuksia, et ne on osannu jotenkin vakuuttaa joko sanoin tai olemuksella, et hei ihan oikeasti ei oo hätää ja mä en ole katoomassa mihinkään sun elämästä, et nyt saat olla ja nyt niinku. Ja vaikka mä yritän vaihtaa aihetta, ni ne palaa siihen, niin ne on ollu kyl tosi hienoja.
V1: Mä luulen et mua on ehkä kannatellut myös mun työ surun parissa. Se että mä oon ikään kun luvan kanssa täysipäiväisesti saanut sukeltaa suruun, paitsi omaan suruuni, ni suruun niinku laajemminkin. Et mä koen kyllä, et se on ollu itelle kannattelevaa ja toki sitten on joitakin ihmisiä, jotka tulee erityisesti mieleen. Tietysti puoliso, se et on saanu aina olla sille sellainen, kun on suruineen tai ilman niitä. Ja sitte mä olen nytten ihan lähivuosina tutustunut yhteen surevaan äitiin, jolle ei oo tarvinnu selittää sitä, että menetys on jäänyt minuun pysyvästi, tehnyt minun sijaansa. Mut ehkä kaikista eniten mä kuitenki aattelen, et ku mehän usein ajatellaan niin, että minä kannan suruani ja mun täytyy kantaa sitä ikään kuin jotain taakkaa, toki se on tavallaan niinkin. Mut ehkä vielä enemmän mä aattelen, et se suru kantaa mua. Mä aattelen, et mä hengitän sitä suruani ja ansiosta mä pysyn elossa, en niinkään surustani huolimatta, vaan sen ansiosta.

K: Mites sitte ne ihmiset ja ehkä ne, jotka kuuntelee tätä podcastia, jolla on nyt surua. Niin miten te ajattelisitte, että miten siihen omaan suruun kannattais suhtautua? Tai mitkä ois sellasii ajatuksia mitä haluisitte jotenkin heille antaa?

V2: No mulle tulee ekana mieleen, älä jää yksin ja mä en tarkoita sillä vaan sitä, että hakeudu aina ihmisten luo. Vaan silleen semmosta syvää yksinäisyyden tunnetta, semmosta et pyrkis löytämään niitä väyliä, mitä kautta jakaa ja purkaa sitä ja kyl toiset ihmiset siin usein on tärkeitä. No mä ajattelen, et kyl se voi olla myös jumala, jos sul on joku semmonen korkeampi voima, kylhän se ihan tutkimusten mukaan myöskin semmonen antaa tota ihmiselle voimaa. Mutta mun kollegalla on hyvä semmonen motto ja mä oon ottanu sen vähän niinku omakseni kanssa, että kaikesta selvitään ja jos ei selvitä, ni siitäkin selvitään.

V1: Mä ajattelen että se viesti minkä mä haluaisin ehkä välittää, ni on se, että surun voi ajatella myös toisin kun on tavattu tehdä. Ku mä tiedän, et niin kauheen moni kipuilee ja rimpuilee sen kanssa, että et siin surus pitäs jotenkin mennä eteenpäin ja ei sais jumiutua ja prosessin pitäisi rullata eteenpäin. Niin mä halusin tarjota sen vaihtoehtoisen näkökulman, et sen surun pois ajatella sellaisena surun sallivana sylinä, missä saa ikään kuin levätä ja missä mikään suremisen tapa tai mikään tunne ei ole sinällään väärin surtu. Ja että siel pesässä olla turvassa eikä sieltä ole kiire mihinkään.

V3: Ja sitä omaa surua kohtaan voi olla armollinen, kaikkia niitä tunteita ja reaktioita ja ajatuksia kohtaan niin voi olla armollinen, koska ei niistä mikään oo millään tavalla väärin tai vääränlainen. Mut sit jotenkin mä vaan toivon, että kaikilla olis semmosta lämpöä ja lempeyttä siinä myöskin saatavilla ja just niitä kylkiluita rutistavia halauksia. Et jokaisella olis mahdollisuus siihen, että ne saa kokea just olevansa, et niistä ehkä joku pitäis huolta tai et sais myöskin huolenpitoo. Et se on ihan ookoo että onki tarvitseva. Et ei tarvii olla reipas, ei tarvii koko ajan jaksaa ja mennä eteenpäin, vaan saa tarvita. Saa sanoa et nyt mä tarviin siitä, että joku pitää musta huolta ja siin ei oo mitään väärää eikä mitään heikkoo, vaan ehdottomasti se et ois mahollisuus sanoo, et hei nyt mä tarviin apua, mä tarvin tukea, mä tarviin halauksen, mä tarviin että joku tekee mulle vaikka vaan ruokaa, hoitaa mun lapsia tai on vain siinä. Et sanokaa, sanokaa että te tarviitte, se on ihan ookoo.

K: Ihania sanoja. Lopetellaanko me tähän. Kiitos oli ihana keskustella teidän kanssa kiitos.