NyytiCast #45: Luokkatausta opiskelumaailmassa

Puhujat
Haastattelija Henri
Vastaaja 1 Taru Rautio
Vastaaja 2 Katriina Järvinen
LITTEROINTIMERKINNÄT
Sa- Sana jää kesken
(sana) Epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja
(-) Sana, josta ei ole saatu selvää
(–) Useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää
, . ? : Kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa
Podcastin tekstivastine[Alkumusiikki]

Henri:

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Täs jaksos meillä on teemana yhteiskuntaluokka ja ennen kaikkee tän luokkataustan vaikutus korkeakoulumaailmassa. Mä olen Nyytin harjottelija Henri, oon tässä juontamassa tätä jaksoa.

Ollaan saatu taas aivan mahtavat vieraat tänne paikalle. Meillä on täällä yhteiskuntatutkimuksen opiskelija Taru Rautio sekä kirjailija ja psykoterapeutti Katriina Järvinen. Me tullaan tosiaan miettimään näitä luokkataustan mahdollisia vaikutuksia esimerkiksi mielen hyvinvointiin ja laajemminkin tähän opiskelukokemukseen. Ja esimerkiks sitä, et millasta voi olla ikään kuin siirtyä työväenluokkasemmasta taustasta korkeakouluympäristöön.

Vaikka nykysin opiskelijoiden diversiteettiä ylipäätään ehkä ymmärretäänkin vähän paremmin kuin joskus ennen, niin musta itestä ainaki tuntuu, että tää luokkatausta on vähän semmonen hitusen vaiettu elementti opiskelumaailmassa. Vaik tilastojen valossahan luokkataustoissa on kuitenki selkeä epäsuhta opiskelijoiden keskuudessa. Luokkanäkökulmastahan opiskelijoiden lähtökohdissa voi olla luokkakohtaisia eroja esimerkiksi perheen varallisuudessa tai kulttuurisessa pääomassa. Tai vaikkapa ihan siinä, et kuinka paljon korkeakouluopintoihin kannustetaan.

Mä aattelisin, et kyseessä voi olla aika merkittävä tekijä ihan omalle identiteetillekin ja esimerkiks toi siirtymä voi herättää monia muunkinlaisia tunteita ku vaan sitä semmosta ylpeyttä siitä, että pääsinpä nyt tänne. Kuunnellaanpa et mitä meidän vierailla on asiasta sanottavaa.

Toivotan vielä lämpimästi tervetulleeksi Tarun ja Katriinan. Voitte tähän alkuun ihan vapaamuotoisesti esitellä ittenne ja kertoa vähän, että miten tää aihe koskettaa teitä.

Katriina:

Joo kiitos, kiva olla mukana. Mä oon opiskellu 80- ja 90-luvulla Helsingin yliopistossa, mutta oon kotosin tamperelaisesta tehdastyöläisperheestä. Eli äiti siivos verkatehtaalla ja isä teki hihnoja Kumitehtaalla. Mä opiskelin filosofian maisteriks ja valtiotieteen lisensiaatiks. Oikeestaan vasta paljon opintojen jälkeen tulin kaapista ulos tän mun luokkataustani kanssa. Pidin sen visusti piilossa silloin opiskeluaikana. Ja sit mä tulinkin tärinällä ulos. Eli vuonna 2007 multa ja historian professori Laura Kolbelta ilmesty semmonen kirja kun luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa.

Ja sen jälkeen sitten mä oon vielä valmistunu psykoterapeutiks ja oon ollu YTHS:ssä ja nyt yksityisenä psykoterapeuttina. Mulla on aika paljon asiakkaita, jotka opiskelee yliopistossa tai on jo lähteny työelämään mutta tulee työväenluokkaisesta taustasta. Joten mä oon tän asian kanssa koko ajan tekemisissä. Ja oon tosi ilonen, että tähän on alettu viime vuosina kiinnittää enemmän huomioon akateemisessa maailmassa. Joskin edelleen ihan liian vähän.

Taru:

Jes, kiitos myös mun puolesta, tämä on suuri kunnia päästä tälläsessä seurassa keskustelemaan näinkin mielenkiintoisista aiheista.

Mä oon tässä akateemisella urallani ja elämänurallani vähän ton Katriinan perässä, mutta yhtä lailla kiinnostus luokkia kohtaan on suuri. Tällä hetkellä just palautin mun kanditutkielman myöskin yhteiskuntaluokkia koskevasta aiheesta. Oon tutkinu luokkarakenteen muutosta tällaisella tehdastyöläisten asuinalueella Tampereen Kangasalla.

Ja sitte ehkä omakohtaisemmin tää kiinnostus luokkia kohtaan on sitten vähän epämuodollisemmin ja epämääräisemmässä muodossa ollu sit mukana siten, että oon aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja. Sitä työtä tehdessä oon miettinyt paljonkin sitä omaa luokkaidentiteettiä ja pohtinu omaa paikkaani tässä yhteiskunnassa. Ja kokenu ehkä sitten muutenkin jonkunlaista luokkaidentiteetin ristiriitaa elämässäni sillon työtä tehdessäni. Ja toisaalta sitten yliopistoon pyrkiessäni ja sitten siellä opinnot aloittaessani. Että ehkä eri näkökulmista jossain määrin. Mutta oon samaa mieltä Katriinan kanssa siitä, että tää on tosi tärkeä aihe ja sitä täytyy ehdottomasti saada kuuluville yhä enemmän.

Henri:

Aivan loistavaa, että ootte päässeet paikalle molemmat. Oon tosi iloinen jo etukäteen tästä jaksosta ja siitä, millaista asiantuntemusta meillä on tässä tänään mukana.

Aika usein törmää sellaiseen käsitykseen, et korkeakoulumaailma on aika helppo nähdä tällaisena luokkavapaana paikkana. Että yksilöthän siellä toisensa kohtaa eikä kenelläkään kuitenkaan oo rinnassa kylttiä, missä kerrottaisi että millaisesta taustasta tulee. Mutta jos tää luokkatausta teidän mielestä näkyy korkeakoulumaailmassa, niin millä tavoin esimerkiks tai tyypillisesti?

Taru:

Joo, ehkä ensimmäisenä pohtisin just sitä luokkavapaa-sanaa ja sitä ilmaisua. Mä en tiedä, että onko mikään alue yhteiskunnassa luokkavapaata. Ehkä herkästi niin tupataan ajattelemaan ja se on ehkä yksi iso ongelma liittyen tähän aiheeseen.

Etenkin korkeakouluopinnoissa, mistä mulla on kokemusta ammattikorkeakoulun puolelta ja hoitoalalta, korkeakoulussa jossa mä opiskelin, niin siellä oli sosiaali- ja terveysala edustettuna. Ja toki se oli hyvin erilainen maailma kuin sitten tämä hieno ja ylhäinen yliopisto, jonne ehkä itse en koskaan ajatellut kuuluvani tai pääseväni. Et ehkä tää on tavallaan yksi sellainen asia, että jonkunlainen jako siinä edelleen jotenkin näkyy. Et yliopisto on jollain tapaa hienompi tai jotenkin tavoitellumpi paikka ja se on vaan harvoille. Ja toisaalta sit ammattikorkeakouluun liittyy jonkinlainen erilainen lataus.

Vaikka todellisuudessahan asia ei kyllä millään tasolla ole näin. Ehkä nyt tämänhetkisten opintojen pohjalta sit yliopiston sisällä, niin toki sitten alavalintoihin kietoutuu erilaisia arvomaailmoita. Ja sitten mitä nyt aattelisin lähtökohtaisesti se, et minkälaiset valmiudet ihmisillä on akateemisiin käytänteisiin tai kuinka paljon harrastuneisuutta on. Tämä oli käsite, jonka mä kuulin ensimmäisenä vuonna. Ja menin siitä suhteellisen romuksi kun tajusin, että voinkohan mä nyt ikinä oppia näistä asioista, kun mulla ei ole tällaista harrastuneisuutta näistä aiheista. [naurahtaa]

Et ehkä mä aattelisin, et se tavallaan sellanen itsetunto ja usko niihin omiin kykyihin pärjätä ja olla tavallaan riittävä niissä opinnoissa, joutumatta todistelemaan sitä omaa kuulumistaan, on ainakin yksi sellainen asia, minkä mä ajattelisin et liittyy toki ihan yksilöllisiin ominaisuuksiin ja taustoihin, mut myös erityisesti näihin luokkiin. Ehkä just sillä lailla kiteytettynä, että ois sellanen tietynlainen vaadittava kulttuurinen koodisto jo hallussa. Tai uskomukset itsestä on jotenkin riittämättömät tai jotenkin, niin se vaikuttaa keskeisesti sit myös siihen elämään siellä koulumaailmassa.

Katriina:

Itse asiassa se luokkatausta, nimenomaan tämmönen työväenluokkainen tausta, niin sehän ei oikeastaan näy yliopistolla, koska se hyvin pitkälle vaietaan. Ihmiset vaan jotenkin automaattisesti tajuaa, että se on kiusallinen aihe. Ja voi olla jollekin parhaille ystäville sitten kerrotaan tää epäsäätyinen tausta.

Mut mäkin muistan omilta opiskeluajoilta, kun mä joskus yritin sanoo tätä, niin sit mulle sanottiin esimerkiks, että yrität sä saada jotain irtopisteitä tolla. Ja ehkä sit, jos on epäonnistunu siinä ja tullu leimatuks vaikka vaan huono itsetuntoiseks ihmiseks, toinen tapa on sanoo just tää, mitä täs tuli jo esille, että no kuule ei kukaan lue mun puolestani sinne pääsykokeisiin. Että vaikka tuunkin lääkäriperheestä, niin ihan itsehän mä oon joutunu lukeen sinne pääsykokeisiin. Että ehkä semmost luokkatietoisuutta ei ole, jos on eläny semmosen keskiluokan keskuudessa eikä oo koskaan välttämättä edes törmänny erilaisuuteen. Voi olla mielipiteiltään hyvin suvaitsevainen ja avarakatseinen ja puhua niistä, jotka jossakin Hervannassa tai Kontulassa elää. Mutta sitten ei tuu mieleen, että tässä meidän porukassa saattaa joku jättää sanomatta sen oman taustansa.

Ja unohdin tos esittelyssä sanoo, et tosiaan yleensä ihan tutkimusten mukaankin työväenluokasta tulevat opiskelijat harhailee vähän pidemmän reitin ennen kuin he päättyy yliopistoon. Et mäki olin kolme vuotta siivoojana lukion jälkeen. Ja vielä sittenkin jouduin yrityksen ja erehdyksen kautta etsimään sitä omaa tietä. Koska ei oo edes tietoa tällaisista kaiken maailman ihmeellistä oppiaineesta, mitä yliopistolla on.

Et se on joku vääränlaisuuden kokemus, joka ihmisillä yleensä on. Ja nuorena on totta kai myös sillai epävarma, että mistä kaikki johtuu, että voisko se sit kuitenki vaan olla sitä huonoo itsetuntoo. Must tuntuu, että aika monet valitettavasti ymmärtää sen aika myöhään elämässään, että on ollu vähän korkeammat kynnykset lähtee opiskelemaan. Ja useimmiten sit pärjätään erinomaisen hyvin itse opinnoissa.

Mut se on enemmän tää sosiaalinen vuorovaikutus. Että työväenluokkainen ihminen, tos Tarun puheenvuorosta tuli hyvin esille se, että katsotaan, että tämmöiset yliopistoihmiset on jotenki hirveen hienoja ja jotenki kauhean paljon korkeammalla kuin mitä itse. Ja siitä syystä tulee myös tällanen ylimitotettu auktoriteettien kunnioitus. Ja siitä syystä sitten ehkä tosiaan voi vaikka uupua, kun yrittää saada kaikista tenteistä täydet pisteet.

Sit semmonen, ku mun omat lapset on jo aikuisia ja valmistunu yliopistosta, niin heidän tilannehan oli se, et kotona keittiön pöydän ääressä puhuttiin habituksesta ja kaiken maailman hienoista yhteiskunnallisista asioista. Ja he näki, että vaikka vanhemmat on akateemisesti koulutettuja ja vanhempien kaverit, ni ei ne mitään ihmeellisiä ihmisiä oo. Eli ne lähti täysin erilaisella asenteella yliopistoon, kun mitä minä jotenkin kauhun ja pelon vallassa, että riitänkö ja osaanko ja paljastunko.

Henri:

Tos tuli teiltä molemmilta kyllä todella havainnollistaviakin esimerkkejä mun mielestä siitä, että millanen tää luokkataustan ja varsinkin tämmösen ns. poikkeavamman luokkataustan vaikutus saattaa käytännössä olla sitten täällä opiskeluympäristössä. Sit jos mietitään tätä tavallaan samaa kysymystä vielä tuolt mielen hyvinvoinnin näkökulmasta. Ja mä ehkä ite aattelisin, et varsinkin se työväenluokkasemmasta taustasta siirtyminen sinne keskiluokkasempaan korkeakoulumaailmaan voi olla vähän riskivaihekin ehkä identiteetin ja mielen hyvinvoinnin suhteen.

Niin millaisia tunteita tää siirtymä saattaa teidän mielestä esim. herättää? Ja toisaalta millaisii vaikutuksiin ylipäätään näillä luokkataustakysymyksil voi olla mielen hyvinvointiin opiskelijaelämässä?

Taru:

Toi oli must hyvin, miten Katriina tossa äsken sano siitä liittyen niihin auktoriteetteihin. Siin on paljon sellaista, mikä resonoi mussa itsessäni. Että olikohan ensimmäisen vuoden ensimmäinen sosiologian kurssi ja mä olin tosi innoissani sosiologiasta. Mä olin ihan superliekeissä, et nyt mä oon täällä ja mä oon yksi näistä. En ihan kuitenkaan uskonu, että oonks mä yks näistä. Sit siellä oli jotain professoreja, jotka on kirjoittanu kirjoja ja nyt ne puhuu täällä mulle ja mä voin täällä kuunnella. Sitte me saatiin ensimmäinen tehtävä, kirjottaa jotku esseet ja mä yritin ihan hirveen kovasti. Sit mä sain kolmosen. Se oli mulle aivan musertavaa. Mä mä oon ollu aina niin sanotusti huono koulussa, et mä en ole ikinä yrittäny olla mitenkään hyvä koulussa. Mulle ei myöskään ikinä suositeltu yliopistoon pyrkimistä lukion jälkeen. Se, miten tää päätty oli se, et mä menin itkien opettajan työhuoneeseen keskustelemaan tästä aiheesta.

Siitä on onneks tultu vähän pidemmälle, mut se liitty aika keskeisesti jotenkin sekä tohon siirtymävaiheeseen ja toisaalta siihen mielen hyvinvointiin. Että se ei kyl tosiaankaan oo ollu ainakaan minulle itsestään selvää. Että jokainen kokee paineita varsinkin tällasessa maailmassa, jossa työelämän kuviot voi olla tosi epäselviä ja epävarmoja. Niinku nyt yliopistokontekstissa erityisesti ja generalistialoilla puhuttaessa. Niin sen lisäks se, et se tietynlainen tarve yrittää tulla niiden omien suoritusten tai oman tekemisen kanssa osottaa jotenkin sen paikkansa ja kuuluvuutensa siihen laitokseen. Vaikkakaan se ei välttämättä näkyis muille. Mut se on ehkä se oma päänsisäinen huijarisyndrooma, jota varmasti monet kokee. Mut ehkä se on vielä syvemmälle nivoutunu.

Et kyllä tavallaan mä ajattelisin, että se tietynlainen akateeminen itsetunto ja usko omiin kykyihin on varmaan yksi tekijä. Sit toisaalta mä mietin sitä vaihtoehtoa, että mullei esimerkiks oo ikinä kotoa ollu silleen painetta, että mun pitäs mennä yhtään minnekään korkeakouluun saati yliopistoon. Siihen on suhtauduttu hyvin neutraalisti ja mua on kannustettu tekee, mitä ikinä mä haluun.

Mutta sitte on myös tilanteita, jossa esimerkiks tällanen akateeminen maailma voidaan nähdä myös ihan turhana ja hyvin vieroksuttuna esimerkiksi perheen tai lähipiirin taholta. Ja sitte taas tuo varmasti omia haasteita siihen siirtymään ja jotenkin sopeutumiseen siihen ihan toisenlaiseen maailmaan, kun mistä on saattanut saada omat lähtökohdat ja resurssit elämään. Et tää on varmasti loputon suo, minkälaisia asioita ja lieveilmiöitä näissä sitte koituu muun niin sanotun normaalin opiskelustressin lisäksi.

Katriina:

Noi oli hyviä pointteja, mitä Taru otti tossa esille. Ja esimerkiksi sellainen asia, mitä ei ehkä yleensä tiedosteta keskiluokan parissa, että jonkin verran Suomessakin on alemmissa yhteiskuntaluokissa tällasta koulunvastaisuutta, opiskelun vastaisuutta.

Mari Käyhkö tuolla Joensuun yliopistossa, talonmiesperheen tyttö ja sosiologian tohtori on tutkinut tätä, että keskiluokassa voi olla vierasta se ajatus, että lapsen koulunkäyntiä voidaan yrittää jopa estää ja häiritä. Koska arvostetaan sitä, että lähtee kotoa pois ja hankkii itse elantonsa. Kun sit taas niissä koulutetuissa keskiluokkaisissa perheissä vauvasta tai jo ennen lapsen syntymää aletaan herkästi vaistota, että minkälainen tyyppi täält on tulossa. Ja kuljetetaan just sensitiivisesti oikeanlaisiin harrastuksiin ja kielikylpyihin. Myöhemmin matkustetaan ympäri ja hankitaan lapselle monen kielen taitoja ja hyvät sosiaaliset vuorovaikutustaidot ja kaikki tällainen.

Ja tosiaan sitten, kun mietitään, että tää pääoma, mitä on saanut työväenluokkaisessa perheessä, niin se on täysin erilaista. Ja sit ku tulee yliopistolle, niin pelkästään ihan semmoset sanat, mitkä oli mulle vieraita, että mikä on seminaari. Mikä on väitöstilaisuus, karonkka. Mikä on dosentti, mikä on lisensiaatti. Niitä ei selitetä yhtään missään, vaan jotenkin oletetaan, että kaikki tietää ne tai sit jotenkin selvittää rivien välistä. Ja tää aiheuttaa paljon häpeetä.

Sitten aika yleistä on myös tämmönen syyllisyys siitä, että erottuu siitä työväenluokkaisesta tai alempiluokkaisesta taustastaan. Koska siellähän on tämmöinen ambivalentti suhtautuminen koulutettuihin ihmisiin. Että toisaalta niistä voidaan puhua silleen, että kaiken maailman dosentteja ja kyllä on niin hiusten halkomista ja turhaa touhua. Ja sitten toisaalta kuitenkin tiedetään, että ne on jotenki vahvemmilla ja paremmassa asemassa.

Tää on aika hankala vaihe just sitten, kun alottaa innostuneena nää opinnot yliopistolla, on täynnä ehkä niit sosiologian kirjoja ja muita. Ja sit menee kotiin käymään ja tajuaa, ettei pysty mitenkään jakaa tätä vanhempien kanssa. Että he ei ymmärrä tai ei puhu eikä pukahda, tai he jopa naureskelee näille asioille.

Sit voi tietysti ymmärtää sen, että osalla kavereista on semmoset vanhemmat, joiden kanssa ne voi jutella kaikesta. Vanhemmat on ehkä hankkinu opiskeluajan omistusasunnon jostain kivalta paikalta. Niin sit voi tulla myös ihan semmoisia vihan tunteita. Voi tuntea vihaa opiskelukavereita kohtaan, jotka on parempiosasia. Voi jotenkin vihata ja hävetä sitä omaa taustaansa ja sit samanaikaisesti tuntee raastavaa syyllisyyttä. Ja usein rakkautta kuitenkin vanhempiaan kohtaan, jotka ei ymmärrä yhtään, että mikä nyt tästä meidän tytöstä on tullu tämmöinen hieno ihminen.

Nää on ihan valtavan repiviä tunteita. Ja niiden kanssa usein ollaan hyvin yksin. Se on just semmost vaikeeta asiaa, et sen usein pitää omana tietonaan, koska ajattelee, että eihän kukaan ymmärtäisi. Tai ehkä mä oon vaan jotenkin ihan sekasin, et sen takia mä mä pohdin tällasia. Ja ehkä saa just niit neuvoja, että älä mieti tollasia, että kaikki me ollaan samanarvosia. Että teet vaan töitä ja pärjäät.

Mut kyl mä luulen, et tää on monen vuoden prosessi ja ehkä sit loppuelämän ajan identiteetissä.

Henri:

Kiitos, aivan mahtavia vastauksia molemmilta. Tossa ois monta pointtia, mitä haluisin kyl tässä korostaa. Mutta yksi ainakin, mikä jäi ehdottomasti mieleen, oli toi kun Taru sanoit, että nää luokkataustasta johtuvat tavallaan paineet voi sit viel kasaantua näiden ns. normaalien opintopaineiden lisäks. Niin toiki on mun mielest tosi hyvä perustelu sille, et miks tää luokkanäkökulmakin ois tosi tärkeää ottaa vielä vahvemmin huomioon nyt kun puhutaan paljon tästä opiskeluhyvinvoinnista.

Teidän molempien vastauksissa olin kuulevinani myös vähän sitä, että tää luokkatausta vaikuttaa myös niihin tavallaan nähtävissä oleviin mahdollisuuksiin ylipäätään opintojen suunnittelussa ja vaikka eri alojen valinnassa. Mutta haluaisin silti vielä erikseen kysyy, et herääks teille tästä lisää ajatuksia? Voiks tää luokkatausta vaikka kokonaan sulkea jotain tiettyjä mahdollisuuksia pois? Tai vaikuttaa vaikka siihen, että miten päättää valita tietyn alan?

Katriina:

Mä luulen, et rima ehkä laitetaan tän auktoriteettipelon takia liian alhaalle. Ei astuta niihin suurempiin saappaisiin. Huomaa, että jotkut koulutettujen perheiden lapset on alusta pitäen hirveen tietoisia. Että nyt mennään aineyhdistykseen ja tuolla osakunnassakin kannattaa näyttäytyä ja HYYssä kannattaa olla aktiivinen. Ja rakennetaan sitä CV:tä, vaikka ei ihan tarkkaan tiedettäis, mihin ollaan menossa. Semmonen itsetunto kasvaa koko ajan sen jotenkin tosiaan sen CV:n myötä. Ja sitten lahjakkuus tietysti sitten ohjaa kaikenlaisia opiskelijoita johonkin suuntaan.

Mutta mä itse oon joskus sanonu, että mä oon tehny 10 vuotta myöhässä kaikki urastepit. Mä olin 45-vuotias, kun multa tuli toi esikoiskirja, vaikka mä olin esimerkiksi ylioppilasaineesta saanu 99 pistettä, mikä on maksimi. Ja oli ollu ihan selvää, että mä osaan kirjottaa. Mut mun mielest kirjailijat vaan oli jotenkin niin hienoja ihmisiä, että ei mulla olis tullu mieleenkään.

Ellei sitten tää historian professori Laura Kolbe, olen hänen löytönsä, enkä ois ikinä varmasti uskaltanu tarjota mitään omia tekstejä millekään lehdelle tai kustantajalle. Että tää on mulle hirveän tärkeä asia myös, että sitten kun me saadaan tätä pääomaa ja aletaan itse vahvistua tässä identiteetissä, niin sittenhän on tärkeetä potkia niitä epävarmempia opiskelukavereita tai nuorempia eteenpäin.

On turha pelätä niitä liian isoja saappaita tai sitä riman pudottamista. Koska loppujen lopuks kokeilemalla sit kuitenkin löytyy se omalta tuntuva paikka tässä yhteiskunnassa.

Taru:

Tosi hyviä pointteja ja jotenkin samaistun kyl tosi hyvin että tohon ajatukseen, että no enhän minä. Ja mä ajattelisin, että toisaalta just niiden verkostojen ja resursseja lisäks myös ehkä se tietynlainen odotushorisontti elämältä, niin ei välttämättä oo. Et tavallaan on tyytyväinen eri asioihin. Että tavallaan ei osaa edes haaveilla siitä, että olis joku huippu-ura ja sen lisäks perhe ja sen lisäks matkat ja harrastukset ja ystävien tapaaminen. Vaan tavallaan se elämän palikat, on tottunu siihen, et ne koostuu eri asioista. Jotenkin mä aattelen, et se on ainakin. Mä en mä tiedä, että sulkeutuuko mitään mahdollisuuksia pois, mutta todellakin se niiden mahdollisuuksien tavoittaminen ja saavuttaminen on varmasti hyvin erilaista riippuen siitä luokkataustasta.

Henri:

Tosi hyviä vastauksia molemmilta. Mietin vielä tässä sitä, että me ollaan toistaseks keskitytty lähinnä näihin eriarvoisuuden ilmentymiin ja tunteisiin tähän luokkataustaan liittyen. Mut mietin kuitenki, et jos aatellaan tätä luokkataustan kokemusta kokonaisuutena, niin ei se kuitenkaan varmasti oo kokonaan tämmönen negatiivissävytteinenkään.

Mä haluisin kuulla teitä ajatuksia siihen, että mitä positiivista tää tämmönen esimerkiks poikkeavan työväenluokkainen luokkatausta tai vastaava voi antaa opiskeluelämässä? Tai miksei vaikka laajemminkin yhteiskunnassa? Et toisko se vaikka jonkinlaist voimavaraa tai tietynlaist merkityksellisyyttä, jotain erityisnäkökulmaa?

Katriina:

Joo täs on ehdottomasti paljon hyvää sitten, kun tätä identiteettikamppailuu on rehellisesti käyty. Koska jokaisen se täytyy käydä läpi omalla kohdallaan. Jokaisella on sopassaan eri ainekset. Että siellähän voi olla sitten vielä erilaista etnistä taustaa tai sit jotain muita tekijöitä, kuten alkoholismia ja muuta. Siinä on aika paljon nuorelle ihmiselle usein annettu pähkinää purtavaksi.

Mutta tää yhteiskuntaluokka-asia on se, et tuntee ikään kuin, jos on työväenluokassa eläny ja kasvanu, niin on katse aika lähellä siihen vielä alempaan. Semmosiin ihmisiin, jotka elää vaikka koko elämänsä sosiaalitukien varassa. Ja sitten koulutuksen myötä pääsee katsoo tätä keskiluokkaa. Ja yliopistolla voi sanoa, että myös katse ihan siihen yläluokkaankin, joka Suomessa, termi, jota ei kauheasti käytetä, mut kyllä siellä tietyt hienot sukunimet tulee usein tutuksi yliopistolla. Ja sulla on plakkarissa monenlaiset koodistot. Sen usein huomaa, kun keskustelee.

Mulle tulee mieleen, ku puhuin Arto Salmisen Varasto-nimisestä kirjasta, joka on myös teatterissa ollu ja siitä on tehty elokuva. Siinä on kaksi työväenluokkaista miestä, joista toinen on tosi ketku ja ne tekee töitä varastossa ja se huijaa sitä toista. Ja sit mä puhuin yhden opiskelukaverin kanssa, joka oikein tällasesta ylemmän keskiluokan koulutetusta perheestä. Niin se sano, että toi oli ihan kauhee ja ennakkoluuloinen toi elokuva ja näytelmä ja kirja. Että niitähän pidettiin ihan tyhminä siinä niit työväenluokkaisia ihmisiä.

Ja silloin mä olin taas tosi vahvoilla. Mä sanoin, että niin, että työväenluokassa on kaikenlaisia ihmisiä. Et siellä on myös tällasta, että toista vedätetään. Että ihan niinku hienoimmissa rikkaammissa piireissäkin on rötösherransa. Ei oo mitään jaloa villiä, ei oo mitään jaloa työväenluokkaista ihmistä. Mäki törmäsin aina välillä siihen, et sit kun mä sanoin tän taustani, niin sit sanottiin, et oi, mä oon aina rakastanu työläisiä, et ihanaa. Ja sit mua melkein itketti, koska mä ajattelin kaikkia niit ongelmia, mitä munki perheessä oli. Et ei se musta tuntunu kuitenkaa ihanalta, et mä oon työväenluokasta.

Mut myöhemmin, jos mä ajattelen vaikka nykyisessä psykoterapeutin työssäni, niin kaikki se erilaisuus, jota mä oon kohdannu, sekä nää yhteiskuntaluokat, että monenlaiset kulttuurit, niin ne on muuttunu toivottavasti semmoseks viisaudeks. Et kyl mä sanoisin, että elämän mittakaavassa, jos tän uskaltaa rohkeasti kohdata tän, mistä on kotoisin, tää koskee myös niitä, jotka tulee keskiluokasta tai yläluokasta, että jos uskaltaa kohdata sen taustan. Mut jos me halutaan tätä tietoisuutta nostaa, niin meidän täytyy ottaa se mahdollisimman luontevana aiheena.

Jossain seminaarissa voi hyvin sanoa, että mä ku tuun työväenluokasta, niin mulle tällaiset asiat on ollu vähän vieraita. Niin sitä voi hyvin ottaa esille, se ei oo Suomen laissa kiellettyä tulla toisesta yhteiskuntaluokasta. Vaan se on oikeestaan meidän kansallinen ylpeydenaihe, että me ollaan saatu lahjakkuuksia kaikista luokista tän yhteiskunnan käyttöön palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa, niinku kuuluu tähän yliopisto-ajatukseen.

Taru:

Joo, hyvin paljon samankaltaisia ajatuksia kyllä tähän liittyen, Että mä en ainakaan todellakaan näe sitä millään tapaa ainoastaan negatiivisena asiana. Vähän ehkä jokainen, niin kuin mikä tahansa vähemmistö, niin tavallaan sehän ei oo helppo rooli. Ja se on jokaisen tavallaan käytävä se työ itsensä kanssa, niinku Katri tossa puhu. Se vaatii tietynlaisen työstön ja siinä tavallaan automaattisesti joutuu ottamaan jonkunlaisen airuen roolin, mikäli siihen jotenkin omat voimavarat riittää ja hetki on oikea. Mut ehkä yksi rikkaus siinä nimenomaan on tehdä monisävyisemmäksi sitä kuvaa luokista tai jostakin tietystä luokasta.

Ja niinku yleisestikin ottaen, jos puhutaan luokista, niin nehän ei ikinä ole vaan jotain yhtä tiettyä tyyppiä tai tiettyä tarinaa. Että se kirjo luokkien sisälläkin voi olla hyvin moninainen. Jotenkin ehkä mä aattelen, et se on merkityksellistä ja sitten jotenkin jonkunlainen sellanen, no just sama ajatus siitä erilaisten maailmojen sekoittumisesta ja näkymisestä. Et tavallaan se tietynlainen joko työelämä tai työläiselämätausta, niin se tuo tosi tärkeää syvyyttä ja sellast empiriaa ja sellast elämänmakua siihen välillä hyvinkin teoreettisen ja sellaseen korkealentoiseen akateemisuuteen ja käsien heilutteluun sitäkään väheksymättä. Jotenkin ehkä se, että maailma on niin paljon, ja jotenkin, että kaikki ne näkemykset kuuluu myös yliopistoon.

Henri:

Noista molemmista vastauksista huomasin kans sitä, että jos toi puhuminen tästäkin aiheesta ois tosi tärkeetä, on hienoa, et me tehdään sitä tässä. Mutta myös esimerkiks tuolla korkeakoulujen tasolla, että sit tietty laajemmin yhteiskunnassakin. Niinku tässä ollaan viitattukin, niin se on ehkä nyt tässä vähän lisääntyny, mutta työtä on vielä edessä.

Mä haluisin tähän loppupuoleen teilt molemmilt kuulla vielä mielipiteitä siitä, että tämä puhuminen on varmasti yksi konsti, mutta tuleeks teille mieleen, mitä muita konkreettisia keinoja voisi olla siihen, että eri luokkataustoista tulevien yhdenvertaisuutta vois edistää opiskeluelämässä?

Taru:

No mä rakastan puhumista ja se on varmaan mun vastaus kaikkiin elämän ongelmiin. Mutta tietysti nää monet on rakenteellisia asioita. Mutta ehkä sitä tän hetken luokkapuhetta edelleen tuntuu värittävän sellaset niin sanotut menneiden aikojen ideologiset haamut.

Ja jotenkin, et puhutaan työelämätaidoista esimerkiksi yliopistossa ja et mitä se työ on, niin ehkä myös jotenkin mä aatteellisin, et sen huomioiminen, et mitä luokat tulee olemaan. Puhutaan prekaarisesta työstä ja prekariaatista uutena luokkana. Et tavallaan et se ei oo vaan joku asia jossain kaukana, tai ne ei oo vaan jotkut työväenluokkaiset jossain. Tai että jotenkin jos on hankala tunnistaa sitä omaa luokka-asemaa tai se tuntuu kaukaiselta tai vieraalta varsinkin opiskeluaikana, ni jotenkin, että totta kai kaikenlainen vaikuttaminen sitten, kaikilla mahdollisilla tavoilla osallistuminen korkeakoulujen, ammattikorkeakoulujen toimintaan ja hallintoon.

Että näin äkkiseltään mulla ei oo mitään hirveitä vippaskonsteja sinänsä esittää, muuta kuin että ottaa näitä asioita esille ja pienillä tavoin kyseenalaistaa ja nostaa niitä esille. Ja toisaalta myöskin yrittää, jos itse niitä pohtii, niin jotenkin antaa itselleen tunnustusta siitä ja yrittää tapella sit häpeää vastaan. Ja jotenkin ehkä sellasen hiljaisemman työskentelyn kautta.

Ehkä Katriinalla on jotain viisaampia keinoja tällasena akateemisena kirjailijana?

Katriina:

Joo, no kovin samoilla linjoilla ollaan [naurahtaa], että en voi olla eri mieltä. Tulee mieleen tällanen ajatus, kun tää HYY, Helsingin yliopiston ylioppilaskunta järjesti tällaisen keskustelutilaisuuden täst samasta aiheesta pari vuotta sitten. Ja siellä oli joku Aalto-yliopiston design-alan proffa mukana, joka kerto, et jossain amerikkalaisessa yliopistossa, joka on menny mun mielestäni pois, niin siellä on tämmönen yksi yhden tai kahden opintopisteen kurssi orientoivissa opinnoissa työväenluokkataustaisille opiskelijoille.

Sinne toki saa mennä muutkin, mutta että siellä ymmärtääkseni sitten ihan kerrotaan tällasta, mikä on akateemisista perheistä tuleville nuorille selvää tämä sanasto, josta puhuttiin. Et kerrotaan, et mikä on seminaari ja mikä on opinnäyte ja tän kaltaisia asioita. Se olis mun mielestä ihan mahdollinen. Sen vois pilotoida, kokeilla yhden kerran jossakin yliopistossa. Ja sen lisäks, että siellä sitten olis tätä sanastoo, niin siellä vois vaikka vierailla tällaisia mun kaltaisia ihmisiä, jotka on käyneet tän tien läpi ja päässeet sitten jonkinlaisiin asemiin yhteiskunnassa. Et nuorille syntyis myös tämmösiä haaveita ja tavoitteita.

Et ihan niinku joku Michelle Obama on Amerikassa ja muuallakin kiertäessään rohkassu tummaihoisia pieniä tyttöjä siihen, että heistä voi tulla mitä tahansa, niin myös sitten me alumnit ja yliopisto-opettajat. Mäkin opetin 15 vuotta yliopistossa, niin mä aina jokaisen kurssin aluksi kerroin omasta taustasta. Yleensä se aiheutti täyden hiljaisuuden. Mutta sitten aina kurssin myötä muutama ujo opiskelija tuli sanoon, että ihanaa, kun sä kerroit tosta sun taustasta. Et mä oon täällä tosi jännittyneenä mukana, kun mä en oikein tiedä, kun mäki tuun ihan erilaisesta taustasta. Et kyl mun mielestä tosi paljon ois vielä tehtävissä.

Henri:

On kyllä tosi totta, että tässä ollaan semmosen asian äärellä, jota pitäs nostaa esiin paljon enemmän. Tietty mahdollisimman monenkin eri väylän kautta sisällyttää siihen moninaisuuskeskusteluun, mitä nyt käydään. Mutta täs vaihees mä haluun kiittää teitä molempia, että tulitte tänne. Teillä on molemmilla ollu siis aivan mahtavia ajatuksia herättävii tärkeitä puheenvuoroja. Viimeseks mä voisin teilt molemmilta kysyä, et mitä teille jäi tästä meidän keskustelusta päällimmäisenä käteen?

Taru:

Mä luulen, et päällimmäisenä tästä nyt kerkes vaan jäädä mieleen sellainen tietty into ja toivo myös siihen, et jotenkin näistä asioista puhutaan. Ja että nää ei oo todellakaan hävinny minnekään. Ja jotenkin luokka ylipäänsä on läsnä ja ehkä taas enenevissä määrin. Kyllä mä, en lupaa, mutta yritän nyt kyllä taas nostaa prioriteettilistalle sitä, että jos vaikka nyt jonkunlaisen tekstin voisi jonnekin vääntää tai jotain. Että saa ihmisille jotenkin muistutettua sitä, että piilossa siellä jossain tai enemmän esillä, niin korkeakouluissa on ihmisiä monista eri taustoista ja et jotenki sellasta ehkä toiveikkuutta.

Katriina:

Mä oon valtavan iloinen siitä, että te nuoremmat ootte taas rohkeempia ja viisaampia. Että mä en voi mitenkään kuvitella, että silloin 80-luvulla, 90-luvulla tätä keskustelua olis käyty. Tämmönen mielipiteiden muuttaminen, oli se sitten mistä asiasta tahansa kysymys, niin se on tosi pitkäjänteistä työtä.

Ja vaikka se voi turhauttaa, mäkin ajattelin silloin ensimmäistä kertaa tästä kirjotettuani yhden pienen artikkelin, niin mä kaksi vuotta nuolin haavojani. Kirjoitettiin se Laura Kolben kanssa tästä yhdessä yksi artikkeli. Ja joku yliopiston dosentti kirjoitti Lauralle tämmöisen sähköpostiviestin, että miksi olet ryhtynyt yhteistyöhön tuollaisen ihmisen kanssa. Että jos ihmisellä on noin häpeällinen tausta, niin eikö hänellä voi olla sen verran sydämen sivistystä, että pitää sen omana tietonaan. Ja totta kai mä romahdin kahdeksi tai useammaksi vuodeksi ja päätin, että mä en enää ikinä puhu tästä. Ja et mun elämä loppu tähän, että mä menin paljastaneeksi oikein yliopistolehdessä tän taustani.

Mut sit nuolin haavat ja nousin sieltä ja sitten tuli seuraavana se Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirja. Et kannattaa muistaa, että tää ei oo mitenkää helppoo. Et täs mokataan ja tullaan satutetuksi, mutta kun mä katson sinne 25 vuoden päähän, jolloin itse opiskelin, niin mä huomaan, että on tapahtunu valtavan suuri muutos.

Ja mä luulen, et nyt ei tartte odottaa 25 vuotta. Et tää on jo ihan sellanen normijuttu samalla tavalla kun nyt alkaa olla vaikka just etnisyys tai sukupuolikeskustelu tai seksuaalisuuskeskustelu. Että tosi hienoa, että te pidätte näitä asioita esillä Nyytissä ja yliopistolla.

Henri:

Siinä oli kyllä molemmilta todella inspiroivat loppukaneetit. Haluun itekki sanoo, että kyllä intoa tää herätti ja toisaalta myös toiveikkuutta. Eiköhän jatketa työn tekemistä senkin puolesta, että nää epäkohdat saataisiin pois tulevaisuudessa.

Hei kiitos teille molemmille vielä kerran, että tulitte paikalle.

Katriina:

Kiitos.

Taru:

Kiitos.

Henri:

Ja kiitos myös sinulle kuulija. Toivottavasti jakso herätti myös sinussa ajatuksia. Näistä NyytiCasteista voi laittaa yhä palautetta tulemaan esimerkiks Nyytin verkkosivujen kautta. NyytiCast-kohdasta löytyy palautelomake. Mutta kaikkea hyvää jatkoon ja kuulemisiin.

[Loppumusiikki]