Surut ja sureminen ovat osa elämää ja ihmisenä olemista. Suruja on monen kokoisia ja laatuisia, mutta yhteistä niille kaikille on, että niitä ei voi ulkopuolelta arvottaa. Monesti keskustelussa nousee esille ajatus siitä, että surulla tulisi olla alku ja loppu, ja että siitä toipumisesta voi ja tulisi kertoa sankaritarinoita. Surulle on myös lääketieteen parissa annettu puolen vuoden määräaika, mutta miksi ja vastaako se todellisuutta? Miten suomalainen kulttuuri suhtautuu suruun? Näistä aiheista ovat Nyytin Milla Järvensivun kanssa keskustelemassa surututkija Mari Pulkkinen, Surunauhaliiton kokemusasiantuntija Jennina Lahti ja oppilaitospappi ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen pappi Late Mäntylä.
Vastaa