Nyyticast #35: Opiskelu ja mielenterveys

5.3.2021 — Laura Kallio

Armollisuus itseään kohtaan on aina tärkeää, mutta etenkin silloin, kun kohtaa haasteita omassa mielenterveydessä. Opiskelusta ja mielenterveydestä Nyyticastin jaksossa keskustelevat Helsingin yliopiston kotieläintieteiden opiskelija Janika Kekki ja Takaisin opintoihin -hankkeesta hankekoordinaattori Atte Rimppi. 

Kuuntele NyytiCast jakso #35: Opiskelu ja mielenterveys tästä tai klikkaamalla kuvaa alta.

Äänitteen kesto: 43 min.

Tekstivastine

LITTEROINTIMERKINNÄT

Podcastin tekstivastine

Opiskelu ja mielenterveys
Äänitteen kesto: 43 min

Haastattelija:

Hei ja tervetuloa Nyyticastin pariin. Tänään puhutaan opiskelusta ja mielenterveydestä. Vieraana meillä on Janika Kekki Helsingin yliopistosta.

Janika Kekki:

Moikka moi.

Haastattelija:

Haluaisitko, Janika, alkuun kertoo, että kuka sie oikein olet?

Janika Kekki:

Joo eli mä oon Janika Kekki ja opiskelen tuol Viikissä kotieläintiedettä. Oon alottanu vuonna 2016 ja syksyllä aattelin alottaa kandin kirjoittamisen pikkuhiljaa. Että se sillee ehkä lyhykäisyydessään.

Haastattelija:

Mitä kaikkea sinun opintoihin oikeestaan kuuluu?

Janika Kekki:

Aika hyvä kysymys, tätä mä pohdin vähän. Muistankohan mä kaikkea, mutta aika paljon meillä on siis ihan perusfysiikkaa, kemiaa, matikkaa. Kotieläintiede on, tai mun haave on opiskella kotieläinten jalostustiedettä. Ja se on vähän ehkä enemmän semmosta soveltavaa tilastotiedettä.

Ja meijän perusopintoihin kuuluu ihan siis agroteknologiaa eli kaikkee traktorien mekaaniikkaa ja kasvitieteitä. Eli kasvinjalostamista ja erilaisii peltokasvien lajin tunnistamisia ja niitten viljelytekniikoita ja muita. No sitte on ihan maaperätiedettä, kuuluu yks kurssi. Että siel opetellaan kaikkee maaperän rakenteen juttuja.

Mutta pääosa mulla tosiaan on siin kotieläintieteessä. Et kotieläinten ravitsemusta, lehmien ja sikojen ja siipikarjan ja sit myös sitä jalostuspuolta.

Haastattelija:

Aika mielenkiintosta. Että ihan hauska tietää, et myöskin tommonen pikku fakta. Että yliopisto-opintoihin voi kuulua myös traktorin tekniikkaa, että.

Janika Kekki:

Joo.

Haastattelija:

Hyvin monipuoliset ja mielenkiintosen kuuloset opinnot sulla.

Janika Kekki:

Joo, on kyllä.

Haastattelija:

Miten nytten ku kaikki on eläny tässä etäajassa, niin miten sinun oma opiskelu on sujunu?

Janika Kekki:

No kuulostaa ehkä vähän hullulta, mutta siis mun on sujunu tosi hyvin. Että mulle sopii tää tämmönen etäsysteemi tosi, oikeestaan ihan loistavasti. Et mun ei tarvii väkisin pistää aamul viidelt herätyskelloo soimaan ja ajaa tuntia tuol missää ruuhkasil teillä yliopistolle. Että mä pystyn, meillä suuri osa luennoista videoidaan ja mä pystyn palaamaan niihin.

Et jos mulla joku aamu on semmonen vähän takkunen, ni mä voin ottaa vähän rennommin. Ja sitte painottaa vaik iltapäivään niit mun opintoja. Että se antaa mulle semmost tietynlaista vapautta ja vapauttaa sitä energiaa sit taas sille, et mä pystyn ite rakentaa sen päivän mulle sopivaks. Et mulle on sopinu kyl tosi hyvin.

Haastattelija:

Eli kuulostaa siltä, että sulla itse asiassa hyvinvointi on vähän ehkä jopa lisääntyny tässä etäajassa.

Janika Kekki:

Joo, kyllä ehottomasti.

Haastattelija:

Onko myöskin sitten sillal, että oot saanu opintoja suoritettua ihan niin sanottuun tavalliseen tahtiin?

Janika Kekki:

No mä oon jopa vähän kiriny. Että toisaalt se johtuu siitä, et mul on ollu terveydentila kunnossa ja on hyvä tukiverkko ja hyvä lääkitys ja kaikki muu. Ja sitte oon pystyny just tosiaan, tää etäopiskelu sopii mulle kurssimuotosesti tosi hyvin. Että oon oikeestaa puoles vuodes ottanu kyl tosi paljon kiinni sitä, mitä on ehkä jääny jälkeen joissakin jutuissa. Että tosi hyvin on menny.

Haastattelija:

No siis iso hatunnosto siitä, koska myöski monille etäopiskelu on hyvin, voi olla hyvinki vaikeaa. Ja se, että niitä opintoja ehkä vähän tutkimustenkin mukaan voi olla haastavampi edistää verkossa. Kun ei ole niitä vertaisia ja lehtoreita siinä vieressä, joilta kysyä kysymyksiä ja saada saman tien palautettakin.

Janika Kekki:

Joo, et mä ainaki koen, et meil on tosi hyvin on kyl opettajat ja muut opiskelijat on mukautunut tähän tilanteeseen, että meillä paljon käytetään Zoomia. Ja siinä on se ryhmätyösysteemi. Niin se on ollu kyl semmonen, että tavallaan tuonu sitä kuitenki vähä lähemmäs.

Ja kyl ne on ollu semmosii tärkeit hetkii, että kuitenkin pystyy vaihtaa niit ajatuksii muitte opiskelijoitten kanssa. Et vaikkei fyysisesti nähdäkään, mut sit kuitenki et se ei oo vaan sitä yksin puurtamista. Et kyl ne luennot ihan livenäki on ollu tärkeitä.

Haastattelija:

Joo, aivan varmasti ja tosi mukava kuulla, että teillä on järjestetty tuollee, että teillä on tuota ryhmätyöskentelyä. Että se on varmasti niin ku sanoitkin, ni oma oppimisen kannalta aika hyvä juttu.

No, sie tuossa jo vähä avasit sitä, ettö ku sie valmistut, niin mitä sie haluat tehä. Mutta ehkä tälleen näi, että vähän laajemmin. Että mitkä asiat sitten, mitkä on semmosia, mistä sie unelmoit tällä hetkellä?

Janika Kekki:

No mulle tosiaan toi opiskelu on tärkeä asia. Et mä haluisin tosiaan valmistua ja ehkä kenties vielä jotenkin laajentaa niit mun opintoja jollakin tavalla. Että aika semmonen opiskelupainotteinen mun haavemaailma tällä hetkellä. Että tosiaan ku tos on muutama vuos menny vähän silleen paikallaan polkien, niin nyt jotenki tuntuu, et kiinnostaa kaikkia ja haluu oppii uutta. Ja nähdä ja tutustuu uusii ihmisii, että. Ja matkustaa, jos tää korona jossain vaihees sallii, niin se ois tärkeetä.

Haastattelija:

Sitä me kaikki ootetaan. Mihin suuntaan haluaisit niitä opintoja laajentaa?

Janika Kekki:

Mua kiinnostaa, tai oikeestaan mä oon vaahtosammuttimen mittasest halunnu eläinlääkäriks. Et ehkä jotain eläinlääkiksen opintoja vähä enemmän tai vähemmän. Mutta tosiaan just paljon mua kiinnostaa kaikki noihin eläinten hyvinvointii ja eläinten jalostamiseen liittyvät jutut. Et ne on semmosii ittee lähellä olevia juttuja.

Haastattelija:

Hmm. Joo, kyllä. Mitä siihen, sie tuossa vähän viittasitki jo, että se eläinten jalostus on tilastotiedettä.

Janika Kekki:

Joo, aika paljon sillee, että eläinten jalostaminen, niin siin yritetään laajentaa sitä eläinten geenipoolia ja taata sen kautta sitä hyvinvointia niille eläimille. Että ne harvinaiset sairaudet ei yleistyis ja lisääntyis, että se sit taas tuo omat ongelmansa. Mutta tosiaan aika paljon semmost tietokoneohjelmien opetteluu ja tilastomatikkaa ja semmosta, et.

Haastattelija:

Ja nää on sulla lähellä sydäntä.

Janika Kekki:

No ei oo, mut. [nauraa] Kaikkee sitä kärsii, että sitä sit pääsee tekeen sitä, mistä tykkää, että.

Haastattelija:

No mitä sitten sinun vapaa-aikaan kuuluu?

Janika Kekki:

No mun vapaa-aika kuluu aika pääpainotteisesti koirien parissa, että mul on paljon koirii. Mä kasvatan koiria ja harrastan niitten kans erilaisii koirakoulukurssei ja koiranäyttelyitä. Ja sitä kautta tulee matkusteltuu ja kasvatan koiria.

Eli siihen liittyy sit kaikki nää astutusreissut ja tuontimatkat ulkomaille ja muut semmoset. Että se on semmonen kokonaisvaltanen elämäntapa oikeestaa, että. Siihen liittyy paljon ja kasvatustyössä. Niin saa olla vähä eläinlääkäri ja vakuutusneuvoja ja terapeutti ja muu koirankouluttaja niille pennun ostajille, että.

Haastattelija:

Aloin itse asiassa kysymään, että miten sitten, onko opinnoista ollu hyötyä tässä sinun harrastuksessa?

Janika Kekki:

Ei ehkä ihan vielä. Mutta esimerkiks ku tulee koiran ravitsemukseen liittyviä erikoiskursseja ja muita, niin ne varmasti on semmosii, että sielt saa semmost tiedepohjaa siihen omaan työhön myös ja omaan neuvontatyöhön sitten.

Haastattelija:

Joo, se on kyllä tosi hyvä juttu, että tuolleen voi omaa harrastusta tai oikeestaan elämäntapaa sitten yhdistää vielä opintoihin. Ja varmaan se tuo myös, motivoi myöskin niihin opintoihin, että.

Janika Kekki:

Joo, joo. Et kyl se on semmonen tavallaan mua auttanu tosi paljon täs matkan varrella. Et vaik on ollu ne tietyt haasteet, niin ne opinnot on ollu semmonen tuki ja turva ja semmonen apu, mikä on sit jaksanu sen muun elämän kans ponnistella eteenpäin. Että koska ne opinnot on mieluisia, ni vaik välil ois vaikeeta, niin sen jaksaa.

Et sit, jos ei ois, jos ne opinnot ei ois oma juttu tai muuta, niin en välttämät jaksais ihan niin paljoo aina ponnistella, mitä ehkä nyt välil joutuu. Että uskon, et se palkitsee kyllä sit jossain vaiheessa.

Haastattelija:

Joo, eli vois sanoa, et sulle opinnot on tällä hetkellä voimavara.

Janika Kekki:

Joo, joo.

Haastattelija:

Joo. No mennään vielä vähän sinuun lisää eli jos sinun kaverit ois tässä kertomassa sinusta, niin mitä he sanois?

Janika Kekki:

Mä luulen, et ne varmaan kuvais, et mä oon aika semmonen kanaemo. Ja et mulle on tärkeetä mun läheisten ihmisten hyvinvointi ja semmonen heistä huolehtiminen. Ja uskoisin, että vähän myös huumorintajunen ja ehkä vähän hössöttävä ja semmonen. Välil aattelen jostain jutuist ehkä liikaa, mutta pääosin semmonen hyvä kuuntelija, empaattinen ja semmonen hyvä ja luotettava ystävä.

Haastattelija:

No niin. Kuulostaa mukavalta. Sulla on kivoja kavereita, että.

Janika Kekki:

Joo.

Haastattelija:

He tuolla noi ystävällisesti sinua kuvailis. No joo, sitte vois ehkä mennä tuossa siihen. Muutamaan otteeseen jo mainitsit noista erilaisista haasteista, mitä sulla on ollu opinnoissa, mutta oisikko halunnut niitä vähän aukasta lisää?

Janika Kekki:

Joo, eli siis mä 2016 niin olin kesätöissä ja sit joku juttu rupes sit siin tökkimään. Ja alko tuleen semmosii hyvinvoinnin ja jaksamisen ongelmia ja päädyin sit hakeutuu lääkäriin siitä. Ja samoihin aikoihin oli pääsykokeet ja päätin sit hakee tonne maataloustieteelliseen lukeen kotieläintieteitä. Ja se kevät oli aika raskas sillee, et koska ite vähän säikähti sitä omaa vointii, et mitä mulle tapahtuu. Ja toisaalt oli tärkee ne pääsykokeet ja pääsin ekalla sisään.

Ja se kesä oli vähän semmosta, et haettiin siitä sopivaa lääketasapainoa ja kaikkee muuta ja etittiin, et mikä ois semmonen oikee diagnoosi ja muuta. Että se, siihen kulu vähän semmoseen aikaa. Ja ne on semmosii prosessei, et ne ottaa aikansa. Et sitä, vaik itellä oli hirvee kiire, et äkkii, äkkii, et mun alkaa syksyl opiskelut. Et mun täytyy olla sillon kunnossa ja näin.

Mutta koulu alko sillon 2016 tosi hyvin sillon syksyllä. Ja itellä oli ehkä tosi korkeet odotukset just sitä orientoivaa viikkoo kohden. Ja sit ku ei ehkä heti ihan päässy siihen tai saanu semmost kaveriporukkaa, niin sit jotenki tuntuu, et itellä se semmonen stressi purkaantu. Ja sit mä olinkin pari viikkoo heti siihen alkuun kipee. Et ihan flunssassa.

Ja sit se oli vähän semmost haastavaa ja edelleen se lääkkeitten haku ja kaikki muu vei sit aikaa siinä syksyn mittaan. Mutta opintoi sain ihan suoritettuu siin tahdis, mitä muutki sai. Ja sit siihen mun vointii alko tulee vähän semmosii erikoisii piirteitä ja semmost tietynlaist jaksosuutta tai semmosta.

Ja sitte mun ihanat hoitohenkilöt, niin ne alko miettii, että voisko täs olla tavallaan täs toistojutussa joku semmonen avain siihen mun tavallaa hyvinvoinnin ongelmiin. Että mä olin aika masentunu ja mut sit taas välil oliki yhtäkkii energiaa tehä vaikka ja mitä ja ottaa hirveesti kurssei. Ja sitte taas ku huomas, et se työmäärä on niin iso, et siit ei selviä, niin sit siit tuli taas semmonen alavireinen kausi. Että no miks hitos mä tätä teen, et ei tää. Ei tää vaa onnistu ja jotenki se semmonen järkytys siitä, että mihin se Janika on kadonnu.

Et koska mä oon ollu ain tykänny opiskella ja mä oon ollu hyvä opiskelee ja mul on ollu hyvät opiskelutekniikat ja mä oon ollu suunnitelmalline ja kaikkee. Ja yhtäkkii sä huomaat, et sä luet kymmenen kertaa kirjast samaa lausetta ja sä et vaan saa sitä jäämään sun päähän. Niin se on semmonen tietynlainen shokki ja joutu tavallaan vähän määrittelee ittensä uudellee. Et hei, et mä en ookkaa enää hyvä opiskelija.

Ja sit siin meni pari vuotta tosiaan ja sit erään päivän mul vaihtu lääkäri ja löyty siis se, sen kans jotenki kemia alkoi heti pelata. Ja hän vaihto kokonaan mun lääkitykset ja siit lähtien on sit ollu oikeestaan semmost ylämäkee. Että toki se vaatii semmost tukee ja terapiaa säännöllisesti ja näin. Mutta se, että mä koen, et sen lääkityksen avulla ja kun löyty se oikee lääkitys, niin mä oon löytäny itteni takasin.

Et mä oon taas se sama ihminen ja mä pystyn opiskelee ja ne asiat jää mieleen. Ja tavallaan saa niit onnistumisen kokemuksii niist kursseist ku sä pääset läpi jonkun kurssin, mitä sä oot yrittäny kolme tai neljä kertaa. Ja sit yhtäkkii se onki ihan itsestään selvää ja ei tarvi ponnistella. Niin se on jotenki tosi hieno tunne. Mut ilman tosiaan sitä terapian tukee ja ilman sitä lääkitystä, niin se ei kyl ois mahdollista.

Haastattelija:

Joo. Aikamoisen tien oot kyllä kulkenu. Ja sanotaan nyt, että heti siitä alusta asti niin täällä päässä pöytää niin nousee kyllä hattu kovasti sulle. Että se opintojen alku on varmasti ollut aika kivikkoista ja että kuitenkin siitä huolimatta oot saanu edistettyä opintoja samaan tahtiin kun muut. Että ne prosessit niin ku sie kuvasit, ne on aika pitkiä ku haetaan sitä diagnoosia. Haetaan sitä oikeaa lääkitystä ja samaan aikaan ne voi olla myös tosi raskaita. Ja siinä niin ku sie kuvasit, niin voi myöskin sitten tulla semmonen identiteettikriisi oikeastaan.

Janika Kekki:

Joo.

Haastattelija:

Että hei, että kuka mie oon, niin ku sie kuvasit, että mihin se Janika on hävinny. Että ku ennen oot pystyny opiskelemaan normaalisti ja, tai normaalisti vaan vielä hyvin ja saanut hyviä arvosanoja ja asiat on jääny päähän. Ja yhtäkkiä ku sitä ei ole, niin minkälaista se oli olla sen tunteen kanssa?

Janika Kekki:

Kyl se oli aika ahistavaa ja just semmosta, että se, et ku sä et enää tunnista ittees. Ja se, et missä sä oot ollu hyvä, niin se yhtäkkii katoo siit ympäriltä. Ja se, että sä joudut hirveesti käyttään sitä energiaa siihen, et sä jotenki yrität epätoivosesti roikkua toisten mukana.

Ja tavallaan siinä kohtaa ku pitäs osata ite hellittää ja tavallaan antaa itelle sitä lepoo ja aikaa. Niin siin kohtaa sitä ehkä kahta kauheemmin viel pinnistelee ja niil viimisil voimil puristaa. Et nyt mun täytyy tehdä viel enemmän, mitä noi muut normaaliin tahtiin opiskelevat ihmiset. Etten mä vaan tipu siit porukasta pois. Et jotenkin se on aika semmost selviytymistaisteluu tietyl tavalla, että.

Haastattelija:

No siltä se kuulostaa. Tuliko sulle sitte semmosta hetkeä siinä, että ku sie pinnistelit niillä viimisillä voimilla, että voimat vaan totaalisesti loppu?

Janika Kekki:

No ehkä vähän sitä rupee sit tavallaan kyseenalaistaan sitä, et minkä takii mä sitä teen ja kenelle mä tätä teen ja kenen takii. Et teeks mä tätä itelleni vai Kelalle vai mun lääkärille vai mun terapeutille, vai yliopistolle vai yhteiskunnalle, vai? Et tavallaan mul tulee siihen itelle tosi herkästi just se semmonen, että yliopisto ja Kela odottaa, et mä valmistun nopeesti ja must tulee hyvä veronmaksaja ja yhteiskunnan jäsen. Ja jos mul nyt menee kauemmin täs ku jollain muulla, niin mitä kauheeta siitä seuraa. Et jotenki semmosii ajatuksii.

Haastattelija:

Miten sie pääsit sitten noista ajatuksista yli? Tai miten, sie pystyit kuitenkin, mie ymmärsin, että sie vähän pystyit jättämään niitä sinne taustapeiliin.

Janika Kekki:

No mulla se on ollu, no siis hyvä terapia on ollu ihan äärimmäisen tärkee. Et mä tarviin siihen sen tavallaan ulkopuolisen ihmisen, joka sanoo ne, et hei Janika, nyt stop. Ja nyt tavallaan tämä asia tärkeysjärjestykseen ja se, että yhes tunnustellaan, et mikä tahti opiskella mulle ois se sopiva. Eikä se, että mis muut menee.

Et jotenki mulle se vertaaminen on hirvee tavallaan, että oonks mä yhtä hyvä ku muut. Niin se, että tavallaan se opiskelujen etenemistahti tai toisaalt se, että kuinka paljon sul on opintopisteitä tai kuinka hyvii arvosanoi sulla on. Niin se ei kuitenkaan määritä sitä, et mimmonen sä oot ihmisenä. Tai se, että kuinka hyvä ammattilainen susta voi siin sun omalla alalla jossain vaihees tulla.

Et se ei oo, se ei oo mikään semmonen tietynlainen leima otsaan, että nyt ku sul on vaikeata ni sul on aina vaikeeta. Ja sust ei ikinä tuu mitään, vaan päinvastoin. Että ehkä siin matkan varrel oppii semmosii työskentelytapoi ja toimintatapoi myös itsestään, että ne ei välttämät sit enää uusiudu ne jutut, että.

Haastattelija:

Sie, ehkä voisin esittää tämmösen jatkokysymyksen. Että ku sie oot käyny näitä raskaita jaksoja läpi, ni näkisiks sie, että sie tulevaisuuden työelämässä ne on oikeestaan sulle resursseja ja semmosia, että sie tiiät paremmin, missä sinun raja kulkee? Ja sinun on ehkä mahollisesti helpompi toimia sitten ammattilaisenakin myös?

Janika Kekki:

Kyl mä koen, että siis moni juttu tos terapiassa ja mones muussakin, mitä täs matkan varrel on oppinu, niin ne on semmosii, mistä ihan kuka tahansa hyötyis. Ja osa ihmisist, vaikkei ois mielenterveyden ongelmia, niin pinnistelee samojen kysymysten kans. Mut ne on vaan sen verran vahvempii, et ne pystyy pitään sen pään pinnalla siinä niis tilanteissa.

Että kyl mä opin, et mä oon oppinu hirveesti itestäni täs matkan varrella. Ja tavallaan, mitkä on mulle niit semmosii vaaranpaikkoja. Et just et pitää opetella sanoo ei ja toisaalt myös se, että aika herkäl korvalla sitä osaa nykyään ehkä tarkkailla ja kuunnella muita. Ja tavallaan se, että huomaa ehkä niist kollegoista tai kavereista tai muista, et hei nyt kaikki ei oo ok.

Että ja toisaalt myös se, et on rohkeutta puuttua niihin tilanteisiin. Ja se, että tavallaan tietää ehkä, mistä sitä apua lähtee hakemaan ja näin. Ja se, että se ei oo enää mikään ihmeellinen juttu

Haastattelija:

Eli sen lisäksi, että sie oot oppinu myöskin tunteen itseäs paljon paremmin ja oppinu sitte sulle kestäviä työskentelytapoja ja tunnistamaan omia rajoja. Mutta että sie pystyt myös sitte sinun ystävistä ja kollegoista näkemään kans. Ja myöskin sulla on rohkeutta mennä siihen väliin ja sanoa sit, että hei, että sie ehkä nyt teet tällä hetkellä vähän liikaa. Ja vaikuttaa siltä, et sie oot vaikka uupunu.

Janika Kekki:

Joo, kyl mä koen sen näin. Ja ehkä just tavallaan se, että ku on ite kokenut suurta häpeetä näistä asioista. Niin se, että ku on työstäny sitä häpeen tunnetta ja tavallaan saanu sen täst omasta kokemuksest hälvenee, niin ei sitä tunne tai ajattele muitten ihmisten kohtaalla.

Että se häpeen tunne on aika semmonen mielenkiintonen. Et just se, että ihan jokanen ihminen häpee jotaki ihan pientäkin juttuu vaik tosi paljon. Ja sit taas kuitenki, et jos sä kertoisit sen sille sun hyvälle ystävälle, ni ei sun ystävä mitenkä tuomitsis sua varmasti. Vaan ihan tavallaa tsemppais sua erilaisin silmin.

Haastattelija:

Joo. Silloin ku sie kävit näitä haasteita läpi, niin opiskeliks sie koko ajan vai laitoitko jossain vaiheessa opinnot tauolle?

Janika Kekki:

Noin jälkikäteen, niin ois ollu fiksuu pistää ne tauolle ja tavallaan antaa itelle se, että hei et nyt mä vaan oon. Ja nyt mä vaan keskityn tähän paranemisprosessiin.

Mut se on helppo olla sillee jälkiviisas. Että kyl sillon ku mulleki sitä lääkitystä haettiin, niin jo niist lääkkeist saatto tulla semmosii sivuoireita, että sul saatto olla tosi paha olo fyysisesti tai sua saatto vaan nukuttaa. Et sä et vaan pysyny hereillä. Niin se, että silti vaa oli se semmonen, et mun täytyy yrittää pysyy muitten mukana. Ja tavallaan jotenki sillee, että niis päivis on sitä ohjelmaa ja jotenki tavallaan roikkuu siin ajatuksessa, että mun täytyy pystyy samaan, mihin muut.

Et oli itellä hankala antaa olla semmonen, tai se ajatus siitä, että mä oon nyt sairaslomalla. Tai mä hain sairaslomaa tai et mul on oikeus nyt levätä. Niin se on itelle ehkä haastava. Et sen hyväksyminen oli mulle vaikeeta.

Haastattelija:

Eli voisko tästä sanoa tällee, et sie oot ollu sillon vaativa itseä kohtaan?

Janika Kekki:

Joo.

Haastattelija:

Ja että ne vaatimukset on nimenomaan heijastunu siihen, että vaikka on voimat tosi vähissä, niin vähän mitä sie aikasemmin sanoit, et sillon pitää vähän kahta kauheammin yrittää.

Janika Kekki:

Joo. Et mä oon vähän semmonen, et siin vaihees ku pitäs tavallaa ymmärtää löysätä, niin sit mä rupeen lyömään sitä pökköä pesään. Että nyt vaa eteenpäin ja kyl täst selvitää. Ja tietyis tilanteis se onki varmasti hyödyllinen, mut ei tavallaan tämmösis tilanteissa.

Haastattelija:

No miten sitten ku sulla alko lääkitys löytämään paikkansa ja terapia eteni ja sitten pikkuhiljaa sie ehkä aloit löytään taas sitä vanhaa Janikaa sieltä taustalta, ni miltä se tuntu?

Janika Kekki:

No siis lyhykäisyydessähän mä suoritin 2019 maatilaharjottelun, mikä kuuluu meiän opintoihin. Eli olin 4 kuukautta maatilalla ja se oli, fyysisesti oli sillee rankkaa tämmöselle kaupunkilaiselle. Ja mul meni se syksy vähän siin palautuessa. Mutta tavallaan se oli itelle semmonen pinnistys. Ja tavallaan mä olin asettanu itelle sillon 2019 tammikuussa, kaks vuot sitte sen tavotteen, et jos mä täst harjottelust selviin, ni mä selviän mistä vaan tähän opintoihin liittyvästä.

Ja ku mä olin sen selvinny, niin se syksy meni vähän silleen viel elpyessä. Mut jotenki, jotaki mussa oli selkeesti tapahtunu. Että mä rupesin siin joulun jälkeen, joululomalla ennen sitä kolmosperiodia niin vähän miettimään. Ja niin ku mä monelle ihmiselle oon sanonu, et mul tuli joku naksahdus päässä.

Et jotenki mul vaan tuli semmonen, että nyt on se aika ja nyt mä lähen ettimään, et miten mä pääsen takasin sinne kouluun kiinni ja mistä mä saan sitä apuu. Ja onks yliopistol joku henkilö. Ja jotenki mä koen sen sillee vähän haastavaks, että joutu käyttää tosi paljon energiaa ja kaivelee, että mihin mä nyt oon yhteydessä. Ja miten tää tästä nyt lähtis.

Ja sit mulle jäi mun fuksivuodelt mieleen yks semmonen kurssi, joka ei ollu mun oman alan ollenkaan. Se siis kotieläintieteen. Mutta siel oli semmonen yks aivan tosi ihana opettaja. Ja hänelle piti palauttaa yks työ ja mä sain hänelt tosi hyvää palautet sillon siihen. Semmost tsemppii ja tukee ja se jäi mulla mieleen. Ja mä päätin sit hänelle lähettää sähköpostii ja pikapuoliin hän sit vastaski. Ja sovittiin semmoset treffit ja pari tuntii juteltii opinnoista. Ja hän kyl sano, että hän ei näist sun alan opinnoist hirveesti tiedä, mut voidaan koittaa kattoo tai etitään joku ihminen.

Ja jo se, että joku ihminen parin vuoden jälkeen kohtaa sut ja huomaa sut ihmisenä ja tavallaan pysähtyy siihen miettiin sun kans niit opintoi ihan konkreettisesti. Niin kyl se oli itelle semmonen tärkee.

Ja samaan aikaan tuli tosta vertaismentoroinnista sähköpostia ja. Mut siihen oli se haku sit jo päättyny ja paikat täys ja se jäi mul sillee kytee. Mutta siält kyl vastattiin tosi ihanasti, että kevääl alkais uus haku. Ja se oli oikeastaan mul se kevään semmonen tavote, että heti ku se haku alkaa, niin mä haen siihen.

Et jotenkin mä tiesin heti, et toi on semmonen, mitä mä tarvii ja mikä ois mun juttu. Ja se kevät meni viel vähän sillee kompuroiden, mut sit mä avoimen yliopiston puolel tein kaks kurssii ja pääsin niistä läpi. Ja jotenki se toi semmost motivaatioo ja semmost tukee itelle, et kyl mä pystyn tähä.

Haastattelija:

Joo, eli sie, sulla on vähän oikeestaan se, miten sie sait sitten takaisin, tai otteen siitä opinnoista. Ni oli vähä ehkä semmosessa tuurissakin, vois sanoo. Että sieltä, tai että sie itse jouduit tekemään aika paljon töitä ja selvittämään erilaisia asioita, jotta se onnistuu se. Että se ei, sulla ei ollu semmosta valmista polkua, mitä pitkin kulkea.

Janika Kekki:

Ei. Valitettavasti ei. Ja sen sen takii oikeestaan haluunki olla täs silleen mukana. Et se, et kaikkien ei tarttis rämpii sitä samaa lumihankee, mis ite on ollu, että niin.

Haastattelija:

Joo, ja tosiaan tämä vertaismentorointi, mihin viittasit. Mennään siihen aivan kohta. Mutta siis se on Takaisin opintoihin -hankkeen vertaismentorointia, missä opiskelijoita pyritään vertaismentoroinnin avulla auttamaan ja tukemaan siinä, että pääsee takasi opintoihin kiinni. Tai jollakin tavalla, jos opinnot on syystä tai toisesta keskeytyneet. Niin haluisiks sie vähän kertoa sinun kokemuksista tästä vertaismentoroinnista?

Janika Kekki:

Joo. Eli siis siihen haettii. Että siinä oli semmonen kysymyskaavake ja et mitä odotuksii itellä ois. Ja vähän kerrottiin omast tilanteesta ja näin ja. Sitte meiät haastateltiin ja sit mä sain kauan odotetun puhelun. Ja mä tosiaan pääsin siihen.

Ja sitte aika piakkoin me saatiinki sitte sen meiän oman, jokaselle oli oma mentori siinä, niin saatiin hänen yhteystiedot ja ruvettiin sitten sopimaan. Että muistaakseni siinä oli 5–10 käyntiä sovittiin sille sitte, sille lukukaudelle. Ja ihan siis aiheet oli, sai olla kaikkee maasta taivaan välillä. Et mistä sovittiinkin ja muutaman kerran päästiin treffaamaan ihan Helsingin keskustas. Käytiin ihan opiskelijaravintolas syömässä.

Ja se on ehkä mulle jääny semmosen mieleen, että tosiaan ku ite on ehkä jättäny siel yliopistol usein menemättä syömään. Tai on sit vaa ottanu jonku take away -lounaan sen takii, et jotenki se on niin kalvava se tunne, et kaikki muut istuu tuol porukas ja mul ei oo ketään, kenen viereen mä istun. Tai kenen kans mä höpötän. Niin se, että vertaismentorin kautta niin, vaik se oli ihan tuntematon ihminen. Mut meil jotenkin heti sillee klikkas ja oli helppo puhua.

Ja tosiaan se tunne, et kun sä istut jonkun kaa siellä, et hei et mä oon osa tätä yliopistoo. Et mäki oon nyt kerranki opiskelija. Että jotenki se on ollu semmonen, mikä ittee sykähdytti ja mikä on jääny sillee mieleen. Että tosiaan täs mä istun ja juttelen näist opiskeluasioista, että. Ja meilläkin ne aiheet, niin se oli ihan semmost tavallista, mitä muittenki kanssa.

Et no hei, et mimmosii kurssei ja onks kauheen raskas periodi. Tai onks paljon tenttei tulossa tai onko palautettavii töitä. Ja sit mietittiin, et miten vaik niis ryhmätöissä osallistut, tai mikä vois olla semmonen oma vahvuus. Ja sit mietittiin ihan opintojen aikatauluttamista ja et miten vois kalenterii just hyödyntää, tai mitä juttui siin priorisoida siin opinnoissa.

Ja vaik se ei ollukaa oman alan opiskelija se mun mentori, niin silti siit saa kuitenki. Koska yliopisto-opiskelijat, niin kyl se opiskelijaelämä ja tavallaan se, ne kurssit ja ne tehtävät ja se semmonen ihan yleinen on se semmonen yleinen puheenaihe, mist kaikki juttelee kavereittensa kanssa. Ni se oli ehkä se, mitä mä olin kaivannu. Että myös tavallaan tulee semmonen olo, et joku samanikänen. Tai, että oikeesti joku opiskelija juttelee mun kans näistä.

Haastattelija:

Joo ja niin ku sie tuossa jälleen aiemmin sanoit, että teillä ei siinä ekana syksynä, niin siinä ei muodostunukaan semmosta porukkaa. Ja se jäi ilmeisesti sul, tää omalla alalla. Tai että sie et ollu niissä mukana. Ja se jäi ilmeisesti sulle semmoseksi kokemukseksi, mitä sä oot jääny kaipaamaan paljon yliopisto-opiskelujen aikana. Ja nyt sitten siitä vertaismentoroinnista sie nimenomaan sait sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Janika Kekki:

Joo ja siis jotenkin se, et tavallaan, että tuli sitä taukoo niist opinnoist syystä tai toisesta. Että niin kaikil ei oo sit kuitenkaan sitä samaa porukkaa, mihin palata. Että vaik sen porukan pystyis muodostaan tai ei pystyis, niin varmasti on paljon muitaki. Muustakin syystä yksinäisii yliopistolla, mutta tää on yks keino ja tapa. Ja mulla toi semmost itsevarmuutta ja se, että hei, et kyl mul edelleen on niit sosiaalisii taitoi. Ja kyl mä pystyn saamaan edelleen kaverei, et ei se oo siitä kiinni.

Haastattelija:

Joo, onko sitten ollut tämän vertaismentoroinnin jälkeen helpompi lähestyä vaikka toisia ihmisiä niissä ryhmätöissä ja?

Janika Kekki:

No kyl mä koen, et se on helpottanu mul sitä. Et ensinnäkin, et ollaan, kuulostaa ehkä hölmölt, mut me esimerkiks vaik harjoteltiin, et miten sä voit vaik alottaa keskustelun. Tai mistä, miten sä voit tavallaan ryhmäs silleen toimii, että tavallaan sä osallistut. Mut sä et välttämät oo se puheenjohtaja, tai muuten semmosii. Et vähän ja just semmosii, et miten miten alottaa keskustelu, miten ylläpitää, mitä juttuu voi kysellä ja näin. Että ihan semmosii tavallisii juttui.

Haastattelija:

Ja sie oot niitä juttuja nyt pystyny sitte hyödyntämään.

Janika Kekki:

Joo.

Haastattelija:

Joo. Se on kyllä tosi mukava kuulla. No voitais itse asiassa, meillä tässä aika mukavasti menee eteenpäin. Niin mie haluaisin kysyä, että miten sie näkisit, että ku opiskelija palaa tauon jälkeen opintoihin, niin miten sie toivoisit, että hänen kohallaan toimittais?

Janika Kekki:

No se, mikä mun oma kokemus on, ni on se, että ois ehkä kätevä, jos yliopistolla ois palaavia opiskelijoita varten joku oma nettisivu. Tai joku tavallaan ehkä matalan kynnyksen. Et siin vois olla joku opintopsykologi tai joku opettaja, ketä ei oo välttämät kaikist töksähtelevin. Tai jolle se on ihan pakkopullaa, et joutuu neuvoon tai ohjaamaan, että.

Ja siin vois olla vaik tuutoreita tai vertaismentoreita tai muita silleen vähän vastassa. Että vois olla vaikka joku semmonen kurssiluonteinen juttu tai vähän orientoiva viikko niille palaaville kaks kertaa vuodessa tai näin. Että kuitenki yliopistolla nää ohjelmat muuttuu ja opettajat muuttuu ja kaikki tavallaan muuttuu. Et se on iso ponnistus ku sä teet sen päätöksen, että mä palaan vaik sairaslomalt takasin opintoihin. Niin se, et ku sul ei oo mitään tavallaan paikkaa, mihin sä palaat. Niin se, että sä joudut kaiken sen rakentaa siihen ympärille.

Ni sitä vois mun mielest vähän helpottaa, että ku se ei vaan tapahdu niin, että ku sä oot ponnistellu ittes takas niihin opintoihin ja tehny sen päätöksen, et nyt mä jatkan. Ja sit se et sit sä yhtäkkiä rakennat sen kaiken siihen sun ympärille. Ja sun pitäs olla kaikest perillä ja sul pitäs olla energiaa ottaa kaikest selvää ja näin. Ja vaikka kuinka ollaan itsenäisiä yliopisto-opiskelijoita ja näin, niin vähän ehkä jotain apua ja kättä pidempää siin vaihees toivois.

Haastattelija:

Joo, nuo on tosi hyviä neuvoja ja konkreettisia vinkkejä. Ja siinä kuitenkin ku palaamassa opintoihin. Niin sillonki mie näkisin, että se toipumisen prosessi on vielä jossain määrin kesken. Ja että se toipuminen vie energiaa. Ja sitten yhtäkkiä ku kaikki tämä pitää rakentaa itse, ni se vie vähän pois sitä huomiota siitä toipumisesta. Ja sitä, että se toipuminenkin vois tapahtua ehkä vähän nopeammin ja sujuvammin, jos ois näitä asioita yliopistolla, mitä sie nyt sanoit tässä.

Janika Kekki:

Joo, et kyl mä oon samaa mieltä. Että just se. Että toki se, että miettii tarkkaan sen, et mis vaiheessa on ja mitkä ne on ne omat voimavarat ja riittääkö mun jaksaminen tähän. Ja se, että pitää sen tosiaan mielessä, että kukaan ei hoputa tai yritä kiirehtiä. Et se, että tärkeintä on se oma hyvinvointi ja se, et se tuntuu itest turvalliselt ja hyvältä.

Että koska jos puolikuntosena alkaa yrittää, ni sit siin on niin hirveesti hommaa, et se vaan saattaa ehkä huonontaa sitä oloa. Että se vaatii vähän sen kombon, että on se hyvä hoito ja on sopivat realiteetit, että minkä verran mä jaksan. Et jaksanko mä vaikka yhen kurssin tai kaks kurssii tai kolme kurssii tai minkä tyyppisiä ne on. Et onks ne kuinka työläitä ne kurssit tai näin. Että vähän semmost kuulosteluu.

ja siihenki ehkä kaipais semmost, et siinä ois joku vaik opintopsykologi apuna vähän miettimäs niitä, että mikä se ois se etenemistahti ja mimmonen se ois se oma HOPSi tai mikä se nykyään onkaan. Että jokaselle on se oma. Mut se, että tavallaan ei tarvii ottaa paineit siitä, et mun täytyy saada muut kiinni tai mun täytyy jotenkin nopeemmin tai enemmän tai paremmin. Tai vaan se, että se riittää. Ja se, että itelle tätä kuitenkin tehdään ja opiskellaan. Ja se, että se oma terveys siin loppupeleis on kuitenkin se kaiken a ja o.

Haastattelija:

Näin on ja nuo on minusta tosi hyviä ja ihania ja semmosia, minua lämmittää nuo sinun vinkit. Että nimenomaan sie tuot sen aika silleen perusasioihin tämän, miten opintoihin palataan. Että mitä silloin kannattaa ottaa huomioon. Nimenomaan sen ytimessä on se oma terveys ja se oma jaksaminen ja vähän sen reflektointi. Että kuinka paljon pystyy tekemään. Ja niin ku sanoit, että puolikuntosena se voi oikeastaan vain johtaa siihen, että menee huonompaan jamaan.

Mutta oisko sitten vielä, että jos sie antaisit nyt vinkkejä opiskelijalle, joka tällä hetkellä miettii opintoihin paluuta, ni mitä ne ois?

Janika Kekki:

No mulla tosiaan oli se, että oli jääny silt kandivuodelt se opettaja mieleen, johon olla yhteydessä. Ni miettii se, et onks siin opiskeluyhteisös joku, kenen kans on kohdannu ja joku, jolta vaik kysyy sitä neuvoo. Ja Helsingin yliopistos on hyvät opintopsykologipalvelut, vaikka kaikilla kampuksil ei välttämät ookaa. Että mäki oon sitte keskustan kampukselle ollu sit yhteydessä ja käyny kaiken maailman omien vahvuuksien kursseja ja tämmösiä.

Et vaikkei niit opintopisteit saakkaan. Mut se, et kuitenki vähän ollu siin toiminnas mukana ja saanu semmost oloa, että pääsee juttelee muitten opiskelijoitten kanssa ja sillee kuuluu porukkaa. Että mä jossain meiän aikasemmas keskustelus kuvasinkin sitä, et täl hetkel tuntuu itestä, että se on se kynnys palata on aika korkee. Et siihen kaipas kyl yliopistonki puolelt vähän semmost ramppii, että pääsis rullaamaan sit sillee sujuvasti pienemmällä energialla sit sinne sisää.

Että tosiaan se, että uskaltaa hakee sitä apuu ja uskaltaa myös antaa itelleen sitä aikaa. Ja hyväksyy sen, että ei tarvii olla valmis, tai näin. Että jokanen etenee sitä omaa tahtii. Ja sekin, et sä saat jonku yhen tai kaks kurssii eteenpäin, niin se on jo paljon enemmän eteenpäin kun se, et sä tavallaan puolikuntosena yrität rämpii. Ja sit sun tulee siit vaan paha mieli, et ku ei pääse läpi tai näin.

Et tällee jälkiviisaan tosiaan itelle sanoisin, et anna sitä aikaa. Et se, et kuitenki se on niin lyhyt aika sit taas elämän kannalta, että. Mut onhan se, kyl mä ymmärrän sen, et siin on kovat paineet. Ja itelläki just se, että korostetaan, et opiskelun pitäs olla elämän parasta aikaa ja sillon luodaan niit loppuelämän kontaktei työelämään ja kaikkea. Mut se, että on tuhat ja yks erilaist tapaa luoda niit kontaktei, että siitäkään ei tarvi paineistuu.

Haastattelija:

Aivan mahtavia ja fantastisen viisaita sanoja. Ja toivottavasti nyt sie, joka kuuntelet tätä, niin mahollisesti rohkaistut ja myös rohkaistut olemaan armollinen itsellesi.

Janika Kekki:

Joo, ehottomasti. Et se on kaiken a ja o. Mutta se, että tavallaan kun miettii sitä paluuta, niin se lähtee niist pienist ajatuksist ja teoista ja askeleista. Ja siitä, et vaan uskaltaa lähettää vaik sen ensimmäisen sähköpostin tai näin. Että ei tarvii heti miettii, et mist mä teen lopputyön tai näin. Että vaan oikeest se, et uskaltaa.

Ja se, että kyl se opinnot sitten imee tietyl taval mukanaan. Ja siit on itelle tullu ainaki semmonen, et siit saa energiaa ja hyvää oloo ja pikkuhiljaa sitä alkaa pääseen taas takasin siihen ja löytää niit omii vahvuuksii ja näin.

Haastattelija:

Joo, meillä alkaa olemaan ohjelma tältä erää lopussa. Et jos on vielä jotakin, mitä haluaisit sanoa tähän loppuun, niin sana on vapaa.

Janika Kekki:

No siis ehkä vaan se, et ihan jokaselle toivotan sitä armoa ja tsemppii. Et nää on jokaselle aika haastavia aikoja nää koronajutut. Ja just se, että ne on pienii juttui. Et se, et jos sä huomaat, et joku on yksin ja sä satut oleenkin vaik tosi sosiaalinen ihminen ite, niin moikkaa tai kehu jotain. Tai kysy vaik, et miten menee. Että se voi muuttaa jonkun ihmisen päivää tosi paljon ja myös elämää, että näin.

Haastattelija:

Kiitos. Oikein mahtavaa, että pääsit tulemaan.

Janika Kekki:

Jes, kiitos. Kiva, että pyysitte.

Haastattelija:

Totta kai.