NyytiCast #44: Mies apua hakemassa

25.10.2021 — Laura Kallio

Herkkyyden osoittamisen vaikeudet ja yksin pärjäämisen kulttuuri ovat tyypillisiä esteitä miesten avun hakemiselle. Miten ne ilmenevät käytännössä, ja miten avun hakemisen kynnystä voisi madaltaa? Harjoittelijamme Henrin vieraina miesten hyvinvoinnista keskustelevat Nyytin Miesten vuoro -vertaiskeskusteluja ohjannut sosionomi Eetu Sopanen sekä Miessakit ry:n kehittämis- ja koulutuspäällikkö Joonas Kekkonen.

Kuuntele NyytiCast jakso #44: Mies apua hakemassa tai klikkaamalla kuvaa alta.
Äänitteen kesto: 38 min.

Jaksossa mainitut Miesten vuorot saavat marras-joulukuussa jatkoa neljän tapaamisen sarjana.

Tekstivastine

Puhujat

LITTEROINTIMERKINNÄT

Podcastin tekstivastine

[Alkumusiikki]

Henri:

Tämä on NyytiCast, rohkeaa puhetta hyvinvoinnista. Tänään meillä jutellaan miesten hyvinvoinnista ja avun hakemisesta. Mä olen Nyyti ry:n harjottelija Henri, juonnan meille tän jakson ja ollaan taas saatu tänne loistavat vieraat paikalle. Meillä on täällä sosionomi ja Miesten vuoro -vertaiskeskusteluja Nyytillä ohjannut Eetu Sopanen sekä Miessakit ry:n kehittämis- ja koulutuspäällikkö Joonas .

Tätä miesten hyvinvointiahan ollaan käsitelty jonkun verran aiemminkin Nyytillä. Voin esimerkiks vinkata hienosta NyytiTalkista, minkä voi katsoa tuota YouTuben puolelta. Mut tää on kuitenkin tärkeä ja laaja teema, josta riittää puhuttavaa ja jostain mun mielestä ei kuitenkaan nykyäänkään puhuta tarpeeks. Varsinkin jos vähän keskitytään eri osa-alueisiin.
Tänään meidän fokus on ennen kaikkea miehen herkkyydessä, sen näyttämisen hankaluudessa ja sitten tämmösessä yksin pärjäämisen eetoksessa. Ja näiden tekijöiden vaikutuksesta sit tän avun hakemisen mahdolliseen kynnykseen. Me tullaan miettimään myös ihan konkreettisii keinoja, et miten miesten hyvinvointia vois tukea ja miten tätä avun hakemisen kynnystä vois madaltaa.

Täs jaksossa ollaan käytetty jonkun verran pohjana Nyytin toteuttamaa Mitä kuuluu nuorimies -kyselyä. Kyselyssä kartoitettiin nuorten miesten kokemuksia ja ajatuksia tän oman viiteryhmäänsä mielenterveydestä ja sen tilanteesta. Esimerkiks nää herkkyyteen ja yksin pärjäämiseen ja avun hakemisen ongelmiin liittyvät kelat nous aika vahvasti esiin siel verkkokyselyssä.

Kun me aatellaan tätä avun hakemista ja sen haasteita, ni mun mielestä voidaan olettaa, et nää herkkyyden osoittamisen esteet sekä nää yksin pärjäämiseen velvoittavat ajatukset tuo kynnystä siihen tuen pariin hakeutumiseen. Mut kuunnellaanpa täs vaihees, mitä meidän vierail on asiasta sanottavaa. Toivotan vielä kerran lämpimästi tervetulleeks Eetun ja Joonaksen. Voitte aluks ihan vapaamuotoisesti esitellä itseänne ja kertoa vähän, että miten tämä aihe koskettaa teitä.

Joonas:

Terve terve, tosiaan Kekkosen Joonas Miessakit ry:stä, kehittämis- ja koulutuspäällikkö. Meillähän Miessakeissa tehdään miesten auttamistyötä, jossa miehet auttaa miehiä. Ja tää on kyllä, mitä nostatte tässä, oli ilo tulla paikalle. Koska nää kysymykset just jaksamisesta, sen ilmaisemisesta et ei jaksa, yksin pärjäämisestä ja siihen pärjäämättömyyteen avun hakemisesta on semmoset, jonka kanssa Miessakit tekee koko ajan töitä. Tää on keskustelu, joka onneks hitaasti muuttuu, mutta kyllä tässä kaukana hyvästä ollaan vielä Suomessa.

Eetu:

Jes, tosiaan Eetu Sopanen, ilo olla täällä. Vastikään sosionomiksi valmistunut henkilö, joka on tosiaan nyt ollu täällä Nyytillä noita Miesten vuoro -vertaiskeskustelutuokioita vetämässä. Eli vähän näihin miesten asioihin ollaan päästy paneutumaan. Ja kuten jo sanottiinkin, niin todella tärkeitä asioita, mistä ei todellakaan puhuta vielä tarpeeksi.

Henri:

Ilo tehdä myös tätä jaksoa ja antaa teille tätä alustaa tähän keskusteluun. Ennen ku mennään tähän varsinaiseen ytimeen, niin mä haluisin kuulla teilt molemmilta yhden vinkin tai yhden tavan, jolla tai itse hoidatte omaa mielenterveyttänne.

Eetu:

Tietenkin riippuu ihan fiiliksestä. Liikunta aina piristää, aina tepsii. Ja mä oon itse vähän taiteisiin kallellaan. Että itsensä toteuttaminen jäi tällänen niin kyllä aina toimii, kun pitäis jotenki tunteita selvittää ja ajatuksia sanottaa. Ei se aina tarvii ees olla sanomista, kuhan vaan jotenki pääsee purkamaan sitä, mitä sisällä velloo.

Joonas:

Mä olen sen kannattaja, et tekee asia erillään. Eli kun on esimerkiksi töissä, ni on töissä. Ja sit ku poistuu sieltä, ni ne kehittää siihen kunnolliset rituaalit, jolla irrottautuu siitä. Kun menee harjoittelemaan vaikka jotain harrastuksia tai kokemaan kulttuurielämyksiä tai muuta, niin kehittää siihen sellaset mielen siirtymisen tapa, jolla sen ottaa sen uuden tilan haltuun. Jolloin ei tarvii kantaa sitä koko elämisensä ajatustaakkaa mukanansa, vaan voi aina tehdä yhtä asiaa kerrallaan. Ja se on hirvittävän helpottavaa, jos siihen pystyy.

Henri:

Loistavia pointteja molemmilta. Voitas vähän miettiä, et miltä tämä miesten mielenterveyden tilanne näyttää spesifisti opiskelijahyvinvoinnin näkökulmasta. Onks teidän mielestä täs tilantees nimenomaan tämmösiä opiskeluaikaan ja elämään liittyviä tyypillisiä erityispiirteitä? Tai onko miesten mielen hyvinvoinnin erityiskysymyksiä täs opiskeluajassa? Eetu, sulla on ainakin ehkä Miesten vuoron puolelta noussu jotain huomioita tähän?

Eetu:

No siis yleisestikin ottaen Suomessa on vähän tälläsen yksin pärjäämisen kulttuurin vikaa vieläkin nykypäivänä. Ja sitten ku puhutaa opiskelumaailmasta, joka osaa olla todella rankkaa ja stressaava ja vaativaa, niin se ei ole kovin hyvä yhdistelmä. Sitten ku vielä otetaan mukaan soppaan se, että tosi usein koetaan se, että opiskelijoille ei ehkä ole näitä palveluita, mahdollisia mielenterveyspalveluita tarjolla. Ja ne, mitä on tarjolla, niit on hyvin vähän. Joten sitten helposti syntyy ajatus, että no ei mun ongelmat nyt niin isoja ole, että kyllä mä pärjään. Ja jätän ne vähäiset palvelut sitten niille, jotka oikeasti sitä tarvitsee. Mut tarpeeks kauan ku tälläsellä ajatusmallilla elää, niin niitä asioita kyllä kasaantuu ja kertyy.

Henri:

Onks sulla Joonas tähän jotain kommentoitavaa omasta näkökulmasta?

Joonas:

Siis opiskelijoiden tilannehan on se, että meillä on parikymmentä vuotta alettu vaatia nopeampaa valmistumista. Samaan aikaan meillä ei ole ihan indeksikorotettu ajanmukaisesti sitä, paljonko rahaa annetaan opiskelijoille. Joten vähemmillä resursseilla täytys itse valmistua nopeammin. Samaan aikaan opettamisen resursseja on vähennetty ja esimerkiks etäopetusta on lisäksi. Tietysti tänä aikana se nyt on ollu ihan olennaistakin, mut kaikki ei kykene lähtemään siihen mukaan yhtä hyvin. Elikkä tässä on tämmönen hyvinkin epätasaisesti toimiva yhtälö tuotettu, minkä takia opiskeluiden paineet on tällä hetkellä varsinkin koettuna suuremmat.

Hyvänä puolena monissa laitoksissa on huomioitu tämä ja tarjottu sitten resursseja esimerkiks opinto-ohjauksen puolelta. Mut nekään ja niiden käyttämiskyky ei jakaannu tasaisesti. Meillähän yleensäkin ottaen mielenterveyspalveluita käytetään miesten puolelta aivan naurettavan vähän suhteessa väkilukuun ja ongelmiin. Ja opiskelijat ei tässä muusta väestöstä eroa dramaattisesti.

Ehkä tää tälleen setämiehenä, niin meillä helposti ajatellaan vanhemman väen keskuudessa, et se meidän oma tilanne, jossa me ollaan oltu aikanaan, kuvais sitä nyt olevaa tilannetta, esimerkiks opiskelijoita. Mutta esimerkiks se, että minkälainen se vaatimustaso on ja miten se siirtymä tapahtuu opinnoista työelämään, niin se on tällä hetkellä vaikeampaa. Erityisesti jos miettii vielä itseään vanhempia ikäluokkia, jotka on päättäjinäkin osittain vielä. He saattavat kuvitella sen helpoksi. Mutta esimerkiks työelämä Suomessa vaatii tällä hetkellä korkeampia koulutustasoja kuin koskaan. Ja se taso tulee todennäköisesti nousemaan entisestään. Opiskelijoiden kokemat paineet ei oo vaan heidän illuusionsa. Ja mun ikäluokkani ei välttämättä tajua sitä ollenkaan, kuinka vaikea se tilanne on.

Henri:

Joo must tuntuu, et täs voi olla just vähä semmosta kumuloitumisen riskiä ja toteutunuttakin riskiä. Just että samaan aikaan nää yhä enemmän kasautuvat opintopaineet ja sitten nää myös ylipäätään miesten hyvinvointia alentavat tekijät yhteisvaikutuksessa voi luoda aika haitallisia tilanteita.

Niinku sanoinkin, et tos kyselyssä nous esiin näitä hankaluuksia tän herkkyyden ja haavoittuvaisuuden osoittamisessa. Ja mä voisin ainakin ite veikata, että nää hankaluudet vaikuttaa varmasti myös siihen yksilön mielenterveyteen ja kokemukseen helposti, jos niitä tunteita joutuu patoamaan eikä niitä oikein pysty ilmaisemaan turvallisesti. Mä oon myös ite joskus huomannu, et sinänsä se herkkyys ei semmoses julkisessa keskustelussa ehkä oo täysin vaiettua, mut tuntuu siltä, et yleensä ku miesten herkkyydestä puhutaan, niin se oletettu ilmenemismuoto on aggressiivisuus. Tai sit jopa ihan väkivalta. Et siinä ei oo hirveästi sitä diversiteettiä.

Mut mitä mieltä te ootte täst herkkyyden ilmasuiden ongelmista ylipäätään? Ootte varmasti työssänne ja toiminnassa ne havainnu tätä. Mut mitä te esimerkiks veikkaisitte, että tää herkkyyden osoittamisen kynnys saattaa tyypillisesti vaikuttaa miesten mielenterveyteen?

Joonas:

Meillä oli tässä tämmönen kolmivuotinen hanke, jossa kohdattiin nuoria isiä, joilla oli siis pieniä lapsia perheessä. Ja se näkyi suoraan, että he kertoivat, että he olivat jo aika paljon miettineet sitä avun hakemista ennen kun he tulivat sinne. Ja heillä oli kovaa kynnystä siihen. Meille he tuli, koska pääsi puhumaan niin sanotusti mies miehelle. Tää ei oo mikään macho-juttu, vaan se, että heillä oli vaan kynnys alempana siihen.

Ja se, et nää miehet tulee aivan liian myöhään hakemaan sitä apua on tämmönen suomalaisen ja monesti kansainvälisenkin miestyön klassikko. Elikkä mies ei tajua ongelmiaan ennen kun ne on kumuloituneet aika kauhean isoksi kasaksi. Jota on sitten hyvin vaikea jo purkaa. Ja tää, et herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta ei haluta näyttää, niin en mä tiedä. Suomalainen vaikkapa verkkokeskustelu ei todellakaan oo menny parempaan suuntaan viime vuosina tän osalta. Ihmisiä pilkataan ulkonäkösyistä yhä enemmän. Meillä on tämmönen ilkkumisen kulttuuri, jota nuoretkin näkee hyvin varhaisesta vaiheesta. Ja se on ikävää katsottavaa. Se, et aikuiset tekee sitä toisilleen, niin varmasti saa nuoret ajattelemaan, et tällä lailla se tulee menemään, jos minäkin näytän näitä piirteitä itsessäni.

Ja täähän on semmosta, jota vastaan on toimittu. Ja meillähän on siis kouluterveyskyselyt on kertoneet siitä, että nuoremmat ikäluokat on selvästi vanhempia ikäluokkia fiksumpiaan. Ne kiusaa toisia vähemmän, niillä on paremmat tunnetaidot lopulta varmasti hallussa ku meillä kellään. Ja tämähän on ollu hirveen positiivinen kehityssuunta. Mut me aikuiset töötöillään näiden nuorten edessä ja annetaan todella huonoa esimerkkiä tällä hetkellä. Tää kehityssuunta on joko se, mitä me opetetaan lapsille tai se, mitä me näytetään lapsille. Mä en tiedä kumpi sieltä tulee lopulta esiin.

Eetu:

Joo, siis mitä tulee herkkyyden osoittamiseen, nii mitä olen kuullut ja jutellut ihmisten kanssa, ni tosi usein miehet kokee, että heillä ei vaan ole lupaa tai oikeutta siihen. Et usein, kun näistä asioista sitten pääsee jonkun kanssa puhumaan, niin sieltä paljastuu se, että he kyllä haluaisivat osoittaa herkkyyttä ja haluaisivat kyetä siihen, että tunteista ja ajatuksista voisi puhua suoraan. Mutta siinä on se valtava leimaantumisen riski ja pelko siitä, että sut lytätään ja sut tuomitaan. Koska meillä on se ajatus, että mies ei turhia tunteile, mies ei itke, mies pärjää. Että sitte se on toimintaa eikä tunteilua. Joten sitten tosi usein vaikka olisi se halu osoittaa sitä herkkyyttä, niin koetaan, että siihen ei ole lupaa eikä tilaa. Ja jos sen kerran tekee, niin maine on mennyt.

Ja sit mitä tulee tähän aggressiivisuuteen, niin sehän on ihan fakta, että jostain kumman syystä aggressiivisuus miesten ja poikien osalta ei pelkästään ole jotenkaan niinkun hyväksyttyä. Vaan sitä usein jopa ehkä kannustetaan jotenkin vääristyneellä tavalla. Nyt puhun ihan omista ajatuksistani, mutta tällästä must tuntuu, et mä olen huomannu. Siinä on se tietty niinku pojat on poikia –mentaliteetti, et paljon katsotaan läpi sormien ja melkein jopa kannustetaan. Jolloin sitten jotenkin virheellisesti opetetaan ja opitaan siihen, että aggressiivisuus on se yksi ainoa tapa, millä ne tunteet voi näyttää ja osoittaa.

Henri:

Ja jotenki tuntuu välillä myös ehkä sille, et samaan aikaan, kun tietylt taholt miehiä syyllistetään siit herkkyyden mahdollisesta osottamisesta, niin toiselta taholta myös sen tunteiden osoittamisen hankaluudesta saatetaan puhuu jotenkin syyllistävään sävyyn. Et se on miesyksilöiden omaa tyhmyyttä, että ne ei jotenkin vaan osaa ilmaista tunteitaan. Ja vaikka sitten verrattuna muihin sukupuoliin, että muut ovat tavallaan jotenkin luontaisesti vaan taitavampia siinä ja that’s it.

Eihän jokaisen tietenkään tarvitsekaan osoittaa herkkyyttään päivittäin. Mut jokaisen tarvitsee joskus ottaa sitä. Ja ois tärkeetä, et se ois sit sillon mahdollista ja ennen kaikkea turvallista.

Mitä mieltä te ootte, jos aatellaan tän epäkohdan mahollisii ratkasuja sit, niin miten täst hankaluudesta vois päästä eteenpäin? Et mitä muutoksia pitäis tapahtua ja ennen kaikkee ehkä, et mitä niiden eteen voitais konkreettisesti tehdä, et tunteiden ja herkkyyden osoittaminen ois helpompaa?

Eetu:

No tää ei oo ehkä se maailman helpoin kysymys. Mutta näiden asioiden opettelu pitäis lähtee ihan sieltä lapsesta. Pienelle lapselle pitää opettaa niitä tunnetaitoja, tunteiden käsittelyn taitoja, tunteiden sanoittamisen taitoja. Ja osoittaa hänelle, että se on ookoo, että on rikas tunne-elämää ja niitä voi osoittaa ja näyttää. Ja omaa herkkyyttään ei tarvitse hävetä, vaan päinvastoin se on todella tärkeä asia.

Mut faktahan on se, että se on muutos, joka ei tapahdu hetkessä, vaan siihen menee monta sukupolvea. Et kyllähän jo viimeisten vuosikymmenten aikana ollaan päästy positiivisempaan suuntaan, mutta paljon on vielä työtä jäljellä. Mä koen, että tärkein muuttuja, mitä voidaan tässä tehdä, on ihan esimerkin kautta. Et me saadaan nuorille esikuvia, jotka osoittaa sitä, että herkkyys on fine. Ja tämäkin, että me nyt tässä podcastissa puhutaan näistä asioista avoimesti, mä uskon, et sillä on joku positiivinen panos ehkä toivottavasti.

Mut jos me jotenkin saatas se tietynlainen miehenmalli ja se yks tietty stereotypia murrettua, et siihen ei oo pakko pyrkiä ja kaikkien ei oo pakko olla sitä tiettyä, niin se ois jo todella iso askel.

Joonas:

Mä oon miettinyt paljon, että kuinka paljon, tässä Eetu aikasemmin puhu siitä, että siellä ne miehet miettii, että he haluais asioita. Kuinka paljon siinä on sellaista illuusiota, että muut ei salli sitten tilaa heille ja kuinka paljon heillä on siinä ihan oikeita rajotteita? Tässä on varmasti kumpaakin. Et koko porukka voi olla sitä mieltä, et tän pitäis olla jo toisenlaista.

Mut sit toisaalta kun mä mietin sitä taas kun meilläkin, me tehdään väkivaltaa kokeneiden miesten kans töitä. Ja viime vuoden tilastoissa meillä näytti siltä, että kun me kysyttiin, että ootko hakenu apua tai puhunu näistä tilanteista aikasemmin jo jollekulle toiselle, 95 % meille tulleista miehistä kertoi, että kyllä, olen puhunut näistä asioista jo jollekin toiselle. Ja he eivät olleet saaneet tarvitsemaansa apua aikasemmin.

Eli ei siinä tässä miesten auttamisessa ja tilan antamisessa näinkin karuissa tilanteessa kun vaikka siks, et on joutunu väkivallan uhriksi, niin ei siinäkään sitä tilaa sitten löytyny. Että osittain siellä on ihan oikeita rajoituksia.

Meillä on semmonen jotenkin tilastollinen positiivinen näkemys kuitenki. Siellä rikosuhritutkimuksissa näyttää siltä, että nuoret miehet kohdistaa esimerkiks puolisoihinsa vähemmän väkivaltaa kuin aiemmat sukupolvet ihan selvästi. Siellä näkyy suoraan, että nyt 4.-5.-luokkalaiset kiusaa ihan älyttömän paljon vähemmän ku aikasemmin. Se on romahtanut se kiusaamisen määrä tällä vuosituhannella.

Nyt on mielenkiintoista seurata tietysti, että siirtyyks se sitten viidessä vuodessa tonne yläkoululaisiin se sama kiusaamisen vähentyminen. Ja siirtyykö se esimerkiks seksuaalinen häiritä -osastolle, joka tietysti on aina se, mikä nousee siellä tyttöihin suhteessa. Mut jos nää kummatkin esimerkiks seksuaalinen häirintä ikätovereiden puolelta ja vertaiskiusaaminen vähenis, niin sehän kertois suoraan siitä, että ryhmätoiminta ois muuttunu toisen näköseks. Mut jos nää nää tämmöset tilastolliset merkit pitäis paikkansa, niin siellä on nuorissa on jo tapahtunut semmonen. Jos tässä puhutaan tämmösestä educate your boys, niin me ollaan tehty se educate your boys, ja meillä tilastoissa näkyy pikemminkin, että me ei olla viiskymppisiä todellakaan saatu muuttumaan. Tai erityisesti seitsemänkymppisiä, joiden asenteet on vielä hurjempia ollu.

Et hirveesti on positiivista tapahtumassa. Ja just tää kouluissa aloitettu tunnekasvatus esimerkiks, voi olla, et siitä tulee ihan huikeita tuloksia. Se, että meillä puhutaan aktiivisesti vaikkapa kirjojen lukemisen tärkeydestä. Siitä, että täytyy olla ehkä sivistystä, täytyy olla ehkä kyky hoitaa tilanteitansa monipuolisesti, niin kyllä mä luulen, et sillä on vaikutusta. Tietysti mekin tehdään omalta osaltamme vaikkapa järjestötoimijat mieskuvan muuttamista. Mut se vaikutus on sitte omalta osaltaan aika pieni. Pikemminkin me muutetaan ehkä sitä sukupolvea meilläkin Miessakeissa, joka kasvattaa niitä seuraavan sukupolven poikia. Jollon ne tulokset ehkä nähdään 15 vuoden päästä, tai 20:n. Mut ei vielä tässä vaiheessa.

Tää on, niinku sanottu, tää on hidasta työtä.

Henri:

Just toi kasvatuksen elementti, mist molemmat puhuitte, niin mullekin ehkä täs nousi tätä pohtiessani mieleen just. Et kylhän ne mallien muutokset pitäs lähtökohtaisesti saada juurrutettua siellä aika varhaisessa iässä jo. Mut toi, mitä Joonas sanoit kans tosta, että myös sitten vanhempaa sukupolvea tai sitäkin mallia koetetaan vähän muuttaa monimuotoisemmaks, niin se on kuitenkin vaik se on hidasta, niin se on tosi ilahduttavaa kuulla. Et kuitenkaan ihan kaikkia paukkuja ei voida satsata pelkästään sinne tän hetken lapsiin.

Toi tunnekasvatus, mä oon miettiny, et onko nykyään peruskouluis jotain semmosta enemmän. Ja on ilo kuulla, että semmosta järjestetään. Tulee taas mieleen kans se representaation tärkeys. Että ois hyvä, että ois mahollisimman paljon esikuvia vaikka mediassa ja kulttuurissa miehistä, ketkä ilmaisee herkkyyttä ja ilmaisee tunteitaan mahdollisimman siis moninaisella tavalla myös sen aggression ja muun ulkopuolelle. Onhan näitä olemassa toki, mut jos aatellaan pidemmälle, niin se on vielä selkeä vähemmistö ehottomasti siinä.

[musiikkia]

Henri:

Tähän herkkyyteen tietty ja sen osoittamisen vaikeuksiin varmasti liittyykin osittain tää yksin pärjäämisen eetos, mitä aattelin, et voitais vielä käsitellä seuraavaks. Tos kyselyssä, mihin oon tässä viitannut, niin tuli ilmi, että se yksin pärjäämisen eetos on vahvasti tän avun hakemisen hankaluuksien taustalla. Ja siellä ilmeni myös esimerkiksi omien ongelmien vähättelyä ja sitä et sitä apua ei kehdata hakee. Mitkä mä näkisin, että ehkä liittyy tähän samaan kompleksiin.

Ja jotenkin tuntuu, et sen lisäks, että monet miehet on sisäistäny tätä asennetta toki, niin ihan ylipäätään avun hakemisesta puhuttaessa se tyypillinen kuva avun tarvitsijasta on jotain muuta kuin mies. Että tässäkin on tämmönen laaja kulttuuri taustalla. Herääks teillä millasia ajatuksia ylipäätään tästä yksin pärjäämisen kulttuurista? Ootte varmasti siihen törmänneet ja sitä kohdannu, mutta sana on vapaa.

Joonas:

Täähän on ongelma, joka koskee, tää yksin pärjäämisen eetos niin lapsia ja myös esimerkiks lapsiperheitä. Et meillä ei osata pyytää apua. Nuoretkin miettii asioita aivan liian pitkään keskenään. Ja sitten ehkä kysyy sitä joltain kaverilta, mut ei hae siihen mitään ammattilaisen mielipidettä. Tietysti hirveen moni hakee vaan verkosta, millon tulokset tietysti voi olla ihan mitä sattuu.

Mut se, mistä mä oon huolissani, on just se, että esimerkiks lapsiperheissä avun hakemiseen on kauheen korkeat kynnykset. Se on jotenkin, meillä ollaan niin yksityisiä. Edes suvulta ei pyydetä apua. Ja se on hieman erikoinen, koska silloin taas siinä vaiheessa kun ne ongelmat menee pahemmiks, niin sit ne on pahoja. Meillähän on Suomessa myös semmonen, et vaikkapa lastensuojelu on taho, jolta niin apua todella pahasti tarvitsevien ku vähänkin tarvitsevien on vaikea ottaa sitä vastaan. Et maine on ehkä heikompi ku pitäiskään.

Ja nuorilla esimerkiks ne näkemykset siitä, et jos lähtee hakemaan vaikka mielenterveyspuolelta apua, niin kyl se jotenkin koetaan leimaavaksi. Vaikka ehkä siinä on semmostakin, ja tähän mulla ei oo mitään lähdettä. Mut mulla on sellanen tunne, et siinä koetaan jotenkin liian laaja-alaista leimaantumista. Et jos tarvitsee apua yhdessä asiassa, niin se tekisi jotenkin kykenemättömäksi kauheen monialaisesti. Vaikka näinhän ei suinkaan ole. Ja tää on vaan vuosien takaisista keskusteluista nuorten miesten kanssa. Tähän varmaan teillä voi olla tuoreempaa näkemystä?

Eetu:

Joo, siinä on se, et se avun hakeminen koetaan ihan kauhea leimaavaksi. Ja tavallaan siinä ehkä päällimmäisenä on se pelko, et jos sä haet apua ja sit pahimmassa tapauksessa ehkä saatkin jonkun diagnoosin, niin sit se on se yksi asia joka sua määrittelee ja se on ainoa, mitä sulla enää on. Et just ehkä pelätään sitä, et jos sä haet sitä apua, niin sit se avun hakeminen on se, mikä muuttaa kaiken. Vaikka ne ongelmat olis jo olemassa ja ne vaan pahenis koko ajan.

Myöskin just se yksin pärjäämisen kulttuuri jotenkin läsnä. Et se avun hakeminen sen lisäksi, et se koetaan leimaavaks, niin se koetaan myös jotenkin todella häpeällisenä asiana. En sit tiedä tasan tarkkaan, että mistä se kulttuuri tulee, mutta vahvasti se on läsnä, että apua ei voi hakea. Yksin pitää pärjätä viimeseen asti. Ja jos sä joudut pyytämään apua, sä olet jotkin epäonnistunut. Vaikka näinhän se ei tietenkään ole. Mut siinä on jotenkin todella valtava kynnys. Että me ei osata pyytää sitä apua, vaikka me tiedostettaisiin, että se olisi tarpeen. Ja pitkällä tähtäimellä järkevä ratkaisu.

Sit myös vaikka me tehtäis se päätös, että nyt me haetaan apua, niin fakta on myös se, et me ei välttämättä tiedetä, mistä sitä apua voisi lähteä hakemaan. Useinkin se on sitten todella epäselvää, et minkä tahon puoleen sitte pitäis kääntyä. Joten sitten ihan pelkästään se epätietosuus aiheuttaa sen, että lopulta me ei käännytä minkään tahon puolelle, koska me ei tiedetä, minne meidän pitäisi mennä.

Joonas:

Toi mitä sanoit just tosta avun hakemisen ja avun miettimisen vaikeudesta, niin mun mielestä siinä on jotain sukupuolittunutta. Meillähän on tämmösiä eropalveluita, Erosta elossa -toimintaa Miessakeissa. Ja hyvin yleinen kommentti on siellä just se, että ne miehet on ihan yksin sen eron kanssa ja miettii sitä keskenään. Ja naisilla on vahva tukiverkko, jossa ne puhuu hyvin avoimesti niistä tilanteistansa.

Kyllä se hyvin korostaa sitä, että ihan tommosesta perusasioista niinku ihmissuhde nyt loppui ja joudutaan tekemään uudet järjestelyt, niin miehet ei oo valmiita puhumaan kavereidensa kanssa. Täähän on semmonen, mistä Niina Junttila, joka on yksinäisyystutkija, on puhunu. Että miehillä ei oo semmosia, joille ne puhuis niistä syvimmistä tunteista ja ne on yksinäisiä sen asian kanssa.

Ja tän meidän keskustelun kanssa, niin ei pelkästään yksinäisiä vaan myös haavoittuvaisia. Koska he eivät saa mistään apua ja eivät pysty sitten näyttämään myöskään sitä haavoittuvaisuuttaan. Onhan se aika surullinen tilanne kokonaisuutena.

Eetu:

Joo, siis ehdottomasti. Miehillä ehkä on se ajatus ja itsestänikin olen huomannut tätä, että kun ei halua olla vaivaksi kenellekään. Et miehille tosi usein opetetaan sitä, että pitää olla hyödyllinen, tuottava yhteiskunnan jäsen. Ja jos on joku ongelma, niin sit sä korjaat sen. Ja yhtäkkiä kun sulla oikeasti on jotain, mistä sun pitäis päästä puhumaan, niin se on ihan valtava kynnys. Koska sä et halua olla vaivaksi kenellekään ja sä et halua osottaa sitä heikkoutta, koska se ois se tietty epäonnistumisen merkki. Ja myöskin se, että miehet ei, nyt mä puhun yleistäen, anteeksi siitä. Mutta usein se on se tilanne, et miehet ei osaa puhua tunteista ja osoittaa siitä herkkyyttä.

Mutta sit on myös se toinen puoli, et miehet ei osaa vastaanottaa sitä. Koska meitä ei opeteta siihen, meille ei anneta tilaisuuksia oppia sitä. Et tosi usein itsestänikin huomaan sitä, et jos joku tulee puhumaan mulle jotain vähän vakavampaa ja herkempää, mä todella helposti menee lukkoon siinä tilanteessa. Koska mä en tiedä, miten mun pitäis toimia. Ja sit me pelätään ehkä sitä kiusallisuutta liikaa. Kun päinvastoin meidän pitäis rohkeasti sitten ottaa ne asiat käsittelyyn.

Joonas:

Niin että siinä ei riittäis edes, että miehet osaa puhua tilanteestaan, vaan niin miesten kuin muidenkin täytyis oppia kuulemaan miehiä.

Henri:

Tos tuli teilt molemmilta ihan loistavia pointteja mun mielest. Tulee kans millään tavallaan se, että monet asiat, niinku Joonaskin esimerkiks tos viittas, niin voi olla just sillee sukupuolittuneita. Ja sitä ei välttämät ite tiedostakaan, että mikä osuus esimerkiks täst kompleksista nyt sit johtuukaan vaikka siitä, et mut on kasvatettu miehen malliin, tietynlaiseen malliin. Ja se voi olla vähintäänkin ihan hyödyllinen ja reflektoitava asia itse kullakin toki.

Mut sit jos aatellaan mielenterveyspalvelujen ja tämmösen tarjotun tuen tasolla. Niin kuin tos taisinkin viitata siihen, et välil tuntuu siltä, et se avunhakija oletetaan lähtökohtaisesti muuks ku mieheks, niin musta jotenki tuntuu, et se saattaa joidenkin palvelujen toiminnas implisiittisesti sit näkyäkin.

Tuleeks teille ylipäätään siis mieleen, et millasia mielenterveyspalvelujen tai mielenterveyden ongelmiin saatavan tuen pitäis olla, että ne ois sit helpommin lähestyttäviä ja kynnyksettömiä myös miehille? Haen täl ehkä vähän sitä, et oisko syytä lisätä vaikka tämmösiä mieserityisiä, miehille erikseen suunnattuja tukipalveluja?

Eetu:

Joo, siis erityisesti miehille suunnattuja mielenterveyspalveluita ja muita tällaisia palveluita, niin ehdottomasti niille kyllä olis tarvetta. Ja mä uskon, että niille olisi kysyntää. Et jos niitä lähettäs markkinoimaan sillä tavalla, että ne on suunnattu miehille, niin mä ainakin haluaisin uskoa, että sitten miehillä olisi pienempi kynnys päästä niiden palvelujen pariin. Lisäksi ehkä tiettyyn pisteeseen asti sellanen tietynlainen anonyymiteetin korostaminen, jotta säilyisi se ajatus, että vaikka se kävisit keskustelemassa jossain, niin kenenkään ei tarvitse siitä tietää. Tietenkin jokaisella on oikeus yksityisasioihin. Ja ehkä näin tällä tavalla päästäs siitä leimaantumisen pelosta jollain tavalla irti.

Ja joo keskusteluapu ois myös todella tärkeää, mut ehkä sit myös palveluita, jotka keskittyis enemmän johonkin toiminnalliseen. Sillee keskustelua jonkun harrastuksen parissa ja kautta. Koska mitä olen miesten kanssa puhunut, niin se on usein, jos heiltä kysytään, että millasia palveluita he toivosi, niin jotain toiminnallista. Stereotyyppinen mies tykkää toimia, tykkää tehdä, tykkää harrastaa. Niin jos sitten tällaisen toiminnan piiriin tuotas myös sitä keskustelua ja ajatuksista ja tunteista puhumista. Eli jos nää sais jotenkin yhdistettyä. Että jos se herkkyyden osoittaminen tuntuu vaikealta ajatukselta, niin mitä jos sitten ikään kuin houkuttimena toimisi joku yhteisöllinen toiminta. Josta sitten myös saisi sen turvallisen yhteisön jossa keskustella.

Joonas:

No Miessakkien edustajana tietysti olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. Mehän ollaan pyöritetty semmosta Toiminnan miehet -kokonaisuutta, meil oli se hankepohjalla. Me tehtiin toisena vuonna enemmän ryhmätoimintaa miehille, kun oli tarkotus tehdä kolmen vuoden hankekautena, koska miehet tuli sinne niin valtavassa määrin harjoittamaan niitä toimintoja. Siellä oli kaikennäköstä ryhmätoimintaa niinku joogasakeista lukupiireihin ja Uutta elämää eläkkeellä ja oluenpanemissakkejä ja eräilysakkeja ja kaikkea mahollista.

Miehet tuli vetää niitä sakkeja, ne tuli tekee niissä hommia. Tää, mitä Eetu sano, on täysin totta. Miehet haluu, et se yhdistetään muuhun. Ja siinä oli tyypillistä, että siinä meni oma aikansa, että ne pääs siihen ryhmän mukaan. Ja sen jälkeen ne alko puhua kaikesta muusta siinä ohessa. Ja se oli selkeesti se tärkeämpi osuus siinä hommassa. Et kyllä tässä on ihan selvästi tämmönen, palvelun täytyy olla suunnattu niin, että miehet haluaa ottaa sen vastaan.

Me tehtiin kysely väkivaltaa kokeneille miehille, jossa oli julkisella paikalla koetusta väkivallasta, niin ne anto palautetta niistä ihan palveluista Suomessa. Että palvelut ei oo kohdistettu miehille, niiden palveluiden mainonta ei ota heitä ollenkaan huomioon. Kun sinne mennään, niin ne miehet ei koe, että se on vastaanottava, se kohtaaminen ei ole heille sopivaa. Täähän on aika tämmönen joka kohdassa voidaan möhliä –paketti.

Sit ku katotaan vaikka Saimaan kriisikeskusta, joka on Mieli ry:n toimija. Ihan pienillä muutoksilla toimintaan ne moninkertaisti miesten määrän asiakaskunnassa parissa vuodessa. Koska miehet huomioitiin siinä, et miten niitä kohdataan. Ja se, että siellä sit oli jopa miestyöntekijöitä joskus paikalla. Et kyllä tässä tämmönen, osa miehistä tarvitsee, ei kaikki, mutta osa, niin esimerkiks sen, et siellä on muitakin miehiä paikalla toiminnassa. Ja sen, että jotenkuten heidän näköistään toimintaa on tarjolla.

Ikävä kyllä universaalit palvelut osalle miehistä näyttää siltä, että ne on naisille suunnattuja palveluita. Ja tässä mielessä niille on selvä tilaus, jos aiotaan pyrkiä siihen, että vaikkapa just mielenterveyspuolella miehet ei käyttäis 20–35 % palveluista niinku ne palvelusta riippuen käyttää. Vaan suunnilleen ehkä sen, mikä onkin, osa mielenterveysongelmista on tietysti ihan muista syistä sukupuolittuneita. Mut jossain 40-60:n välillä se on se, miten paljon miesten kuuluis kustakin palvelusta käyttää. Tällä hetkellä siinä ei onnistuta. Ja näillä palvelun suuntaamisilla siihen voitas päästä.

Henri:

Eli ehdottomasti sukupuolisensitiivisyyttä kaivattais tähänkin suuntaan. Mä oon itekki kuullu tosta just, et tämmöstä toiminnallista tekemistä siinä sen mielenterveystuen ohella, et sille ois tilausta ehottomasti. Ja ois kyl kiva, että tommone yleistyis ihan siinäkin mielessä, et oishan se nyt kiva, et palveluilla ois enemmän variaatioo muutenkin. Mut täs ois vielä tämmönen ihan legitimoiva syykin, et saatais niinku Joonas viittasit, ja Eetu myös, niin saatais enemmän miehiä vaikka sitte tätä kautta innostettuu tän pariin.

Tähän loppuun mä ajattelin, että jos teille tulee mieleen vinkkejä tämmösistä tietyistä tahoista tai tietyistä toiminnoista, mitkä ois täl hetkel hyviä väyliä vaikka opiskelijamiehelle tai miehelle laajemminkin, niin saada tukea tai neuvoa tai keskusteluseuraa näis mielenterveyden asioissa, niin mitä teille tulis mieleen?

Eetu:

No Nyytiltähän tietenkin löytyy erityisesti opiskelijoille suunnattua materiaa ja ties mitä linkkejä. Eli se kannattaa ehdottomasti tarkistaa. Sitten järjestö, mitä mä oon jo pitkään seurannu, Miehet ry, heidän tarjontansa ja toimintansa kannattaa myös ehdottomasti tarkistaa. He näin yhteiskunnallisella tasolla puhuu miesten asioista.

Ja sitten palvelu, mitä itse olen paljon jo pitkään fanittanu, niin Sekasin-chat on ehdottoman mahtava. Pienellä kynnyksellä pääsee netin kautta ammattilaisen kanssa juttelemaan. Tietenki sinne saattaa olla jonkin verran jonotusta ruuhkaisina aikoina, mutta sitä kautta löytää sitten myös linkkejä muualle mahdollisen avun ja tuen piiriin, mikäli tuntuu, että sieltä ei pääse läpi.

Joonas:

Näähän on hyvin semmosia, minkä ikäsistä puhutaan. Että nuorille miehillehän on vaikka joku Poikien puhelin. Siellä on Sekasin-chat sitten vähän vanhemmille. Sit jos on jotain tiettyä kohderyhmää, niin siellähän voi olla vaikka niinku Kölvi Tampereella antaa hyvää palvelua maahanmuuttajanuorille. Icehearts on sitten niille, jotka vähän syvemmässä päässä. Ja nimenomaan toiminnallisuutta jos puhutaan, niin nehän on tarjonneet erinomaista pitkän linjan tukea niille, joille se on tarpeen.

Jos on uskonnollinen, niin tietysti kirkon palvelut on yllättävän hyviä monin paikoin. Sit tossa opiskelijapalvelut on kyllä semmosia, et voihan niitä suositella totta kai ihan paikallisesti. Mut siinä on se, et Suomessa ne tällä hetkellä ei toteudu ihan tasaisesti. Se on ikävä tosiasia.

Sit tietysti ihan opiskelijakundeille, niin kyllähän ne just Nyyti. Ja sit siinä vaiheessa kun aletaan siirtyä pois opiskelijuudesta, niin ikävä kyllä nää monet ongelmat alkaa kriisiytyä, jolloin ihan mielenterveyspalvelut. Jos on jotain paikallista tai yksilöidympää kriisiä, ni Miessakit tietysti palvelee vaikka just väkivaltatilanteissa, perheessä masennusta, jos on erokriisejä. Tai sitten meidän just ryhmätoimintaan voi ottaa osaa. Mut nää on semmosia hyvin keskeisiä toimijoita tässä.

Meillä on ikävä kyllä tällä hetkellä Suomessa tilanne, että monet aikasemmin rahoitetut hankkeet on menny juuri nurin ja niillä ei ole saatu lisärahoitusta. Elikkä tällä hetkellä ollaan kapeessa kohdassa mies- ja poika-auttamisen osalta. Ikävä kyllä näin.

Henri:

Se on toki harmi kuulla, että nämä hankkeet nyt ei oo välttämättä menny läpi niin, miten olis toivonu. Mutta haluan silti kiittää teitä molempia siis loistavasta listauksesta ensinnäkin. Tos tuli tosi paljon hyödyllisiä tukipalvelui, mitä on ehdottomasti hyvä ottaa käyttöön.

Ja myös tähän samaan syssyyn oikeastaan haluun kiittää teitä ylipäätään näistä loistavista vastauksista ja hyvästä keskustelusta, mitä saatiin aikaan. Tää on laaja, haastava aihe, mistä vois tehdä vaikka oman podcast-sarjansa. Päällimmäisenä mulla jäi kyl mieleen silti se, että kyllä tämä jakso vaan kannatti tehdä. Ja näistä asioista ois tosi tärkeä puhuu paljon enemmän. Ja niin kun Eetu taisit tossa alussa viitatakin, niin toivottavasti tämäkin yksi NyytiCast-jakso on taas pieni askel siihen parempaan suuntaan, mitä miesten hyvinvointiin tulee.

Tähän loppuun voisin vielä teilt molemmilta kysyy vähän loppufiiliksiä. Mitä teille jäi tästä keskustelusta päällimmäisenä käteen?

Joonas:

Yleensähän tässä keskustelussa on tietenki semmonen tunne, että tässä mennään positiiviseen suuntaan ja sitä työtä vaan pitäis jatkaa. Et me ollaan tehty hirvittävän hyvä työ suomalaisten poikien ja nuorten miesten kanssa. Ja nyt jos me jaksetaan kantaa heitä, niin tilanteet tulee olemaan paljon parempia kun ne on ollu aikasemmin.

Meillä tulee olemaan työkykyisempää, jos lähdetään tälleen ihan utilitaristisesti miettimään tätä, meillä tulee olemaan poikia, jotka on parempia isiä. Meillä tulee olemaan poikia, jotka on todennäköisesti parempia puolisoita. Tää on semmonen kokonaiskuva, jossa on hirveän paljon hyvää.

Mut kyl se kysyy sitä, että se kehitys ei oo tapahtunu tyhjillään, vaan hirveen monen tahon yhdessä tuottamana. Jollon ei sitä voi jättää vaan positiivisena juttuna tapahtumaan itsestään, vaan ne hyvät tekijät täytys huomioida ja niitä pitäs jatkaa ja sitä hyvää ruokkia niissä nuorissa miehissä.

Eetu:

Täs on vielä valtava työ edessä. Mutta varsinkin tän keskustelun jälkeen mulla on hyvin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Että valtava työ edessä, mutta tavallaan kun katsoo taaksepäin, niin tässä on jo valtava määrä työtä jo tehty, jo hyvin pitkälle päästy. Ja mä luotan siihen, että tullaan vielä pääsemään pitkälle. Ja vielä tulevaisuudessa meillä on yhteiskunta, jossa jokainen mies voi olla ylpeä siitä miehestä, joka hän nyt on. Ja että jokaiselle varmasti olisi sitä apua tarjolla, mitä kukin tarvitsee ja sitä apua ei kenenkään tarvitsisi häpeillä. Mut mä luotan satavarmasti, että me päästään sinne vielä joskus.

Henri:

Kyllä, tie on pitkä, mutta toiveikas fiilis ehdottomasti kyllä tähän jäi. Hei kiitos oikein paljon vielä kerran teille molemmille osallistumisesta.

Joonas:

Kiitos.

Eetu:

Kiitos paljon.

Henri:

Ja kiitos myös sinulle kuulija. Näistä NyytiCast-jaksoista voit yhä laittaa palautetta tulemaan esimerkiksi Nyytin verkkosivujen kautta. NyytiCast-osiosta löytyy palautelomake. Mutta pidemmittä puheitta kuulemisiin ja oikein hyvää jatkoa.

[Loppumusiikki]