Tunteicast #5: Ilmastonmuutos traumaattisena tietona

30.3.2023 — Hanna Rintala

Voiko ympäristökriisiin liittyvä tieto olla traumaattista? Miten vaikeista asioista vaietaan yksilön ja yhteiskunnan tasolla? Mitä puheeksiottamisessa kannattaisi huomioida?

Jakson vieraana on väitöskirjatutkija Anette Mansikka-aho, joka työskentelee kansainvälisessä CCC-Catapult-hankkeessa. Anette käsitteli gradussaan ilmastonmuutosta traumaattisena tietona. Nykyään hän tutkii sitä, kuinka ilmastoahdistuneita nuoria voisi tukea kohti hyvinvointia. Tässä Anettea kiinnostaa niin psykologinen näkökulma kuin yhteiskunnallinen toiminta sekä niiden yhdistäminen. Jakson juontavat Hanna Rintala ja Taneli Saari.

Kuuntele Tunteicast-jakso alla olevasta linkistä. Löydät jakson sekä SoundCloudista että Spotifysta.

TEKSTIVASTINE

Alta voit lukea Tunteicast-jakson #5: Ilmastonmuutos traumaattisena tietona tekstivastineen (litteroinnin).

PUHUJAT

Haastattelijat: Hanna Rintala ja Taneli Saari

Haastateltava: Anette Mansikka-aho

LITTEROINTIMERKINNÄT

PODCASTIN TEKSTIVASTINE

(Alkumusiikki)

Taneli:

Tervetuloa Tunteicastin pariin. Tunteicast on Ympäristöahdistuksen mieli -hankkeen sivukonttori, jonka äänimaailman muodostavat muun muassa ilmasto- ja ympäristötunteet. Jakson jututtajina toimivat Hanna Rintala ja Taneli Saari.

Tällä kertaa vieraanamme on kasvatustieteen väitöskirjatutkija Anette Mansikka-aho. Ensimmäisen kerran Aneten nimi tuli vastaan kun löysin gradun nimeltä ”Se vaikenee joka pelkää, ilmastonmuutos traumaattisena tietona”. Suomalainen ympäristötunneskene ei ole valtavan suuri, kuten mitkään muutkaan piirit Suomessa, joten Aneten nimi toistui teemaan liittyvissä keskustelutilaisuuksissa ja muun muassa nuorten ilmastotoimijuutta tutkivan hankkeen yhteydessä.

Parhaillaan tekeillä olevassa väitöskirjassaan Anette miettii sitä, kuinka ilmastoahdistuneita nuoria voisi tukea kohti hyvinvointia. Tässä häntä kiinnostaa niin psykologinen näkökulma kuin yhteiskunnallinen toiminta, ja näiden yhdistäminen. Jutellaan näistä ja muistakin asioista tänään lisää. Lämpimästi tervetuloa mukaan, Anette.

Anette:

Kiitos.

Taneli:

Millanen sun oma tarina ja kehityskulku on ollut ympäristötunteiden tai ympäristösuhteen osalta?

Anette:

Kiva kysymys. Mä tossa sitä lähin miettimään, ja mä mietin että lapsena mulla oli.. Mä en ollut hirveesti metsässä, et mun vanhemmat ei vienyt mua mihinkään metsäretkille että se mun luontosuhde oli sillon enemmän oma piha. Tollasessa lähiössä. Sitten luontodokumentit, niitä mä tykkäsin kattoa tosi paljon. Sitten tota, must tuntuu että koulun luontokasvatuksella on ollut tosi merkittävä rooli siihen että metsä on tullut tutuks paikaks ja se ei oo pelottava paikka.

Ja tota.. Nyt ensimmäisiä ympäristötunteita, niin mä muistan kun oon ollut kolmasluokkalainen ja sit kuulin ensimmäistä kertaa ilmastonmuutoksesta. Niin.. Se kauhu ja sellanen epäusko siihen että.. Voiko tällanen tilanne olla totta että aikuiset ei pidä huolta tästä asiasta? Siinähän oli toki suurin osa meijän luokasta koki tällä tavalla. Mä voin kuvitella nyt kun myöhemmin oon ollut itse luokanopettajana töissä, ja oon opiskellut kasvatustiedettä niin voin kuvitella miltä siltä opettajasta on tuntunut siinä tilanteessa, kun ne lapset menee sellaseen.. Kauhun valtaan. Ja kuinka hän on sit luultavasti ajatellut vaan et hän haluu vaan rauhottaa meitä, niin sit hän sano ”no eii, se tapahtuu joskus tosi kauan ajan päästä, te ette oo enää ees olemassa sillon”.  Ja sit siitä tuli se rauhan tunne et ei tässä ookaan mitään hätää.

Ja tää sama toistu sitten ysiluokalla, mä muistan että sillon tuli enemmän puhetta ilmastonmuutoksesta  ja me oltiin taas kauhuissamme. Sitten se maantiedon opettaja sano ”ilmasto on aina muuttunut, tää on vaan yks muutos muiden joukossa. Se on vaan sitä että edellinen jääkausi, tai tää tän hetkinen jääkausi ei oo vaan vielä loppunut”. Ja siit tuli taas se rauhan tunne että okei, tää on ihan tavallista, ei tässä mitään.

Mut sit mä meninkin lukioon ja meijän opettaja siellä näytti meille sen Al Goren Epämiellyttävä totuus-dokumentin, joka sit herätteli et nää aikasemmat jutut ei ihan pidäkään paikkaansa. Tää onkin aika iso juttu ja tapahtuu tällä hetkellä, on ihmisen aiheuttama ja ei oo luonnollinen ilmiö siinä mielessä että on niin nopee. Mä en oikein sitten muista että millä tavalla siinä vaiheessa ne tunteet kehitty, mutta sitten yliopistoon tultaessa, kun oli kulunut siitä lukiosta jo miltei kymmenen vuotta, ja huomas että ne mitä oli oppinut lukiossa nii alko tavallaan monet sellasista rajoista alko paukkumaan jo. Sillon katottiin että jos tää tapahtuu niin sitten tapahtuu näin, ja jos näin tapahtuu niin sitten tapahtuu näin. Ja sit yhtäkkii mun pienen elämäni aikan alko niit tapahtuu, siinä vaiheessa tuli sellanen et se kävi ylitsepääsemättömän tuntuiseksi.

Taneli:

Oliko sillon jotain, löysitkö heti jotain keinoja tai ihmisiä jotka autto niiden kohtaamisessa tai käsittelyssä?

Anette:

Olin niin onnekkaassa asemassa että meillä oli, tai on edelleen, kasvatustieteen.. Kasvatusfilosofian professori Veli-Matti Värri, jonka opiskelijana mä oon saanut olla. Ja sitten hänellä on tietysti monia muitakin opiskelijoita jotka on sitten kiinnostunut hänen kauttaan tai saanut hänen kauttaan väylän tutustua ympäristökasvatukseen ja tähän ekokriisiin. Sitä kautta löyty heti se yhteisö jossa pysty sekä olemaan huolissaan muiden kanssa että toimimaan yhdessä muiden kanssa.

Taneli:

Tuntuks se porukka siinä vaiheessa semmoselta saarekkeelta tai erityiseltä porukalta joka ymmärtää, vai tuntuko että sua ehkä ymmärrettäis laajemminkin, yhteiskunnassa?

Anette:

Erityiseltä porukalta tai saarekkeelta.. No tavallaan joo, mutta.. No joo, kyl se tuntu sellaselta erityiseltä saarekkeelta. Ja sitten kun mun taustani on siis sellanen että mulla ei ole, tai mult tulee siis.. Vanhemmat ei oo kouluttautunut peruskoulun jälkeen ja meillä ei oo akateemisia perinteitä tai keskustelua meijän suvussa. Sellasta akateemista keskustelua. Sitä kautta mulla on väylä semmoseen osaan Suomesta, jotka ei oo samalla tavalla perehtyneitä näihin teemoihin kuin minä olen. Itseasiassa siinä lukiossa kun mä olin nähnyt sen dokumentin, niin se oli sellanen herätys. Tuntu siltä että mun täytyy jutella tästä kokoaika kaikkien kanssa.

Mä juttelin siitä mun tädin kanssa, joka sitten väitti mulle vastaan. Ei ne asiat oo totta, ei ilmastonmuutos oo iso juttu tai edes tapahtumassa. Mä aina, kun me erottiin, niin mä menin selvittämään sen argumentteja, mä etin tietoa. Jos hän sanoi ”miten voidaan tietää niin kauan sitten tapahtuneita asioita ilmastosta, mistä sen voi tietää?” Ja sitten mä en siinä tilanteessa tiennyt sitä, niin mä lähdin sitten selvittämään ja ens kerralla mä kerron ”no esimerkiks tällä tavalla voidaan mitata” ja vaan kerroin jotakin juttuja siitä että miten näitä asioita on selvitetty. Mutta sitten se aina löys uuden epäilyksen kohteen. Ja tuntu jopa et se vahvisti se hänen oma uskomus, ja vahvistu siinä meidän välillä sellanen kuilu.

Se aihe alko olla sellanen että joka kerta me siihen päädyttiin, vaikka mä yritin vältellä sitä. Se aihe oli selkeesti sellanen et mä en olis halunnut puhua siitä mun tädin kanssa koska ne oli niin inhottavia ne tilanteet ja se tuntu et se vaikutti meidän väleihinkin. Sitten mä olinkin yliopistossa siellä kurssilla, joka käsitteli ympäristökasvatusta, ja Antti Saari sanoi siellä että.. Hän luennoi siellä ja puhui tällasesta traumaattisesta tiedosta, joka on siis sellaista tietoa jota ihminen suorastaan vastustelee tietämästä tai oppimasta, tavalla tai toisella. Monesti melko tiedostamattaan.

Taneli:

Voisitko antaa jotain esimerkkejä, mitä tämmönen traumaattinen tieto esimerkiks voi olla? Tai vaikka mitä ihmiskunnan historiassa on ollut?

Anette:

Joo. Antti puhu siellä nimenomaan holokaustista, et millä tavalla sekin on.. Mä en oo niin hirveen perehtynyt siihen, tai oon jo näköjään kerennyt unohtaa että miten se liittyy siihen holokaustiin, mut voisin nyt ajatella sitä kautta et on paljon ihmisiä jotka kieltää senkin, ihan denialisteja sen suhteen. Ja sitten myöskin että vaikeaa valkoisen ihmisen oppia, siinä tulee niin isoja tunteita kun oppii että me ollaan tehty näin hirveitä asioita. Varmaan sitä kautta siinä yhteydessä se traumaattinen tieto tulee.

Taneli:

No miten ne, siitä traumaattisesta tiedosta tietoiseksi tuleminen tai se et mitä se on tai muuta niin oliko siitä sitten iloa sun tädin kohtaamisiin?

Anette:

No oli! Siitä oli paljon iloa, koska mä heti siellä luennolla sitten mietin että ”täähän on se syy, minkä takia meillä on niin vaikeeta keskustella niistä asioista. Mun täti ei edes halua tietää tätä, koska se on niin ahdistava asia”. Sitten samoihin aikoihin Panu Pihkala julkaisi sen ensimmäisen ympäristötunteita käsittelevän kirjansa, ja siitä sain lisävahvistusta tälle ajatukselle. Sit mä vaihdoinkin mun kandin aiheen, mä olin kirjoittanut sitä mun ensimmäistä kandia aika pitkälle, sit mun oli vaan pakko vaihtaa se aihe. Tää tuntuu nyt niin tärkeältä.

Sitten me nähtiin jouluna mun tädin kanssa seuraavan kerran, tai no.. Seuraavan kerran. Sitten me oltiin saunassa ja mun täti sitten kysyy siellä ”mikä se kandidaatin tutkielma oikein on”? Ja mä vähän kerroin siitä et se on tällanen ensimmäinen opinnäytetyö, missä näytetään et sä oot perehtynyt tän alan asioihin ja osaat perusjuttuja tieteen tekemisestä. No sitten hän kysy että mistä sä sitten sen teet. Ja mä kerroin sit et jokainen saa valita sen oman aiheen ja luoda jotain uutta tietoa tai harjoitella sellasen luomista. Sit hän kysy et mistä sä sen teet. Mä en ollut vielä miettinyt tässä vaiheessa yhtään sitä, että miten mä paketoin tän ihmiselle jolla selvästi on siitä kyse, et on voimakkaat vastustukset sen traumaattisen tiedon oppimiseen. Sit mä vaan yritin tosi lyhyesti sanoa et ”semmosesta että ilmastonmuutos on niin ahdistava asia et sitä ei halua edes tietää”.

Sit siihen saunaan tuli sellanen jäätävä hiljaisuus ja epämukava olo, ei oikein tiennyt et miten asettua siinä ja mihin katsoa ja.. Sitten mun täti yhtäkkiä nouseekin ja lähtee peseytymään. Mä mietin et voinks mäkin nousta, mut mä jään vielä tänne kuumaan saunaan vaik mäkin haluaisin lähtee pois, mut mä en uskalla lähteä pois. Sit me ei puhuttu aiheesta johonkin melkein vuoteen. Oisko siin menny joku yheksän kuukautta, kunnes sitten me oltiin taas yhdessä ja yhtäkkiä mun täti vaan sano että ”Anette, mä oon ollut niin ahdistunut siitä ilmastonmuutoksesta et mä en oo halunnut ajatella sitä. Mä en oo halunnut myöntää sitä.”

Taneli:

Merkittävä hetki, ja käänteen tekevä sitten. Teidän suhteessakin myös.

Anette:

Mut se ei kyllä poistanut silti niitä väittelyitä, et sitten tavallaan kun mun täti sai siinä sanat sille miltä hänestä on tuntunut, niin hän sitten osas käyttää niitä sanomalla ”mä en halua jutella tästä, se ahdistaa mua liikaa”. Mikä on myös hyvä että ihminen osaa asettaa rajoja, mut sit mä ajattelen et tällasen asian suhteen joka voi vaikuttaa meidän kaikkien tulevaisuuteen ja koko maapallon tulevaisuuteen niin on pakko välillä mennä sen ahdistuksen luo.

Taneli:

Mut on eri asia sulkea pois tiedostamatta asioitaan, kun tietäen että tää ilmiö esimerkiks ahdistaa mua ja tarvitsen siitä etäisyyttä ja aikaa, ja sen takia suljen sen pois tai en käsittele sitä.

Anette:

Kyllä. Ja nyt jos mä mietin itseäni niin mä käytän ihan samaa strategiaa nykyään itse. Koska mä oon mennyt sen ahdistuksen luo, mä oon muuttanut mun elämää ja mä teen työkseni asioita, joiden avulla mä yritän muuttaa asioita. Niin sitten mä ajattelen nykyään että mun ei tarvitse lukee jokaista uutta raporttia, IPCC:n raporttia, koska mulle tulee siit niin paha olo että se lamaannuttais mua toimimasta.

(välimusiikki)

Taneli:

Oliko siinä gradun teon yhteydessä tai myöhemmin, ootko paljon pohtinut sitä et paljonko tämmönen traumaattinen tieto vaikuttaa meihin vähän yksilöä laajemmin, yhteiskunnallisesti tai muuten? Tai ne defenssimekanismit mitä siihen liittyy, näätkö sä tätä ilmiötä sit laajemmin yhteiskunnassa?

Anette:

Joo. Siitä on paljon tutkimuksiakin, että millä tavalla me kulttuurisesti ja kollektiivisesti vaietaan niistä asioista. Vaietaan puhumasta ilmastonmuutokseen tai ylipäätänsä ekokriisiin liittyvistä tunteista ja tavallaan sekin on mun mielestä vaikenemista, että niin moni jatkaa elämistä sillä tavalla kuin mitään ei tarviisi muuttaa. Sillä tavalla mä nään sen vaikuttavan koko yhteiskuntaan. Sit mä myös luulen, kun ympäristökäyttäytymisen tutkimuksessa puhutaan arvojen ja käyttäytymisen välisestä kuilusta. Siitä, että ihmisillä on tutkimusten mukaan ympäristöä tai luontoa kunnioittavia asenteita ja arvoja, mut sit se ei näy heidän käyttäytymisessään.

Tätä on vuosikymmenet yritetty selvittää et mistä se voi johtua. Mä itse tuolta traumaattisen tiedon näkökulmasta ajattelen, et se saattaa johtua siitä että ihmiset ei vaan pysty sitä tai halua tai voi oppia sitä et mistä täällä on kyse, koska siitä tulee liian isoja tunteita. Ja jos meillä ei oo apuja siihen tunteiden vastaanottamiseen, niiden tuntemiseen ja toisaalta myöskin uuden maailman löytämiseen niin sit on helpompi olla ajattelematta.

Taneli:

Se on tosi ymmärrettävää. Tätähän mekin ollaan täs hankkees pohdittu monta kertaa ja lukemattomista yhteyksistä kuulee aina semmosen keskustelunavauksen että ”miks ihmiset reagoi tietyl lailla tai ei reagoi ollenkaan”. Mä uskoisin et tää on kyl yks tosi kiinnostava näkökulma sen valottamiseen, ja miksi me käyttäydytään niinku käyttäydytään tiettyjen uusien asioiden äärellä. Toinen tosi suosittu kysymys, jossa nyt hyödynnetään sua, on miten sitten lasten kanssa näiden asioiden puheeksi ottaminen tai mitä lapset kestävät ikään kuin psyykkisesti. Me aikuiset ajatellaan, jotka ollaan pohdittu vaikka tätä ilmastonmuutosta, et se on aika iso asia ja todellakin se voi olla traumaattista tietoa. Miten sitten kun sä oot toiminut myös opettajana, niin miten esimerkiks sun luokan lasten kanssa? Miten he tarttuivat näihin asioihin, mitä havaintoja ja oppeja oot sieltä ammatista käsin saanut?

Anette:

Joo. Siis lasten.. Se on tosi vaikea kysymys et millä tavalla lapsille pitäisi kertoa asiasta ja millä tavalla pitäisi ottaa huomioon se lapsuuden erityisyys ja suojella sitä. Mut sitten.. Niin, se on todella vaikee. Ja tuskin siihen on mitään oikeeta vastausta, mut mun näkökulma lähtee siitä et ei me voida piilotella lapsilta tätä maailmaa jossa me eletään. Voihan siitä puhua monella eri tasolla, ei tarvii nyt ehkä ihan sellasta kuolemantuomiota lapsille kertoa. Toisaalta lapsethan suhtautuu tosi moniin kysymyksiin ihan samalla tavalla, että kun ne kysyy jotain et ”mikä toi aurinko on” tai ”miksi täällä sataa” tai ”miksi sä meet töihin” tai ”mikä se ilmastonmuutos on” ja ”kuollaanko me aikasemmin vai kuoleeko maapallo aikasemmin kun me”. Ne on lapsille monesti ihan saman arvoisia kysymyksiä.

Niillä on sellanen utelias suhtautuminen maailmaan, ja ehkä sillä on väliä et millä tavalla se kasvattaja asennoituu. Asennoituuko.. Kun kasvatuksessa on aina kysymys suhteesta. Et millanen kasvattajan ja kasvatettavan välinen suhde on, niin sä voit asennoitua kasvattajan roolissa joko niin että sä haluat suojella ja tavallaan pimittää, jotenkin ajatella että mä pidän tosi tosi varovasti tätä lasta. Lapsi kyllä sitten vaistoo tollaset asiat, että mua jotenkin nyt pidetään.. Tai et tää aihe on jotenkin sellanen, missä on jotakin mistä ei saa puhua. Tällä mä vaan yritän ehkä kannustaa siihen näkökulmaan että ehkä niille kannattais enemmän tuoda sellasta.. Suhtautua siihen lapseen enemmän sellasella tavalla, että aikuiset pitää tän vastuun itsellään, tää on aikuisten ongelma ja aikuiset tekee tälle asialle jotain ja tämmönen ongelma on olemassa. Ihan sellanen avoin ja vastuunkantajan asenne ois ehkä mun mielestä lapselle turvallisin.

Taneli:

Ihan omastakin lapsuudesta muistaa tällasia asioita että vanhemmat ovat sanoneet että nää on aikuisten murheita, me hoidetaan nämä, lapsilla on omansa. Sillon ekaa kertaa kun mä jututin sua näistä opettajuuskokemuksista niin toit esille myös tällasen kertomuksen, tai olikohan se useampien tilanteiden kokemus, mut et lapset oli aika nopeita tarttuu toimeen näissä asioissa ja sen toiminnnan kautta käsittelemään näit kysymyksiäkin ehkä. Oisko sulla sieltä joku esimerkki tai muu mielessä, mikä havainnollistais tätä?

Anette:

Joo. No se millä tavalla sitten luokanopettajana olin tässä tilanteessa niin oli että me katottiin lastenuutisia ja siellä puhuttiin Australian metsäpaloista ja sitten sitä kautta tuli ilmastonmuutos puheeksi. Mun oppilaat oli tosi kiinnostuneita, tai suurin osa niistä oli tosi kiinnostuneita et mikä tää on ja sit heti seuraavana tulee se et mitä me voidaan tehä. Se on saman tien, ja jos mä mietin itseänikin sillon kolmosluokkalaisena kun mä kuulin ilmastonmuutoksesta niin tavallaan mä luotin enemmän aikuisiin. Mä ajattelin et miten ne voi ja miksei ne tee mitään, mut mulle ei tullut viel sitä kysymystä et mitä sit voi tehä. Ehkä siinä oli se, jos mä mietin nyt tässä näin, tulee mieleen että se mun opettaja kertoi et tässä ei oo vielä hätää. Ehkä mulle ei kerennyt viel tulla sitä kysymystä että mitä me voidaan tehdä. Niille mun oppilaille kerkes tulee se.

Mä sitten yritin miettiä että mitä mä voisin niiden kanssa tehä, mitä tollaset yheksän- ja kymmenenvuotiaat voi tehdä. Mä vitkastelin sen asian kanssa, mutta mun oppilaat sinnikkäästi aina toi sen uudelleen esiin et ”ope sä oot luvannut et me tehään jotain. Nyt tehään”. Ja mä ympäristökasvattajana yritän miettiä et millanen projekti vois olla, mikä juttu se nyt vois olla. Ja mä mietin et meidän koulussahan ei oo kasvisruokaa tarjolla siin päälinjastolla et siinähän on hyvä tollanen projekti minkä ne voi toteuttaa. Mut sitten mä aloin miettimään että haluunks mä tehä tällasen minkä oon tavallaan jo pedannut niille. Toi on niiden mahdollisuuksien rajoissa, ne kykenee tekemään sen, mä pystyn ohjaamaan niitä siinä ja siin tulee lopulta onnistunut lopputulos. Vai pitäiskö mun nyt vaan heittäytyä sellaseen että katotaan mitä tapahtuu.

Ja sithän me alettiin tekee maailmanpelastusprojekteja. He sai ite suunnitella niitä, ykskin ryhmä alotti kirjottamaan kirjaa lapsille ilmastonmuutoksesta. Ne suunnitteli sen kirjan, mutta sitten se toteuttaminen olikin vähän toisenlainen, niinku varmaan kaikilla aikuisillakin on kaikenlaisia ideoita mutta ei jaksakaan tehä loppuun saakka. Ne kyl kirjotti sitä mutta lopetti ja alotti jonkun uuden projektin. Ja yhdet teki sellasen näytelmän jonka ne kuvas, puvusti ja käsikirjotti. Yhdet otti niittyviljely-yhdistykseen yhteyttä että miten voidaan tollanen villiniitty rakentaa, mutta sitten siinä tuli koulun lukuvuosi tuli, vähän rajoitti sitä et me ei voida sitä tehä. Mä oon kuullut heiltä terveisiä et he on saanut sen nyt tehtyä sen sinne koulun pihalle nykyään.

Meillä oli sitten toinen plan B siinä, he otti sitten kaupungille yhteyttä että oisko jossakin paikkaa mihin istuttaa puita. Ja sitten sieltä vastattiin ja oli siellä lähellä meidän koulua sellanen uusi meluvalli, mihin me saatiin käydä sitten istuttamassa puita. Meillä oli tosi monenlaisia projekteja ja mä heittäydyin ihan sellaseen tilaan että mä en ollut kontrollissa. Siinä tuli myöskin paljon vaikeita tilanteita koska kaikkihan ei oo samalla tavalla motivoituneita. Oli kyllä.. Haastoi luokanopettajaa tosi paljon miettiä se että miten mä motivoin tätä yhtä ryhmää, jota ei kiinnosta tää asia ollenkaan ja he yritti asettua jopa sitä vastaan. Siinä joutu kyllä taiteilemaan.

(välimusiikki)

Hanna:

Mietin vähän sitä, että me tavallaan helposti ehkä ajatellaan et tieto riittää, et kuhan me saadaan sitä tieto niin alkaa tapahtua. Mutta entä jos meil on just tällasii jotain, muutenkin vaikee olla tunteiden kans tekemisissä tai jotain, tai jos vaik vanhemman on vaikee olla niitten omien tunteidensa kaa tekemisissä. Onks sulla jotain ajatuksia siitä tai jotain sellasii mikä vaikka vois avata tota asiaa? Et miten niiden tunteiden kanssa pystyy uskaltaa lähestyy?

Anette:

Niin, sitä se onkin että aikuisilla ja kaikilla kasvattajilla on.. Tää liittyy juurikin siihen et meidän kulttuurissa tunteet on aliarvostettuja ja myöskin sellaset, meil ei oo hirveesti tietoo siitä et miten tunteiden kanssa ollaan. Juurikin, täähän on ilmastonmuutokseen liittyen tosi oleellinen sellanen kasvatustieteellinen kysymys, et helposti ollaan ajateltu koska on se arvojen ja toiminnan välinen kuilu, niin täähän me ylitetään sillä tavalla että vaan opetetaan asiasta. Mutta kuten tiedetään, vaikka nyt tupakan polttamiseen liittyvästä tutkimuksesta, että se valistus, tieto ei oo se mikä välttämättä muuttais ihmisten käyttäytymistä. Se sama näyttäisi olevan tässä ympäristökäyttäytymisessä. Pelkkä tieto ei riitä, ja mikä sun kysymyksessä tuli esille et siinä on jotenkin ne tunteet mukana, siinä traumaattisen tiedon oppimisessa.

Ja jotenkin.. Ehkä siinä just käy niin että kun alkaa sitä asiaa käsittelemään niin siinä alkaa tulla niin epämukava olo, et se helposti jää vaan sellaselle tiedolliselle tasolle, tai sitten jää jollakin tavalla vastustelemaan tai eristää sen omasta elämästään, et erilaisilla keinoilla voi ajatella et ”tää ei oo niin tärkee asia, mä en voi tähän vaikuttaa, Suomi ei voi vaikuttaa”.. Ihan vaan sen takia että jos hyväksyis sen että tää on totta, tää tapahtuu, tää on vaarallista, niin sit joutuisi kohtaamaan sen että se on pelottavaa, se on ahdistavaa, se on surullista. Ja miten sitten niiden tunteiden kanssa, miten niitten kanssa sitten.. No. Ehkä se toivoa ja toimintaa on se reitti. Ja ehkä myöskin ihan se sureminen.

Ahdistushan on semmonen tunne, joka tulee sillon kun.. Vähän niinku pelko, mutta ei oikein tiedä että mikä pelottaa. Ja koska ilmastonmuutos on niin monimutkainen asia, siihen liittyy niin monia eri kysymyksiä, niin siinä ei oikeestaan edes pysty määrittelemään mikä tässä pelottaa koska se on niin moni, sekava asia siinä jotenkin pelottaa, eli siitä tulee se ahdistus. Jotenkin se että yrittäis antaa niiden tunteiden tulla ja huomata, että se itse asiassa helpottaa kun vaikka itkee sitä että se oma lähimetsä kuolee tai ne omat, ihanat lajit joista on katsonut luontodokumentteja ja on ihastunut niihin, ”toi on mun lempparilaji”, ja sit huomaa että se on sukupuuton partaalla. Niin ihan vaikka itkee. Sitten sen jälkeen tarttuu siihen toivoon ja toimintaan.

Hanna:

Joo, toi on mun mielestä ihan hyvän kuulonen. Onks sit vielä sillai et jos ois kuitenkin.. Aika harvoinhan meil saattaa olla niin, että onko sellasta olkapäätä ketä vasten itkeä tai joutuuks sen kanssa olee yksin vai oisko kuitenkin et löytyis joku ihminen, kenen kaa sitä vois jotenkin uskaltautua vaikka se on tosi epämukavaa? En mä tiedä onks tähän mitään sellasta ohjetta tai neuvoa et miten sitä voi uskaltaa jos se on tosi vaikeeta.

Anette:

Mä en tiedä. Siis.. Löytyy, varmasti löytyy, ja se on tärkeetä tukeutua toisiin ihmisiin, mut sitten mä mietin et ihminen jolla vaikka ei ole lähipiirissä ketään joka olis koskaan puhunut että tää asia ahdistaa. Ehkä sit se vaan täytyy nostaa kissa pöydälle. Kyl se vähän siltä vaikuttais et kaikilla ihmisillä on jonkinlaisia ympäristötunteita siellä pinnan alla, ne ei ehkä niitä oo tunnistanut mutta ehkä jos alkaa keskustelemaan siitä asiasta niin sit huomaakin et saattaa vaikka surettaa joku lapsuuden joen rehevöityminen tai joku lapsuuden lempipuu, se puu missä mä aina kiipeilin niin se onkin kuivunut pystyyn tai.. Ehkä sitä kautta pääsis kiinni siihen että meillä on luontoon liittyviä tunteita.

Taneli:

Ja vaikka toi suru on sellanen todella laajasti, nyt nuortenkin tunnistama.. Vaikka eihän se viimeisimmän nuorisobarometrin tulosten pohjalta. Tuli mieleen näistä paikoista ja tosta kun Hanna mietit että miten sitä käsitellä ni.. Meiltähän on pyydetty vaikka järjestämään joskus tämmösen lähimetsän hakkuista johtuvaa surutapahtumaa, sellasta kollektiivista ja ne tilaisuudethan on tietysti hyviä ja tärkeitä, mutta ne on aikamoista sattumaa et sellanen osuis ehkä kohdalle, juuri kun se suru ois päällä ja sitä tuntuis hyvältä käsitellä. Ja se että eihän me eletä sellasessa yhteiskunnassa jossa paljon ois mitään suremisen paikkoja.

Anette:

Niinpä. Ja mulle tuli nyt mieleen et ehkä siinä, minkä takia se tuntuu vaikealta se sureminen, ja muutkin tunteiden tuntemiset, niin saattaa olla se että.. Jos me mietitään pienen lapsen kautta niin se on helppo kuvitella se tilanne mikä siis on myös aikuisilla ihan sama. Et jos sitä pientä lasta alkaa harmittaa joku asia tosi paljon ja se alkaa itkemään, niin sit jos se menee siihen tunteen mukaan tosi voimakkaasti niin se lähtii ihan käsistä se tunne. Siit tulee sellanen valtavan kokonen ja siitä on tosi vaikee päästä yli. Mutta sitten sen turvallisen aikuisen avulla se lapsi pystyy säätelemään sitä tunnetta ja tuntemaan sen turvallisessa paikassa. On OK olla tästä asiasta surullinen, on OK pelätä tätä asiaa. Niin sitten se, että joku on siinä vierellä ja sanoo et tää on OK niin antaa sen.. Tavallaan se tunne hälvenee kun sen saa tuntea, et sen ei tarvii puskea sieltä ihan täysiä tullakseen näkyväksi. Samalla tavalla jos ei nyt sitten oo ketään, joka pystyisi auttamaan olee samalla tavalla sun kanssa kun sä voit olla vaikka sun lapsen kanssa, mut sä voit olla myös itsesi kanssa että annat sille luvan. Ja myös sit rauhottelet sitä, et mitään hätää ei ole.

Hanna:

Vähän niinku toimis ite sellasena rauhottavana vanhempana omaa itteään kohtaan?

Anette:

Just niin. Parastahan se ois jos siin ois joku muukin mukana, mut sitä pystyy.. Tai en mä tiedä onks se parasta, kyl se on myös parasta sillon ku saa itse itsensä rauhotettua.

Hanna:

Niin mä kanssa ajattelin jotenkin heti noin et kylhän noi molemmat on yhtä tärkeitä varmaan. Mä haluisin kysyä sitten rakkaudesta, ku sä oot siitäkin puhunut joskus. Vaikka nyt sit tohon opettajantyöhön liittyen tai sit muuten, miten sä liität sen tähän kaikkeen, tähän ympäristöasioitten ja tähän maailmantilanteen ymmärtämiseen?

Anette:

No, joo. Mulle rakkaus tulee vahvasti sieltä kasvatustieteen, siitä mihin mä oon siellä oppinut. Mä oon oppinut näkemään ihmisen sellasena, että jokainen voi aina kasvaa. Toisaalt siinä voi tulla myös sellanen riittämättömyyden tunne et koko aika on vaan kehityttyvä ja kasvettava, et tarvitaan myös sellasta armollisuutta et sä oot jo nyt ihan riittävä ja hyvä. Mut sieltä tulee tosiaan sellanen ymmärrys sitä ihmisen epätäydellisyyttä kohtaan, ja sitten.. Se on auttanut mua tavallaan, jos mä mietin sellasta vihaisuutta siinä vaiheessa kun mä oon ollut vaikka vihainen mun tädille et ”miten sä et nyt tätä opi, mä nyt kerron sulle nääkin faktat ja nääkin faktat ja sä et vaan opi. Sä et vaan suostu oppimaan tätä”. Niin sit esimerkiksi tää traumaattinen tieto ja se, että me käytetään erilaisia mielen puolustuskeinoja siihen et me ei haluta sitä oppia, niin autto mua rakastamaan myös niitä ihmisiä, jotka on niin eri mieltä mun kanssa vaikka siitä, et onko ilmastonmuutos totta vai ei.

Rakkaus on mulle sillä tavalla tärkeä, että musta tuntuu että sen rakkauden kautta pystyy saamaan paremmin yhteyden toiseen ihmiseen. Jos mä mietin sitä, että mä yrittäisin muuttaa jotakin toista ja komentaisin sitä ja olisin jotenkin vihainen ja vähän paremmin tietävä ja.. Asettuisin jollakin hienovaraisella tavalla toisen yläpuolelle, niin sellanen tilannehan saa vaan.. Noi mitkä noi onkaan, miekan ja mikä se on.. Suojakilven esiin. Kun taas sitten sellasen rakkaudellisen, sellanen radikaali toisen hyväksyminen juuri sellaisena kun hän on, niin sitä kautta mä luulen että pääsee paljon paremmin myös siihen kasvun mahdollisuuteen. Koska jos ihmisellä on turvaton olo, niin oppiminen on paljon vaikeampaa. Ja turvaton olo tulee jos ei oo rakkautta.

Kasvatustieteissä on myös sellanen käsite kuin pedagoginen rakkaus, josta mä monesti puhun tässä yhteydessä koska sen mielikuvan vaaliminen auttaa mua kohtaamaan niitä ihmisiä, joita mä yritän saada jotenkin heräämään. Jos mulla on sellanen olo että mä haluan herättää jonkun ihmisen että se ymmärtäis kuinka vakava tää tilanne, ja nyt sä et voi lentää vaikka se ois kuin tärkeä työmatka. Niin.. Sitten se, että mä menisin sanomaan ja töksäyttämään sen jollakin tavalla sen, että miks sä lennät sinne ja kai sä nyt tiedät et siitä on tällaset ja tällaset päästöt, niin mä luulen et mä pääsen pidemmälle sen pedagogisen rakkauden avulla. Pedagoginen rakkaus tarkoittaa sitä, että.. No vähän sitä mistä mä äsken puhuin, et hyväksyy toisen juuri sellaisena kun on se ja myös sen, et sä et voi pakottaa ketään toista muuttumaan. Sä et voi pakottaa toista valitsemaan samoja asioita jotka on sulle hyviä, niin ne ei välttämättä oo sille toiselle hyviä. Ja tällä tavalla kasvattajan tulisi suhtautua kasvatettaviin, et..

Vähän niinku ajatellaan et se lapsi on tommonen kasvi. Ja se kasvihan kasvaa just sellasel tavalla kun se haluaa kasvaa. Ja mitä sä pystyt tehä niin sä pystyt tarjoamaan sille mahdollisimman hyvän ympäristön. Ja laittaa sille vähän tukikeppiä ja yrittää sitä ohjautumaan valoa kohti, niitä sun tavoitteita, niitä sun tärkeinä pitämiä asioita ja hyvänä pitämiä asioita kohti, ja toivot että hänkin valitsee sen valon. Valon suuntaan kasvamisen, eikä vaikka maata pitkin kasvamisen. Sä et voi sitä pakottaa, sä voit vaan tarjota mahdollisimman hyvän ympäristön siihen. Nii sellasen hyväksyminen et ketään toista ei voi pakottaa, tuo siit vähän sellasen.. Vähän sellasta ahdistusta ja kireyttä siitä kommunikaatiosta pois, koska sitten huomaa että jos ajattelet ”kaikki on mun kontrollissa ja mä pystyn muuttaa toiset ihmiset näillä kaikenlaisilla nikseillä ja muilla mitä mä oon oppinut”, niin sitkun siinä ei välttämättä käykään niin niin siitä tulee ahdistusta siitä, et mä en pystynyt kontrolloimaan tätä tilannetta loppuun saakka. Sit kun ajattelet että ”no tätä ei todella pysty kontrolloimaan, mä teen parhaani, mä kastelen tätä just niin ku osaan, mahdollisimman hyvin ja katon mitä tapahtuu”, niin sit ehkä osaa olla siin vähän rennommin ja siitä tulee myös vähän turvallisempi olo myös sille toiselle.

(välimusiikki)

Taneli:

Opettajan työn jälkeen olet jatkanut hanketyön parissa, ja nykyään työskentelet tällaisessa CCC-Catapult nimisessä monikansallisessa hankkeessa. Tampereen yliopiston sivulla lukee näin: CCC-Catapult tutkii nuorten ilmastotoimijuutta, erityisesti arvojen ja toiminnon välistä kuilua, sekä keinoja sen ylittämiseksi. Tutkimushankkeessa tarkastellaan nuorten sosiaalisia normeja, maailman katsomuksia sekä ilmastonmuutokseen liittyviä jännitteitä ja tunteita. Hanke kartoittaa edellytyksiä tukea transformaatiota ja luo vision, ja koulutuspoliittisia suosituksia ilmastokasvatuksen kehittämiseksi. Kansainvälisessä hankkeessa toteutetaan osahankkeet Iso-Britanniassa, Irlannissa, Italiassa ja Suomessa. Avaisitko Anette vähän lisää tätä hanketta, mitä ootte tähän mennessä ehtineet tehdä ja onko jotain oppeja jo löytynyt?

Anette:

Joo. Siinä tulikin aika kattavasti meidän hankkeesta tosi ytimekkäästi, ja.. Meillä on siis, no ehkä jos kaikista ytimekkäimmin jos kuvaa sitä hanketta niin yritetään tosiaan kehittää ilmastokasvatusta. Ja katsotaan tätä toiminnan ja arvojen välistä kuilua, ja millä tavalla sitä voisi kasvatuksessa ylittää. Sitten jos yhdistetään tähän ilmastokasvatuksen kenttään esimerkiksi katsomuskasvatuksena aiheita. Meillä on siis ollut tollanen kyselytutkimus, johon on vastannut 2000 nuorta, noin  2000 nuorta näistä kaikista maista yhteensä. Mä en vielä valitettavasti voi niistä tuloksista hirveesti puhua, mutta niitä kyllä sitten.. Jos ne kiinnostaa niin voi seurata meijän Twitteriä, sinne tulee sitten varmasti siinä vaiheessa tietoja mitä sieltä, mitä me löydetään miten esimerkiks jotkut katsomukset saattaisi olla yhteydessä johonkin näihin asioihin, ympäristökäyttäytymiseen vaikkapa.

Sitten meillä oli fokusryhmähaastatteluja, eli tällasia haastatteluja johon me kutsuttiin samalla tavalla kun.. Tai oletettavasti samalla tavalla ajattelevia nuoria aina yhteen ryhmään, ja sitten heidän kanssaan mennään vähän syvemmälle, että miten he näkee asioita. Ja se mitä nyt tällasten alustavien analyysien perusteella voidaan sanoo niistä fokusryhmistä niin on se, että ilmastokasvatuksessa on tosi tärkeetä huomioida tällanen kasvatuksellinen ymmärrys siitä, että erilaiset ihmiset suhtautuu asioihin eri tavalla. Se kuulostaa tosi itsestään selvältä, mut tähän saakka ilmastokasvatuksen tutkimusta on tehty aika paljon sillä tavalla, et on yritetty löytää mahdollisimman hyvää keinoa opettaa ilmastonmuutoksesta. Tai vahvistaa luontosuhdetta tai.. Tai erilaisia, ja sitten on vähän lähdetty sillä tavalla että kaikille tää sama.

Mut sit kun miettii sitä luokkahuonetta, niin siellähän on, siellä on sellasia oppilaita jotka on tosi kiinnostuneita, tosi huolestuneita ja saattaa olla jo jossain toiminnassa mukana. Saattaa olla vaikka osallistunut aktivismiin. Ja sitten siellä on niitä oppilaita joita vähän kiinnostaa, mutta ei oikeen tiedä hirveesti siitä, että he tarvitsisi lisää tietoa, ja sit on niitä joilla ei oo minkäänlaista tarttumapintaa ilmastonmuutokseen. Sitten saattaa olla just erilaisia torjunta-ajatuksia että mä en voi vaikuttaa, esimerkiksi. Sitten kun miettii tätä kokonaisuutta niin sehän on  ihan päivänselvää että näähän tarvii erilaista ilmastokasvatusta jokainen. Että ilmastokasvatuksessa oliskin tärkeetä, tai tässä hankkeessa tullaan miettimään, että millä tavalla otetaan huomioon eri konteksteissa eri ihmisten, erilaisten taustojen, tunne- ja tieto-esteitä. Millasia esteitä heillä on tunteiden kautta tai tietojen kautta siihen, että he muuttaisivat toimintaansa.

Taneli:

Tää kuulostaa valtavan arvokkaalta tiedolta mitä siitä sit selviääkään, myös ihan minkä tahansa aiheen oppimiseen. Niinku totesit ton että on jotenkin päivänselvä ajatus et me ollaan kaikki erilaisia ja suhtaudutaan asioihin erilailla ja ollaan sen kiinnostuksen suhteen, sen heräämisen suhteen eri vaiheissa ja näin.

Anette:

Niinpä. Ja onhan meillä monissa oppiaineissa, eri oppiaineiden opetuksen tutkimuksessa puhutaan eriyttämisestä, siitä että eri tavalla täytyy opettaa. Vaikkapa jos nyt miettii äidinkieltä ihmiselle, joka lukee tosi paljon kirjoja ja on aivan lukutoukka, niin eihän häntä tarvii yrittää kannustaa siihen et tarttuis kirjaan. Ja sit toinen jolle pitäis ehkä keksiä et millä tavalla sen saisi imastua sinne kirjojen maailmaan, ja sit yks, jolle täytyy ihan opettaa lukemisen taitoa. Niin tää on eriyttämistä, et opettajan täytyy miettiä että miten siellä samassa luokkatilassa opettaa näitä kaikkia erilaisia oppijoita. Tai eri.. Niin, erilaisia oppijoita. Siinä on tietenkin se este kasvatuskontekstissa tuolla luokkahuoneessa, että siellä on vaan se yks opettaja ja 20 oppilasta, niin totta kai tää tuottaa haasteita. Eihän se voi puhua kolmea eri luentoa samaan aikaan. Tässä on miettimistä miten se järjestetään ja mikä ois hyvä keino.

Taneli:

Joo. Jäämme innolla odottamaan että mitä teidän hanke tuottaa.

Anette:

Jep, tosi kiinnostavaa päästä miettimään näitä.

(Välimusiikki)

Hanna:

Joo. Otetaanko hei tähän vielä sellanen pieni assosiaatiotehtävä, eli me ollaan kerätty muutama sana ja sit sä saat sanoo vaan ekan asian mikä tulee sulle näistä mieleen.

Anette: Jännittävää.

Hanna: Joo. Alotetaan sellasesta kun ”kohtaaminen”.

Anette: Rakkaus.

Hanna: Oo. (Anette&Hanna nauravat) Hyvä. Entä sitten ”muutos”?

Anette: No ilmastonmuutos, vähän tylsä. (Kaikki nauravat)

Hanna: No mut sä oot nopee näissä! No mikäs tulee sulle mieleen sanasta ”huvi”?

Anette: (nauraa) Mulle tulee mieleen vaan hyöty, hyödyt ja huvit. Mut sit tuli myös itse asiassa toi (sana), mut sit tuli myös tollanen huvipuiston kuva mulle mut ei tullut sitä sanaa.

Hanna: Joo-o. Entä sitten ”työ”?

Anette: Tutkimus. Mä olen selkeesti tällanen suoraviivainen ajattelija. (Kaikki naurahtavat)

Hanna: Joo, nää on ihan hyviä. ”Turvallisuus”?

Anette: Sänky. Peiton alle, piiloon. (nauraa)

Hanna: Joo. Ja viimeisenä vielä, ”tulevaisuus”?

Anette: Toivo. Ja sellanen mä tarkotan toivolla tietenkin tommosta.. Todellisuuteen perustuvaa toivoa tai sitä asennetta siihen, että aina valitsee uskoa siihen että hyvin tässä käy ja.. Eikä siis sillä tavalla et ”en tee mitään, hyvin tässä tulee käymään et ihan sama mitä mä teen”. Vaan siis sillä tavalla että kun mä toimin näin, niin on mahdollisuus että tulee se hyvä tulevaisuus.

Taneli: Kuulostaa todella hyvältä lopetukselta myös tähän jakson loppuun. Anette Mansikka-aho, kiitos todella paljon että olit vieraana tässä Tunteicast-jaksossa.

Anette: Kiitos.

Taneli: Jäämme tosiaan innolla odottamaan muun muassa teidän hankkeen työtä.

Hanna: Olipa antoisaa jutella, kiitos paljon.

Anette: Tää oli tosi kivaa, kiitos.

(loppumusiikki)