Miten tutkittua tietoa ilmastoasioista tulisi välittää eteenpäin? Miten tunteet kannattaisi huomioida prosessissa?
Vieraina ACCC-huippututkimuskeskittymässä työskentelevä, Safer Climate -verkoston vetäjä Rosa Rantanen ja kestävän kehityksen kouluttaja, vuoden opettajanakin palkittu Jari Visto. Jakson jututtajina Taneli Saari ja Hanna Rintala.
Kuuntele Tunteicast #6 tästä tai klikkaamalla kuvaa alta.
Äänitteen kesto: 101 min.
Tekstivastine
[Musiikkia]
Taneli Saari: Tervetuloa Tunteicastin pariin. Tunteicast on Ympäristö ja tulevaisuus mielessä -hankkeen sivukonttori, jonka äänimaailman muodostavat muun muassa ympäristötunteet. Jakson jututtajina toimivat Hanna Rintala ja Taneli Saari.
Viime jaksossa keskustelimme muun muassa ilmastonmuutoksesta traumaattisena tietona. Tänään meillä on kaksi vierasta, jotka kumpikin työssään käsittelevät ja välittävät tietoa ja tutkimusta ympäristön muutoksiin, kestävyyteen ja muun muassa ilmastoturvallisuuteen liittyvistä asioista. Tällä kertaa keskustelemme muun muassa siitä, miten tietoa kannattaisi välittää ihmisille ja miten siinä prosessissa huomioidaan myös tunnepuoli. Rosa Rantanen ja Jari Visto, lämpimästi tervetuloa mukaan.
Rosa Rantanen: Kiitos paljon.
Jari Visto: Kiitos.
Taneli Saari: Aloitetaan sillä‚ ette te pääsette esittelee ihan itsenne vapaasti. Alotetaan vaikka susta Rosa. Kerro ihan minkälainen tausta ja nykyinen työtilanne ja muu sulla on ja minkä aiheiden parissa ja keiden kanssa työskentelet.
Rosa Rantanen: Joo, mä olen Rosa Rantanen ja mä oon tämmönen monialainen ihminen, joka tuo monenlaisia asioita yleensä yhteen ja sitä teen nykyisessä työssänikin. Et mä oon tällä hetkellä töissä Helsingin yliopistolla Ilmakehätieteiden keskuksessa ja siellä vedän tällaista verkosta, jonka nimi on Safer Climate, eli turvallisempi ilmasto suomeksi, ja sen tarkoitus on tuoda yhteen tutkimusta ja kansalaisyhteiskuntaa. Eli järjestöjä ja muita toimijoita, lisäksi myös luovan alan toimijoita, tän ilmasto- ja kestävyysasia tiimoilta.
Ja se on osa tämmöstä, tään on nyt vähän pitkä selitys, mutta tää Safer Climate -verkosto on osaa tällaista isompaa kokonaisuutta, jota rahoittaa Suomen akatemia ja sen nimi on Atmosphere and Climate Competence Centre. Accc -lippulaiva ja siihen kuuluu Helsingin yliopiston lisäksi sitte Tampereen yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja Ilmatieteen laitos. Meil on aika iso tutkijaporukka sitten. Semmonen neljä–viissataa kenen kanssa tavallaan työskentelen ja mistä sitten ammennan. Et on tutkimusta ihan aerosoli tutkimuksesta ilmasto-oikeudenmukaisuuteen ja vaikuttavuustyötä sen lisäksi.
Ja siinä oli mun työtilanne. [naurahtaa] Muuten oon työskennellyt, koulutukseltani oon jotain ihan muuta, oon opiskellut filosofiaa. Väitellyt siitä aiheena eliniän pidentämisen etiikka ja oon työskennellyt myös erilaisissa järjestöissä, muun muuassa Punaisella Ristillä ja turvapaikanhakijoiden ja vapaaehtoisten kanssa ja olla Palestiinassa ihmisoikeustarkkailijana ja tehnyt monialaisia selvityksiä. Ja muuten tykkään myös tanssia ja laulaa ja ilmaista itseäni [naurahtaa] ja nyt tuoda näitä kaikkia yhteen niinku (alustin tässä) [0:02:45].
Taneli Saari: Kiitos. Tossa on monta mielenkiintosta juttua ja kyselen kohta vähän tarkemmin niistä. Jari, minkälainen sun tarina on?
Jari Visto: Joo, mä oon siis tällä hetkellä kestävän kehityksen kouluttajana Step-opintokeskuksessa ja Step-opintokeskus on osa tätä vapaan sivistystyön kenttää, ja opintokeskuksiahan on 13 vai mitä niitä on Suomessa kaiken kaikkiaan. Mut meidän jäsenjärjestöjä kaikki sellaset enempi vähempi kristillistaustaiaset tai kirkollistaustaiset järjestöt, ihan kirkon ulkomaanavun ja lähetysseurat ja Diakonissalaitokset ja muut, mutta sitten toisaalta myös kaikki ev.lut. kirkon, evankelisluterilaisen kirkon, seurakunnat.
Ja mä omassa työssäni tällä hetkellä niin saan ihan päätoimisesti edistää kestävää kehitystä, tai kestävyysmurrosta tai mitä nimeä nyt sit halutaankin käyttää näissä, näitten järjestöjen ja näitten toimijoitten kanssa ja heidän kauttaan koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja me saadaan siis, meidän rahoitus tulee opetusministeriöltä sillä perusteella, että toteutetaan vapaan sivistystyön lakia ja siellä tää kestävä kehitys on yhtenä teemana.
Eli käytännössä mä yhdistän… tai tuen seurakuntia esim. siinä‚ että otetaan käyttöön kirkon ympäristöjärjestelmä, jossa sitten on kaikki kestävyyden ulottuvuudet mukana. Ja luottamushenkilöitä, työntekijöitä, koulutan ja näin.
Se on se tän hetkinen niinku mun työni. Ja sit tätä ennen mä olin reilut 10 vuotta Diakissa, Diakonia-ammattikorkeakoulussa, opettajana ja siellä jo näitä kestävyysasioita edistin sikäli kun on mahdollista, mutta että siis teologi mä oon taas peruskoulutukseltania ja opettaja. Eli tämmönen opetus-koulutustyö on ollu aina mulla lähellä sydäntä ja sitte toisaalta tää… kirkon kenttää tunnen ja nyt sitte kiva on tällä hetkellä, et pystyy niinku täs nykyisessä työssä yhdistämään sen maailman, jota tunnen ja viemään siellä eteenpäin niitä asioita, jotka on ittelle erityisesti sydäntä lähellä.
Että tässä, sanotaan tiukasti niinku ilmasto- ja kestävyystieteissä ja muussa, olen sitten yrittänyt antaa viisaampien opettaa itseäni. Sanotaan vaikka näin.
Taneli Saari: Kiitos. Jatketaan vaiks vähän noista Rosan mainitsemista esimerkeistä ja osa-alueista sun työssä. Ja lähdetään vaikka siitä Safer Climate -verkostosta. Niin kerrotko siit vähän? Mikä siinä on tausta-ajatuksena ja miten siihen vaikka se tutkimustyö linkittyy? Tuodaanko sieltä jotain tietoa myös tähän verkoston puolelle?
Rosa Rantanen: Joo. Eli mä oon tos työskennelly nyt parisen vuotta ja tehtävän anto oli aika silleen laaja-alaisesti, et mä voin nyt käyttää tämmöstä esimerkkiä, mitä mä käytin jossain esityksessä, mitä pidin vähän aikaa sitten. Kuuntelijat voi nyt tän, et pistää silmät kiinni ja miettii hetken keskenään, että tai omassa päästään, et miten toteuttaa tämmönen onnistunut yhteistyö just viidensadan ilmasto tutkijan ja suomalaisen kansalaisyhteiskunnan kanssa. Ja ehkä tän podcastin nimissä ei oo ihan hyvä pitää tämmöstä kauheen pitkään hiljaista hetkeä, mutta perjaatteessa toi oli se mun lähtökohtineen sillo parisen vuotta sitten ja lähin niinku keskustelemaan erilaisten järjestöjen ja kattojärjestöjen kanssa, mitä Suomessaki on paljon, et minkälaista tarvetta olis ympäristöön ja ilmastoon liittyvälle tiedolle, ja yhteistyötä tiedon… sanotaan tiedon jakamiselle. Ja siitä aika niinku orgaanisesti lähdettiin sitten jatkamaan eri tahojen kanssa keskusteluja ja toteuttamaan yhteistöitä, ja päädyttiin myös tähän turvallisempi ilmasto -teemaan ihan niinku sitä keskustelujen kautta. Et varmasti ihan kymmeniä niinku eri alojen tutkijoita ja järjestöjä ja kansalaistoimijoita oon käynyt läpi ja sitte myös sen perusteella valikoituneet yhteistyökumppaneita, et kuka on kiinnostunu, et kenellä on motivaatioita ja sitte halua lähteä luomaan jotain uutta yhdessä. Että ei pelkästään niin kuin ehkä just sen järjestön tai tittelin perusteella (–) [0:06:44] valittu ja Tunne ry esimerkiks ja Ympäristöahdistuksen mieli -hanke on ollu täs alusta asti tosi ihanasti mukana.
Ja täs verkostossa on tarkoituksena tosiaan tuoda yhteen kansalaisyhteiskuntaa ja tutkimusta eri aloilta, ja kansalaisyhteiskunta on aika laaja käsite. Eli perinteisesti Suomi on tämmönen rekisteröityneiden yhdistysten luvattu maa ja meillä on paljon järjestäjä ja isojakin järjestöjä. Sit on myös paljon muuta kansalaistoimintaa ja niin sanottu ehkä sanotaan neljäs sektori tämmöne vapaampi järjestäytynyt kansalais… tai ei niinkään järjestäytynyt kansalaisyhteiskunta. Ja sit ollaan myös otettu kulttuuri- ja taidealan toimijoita ja ihmisiä, niinku on oltu yhteydessä, otettu mukaan. Ja pyritään niinku niin sanotusti luomaan tämmösii uusia tiloja ilmasto keskustelulle ja toiminnalle, joka ois ehkä hieman nykyistä sellaista… sanotaan moniäänisempää ja sallivampaa sekä niinku ammatillisten taustojen suhteen, koulutustason suhteen, mut myös sen suhteen, et kuka pääsee ylipäätään puhumaan‚ minkälaises asemassa tai tilanteessa olevat ihmiset, minkä taustaiset ihmiset, ja toki se on tosi iso iso kysymys, mutta ainaki pala kerrallaan tätä on lähdetty purkamaan ja ihan käytännössä ollaan tehty just vaikkapa keskustelutilaisuuksia ja seminaareita, niin sanotusti puhujanvaihtoa tai et on tutkijat puhunu eri järjestäjöille ja toisinpäin, ja sit ollaan järjestetty yhteistyötä muun muassa rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaalin kanssa viime vuonna, ja on ollu esityksiä erilaisissa konferensseissa myös.
Ja se on niinku yks osa mun työtä myös tuoda tiedeyhteisöä, niin sanotusti sitä ymmärrystä siitä, et mikä on vaikka kolmannen sektorin toimintaan, miks on tärkeää toimii erilaisten ihmisten kanssa. Et miten voi nähdä se niinku sidosryhmä-sanan taakse myös ehkä, et kaikki on ihmisiä, joilla on omat toiveet ja tavoitteet työssä.
Ja nyt ollaan sitte, jos näitä käytännön esimerkkejä ajattelee, niin esimerkiks nyt syksyllä järjestämässä sitte Sadankomitea -järjestöjen kanssa tämmöstä Ilmaston turvallisuus -festivaali -nimistä tapahtumaa, missä ois tarkoitus tuoda yhteen eri alojen tutkijoita ja järjestöjä ja turvallisuusasiantuntijoita, taiteilijoita, aktivisteja, opiskelijoita. Mahdollisesti tän… tai kaikkee mahdollisteta tän ilmasto turvallisuus -teeman ympäriltä tonne Ilmatieteen laitokselle. Et se ehkä kuvaa mun mielestä aika hyvin tätä tavallaan toiminnan tavotetta semmosena käytännön aktiviteettina, et tuodaan tämmönen alusta keskustelulle.
Taneli Saari: Mun mielestä yksi mielenkiintoinen esimerkki, jonka halusin täs nostaa ja itsekin kun olin mukana, niin ehkä myös siitä syystä oli tällanen climate and death -niminen tilaisuus, jota oltiin toteuttamassa tänä keväänä Helsingin yliopiston ja Aallon sustainability science daysissä. Ja sulla on sitä myös sitä kuolemaan liittyvää tutkimusta ja taustaa yhteistyöstä, ni haluatko kertoo vähän, miten se tilaisuus meni sun kokemuksen mukaan ja mitä palautetta sait siitä?
Rosa Rantanen: Joo, hyvä ku sä nostit tän. Tää on… ilmasta ja kuolema on semmonen yhdistelmä, mikä on herättänyt paljon kiinnostusta muistakin [naurahtaa] kun meistä järjestäjistä onneks. Ja musta meni oikein hyvin se tilaisuus ja sit se on tosiaan semmonen monialainen kestävyystapahtuma. Ja ajatuksena meillä oli siinä alun perin lähteä tekemään jonkinlainen tämmönen keskustelu, joka ei ole pelkästään akateemista tutkimusta, vaan et just esimerkiks Tunne ry:n näkökulma ja Taneli sun puheenvuoro oli siinä mukana, mutta sitten ei nimetä sitä otsikolla kansalaisyhteiskuntia ja tutkimus työskentelevät yhdessä tai jotakin tällaista, vaan haluttiin sit joku tämmöne ajatuksia herättelevä otsikko, ja tähän ilmasto ja kuolemaan liittyen just käsiteltiin myös ympäristötunteita, surua, menetystä. Ehkä sellasii… ehkä kuolemakaan ei ole tabu, mut usein tämmönen vähän menetys ja suru ja rapistuminen ehkä on semmosii vaikeita aiheita meijän yhteiskunnassa, ja sit mä ite palautteen perusteella ja oman kokemuksen perusteella sanoisin, et sille on tarvetta, et siitä pystyy keskustelemaan. Et kaikki ne asiat, mitä liittyy siihen kuolemaan ja ilmastoon, nii aika niinku… ihmiset kokee vahvasti ja ne liittyy myös tunteisiin ja se välittyy myös siihen, et miten me käyttäydytään niinku meidän läheisten kanssa ja jopa meidän niinku yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä, äänestyskäyttäytymisessä, et mitä me pelätään ja miten me ilmenee näitä asioita siitä, et niinku jotenki se ilmasto-aspektia vielä tuo lähemmäs sitä omaa kuolevaisuutta ja mahdollisuutta niinku menettää myös elinympäristöä ja lajeja ja kokemuksia, läheisiä. Et hyvin tämmösiä raadollisia asioita, ja sitten mun omaa taustaa just ku on tutkinut tätä eliniän pidentämiseen liittyvää etiikkaa ja kuolemaa ja kuolemattomuuteen liittyviä teemoja ja puhunut niistä, niin niis on myös tällaista jotain samaa, et ne on hyvin tämmösii universaaleja teemoja, mist kuitenkin kaikilla joku hyvin henkilökohtainen kokemus ja sitte niitä on hyvä käsitellä semmosella tietyllä herkkyydellä, mis me toivottavasti onnistuttiin, ja vielä ollaan nyt sit jatkamasta tämänkin teeman tutkimista. Et järjestämässä seuraavaa tapahtumaa. Päästään vähän kaivamaan syvemmälle.
Taneli Saari: Joo. Mä aattelin, että me tiedetään, että ympäristösuru on esimerkiks tosi yleinen ympäristötunne ja nuorisobarometrin perusteellakin niinku suurin osa suomalaisnuorista on kokenu sellasta, muun muassa luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen ja lajikadon etenemisen suhteen. Ja tietysti elämän ja kuoleman pohdinnat nyt yhdistää meitä kaikkia riippumatta, minkä verran me ollaan tankattu siihen liittyvää tietoutta tahoillamme, ja koin, että tämä oli mun työn näkökulmasta myös tosi mielenkiintonen yhteistyöpaikka ja puhutti osallistujia. Joskus vaikka joku ympäristöahdistus otsikkona, niin se on vähän vaikeimmin tartuttava. Ihmiset on varovaisempia kysymään tai kommentoimaan siihen liittyen, mutta mun mielestä kuolema, vaikka se on jotenkin vakavampi asia tietyn lailla, niin siihen olin yllättynyt positiivisesti, että miten se kiinnosti paljon.
Rosa Rantanen: Ja mun oma kokemus on tosi vahva siit jo aikasemmin, et vaikka sitä ite yrittäis vähän himmailla sitä aihetta vaikka niinku siel cocktail-kutsuilla ja sitte, että no mulla nyt oli tämmönen kuolema sessio, mutta ei meillä nyt ole siitä vaikka puhua, jos ei ois ei nyt huvita, niin tosi monet ihmiset itseasiassa itse tarttuu siihen asiaan ja alkaa kertoa sit heidän kokemuksia niinku omalta alalta tai omaista niinku elämästään.
Ja se mikä musta oli täs kiinnostava mahdollisuus on myös jotenkin se kuolemantutkimuksen alan, mitä mä sitä tunnen, ni on perinteisesti ollu aika tämmönen… ehkä sanotaan ihmis- ja yksilökeskeinen ja niin kuin paljon on niinku yhteiskuntaa ja humanistisia tieteitä, ja mun mielestä (–) [0:13:38] ja hoitotieteen edustajia, mut et nyt tämmönen myös niinku ympäristöllinen ja luonnontieteellinen puoli ehkä niinku vois tulla vielä enemmänki siihen mukaan ja jotenki ajatus siitä, et se kuolema koskettaa meitä kaikkia, eri lajeja ja eri ympäristöjä ja ollaan niinku osa sitä, ni vois vielä vahvemmin tulla siihen. Et se oli must kiinnostava myös.
Jari Visto: En ollu tos paikalla, mutta tulee vaan niinku jotenkin se eka ajatus, kun tätä kuuntelee ja miettii, ja tämä ei varmaan ole mikään omaperäinen ajatus [naurahtaa], mutta siis että eikö yksi syy‚ miksi tämä ahdistaa tämä ilmastokriisi -muutos ja miksi se herättää sitä torjumisen tarvetta on juuri se, että kun koko tämä fossiilikapitalismin idea on tietyllälailla niinku rajattomuuden illuusion tuottaminen, et sä voit tehdä mitä vaan ja sä voit ostamisen ja kuluttamisen kautta elää ikuisesti ja vaihtaa identiteettiä ja matkustaa ja kaikkea ja niinku vapautua ikään ku tämmösten niinkü ruumiin ja paikan sidonnaisuuksista, ja lähestulkoon kuolemankin niinkun… rajoituksista. Niin sitten lyödään tavallaan naamalle se, että se ei ollu totta ja päinvastoin tämä tuottaa hirvittävää tuhoa ja kuolemaa niinku muille lajeille ja ihmiskunnalle ja muuta. Niin jotenki ite ainakin teologitaustalla tai tällai katsomusopettajataustalla, ni nään aika vahvana tän kuolema-ahdistuksen tässä koko tämän asian, niinkun miksi se täytyy torjua niinku mediassa ja politiikassa ja kaikessa mahdollisessa, ja marginalisoida samalla tavalla ku kuolemakin meidän kulttuurissa niinku ylipäätään.
Mut tää nyt oli vaan niinku tässä syntynyt ajatus [naurahtaa] tästä, ette sä oot tietysti aika paljon syvemmällä tässä teemassa.
Rosa Rantanen: No ei, mut mun mielestä toi oli niinku tai itsekin jotenki jaan ton ajatuksen. Mä kirjoitin ylös tähän rajattomuuden illuusio, koska musta se liittyy aika paljon tohon niinku ajatuksen kuolemattomuudesta, et se mitä mä itse silloin tutkiin oli tämmöne eliniän pidentäminen niissä rajoissa, et mitä me nyt voitais lääketieteen teknologialla tehdä. Eli ei nyt varsinaisesti mikään tommonen metafyysinen ajatus, mutta kuitenkin siihen liittyy myös semmonen ehkä… se liittyy vahvasti tähän, mitä mainitsit, et kulutuksesta ja meidän kulttuurista tulee semmonen rajattomuuden illuusio, et nyt meidän ehkä rajat on kuitenkin tulossa vastaan ja se liittyy myös tähän eliniän pidentämiseen tosiaan sillä tavalla, et siellähän ei ole väliä, kuinka paljon teknologiaa ja niinku ratkaisuja meillä olisi niinkun tietyillä… ainaki tietyillä ihmisjoukoille, jos kuitenkin tulee ja sitten joku ilmastonmuutokseen liittyvä ilmiö tai muu meidän toiminnan seuraus. Pandemiat on myös yksi esimerkki, joka sitten pyyhkäisee meidät pois.
Anteeks, tää meni nyt on niin synkäksi [naurahtaa], mut niinku et nää on ihan realistisia mahdollisuuksia ja toki tapahtuu jo maailmalla. Et se on just ehkä kohtaaminen sen… ja myös liittyä just siihen rajallisuuden ja katoavaisuuden kohtaamiseen, mikä tuntuu olevan niinku tosi vaikea asia ainakin länsimaisis yhteiskunnissa.
Jari Visto: No heitän vielä sellasen ajatuksen noista omista koulutustilanteestani, kun on viime aikoina nyt sitten kouluttanut nimenomaan siis seurakuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitäni niin yks, mitä siellä on pohdittu, on niinku tää, että kun useinhan tää juutalaiskristillinen perinne, katsomusperinne, nähdään niinku aika ongelmallisena tässä kestävyysnäkökulmasta, että se on niin ihmiskeskeistä ja nostaa tavallaan niinku ihmisen jotenkin erilleen muusta luomakunnasta ja muuta, mut että… ja en kiellä sitä ollenkaan, mut että niinkun sitten jos sen kääntäis joteki toisinpäin tässä miehen kontekstissa, niin vois ajatella, ehkä vois ajatella niinkin, että tämmönen ehkä ylipäätään uskonnollinen tai katsomuksellinen tai joku tämmönen näkökulma tai kristinuskon näkökulma, mitä voimavaraa siinä vois olla tässä tilanteessa, olis ehkä se, että voidaan tavallaan suostua siihen ihmisen rajallisuuteen, että ihminen on rajallinen ja se sun arvo ei perustu ostamiseen tai johonkin tällaiseen. Et sun ei niinku sitä kuolemattomuutta tarvitse sillä kuluttamisella todistella tai hankkia, jolloin sä voit niinku… et se vois olla myös voimavara tavallaan se ihmisen tietynlaisen rajallisuuden myöntäminen, joka tällasissa niinkun… et se on tietynlainen vastakulttuurinen potentiaali tämmösissä ajattelutavoissa verrattuna tähän meidän, mitä markkinointikoneisto meille yrittää tuottaa koko ajan.
[Musiikkia]
Taneli Saari: Päästit vähän alkuu siinä jo, että minkälaista työt nykyään teet ja tossa alussa mainitsit. Minkälaista tää Step-koulutuksen työ on? Minkäsisältöisiä tai millä lailla otsikoituja koulutuksia parhaillaan järjestät? Keille ne on kohdennettu ja miten niitä löytää?
Jari Visto: Joo. Hyvin monenlaista ja tarpeen mukaan, ja mitä niinku, et munki, et tämä on siis aloitin tässä työssäni silloin kaks puol vuotta sitten, niin oon eka ihminen, joka tekee tätä kestävän kehityksen kouluttajan työtä meijän opintokeskuksissa, niin se oikeastaan eka vuosi oli sitä, että laittelin viestejä ja olin yhteyksissä ja eri paikoissa, et mitä voitais tehä yhdessä ja mitä te tarttisitte, mikä teitä auttais tässä asiassa, teidän järjestöä tai teidän seurakuntaa tai näin. Että missä mennään, että ei lähetä vaan suinpäin tekemään.
Ja koska siis sinänsähän tietoahan on ja materiaalia on ja muuta, et siitä ei sinänsä on niinku pulaa, mut et miten sitä sit vois auttaa sitä niinku käytäntöön viemistä. Ja se on nyt muotoutunut niinku sellaiseksi‚ että… kirkolla on ihan hyvät ohjelmat ja hyvät strategiat näissä asioissa. On hiilineutraali kirkko 2030 ilmasto- ja energiastrategia, jossa on ihan hyvät tavoitteet. Muun muassa vuoteen -25 mennessä kaikki seurakunnat olis luopunut kaikista öljylämmityksestä esimerkiksi ja lisätään kasvisruoan käyttöä ja fossiiliton sähkö käytössä vuoteen -25 mennessä ja niin. Et siel on niinku ihan hyvät tavoitteet ja sit kirkolla on ihan hyvä tämmöinen ympäristöohjelma kuin kirkon ympäristödiplomi. Mutta kirkko on sillee jännä organisaatio, et siellä on ihan hyviä papereita, mutta se ei vielä tarkoita sitä, et se käytännön tasolla tarkottais kauheen paljo. Et siel ei oo semmosta niinku tiukkaa linja-ohjausta tavallaa.
Niin mä sitte yritän jeesata, et ne asiat sitten yhä otettaisiin käyttöön. Eli tuetaan seurakuntia siinä, esimerkiks tän ympäristödiplomin käyttöönotossa, eli liittymisessä siihen. Se on meidän yksi käytännön homma, et miten niinkun… ja myöskin järjestöt, että mite se, et ku on helposti semmosta ajatusta, et se on lisätyötä ja se on niinku ylimäärästä siihen perustyöhön nähden ja muuta. Niin auttaa siinä hoksautumisessa, että tän päivän maailmassa niin nään asiat ei oo jotain lisää ja ylimäärästä ja marginaalista, vaan se… tai sanotaan näin, että mä ite ite nää tällä hetkellä sen oman perustyöni niinku siinä, että on ne sit työntekijöitä tai luottamushenkilöitä tai johtoa tai ketkä tahansa, missä tahansa organisaatiossa periaatteessa, niin meijän pitäis päästä irti sellaisesta ajatuksesta, että meillä on se perustehtävä ja strategia ja toimintaympäristö ja talous ja hallinto ja muu, ja sit meil on ne ympäristöasiat. Sitten aina välillä käydään, muistutellaan itsellemme, et ai niin pitää ottaa nämä ympäristöjututkin huomioon. Ja tää on niinku… tää ei me voida toimia enää näin niinku missään organisaatiossa, vaan päinvastoin jos me mietitään… yritetään ymmärtää, et mis maailmas me eletään ja mikä on meidän toimintaympäristö, mikä on meidän niinku isoimmat haasteet ihmiskuntana ja myöskin suhteessa tuleviin sukupolviin ja kaikkeen, niin silloin ilmasto ja ympäristö, kestävyys, luontokato, nämä teemat on siellä ytimessä perustassa niinku ihan riippumatta siitä, ollaanko me sosiaali-, terveys-, kasvatus-, katsomus-, luonnontiede, kaupallinen ala, mikä tahansa. Niin tavallaa ehkä se on se mun omassa ajattelussa tällä hetkellä se mun kouluttamisen ydin on se, että yrittää purkaa tätä ajattelua, et on se normaali elämä ja normaalit toimintatavat ja sit on ne ympäristöasiat tai kestävyys tai ilmasto tai jotkut, ja päästä semmoseen niinku… tavalla tai toisella, et missä maailmassa me eletään‚ miks tää ilmastonmuutos on nyt pikkuisen isompi juttu, kun joku muu juttu aikasemmin, koska siinäkin on varsinkin vanhemmissa ikäpolvissa ihan selkeitä niinku puutetta tiedosta tai jotenki niinku, et mitä se tarkottaa ku hiili kertyy ilmakehään. Et se ei oo ideologinen tai poliittinen tai mielipideasia.
Eli se on tavallaan se mun missioni, jotenki tämmönen niiku päästä tämmösen… semmsota strategista ajattelua niinku heilauttamaan, ja sitte sit katotaan, et mitä se, että nämä on ne yhteiset haasteet ja mitä me sit meidän järjestössä tai seurakunnassa, niinku mikä on se meidän pieni osamme auttaa ihmiskuntaa pääsemään tähän, lainataksemme Kate Raworthin donitsimallia, et siihen turvalliseen ja oikeudenmukaiseen tilaan niin kun. Et se on sen niinku tavallaan se, mikä mun mielestä on niinku kaikessa‚ mitä mä tällä hetkellä teen.
Mut sit mitä se sit käytännössä milloinkin on, niin… paikan päällä käydään niinku tukemassa ja kouluttamassa luottamushenkilöitä näihin asioihin ja käydään sitä keskustelua. Et usein niinku sit se loppu, et mutki tilataan usein niinku kouluttamaan sillä tavalla, et meidän pitäisi nnyt hankkia tää kirkon ympäristödiplomi, niin kai nyt se nyt pitäs hankkia, ku se nyt on vähän niinku näin. Sit loppujen lopuks niinku todetaan, kun valmistellaan sitä yhteistä koulutustilannetta ja muuta, et okei kyllä me se diplomihommaa niinku teknisenä asiana nyt saadaan tääl hoidettua, mutta tuu sä niinku juttelee meidän kanssa siitä, et kuuluuko tää meille ja miksi tämä kuuluu meille, ja ku tää herättää tämmösiä tunteita tämä asia; uhkaa, pelko, kaikenlaista‚ niin miten päästäs eteenpäin ja miten voitas säilyttää se toivon näkökulma siinä ja muuta. Et siinä luottamushenkilön työssä tai eri sukupolvien kesken tai… näin. Et kun nää asiat, jotka jakaa niinku kaupunki-maaseutu, monella akselilla ihmisiä niin siinä on sitä, missä sitä tarvitaan sitten sitä… ehkä joskus sitä ulkopuolistakin näkökulmaa. Et meil on nää faktat, meillä on tämä todellisuus ja sit meidän täytyy miettiä, et mitä me voidaan tehdä ja miten me ylläpidetään sitä toivon näkökulma.
No niin. Mut siis sitten meillä on verkkokoulutuksia työntekijöille, luottamushenkilöille, esimerkiksi sellaisella otsikolla, kun askelia kestävyyteen, tulevaisuuden tekijän ABC. Ensi syksynä on, kenelle tahansa, tämänkin kuulijoille tervetuloa vaan, et Step-koulutuksen sivuilta löytyy tommonen verkkokurssi, jonka teemoina on tieto, tunne ja toivoa vahvistava toiminta, jossa voi sitte… ikään kuin voisko sanoa, et keken alkeet kenelle tahansa, mutta se on räätälöity nimenomaan, et jos oot vaikka kasvatus- tai diakonia tai jossain tämmöisessä työssä, ni miten sä siinä työssä voit sitten sitä viedä eteenpäin.
Se on yksi juttu ja sitte toinen ens vuonna tuleva konkreettinen tämmönen koko vuoden kerättävä webinaarisarja. Kerran kuussa yksi iltapäivä on luontokumppanina (ympäristö) [0:24:33] ja luontolähtöiset menetelmät ja siinäkin niin kun on sekä vähän sitä teoriaa ja tietoa, tutkimusta, et mitä luontoympäristö meille tekee, miksi se tekee sitä, mitä se tekee, mitä tutkimustietoa siihen liittyy, ja sitten ihan semmosia käytännön malleja ja ideoita eri puolilta maata ja eri toimintakentiltä, et miten sitä nyt jo tehdään ja sit siihen liittyy nyt kehittämisnäkökulma, et miten siinä vois siinä omassa työssä niinku erilaisten asiakasryhmien kanssa hyödyntää.
Jotenki innostaa ihmisiä semmosella hyvin niinku matalalla kynnyksellä kokeilemaan asioita. Ettei tarvii, tää ei oo mitään rakettitiedettä, eikä tarvii jotenki olla kauhein niinku… tutkintoa tästä aiheesta, jotta sä voit niitten mielenterveyskuntoutujien kanssa lähtee siihen lähiluontoon retkelle ja se on sekä ekologisesti kestävää, että henkisesti ja psyykkisesti ja sosiaalisesti vahvistavaa, ja siellä siitä pitkäaikaistyöttömästä ihmisestä voikin kuoriutua vaikka lintuasiantuntija tai joku, jolloin koko sen ryhmän dynamiikka voi muuttua ja sen työntekijän ja asiakkaan suhde voi muuttua, kun se tavallaan ollaan yhdessä siellä luonnossa.
Tällasia teemoja meillä. Niin, et toisaalta niinku tavallaan semmosesta… niinku vähennetään hiilidioksidipäästöjä ja toisaalta sitten tämmönen niinku luontolähtöiset menetelmät ja luonnon hyödyntäminen ja mitä se voi tarkoittaa meidän järjestöjen ja työntekijöiden työssä. Niin ne on ehkä semmoset niinku pääomat tässä käytännön tekemisessä tällä hetkellä.
Hanna Rintala: Tekee mieli kommentoida, että jotenkin toi kuulostaa niinku todella todella tärkeeltä tytöltä toi, että mennään ihmisten kanssa niinku ihmettelemään sitä asiaa, että mitä tästä herää ja mitä se itse kunkin niinku sitte siellä työkentällä just tarkottaa. Et ihan pelkkä semmonen tieto-tieto, niin sehän niinku harvoin motivoi‚ mut se että sä lähet vähän tavallaan niinku rinnalla kulkijaksi, jos näin vois sanoo, niinku sinne ja avittamaan niinku sitä.
Jari Visto: Joo. Se on jännä juttu, siinä ei tuu niinku valmiiks ja harvoin tulee sellaista oloa, että nyt tää homma [naurahtaa] tuli hoidettua tosi hyvin, vaan enempikin siinä koko joutuu hakemaan sitä, että toisaalta halua pitää kiinni niinku tiukoista faktoista, jotka on usein aika ahistaviakin, et me ei lähdetä lipsuu sillee, et ei täs nyt oikeestaan oo mitään. Mut sit kuitenkin niin ku hakee sitä paikallista, et mitkä on ne meiän mahollisuudet ja mistä se toivoo niinku täällä rakentuu, ja miten se liittyy siihen isoon kokonaisuuteen. Et se on semmosta jatkuvaa niinku tasapainon hakemista siinä suhteessa ja et semmosta niinku kriisimoodin virittely sinänsä tai jotenkin. Ei niinku vie asioita, koska me ollaan kuitenkin ihmisiä, meidän täytyy hakee se tavallaan… säilyttää toimintakykymme ja jotenkin niin kuin, niin ei kukaan pysty toimimaan jatkuvassa kriisimoodissa, vaan sen arjen täytyy jotenkin kuitenkin olla tasapainossa ja miten siinä sit voidaan tukea. Et tällasta.
Taneli Saari: Mua kiinnostaa se tietysti, ku oot pioneerina luomas tämmösiä uusia koulutuksiin ja kokeilemassa ja sellaiselle kohderyhmälle jolle niitä ei oo Suomessa toteutettu hirveesti‚ niin minkälaista palautetta ootte saanu niistä ja minkälaisiin keskustelua ja minkälainen tämmönen tuntuma sul on parhaillaan siihen, et miten nämä teemat on otettu vastaan sitten?
Jari Visto: Joo. No tota osittain pioneerina kyllä, jos miettii, mutta sitten toisaalta niinku se hauskuus on se, että monia asioitahan on jo tehty ja tehdään, mut et sitte ku jonku koulutuksen tai tutkimuksen kautta voidaan saada vähän laajempaa viitekehystä. Et se just, mitä me tehtiin just vaikka sen Diakonian ryhmän kanssa siellä lähiluonnossa, niin sehän oli jo tämmöstä luontolähtöistä toimintaa ja osallistavaa ja voimaannuttava ja muuta. Et välillä se on myöskin sitä, et ihmiset saa niin kuin sanoja ja käsitteitä ja argumentteja tavallaan sille, mitä ne on jo tehneet muutenkin ja näin.
Ja sit se pakko mainita, että hyvin keskeinen toimija näissä asioissa on Sininauhaliitto ja siellä esimerkiksi Tuomo Salovuori, joka on myöskin meillä ollu tärkeenä kouluttajana näissä asioissa. Että he on tehnyt paljon erilaisten niinku hyvinkin haavoittuvassa asemassa olemassa olevien ihmisten ja maahanmuuttajien ja monien ryhmien kanssa sitä, niinku hyödyntänyt luontoympäristöön ja eläinlähtöisiä menetelmiä ja tällasia. Et heidän kanssaan on nyt tehty paljon yhteistyötä, et sieltä niihin kannattaa perehtyä näihin Green-kirja ja muihin toimintamalleihinsa. Et siellä on paljon niinku kenelle tahansa hyödynnettävää juttua.
Mut että niin… mitä. No siis ehkä eniten niinku se, et mitä oon saanu noista omista koulutuksista on just se, että kaikenlaista on jo tehty ja tapahtunut, mutta ihmiset on niinku se innostaa ja motivoi niinku tosi paljon sitä edelleen kehittämään ja laajentamaan ja jakamaan sitä, kun huomaa, että tää ei ookkaan mun jotain yksityistä niinku viherpiiperrystäni, vaan täs on isompi kuva taustalla ja ne yhdistyy ne kestävyyden ulottuvuudet tässä ja muuten. Ja saa sit jakaa myöskin niitä toisille. Et ehkä se mitä toivos tällä hetkellä, et ne hyvät jutut, mitä on paikallisesti, niin ne vois niinkun, miten niitä vois tukee sitä, et ne niinku jakaa… niinku ne tulee jakoon ja ihmesten, ettei tarttis niinku pyörää keksiä uudestaan joka paikassa.
[Musiikkia]
Taneli Saari: Seuraavaks mua kiinnostais kysyä vähän sitte‚ miten ne tunteet tulee siihen tiedon oheen mukaan ja kiinnostaa ihan myös ne ihmiset, joiden kanssa te olette toimimassa, jotka tehdään työkavereita esimerkiks tai työyhteisöissä.
Ja jos lähetään Rosa susta liikenteeseen. Eli se on teidän tutkimushanke on tietysti todella tietojohtoista ja -painotteista ja… on kaikilla ihmisillä on tietysti paljon tietoa, jota he käsittelevät. Miten sit nää ympäristöasioiden herättämät tunteet niinku näkyy vaikka sun työkavereissa siellä? Tai miten niistä puhutaan? Ootko sä huomannut jotain muutosta siinä tavassa, miten niistä viime vuosina on keskusteltu?
Rosa Rantanen: No ehkä ensin kommenttina, et tää on nyt mun havaintoja, et mä en toki tiedä, mitä ne mun työkaverini tuntee, joitakin [naurahtaa] ehkä poikkeuksia lukuun ottamatta. Mut kyllä tämä asia on semmonen, mikä on ollu keskustelussa, et itsehän mä oon nyt täs niinku enemmän näitä ilmastonmuutos teemojen kaa työskennellyt parisen vuotta tosiaan. Mä en osaa niin pitkältä aikaväliltä ehkä sanoa, mutta on meillä ollu keskusteluja liittyen ilmasto- ja ympäristötunteisiin, ja niinku tekin ootte ollu mukana keskusteluissa osittain siitä, et on mukaan tapahtumiin ja paneeleihin ja järjestetty tutkijoille keskustelutilaisuutta ja mietitty tällaista niinkun tunteiden käsittelyn workshopinkin, työpajan, järjestämistä ja selvästi se on niinku siin keskustelussa mukana.
Ja yksi sellainen ehkä… tää on nyt mun tämmönen nojatuoli-analyysi, mutta ehkä sellainen, mihin se kanavoituu usein ehkä etenkin tämmösen luonnontieteellisen tutkimuksen puolella, jos voi yleistää, ni on ehkä se, et pohditaan paljon sitä tutkijan omaa roolia, että mikä on se rooli tiedon löytäjänä tai tuottajana, tiedon jakajana ja välittäjänä, missä menee sitten se raja sen tiedon välittämisen ja yliopiston ns. kolmannen tehtävän ja sit tämmösen aktivismin ja poliittisen osallistumisen välillä. Ja sit et nähdäänkö se jollain tavalla arvolatautuneena, et onko se hyvä tai huono asia olla aktivisti, tai pitäiskö käyttää jotain toista sanaa kuin aktivisti, koska seki helposti sit koetaan jotenki hirveen vahvana. Ja tästähän löytyy sit mielipiteitä suuntaan ja toiseen, mut et paljonhan sekä yliopistoissa käytiin Ilmatieteen laitoksella tehdään niin kuin… sanotaan, että tehdään tutkimusta myös päätöksen- tai tuodaan tutkimusta myös päätöksenteon tueksi. Että siinä mielessä siin on se vaikuttamisen paikka ja sitte se semmoinen perinteinen ehkä oletus siitä, että tiede on jotenki objektiivista ja havainnoivaa, niin toki jossain matemaattisessa mielessä, fysikaalisesmielesssä varmasti tavallaan pitää paikkansa, mutta sitten on… ehkä must on hyvä muistaa, et sit sekin, että ei ota kantaa ikään kuin kannanottoa sen… vallitsevan asiantilan niinku status (-) [0:32:51] puolesta.
Et usein et helposti sit ajatellaan, et tämmönen niin kuin siitä poikkeava mielipide on politisoituva tai aktivisti-mielipide, mutta sit taas toisaalta se on myös mielipide se, mikä meillä on [naurahtaa] niinku ehkä vallitsevana tai mikä ei herätä paljon vastarintaa ja sitte toisaalta ei oo myöskään mitenkään yksinkertaista, missä niinku yhteiskunnassa ne päätökset tekee ja tehdään ja miten ne tunteet siinä näkyy.
Nyt mä lähdin ehkä vähän harhailemaan tästä alkuperäisestä aiheesta, mut musta tää on ehkä sellanen aihe tosiaan, mihin kanavoituu se vähän niinku tutkijoiden oma itsetutkiskeluja ja tunteiden käsittely. Et jos tuntee vaikka tosi vahvasti, et vaikka vapaa-ajalla luontoharrastaja tai niinku mukanaki ehkä ympäristöjärjestöissä tai muuten vaan niinkun… välittää aiheesta, niin sit tasapainotellaan sitä, et millä tavalla sen tulis näkyy tässä työssä tai tulisko näkyy ollenkaan. Ja osa sit taas saattaa ajatella, että ei se näy siinä, koska se keskittyy siihen datan tuottamiseen.
Mutta sit tosiasiahan myös tutkimustieteen (valosta on se) [0:33:51], et ilmastonmuutoshan ei ole mikään niinku yhden alan tai vaikkapa luonnontieteellisen alan ratkaistavissa, vaikka se data ja tutkimustulokset on tosi tärkeitä, vaan että sitten kuitenkin sen juuret on meidän käyttäytymisessä, et siinä miten me toimitaan ja miten me kohdellaan toisiamme ja just tää… rajattomuuden illuusio, ja siihen on taas aerosolifysiikasta tosi vaikea löytää [naurahtaa] ratkasuja.
Hanna Rintala: Niin.
Rosa Rantanen: Must ne tunteet ehkä… siit tulee tällasessa tasapainotteluissa ja joskus mä oon niinku leikitelly tällasellakin ajatuksella, et ku mä olin tosiaan aikasemmin töissä mm. vastaanottokeskukseen palkkalistoilla ja siellä puhutaan paljon siit työnohjauksesta‚ et sen… toki vaikka pakolaisuutta kokeneiden ihmisten traumojen lisäksi myös henkilökunnalla helposti on oman jaksamisen ongelmia ja sit sitä semmosta sijaistraumatisoitumista ja uupumista. Niin mä oon miettiny, et kuinka paljon siel tavallaan sellaista voi tapahtua myös ehkä tämmmösen ilmasto- ja ympäristö- ja kestävyystutkimuksen piirissä, koska kuitenki se on koko ajan niinku… in your face. Miten se suomeksi… Se on niinku koko ajan tosi lähellä sua se tieto siitä, tulee vastaan tai päällä olevasta kriisistä.
Et toisaalta se tieto voi ehkä tasoittaa niitä tunteita, jollain tavalla auttaa kontrolloimaan. Tuntuu, et pystyy tekemään jotain, vaikuttamaan asioihin, ja toisaalta sit vaikea sanoo. Et se vaikuttaa jokaiseen niinku eri tavalla. Et se on niinku ehkä se tutkijapuoli.
Ja sit toki on tekemisissä monien muiden kanssa ja se, mikä on ehkä yks semmonen huomion arvoinen seikka, mitä nyt ehkä tässä ei oo vielä keskusteltu on se, et miten nää ympäristötunteet käsitetään niinku eri puolilla maailmaa tai eri kulttuureista tai eri yhteisöissä nyt ylipäätään, ihan niinku Suomenkin sisällä. Niinku riippuen just uskonnosta tai omasta taustasta tai mistä… päin maailmaa ehkä mahdollisesti muuttanu Suomeen tai miten näkee asiat. Mut et tästähän on ihan tutkimusta kuitenki‚ et nää asiat vaikuttaa ihmisten tunteisiin ympäri maailmaa, mut se sit, et millä tavalla ja mitä niitä sanoitetaan ja nähdäänkö sitä relevanttina vai nähdäänkö sitä vaikka niinku valkoisten keskiluokkaisten ihmisten ahdistuksena, niin se on tietysti semmonen keskustelun aihe ja tosi relevanttiki mun mielestä myös. Ja sit kuinka paljon niistä tunteista pitää puhua ja jos puhutaan, niin kenen tunteista ja mistä tunteista. Ja myös et mikä lasketaan tunteiksi. Et se et osaa ilmaista niinku ympäristötunteiden jotenki kielellä niitä asioita tai ahdistuksen kielellä, vai sitten ne voi olla myös joitakin muita… myös positiivisia kokemuksia ja muuta.
Et hyvin tämmösii kiinnostavia rajapintoja väliä. Musta on hyvä, et ne tunteet on mukana keskusteluissa ja myös just se, et mitä… vähä ehkä ympyrä sulkeutuu siihen, mistä mä nyt alotin tän mun [naurahtaa] pitkän puheenvuoron näist tutkijoiden roolista ja muista, et mitä pidetään tunteina. Että niinku ikään kuin sit semmosta välittämistä ja huolestuneisuutta ja niinku ympäristöaktivismia pidetään helposti semmosina emotionaalisena‚ vaikka se usein on… vaikka se on sit tunteellistakin, se on usein itse asiassa todella faktoihin perustuvaa, tieteellä perusteltua ja omalla kokemuksella tai asuinalueelta kerätyllä tai omasta niinku jostain kansanperinteestä kerätyillä tiedoilla perusteltua. Ja sitten taas ehkä semmosta niinku vihaa vaikka ympäristöliikkeitä tai -aktivismia vastaan ei tarvitse hirveesti perusteella‚ koska se on enemmän sentyyppistä, et nyt ärsyttää tämä asia ja [naurahtaa] niinku näin on aina tehty.
Että tietysti tää oli nyt yksinkertaistus, mutta et sen pohtiminen, että myös et käytetäänkö sitä tunteellisuutta vähän semmosena lyömäaseena semmosen niinku… vallitsevan asiaintilan haastamisen kohdalla.
Taneli Saari: Mä oon pitäny paljon siitä… tää on, nyt en uskalla sanoa nimeä, koska saattaa mennä pieleen tässä, mut erään erään ilmastasto- tai ympäristötutkijan listaus tällaisista ilmastokompetensseista, eli kyvystä tai taidoista tai suhtautumistavoista, millä me tässä ajassa niinku pärjättäisi ja pysytätisi järjissämme, ja ne oli muotoiltu niin, että olennaisimpia ois empatiakyky ja tämä kritiikki ja epävarmuutta ja kompleksisuutta. Ja ajattelen, että jotenkin niinkun tunnetaidoilla varustettu tutkija ois aika vahvoilla tällaisessa tilanteessa, jossa nää kaikki on paketissa.
No entä Jari, miten sun työkuvioissa, niin miten ne tunteet sitte näkyy siellä tiedon käsittelyn yhteydessä?
Jari Visto: Joo. Sen verran vielä tohon Rosan sanomaan niinku kuittaan, ennen ku suoranaisesti vastaan tohon, että toi on musta tosi tärkeä näkökulma niinku kaikessa, että myöskin se, että ei ikään kuin oteta kantaa tai ikään kuin ollaan neutraaleja, niin se ei oo kuitenkaan niinkun… neutraali valinta tai jotenki. Et silloin nimenomaan vahvistetaan sitä olemassa olevaa ajattelu- tai toimintatapaa. Eli tavallaan niinku hyväksytään se, että se… onko se sit tutkija tai minkä tahansa organisaation niinku toimija. Niin se on ja siihenkin liittyy usein tunteita ja pelkoja ja muita, et miks ei pidä niinku sitä status quota niinku kyseenalaistaa. Et joo.
Mut joo näistä tunteista, niin kyllähän niitä siis… käsitellään. Siis mä sen yli 10 vuotta olin tosiaan siinä opettajan työssäni ja nyt sit täs kouluttajan työssä, ja vähän eri tavalla, mutta… se on kyl jännä juttu. Siis yksi näkökulma, mitä on viime aikoina paljon miettinyt, et nää yhteiskunnan semmoset jotenkin vallitsevat tunneilmapiirit, ne vähä niinku aaltoilee. Et semmonen et mikä on ikään kuin milläkin hetkellä jotenki sallittua tai… no tavanomaista, et mä muistan, et silloin joskus… 10 vuotta sitten taitaa 7–8 vuotta sitten, ku ehkä ite rupes tuomaan näitä asioita enemmän esille työssään tai muuten, niin silloin se oli tavallaan se, et se oli jo että joku ylipäätään puhuu näistä tai jotenkin, niin se oli jotenki radikaalia tai jotenki. No sitte tuli nää IPCC-raportit ja muut, et se tuli tavallaa niinku main streamiin, semmoseen niinku yleiseen julkisuuteen ja silloin oli semmosta aika paljon myöskin tunne… siihen liittyen, et mitä tunteita tai herättää ja tuntuu, et ehkä siinä oli niinku mahdollisuuksiakin ois ollu vähän isompaankin yhteiskunnalliseen tavallaan niinku kokonaisvaltaisempaa muutokseen ja myöskin sitä ihmisenä olemista miettiä siinä ja meidän arvoja ja muuta.
Mut sitten kaatuu korona päälle ja nää sodat ja muut, ja se tulee jatkumaan, mä luulen. Et meillä aina on se kiireellisempi asia, joka meidän pitää ensin hoitaa alta pois. Ensin pitää valtionvelka saada kuriin ja ensin pitää tämä, jotta me voidaan sitten, ehkä meillä on varaa tehdä näitä.
Ja sitte ihmisiä niinku tavallaan se huoliämpäri, vai mikä se nyt olikaan, on niinku rajallinen, et paljon sinne kerrallaan mahtuu asioita. Et jos se on niinku tässä ja nyt ne huolet, niin niistä on vaikea niinku antaa tilaa näille, ja silti ne on koko ajan siellä takaravoissa jotenkin niinku tämä tietoisuus näist planetaarisista asioista ja miten se näkyy tässä näissä helleaalloissa ja muuta.
No joo. Niin siis se, että sit huomaa, et itekki niin kuin opettajana, kouluttajana, niin joutuu vähän niinku aina hakemaan sitä, että millä tasolla ja mistä kulmasta me nyt lähetään tähän asiaan ja miten me myöskin sitä tunnepuolta niinku jotenkin käsitellään. Et ehkä jotenki aattelin, et niinku… mä en oo hirveen innostunu niinku sitä tunnepuheesta sinänsä, koska mä ajattelen, et me tarvitaan niinku faktoja ja poliittista johtajuutta ja rohkeutta tehdä tilannearviota sen mukaan, mut sit ku me ollaan ihmisiä myös kaikki vallankäyttäjät ja poliitikot ja kaikki‚ niin jos meillä on tiedostamatonta tunnekuormaa jo valmiiksi, jostain asiasta, niin eihän me pystytä ottaa niitä faktoja vastaan tai muuttamaan käytännössä toimintaamme. Et jotenkin ne pitää sanottaa.
Ja mä joskus aikasemmin niinku kouluttajana, opettajana, ehkä annoin aika paljonkin tilaa semmosille… niinkun niissä yhteisöissä ja verkkoluennoilla tai muuta sellasella, et yritin niinku perustella ja saada niinku kaikki vakuuttumaan tästä asian tärkeydestä ja faktojen paikkansapitävyydestä ja muusta. Mut sit oon ehkä vähän niinkun todennut, että sen voi niinkun… sen voi jotenkin ystävällisesti ehkä vähän niin ku kuitata sillee, että niin tää herättää tunteita, nää on vaikeita asioita, mut ei jäädä niinku jauhamaan tavallaan siihen, vaan sitte niinku mennään eteenpäin.
Että… tää niinku vähän katkes tää ajatus, mutta siis se, et huomaa, että että joutuu… että vaikka sä oisit tehny jonku asian jollain tavalla, se ois toiminu jossain tilanteessa, ni sit ku meillä niinku yleinen ilmapiiri ja tunnelma muuttuu, niin se mikä toimi joskus ja millä päästiin eteenpäin, mikä tuntuu silloin tärkeältä ja uudelta, niin muutama vuosi myöhemmin, se ei enää olekaan sitä. Eli esimerkiks mä en enää juurikaan puhu mistään henkilökohtaisista kulutusvalinnoista. Sen voi niinku yhellä dialla todeta, että joo (lentäminen) [0:43:19] ja lihansyönti on niinku aika raskaita niinku ekologisesti, mutta se ei oo niinku se mitä me vaikka järjestäjöinä tai seurakuntina tai oppilaitoksina tai jotenkin, niinku me ei jäädä siihen, vaan me yritetään muutta tämä asia isommin. Ja mä ajattelen, et se on myös tunteiden käsittelyn kannalta jotenki tärkeetä, että me palautetaan se näkökulma niinku siltä yksilötasolta sinne yhteisöjen tasolle ja semmoseen niinku johtamisen ja vallankäytön ja sellaselle tasolle. Et se on niinku uuvuttavaa, jos me jäädään pelkästään siihen niinku yksilöratkaisujen ja yksilökulutuksen sellaselle tasolle.
No nyt tämä ei kyllä vastannu ollenkaan sun kysymyksees [naurahtaa], mutta tuota…
Hanna Rintala: Must siin tuli hyviä ajatuksia [naurahtaa] tunteiden roolista.
Taneli Saari: Joo, oon ihan samaa mieltä. Kyllä ja toi… yksilökeskeiset ratkaisut, niin tosta oon samaa mieltä ja tällainen oma ruohonjuuritason kohtaamisten kokemus on se, että nuoret on aika tietoisia ja monet on niinku selvittäny, et vaikka nämä henkilökohtaiset hiilijalanjälkilaskurit on aikoinaan niinku näiden isojen öljy-yhtiöiden ja muiden niinkun liikkeelle laittamia ja siin on varmaan ollu jonkunlainen ajatus ohjata sitä keskustelua niinkun yksilön kykyyn ratkaista tämä kriisi, ja onneksi nuoret fiksuja, ja tietysti vanhemmatkin ihmiset jo ymmärtää, että jotain muita ratkaisuja täs tarvitaan.
Jari Visto: Sen mä vielä lisään, että ehkä se tavallaan se tunne, et mikä on se päällimmäinen tunne, et jos se sillo joskus viisi vuotta sitten oli niinku ahdistus tai semmonen niinku sallittu ahdis- tai semmonen joku pelko tai joku semmonen järkytys tai joku, ni ehkä se tällä hetkellä on enempikin siis turhautuneisuus tai sellanen niinku. Ja miten siitä taas sit päästään eteenpäin. Et mistä se johtuu ja semmonen niinku… turhautuneisuus tai tietynlainen tarve jotenkin suojautua tai joku sellane.
(Hanna Rintala): Joo, ehkä jopa jotain kyynisyyttä tai vähän semmosta, että no katellaan nyt tai…
Jari Visto: Niin, kun ei tällä nyt kuitenkaan, että lennot on kallistunut, voi voi [naurua]. Tietynlainen.
Hanna Rintala: Sitä on puhuttu jo niin kauan ja tietoakin on jo ollut niin kauan, että.
Jari Visto: Niin ja ni mä mietin sitä silloin 2019, ku olin Eduskuntatalon edustalla pojan luokkakavereitten kanssa oltiin, saatiin koulusta lupa lähteä osoittamaan mieltä, ja sit kun kuunteli sitä niitten ala-aste- ja yläasteelaisten niinku… open mike puheenvuoroja siellä, ja se oli toisaalta tosi hienoa, mut mua toisaalta pelotti se tai ahdisti se, ku mä näin niinku sen heidän niinku akuutin hädän, ja perustellun niinku hädän ja huolen, ja sitten, kun ite kuitenki tällä elämänkokemuksella niinku tietää, et nää yhteiskunnan rakenteet ei niinku muutu vuodessa eikä kahdessa. Vaikka ne muuttuu kyllä, ja niitten on pakko muuttua, mutta se tavallaan, et mihin tuo, kun tuo tuska ja ahdistus ja hätä niin kuin… mitä seuraavaksi tapahtuu? Niinku viiden vuoden päästä, kun asiat eivät ole kuitenkaan muuttunu ollenkaan sillä tavalla kuin miten niitten pitäis muuttua… Niiin kun teette työksenne tätä, niin ehkä tiedätte, missä nyt mennään paremmin siinä suhteessa.
Taneli Saari: Niin. Noiden mainittujen tunteiden lisäks varmaan sellainen tietynlainen voimattomuus. Muodostuu ehkä se käsitys siitä ahdistuksesta vaikka noin viides vuodesta 2018 IPCC:n niinku näkyvästä raportista, et pikkuhiljaa siihen, että no menee viisi vuotta, nuoren ihmisen iässä se on tosi pitkä aika, tuntuu, että asiat pysyy samana ja on jonkinlainen massiivinen ilmiö, jota ei ole saatu ratkaistua, ja ehkä pikkuhiljaa alkaa hiipiä sellanen ajatus, että voiko tähän vaikuttaa.
Sit sellasia mun mielestä pikkuhiljaa on siirretty enemmän siihen merkityksellisyyden pohdintaan, miten tätä aikaansa täällä käyttää, mihin yrittää vaikuttaa. Sen mä näen aika pitkälti hyvänä pohdintana, ettei ikään kuin eletä autopilotilla ja sillee, että yhteiskunta… kun täs nyt jotain keskikaistaa kulkee, niin on suht mukava elämä suurelle osalle turvattu. Ehkä semmosesta myöskin illuusiosta niinkun on terveellä tavalla päästy pois.
Mutta en osaa sanoa kyllä, mitä on tulossa seuraavaks. Onko teillä ajatuksia?
Rosa Rantanen: Musta se liittyy jollain tavalla siihen turvallisuuteen myös, että kun ei onnistuta… tai ei tapahdu, en tiedä, mikä nyt on niinku oikean taho tässä osoittaa, mut niinku yhteiskuntana ei onnistuta tuottamaan sellaista… tai ei oo semmoiset olosuhteet, et nuorilla on esimerkiks turvallinen olo, koska se turvallisuuden kokemus on myös tosi tärkeä, jos ajatellaan just siit niinku tunteiden ja kokemuksen näkökulmasta, niin sittehän se aiheuttaa paljon niinku turhautumista ja hätää ja kaikenlaisia lieveilmiöitä. Ja toki siitä ei yhtään auta nyt niinku, jos ajatellaan Suomessa nimenomaan, ni koronakriisi ja nyt Ukrainan sotatila ja muut.
Et sitten… ja ehkä mitä mä ite ajattelen myös, niin paljon puhutaan siitä, et nuorilla on niin paljon tietoa ilmastonmuutoksesta ja ympäristöstä ja luontokadoista ja heillä on niin suuri huoli ja he ajaa nyt asioita, niin sit on myös tärkeää muistaa, et se ei koske pelkästään nuoria tai se ei oo pelkästään niinkun… tai et se koskee, se vastuu on myös muilla, et me ei voida niinku nuorten niskaan enää täs vaihees laittaa sitä niinku vanhempina ihmisinä. Ja toisaalta, jos ajattelee niinku muuten… ihan yleisestikin‚ niin se on myös fakta, et se myös koskettaa, jos tällä hetkellä on 30- tai 40-vuotias, niin kyl se ilmasto on jo muuttunut aika paljon siitä, mitä se oli ehkä aikasemmin ja mitä se tulee olemaan vaikka 40 vuoden päästä. Et ihan vaikka ajatteliskin ihan itsekkäästikin, niin kyllä se niinku itseäki niinku siinä missä koskettaa, jos niin kauan saa täällä pyöriä.
Ja sitte ehkä toinen asia, mikä musta liittyy tähän turvallisuuteen, tähän keskusteluun yleensä, on se, et kuitenkin on myös iso joukko nuoria, jotka ei ole läheskään niin valveutuneita näistä ympäristöasioista tai kiinnostuneita kuin, mitä ehkä usein näis ympäristötunnekeskusteluissaki puhutaan tai tulee sillä, et on suuri joukko ja ehkä niinku sukupolven… jos ajatellaan niinku… vertaillaan sukupolvia, ni toki on varmasti paljon tietoa nuorilla, mutta on myös paljon nuoria, jotka ihannoi kuluttamista ja joil on semmosii haasteita omassa elämässä. Vaikka ei nyt eläis missän ääriolosuhteissa, mut joilla on niin paljon muitakin niinku haasteita ja täysin ne niinku… ehkä keskittyy se oma jaksaminen muihin asioihin. Et seki on myös yhteiskunnassa tärkeä asia huomioida, miten me myös… miten me huolehditaan niistä nuorista, jotka huolehtii ympäristöstä ja miten me huolehditaan myös niistä nuorista ja lapsista, jotka ei… jolla ei oo resursseja niinku huolehtii myös muistaa koko ajan.
Koska sit se toki heijastuu niinku just muihin mielenterveysvaikutuksiin ja kykyyn niinku sietää kriisejä ja työskennellä ilmaston parissa. Et mä itekki on kuitenki koronakriisin tämmöstä taustatyötä yhtä selitystä varten, missä haastettelin monia niinku järjestöjä, jotka toimi sitte niin sanotusti haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten kaa. Tää käsite jotenki mua hiertää aika paljon viime aikoina. Niin sitten paljohan siihen heijastuu just se, että jos ihminen ei tiedä, mistä saa seuraavan päivän ruoan tai majapaikan, tai on vaikka… niinku käyttää huumeita aktiivisesti tai muuta, niin sit siin on ihan muita huolia kuin se, et miten nyt niinku lähtis mieltään osoittamaan ilmaston puolesta ja se ei nyt toki tarkota, et sanois, ettei kiinnostaa, mutta et tämmösii hyvin niinku konkreettisia asioita on myös.
Et sen asennekasvatuksen ja koulutuksen lisäksi, niin sit joskus must tuntuu, et siin keskusteluissa hyvä myös muistaa tämmöstä niinku konkreettista, et rajoitukset. Et niinku sanoin, et mua ehkä vähän haavoittuvuus -käsitteenä on semmonen niinku hankala ja vähä ärsyttäväkin. Et jokainen meistä on jollain tavalla haavoittuva. Et se on ehkä siinä mielessä on hyvä muistaa.
Nyt mä ehkä vähän harhailin tästä aiheesta. [nauraa] Mikä oli kyysymys?
Jari Visto: Tosta tunteista ja sukupolvista ja muusta, että mä oon ihan samaa mieltä, et se on todella passé ja niinku asiatonta semmonen, et nuorissa on tulevaisuus ja nuoret ratkaisee ja hölöpönpölöpön, että siis kyllä se nyt pitää ihan nykyisten vallanpitäjien sukupolven, eli meidän neljä-, viis-, kuus-, seitsemänkymppisten niinkun ratkaista näitä asioita omalta osaltamme. Ja myöskin lapsia ja nuoria ajatellen.
Mutta tota mä siis Pihkalan Panu on jo jossain puhunu jotain tällasta, ja mä nyt vähän ehkä vienyt tätä hänen ajatustaan eteenpäin, että tavallaan jos ajatellaan niinku kehityspsykologisesti‚ että jos lapsen ajatus on semmonen tietynlainen rajattomuus, tai tuntuu olevan tämän rajattomuus päivän teema meillä. Et lapsen kokemus on siinä tietynlainen rajattomuus ja sitte yks kehityspsykologinen tehtävä aikuiseksi kasvamisessa on eri vaiheissa niinku törmätä niihin omiin rajoihinsa ja vaikuttamismahdollisuuksiinsa, ja silti jotenkin säilyä, tietyllä tavalla säilyttää tietynlainen itsearvostus tai jotenkin niinku luottamus omiin toimintamahdollisuuksiin, vaikka on paljon rajoituksia‚ joihin ei voi vaikuttaa. Et musta ei tullut NHL-jääkiekkoilijaa, mut silti mä oon ihan hyvä tyyppi. Et jotenki täähän on niinku semmonen yksi näkökulma tähän, et mitä se aikuiseksi kasvaminen tarkottaa.
Niin sitten näissä ilmasto- ja ympäristöasioissa, vaikka tietenkään kaikki lapset ja nuoret eivät ole mitenkään erityisen valveutuneita, kuinka ne vois ollakaan, koska ne on tämän markkinointiviestinnän uhreja kokoajan, kun me kaikki muutkin [naurahtaa]. Niin, mut kuitenkin heillä on niinku jo sieltä kouluopetuksesta lähtien, ku mä oon katon vaikka sitä mun seiskaluokkalaisen niinku mantsan kirjaa, niin sen otsikko on maapallolainen ja se koko seiskan kurssi mantsassa käsittelee sitä, et mitä tarkoittaa se, että me ollaan tämän planeetan, mihin perustuu se, että täällä voi olla elämää tällä planeetalla ja näin. Ei siellä puhuta mistään valtioista tai tai muista, siinä ois mitään. Niin heillä on se tietty ymmärrys tästä planeetasta ja sen rajoista ja sen toimintamekanismista jollain tavalla jo sieltä, mitä ei niinkun keski-ikäisillä ja sitä vanhemmilla ihmisillä ole, vaan meillä on paljon vahvempi toisaalta ehkä paikallinen ajattelu tai joku valtio–kansakunta -ajattelu tai sit toisaalta tämmönen… jälleen se rajattomuus-illuusio.
Niin sit se, et miks näistä tulee niinku sukupolvien välisiä haasteita ja semmosta tunne… vaikeutta ymmärtää toisen kokemusta, niin ehkä se voi liittyä tähänkin, että näissä ilmasto- ja ympäristöasioissa niinku ne sukupolviroolit, tavallaan kehityspsykologiset roolit, vaihtaa paikkaansa. Eli ne lapset ja nuoret, vaikka ne on turhautunut, et ärsyttää muuten, niin ne tietää jo niinkun, et ne rajat on jo tullut vastaan ja me ei voida jatkaa näin niinku kuitenkaan. Ja kun taas me neljä-, viis-, kuus-, seitsemänkymppiset ollaan kasvettu siinä rajattomuuden illuusiossa sieltä 70-luvulta, 80-luvulta eteenpäin ja me niitä, jotka sanoo, et en minä en halua luopua pihvistäni tai minä en voi luopua lentämisestä tai jotenkin minä en voi luopua tästä, minulta ei saa viedä. Niin se on ihan semmosta niinku kolmevuotiaan tai viisivuotiaan puhetta.
Mut tää on tää on yks näkökulma. Sit totta kai sit taas vanhemmat sukupolvet, jos mennään vielä vanhempiin, niin siellä taas on se kokemus, et vähemmälläkin on tultu toimeen ja elämä on ollut hyvää ja muuta. Et siinä taas sit voidaan opettaa toinen toisiamme, et ei pidä tietenkään myöskään mennä siihen, että semmoseen… et tää ois mustavalkoinen tämä tilanne tai vahvistaa niitä vastakkaisuuksia entisestään.
Taneli Saari: Kyllä. On tärkeä kokemus, et näin nelikymppisenä muistan niitä isovanhempia ja sellaisia aikuisia, jotka oli hyvin niukasti tottunut elämään ja tottunu säästämään ja korjaamaan asioita ja elämään siinä mielessä kestävästi.
Jari Visto: Aika lyhyt vaihe ihmiskunnan historiassa tämmönen idea siitä, että rajattomuus ja kertakäyttökulttuuri ja tällainen.
Rosa Rantanen: Ja mun mielestä ehkä myös niinku luokkakysymys, vaikka Suomessa ei saa puhua yhteiskuntaluokista, mut se niinku keskustelu keskittyy paljon luopumiseen ja kuitenkin on niinku monille ihmisillä… tai siis toisil ihmisillä on varaa luopua enemmästä ja toisil vähemmästä ja toisilla ei oo hirveesti, mistä luopua, jos ei nyt edes ajatella globaalilla tasolla. Mutta et sillon varsinki. Et sit siin on myös tämmönen niinku… paitsi sukupolvien, myös tämmöstä niinku tuloerojen välinen erottelu tai miten sen nyt muotoileeki sitte.
Taneli Saari: Kyllä. Tässä podcastissa saa puhua luokkanäkökulmistakin.
Rosa Rantanen: Jes [naurua].
Taneli Saari: Ja tuli mieleen semmonen pieni täydennys siihen vielä siihen turvallisuuden kokemukseen tavallaan, et sisäministerihän selvitti myös tätä sisäisen turvallisuuden kokemusta, ja mun mielestä mielenkiintost siinä on, että vaikka meillä tääl Suomes niinku samanlainen yhteiskunta ympäröi kaikkia, niin silti siinä oli muistaakseni siinä selvityksessä kuus tällasta erilaista tyyppiä ja semmosta luottamuksen ja kokemuksen astetta tavallaan, mitkä sit määräytyy erilaisten taustatekijöiden kautta.
Ja siinäkin totta kai joku vaikka turvana oleva varallisuus ja sen myötä tulevat mahdollisuudet sit muokata elämää ja erilaisia buffereita muodostaa ympärilleen, ni varmasti vaikuttavat siihen turvallisuuden kokemukseen myös.
[Musiikkia]
Taneli Saari: Jari, sut palkittiin vuonna 2014 vuoden opettajana ja tuolla Diakin tällasessa Dialogi-julkaisun haastattelussa olit puhunut muun muassa, että: ”ilmastoasiat ovat kaikkein perustavanlaatuisimpia kysymyksiä, koskevat meistä jokaista. Ihmismieli näyttää kuitenkin olevan sellainen, että se hahmottaa vain yhden asian kerrallaan ja yleensä nämä ovat uhkia, jotka ovat välittömästi ihollamme. Välillä tuntuu, että olemme kuin sammakot kattilassa.”
Ja kun ilmiselvästi olet niinkun pätevä opettaja ja sitä tietoa onnistuneesti oot välittäny ihmisille ja opettajuudessa on selvästi eroo uutistenlukijaan tietysti, että pitää tehdä jotain muuta, kun se tieto välittää ihmisille. Niin mitä sun mielest on niitä onnistuneita tapoja ja sun kokemuksia? Miten sä oot onnistunu niinku opettajana muuten ja miten näiden ympäristöasioiden välittäminen sitte sun mielestä parhaiten tehdään?
Jari Visto: No huhhuh. Pieniä paineita. No sanotaan näin, että kyl se peruskokemus on se, että ei siinä ainakaan tuu koskaan valmiiksi. Niinku ei tietenkään ylipäätään opettajaksi, mutta varsinkaan näitten asioitten kanssa, koska niinkun se konteksti muuttuu pikkusen koko ajan ja vallitseva ilmapiiri ja ne odotukset ja tarpeet muuttuu. Et se mikä oli toimivaa niin kuin ilmasto- ja ympäristökasvatusta joskus 5–7 vuotta sitten, niin sille ei oo enää tarvetta ja nyt on tarvetta jollekin muulle.
Et silloin ku mä ekoja kertoja Diakissa ollessani opettajana, kun oli tarpeeks väljä otsikko, niin toin tällasen niinku kestävyysnäkökulman siihen ja et mikä on se meidän toimintaympäristöä ja mikä oikeasti on tämä ilmastonmuutos ja näin, niin silloin se palaute oli se, et vihdoinkin niinku joku puhu näistä asioista meillä niinku sosiaali-, terveys-, kirkon alan niinku oppilaitoksessa. Se jo oli niinkun positiivista, ert ylipäätään asiasta puhutaan.
Ja sitten se herätti ahdistusta ja sit piti miettiä niitä henkilökohtaisia, et mitä minä voin tehdä, ja se oli aika semmosta niinkun helposti semmsota yksilökeskeistä ja itekki niinku, et anto sit jotain vinkkejä niinku siihen, et vähennä lentämistä ja vähennä lihansyöntiä ja jotenki. Tämä oli ikään kuin se akseli, jollo niinku silloin ehkä liikuttiin joskus seitsemän vuotta sitten tai jotain sellasta. Ja tiedän että monissa muissa paikoissa on oltu jo paljon pidemmällä siinä kohtaa, mutta siinä kontekstissa.
Ja sitten ehkä niin kun… sitten se omakin tapa… Totta kai hän pitää huomioida se, kenestä on kysymys ja mihin siinä pyritään ja sillee, mut että on niinku aaltoillut tavallaan se fokus siinä, että yksilö, yhteisö, yhteiskunta ja sitten tavallaan niinkun se faktan välittäminen ja jotenkin vakuuttaminen siitä, ja sitten taas semmonen tunteiden ja semmosen oman niin kuin roolin miettiminen tai ratkaisujen miettiminen. Ja sitten myöskin semmonen, et ehkä niinku tavallaan se teknologia tai joku tällanen ja sitten toisaalta semmonen niinku maailmankuvallinen, maailmankatsomuksellinen arvoihin liittyvä pohdinta, et mitä tarvitaan milloinkin tai mihin on niinku milloinkin mahdollisuutta tai aikaa.
Aina aika loppuu aina kesken näissä asioissa. Se nyt on yks perusjuttu, että koskaan olla hirveän isojen asioitten äärellä ja koskaan ei voi myöskään tietää, et mihin se, et jos antaa keskustelulle tilaa, niin mihinkä suuntaan se lähtee, et mikä on se niinku se kaikista niinku polttavin tällä porukalla tässä tilanteessa. Et sit pitää olla semmosta pelivaraa siinä.
Mut ehkä niinku oma, miten tällä hetkellä useimmiten niinku näitä asioita lähestyy, niin… et usein… alussa joku semmonen slaidi tavallaan niinku siitä, niinku mä haluan onnitella ihmisiä, on ne sit mitä tahansa siitä, että juuri sä oot nyt just tässä, koska just sulla on siinä omassa työssäsi tai roolissa niin ku mahollisuus vaikuttaa näihin asioihin. Et jotenki päästäs eroon siitä, että ne ratkaisut joku muu tekee jossain muualla tai tää ei oo meidän. Et on se sit mitä tahansa, niin sä voit vaikuttaa siitä omassa työssä, et se on niinku se yksi lähtökohta.
Ja sitten usein mulla on alussa joku… maapallon kuva kuusta otettuna tai jotain sellaista, jossa niinku pyritään niinku vähän niin kuin kokemuksellisestikin, et mitä se myös herättää ja myöskin sille, että niinku me ollaan kaikki tämän avaruuslaivan dynamiikkojen varassa tai jotenki. Et tää ei oo niinku puoluepoliittinen asia tai tää ei oo mielipideasia tai sellainen ja se herättää semmosta herkkyyttä ja jotenkin semmosta… taas sitä rajallisuuden tunnetta. Että tää on niinku aika pieni tää meijän pallo ja et ollaan me… miten tahansa asennoidutaan asioihin, koska mä ajattelen, et usein haaste on myöskin se, et jos me mennään suoraan siihen ikään kun niihin ratkaisuihin tai johonkin, ni sit siitä tulee sitä, että mistä kukakin ei voi luopua tai miks me ei voida muuttaa toimintatapaamme tai näin. Ja niihin vastakkainasetteluihin. Mutta jos me niinku jotenkin voitais hetken aikaa pysähtyä siihen, että tämä on se planeetta, tämä on se ainut planeettaja ja sitten mietitään niitä meidän mahdollisuuksiasia. Sit vähän sitä faktapohjaa, et miks tää ilmasto- ja ympäristökriisi on nyt erilainen, kuin jotkut aikaisemmat, et mite niinku radikaaleista jutuista sit ihan oikeasti on kyse ja sellasta.
Mutta että ja sitte ku ollaan koko kirkon… ja se yks, jos minkälainen opetus tai koulutus näissä nyt toimii‚ ni yks on se, et mä… ihan konkreettisesti niin heitän jotain inputtia jonkun aikaa ja sitten pistetään porukka porisemaan keskenään, et mitä tää niinku herättää ja muuta, koska ihmisillä on kauhea tarve puhua näistä asioista ja vaihtaa ajatuksia ja näin. Ja sit sieltä ehkä joku ajatus nousee siihen yhteiseen keskusteluun.
Mut toisaalta näissä on niin hirveästi puhuttavaa, että niinkun… Et sellainen vuorovaikutus siinä, et mitä niinku tuodaan uutta ja sitte mahollisuus niinku pohtia sitä omaa roolia, mitä se… myöskin niitä tunteita, mitä se herättää ja näin. Et sellanen vuorovaikutuksellisuus on tärkeetä, koska muuten se uuvuttaa se juttu.
Ja sitte jos ollaan niinkun kirkon kontekstissa tai tällaisessa, ni sitte on usein mietitty sitä, et miten tämä liittyy siihen perustehtävää ja niihin arvoihin ja perustarinoihin, mitä on. Et kyl tää liittyy myös niihin. Koska… et jotenkin nään sen niinku tosi tärkeenä ja että tämä sopii muuallekin, että oli se organisaation tavallaan niinku visio ja missio ja strategia niinku mikä tahansa, niin se jotenkin se tämä kytkeytyy siihen, et mikä on se meidän, koska se on se kaikkein suurin vaikuttavuus, et ku me tehään sitä perustyötämme, niin miten me sillä vaikutetaan. Et se et miten joku jätelajittelu järjestetään, niin se on niinku tietynlainen, sil on tietty viesti, että pitää olla kunnossa, koska muuten se on epäuskottavaa se puhe, jos ei edes näitä perusasioita hoideta, mut se ei oo se pääasia, kun me mietitään vaikka minkä tahansa organisaation tavallaan sitä niinkun vaikuttavuutta näissä asioissa.
Ja sitte, nii… Sitte on mietitty sitä tavallaan sitä paikallista juttua ja et mitä ne meijän ajankohtaiset kysymykset ja mitä me seuraavaksi. Et sit tavallaa tullaa siihen niinku, et haasteet on tosi isoja ja niitä ei pidä kieltää, ja se on myöskin herättää tunteita, mut silti kuitenkin se taas, et se inhimillinenkin hyvinvointi niinku vahvistuu siellä, missä me niinku pyritään löytää ratkaisuja näihin yhteisiin haasteisiin. Eikä niin et me voitais jotenkin niinku ottaa nää erilleen, että me keskitytään nyt vaan tähän ihmisten hyvinvointiin ja meillä ei ole varaa nyt tähän muuhun, vaan että ne on niinku yhteisiä haasteita ja myöskin ne ratkaisut, jos me lähdetään ratkasee niinku näit kestävyyshaasteita, niin ne tuottaa sitä työtä ja ne tuottaa sitä osallisuutta ja sellaista. Ja ehkä sit ku ite tekee paljon töitä näitten… ei saa nyt sanoa haavoittuvassa olevassa asemassa olevien ryhmien kanssa, mut siis erilaisten asiakasryhmien kanssa tekevät, et miten he voi, miten nää niinku, ettei meillä tulisi myöskään semmonen, et kestävyysasioiden ratkominen on pelkästään niinku niitten asia, jotka voi kuullua Tesla-klubiin tai johonkin, vaan miten kehitysvammaset ihmiset voi olla myös osana tätä tai miten ne ruokajonossa olevat ihmisetkin voi olla osa tai jotenkin. Ettei me myöskään syrjäytettäs sillä tavalla, että no sul on niin paljon huolia jo muutenkin, että ei sun tarvitse välittää näistä, koska se on myös alentavaa tavallaa. Mutta heille myös niinku tärkeitä, vaikka niille jotka ottaa jotain avustusta vastaan, että se on niinku kestävää se toiminta ja he voi olla osa tämmöstä, ja se on ehkä…
Noni kyllä tuli pitkä juttu, mut siis ehkä ite tykkään tästä donitsimallista juuri siksi, koska se on mun mielestä hyvä kuva siitä, että nää ei oo erillisiä asioita ja talous ja sosiaalinen ja ekologinen kestävyys liittyy toisiinsa ja se on niinku jotenkin, että oli organisaatio mikä tahansa, tehdään mitä tahansa duunia, et miten me voidaan tässä työssä… tukea sitä ihmiskunnan sinne donitsiin pääsemistä. Eli ettei me ylitettäs niitä ekologisia rajoja ja ettei me jätettäs niinku osaa ihmiskunnasta niinku sen sosiaalisen kestävyyden rajan alapuolelle.
Niin silloin se, et mitä siellä tehdään käytännössä, mitä ratkaisuja tehään, miten liikutaan‚ miten liikutaan, minkälaista ruokaa tarjotaan, miten sitä toimintaa painotetaan, kenelle se suunnataan ja minkälaisia hankintoja tehdään ja niin edelleen, niin… tavallaan tuottaa semmosta hoksautumista siitä, että se mitä me tehään, niin kaikki vaikuttaa tähän kokonaisuuteen ja me voidaan siihen niinku vaikuttaa ja että myöskin tää on kokonainen iso matematiikkansa tää donitsihomma, mutta jotenkin, ku tekee niinku sote-kentässä myöskin työtä, niin helposti siellä voi olla semmonen ajatus, että ne oikeat ratkaisut tehdään siellä tekniikkapuolella ja siellä. Mutta jos vaikkapa se diakoniatyöntekijä, jota mä nyt koulutan, jos sille vois tulla sinne oivallus siitä‚ että se mitä hän tekee niitten siellä ruokajakelussa sen hävikkiruoan kanssa ja yhdessä niitten vapaaehtoisten kanssa tai niitten pitkäaikaistyöttömien tai mielenterveyskuntoutujien kanssa, kun he kimppakyydillä tai julkisilla tai pyörillä tekee retken lähiluontoon tai laittaa istutuslaatikkoja johonkin hoitolaitoksen pihaan ja yhdessä niitä hoitaa siellä sitten tai jotain, ja tuo vihreyttä ja tuo osallisuutta ja tuottaa vaikka vähän ruokaa siinä tai jotain, niin se on sellasta donitsissa elämistä, sellaista kestävää elämäntapaa, et se ei oo jotain marginaalista, se ei oo jotain niinkun paremman puutteessa tapahtuvaa sijaistoimintoa niille ihmisille, jotka ei pysty elämään niinku kuuluisi elää tässä yhteiskunnassa, vaan päinvastoin siellä eletään jo sillä tavalla, jota kohti koko yhteiskunnan pitäisi siirtyä.
Ja totta kai jotta se voisi toteutua, ni se vaatii verotusmuutoksia ja kaikenlaisia rakenteellisia juttuja, mutta sitä voidaan jo niin kuin jossain määrin tehdä paikallisesti tällasta niinku erilaista elämäntapaa, joka on ekologisesti, sosiaalisesti kestävää. Niin se… jos siihen asti päästäs tässä tämmösissä koulutuksellisissa tilanteissa, että miten me nyt jo tehdään ja miten sitä vois ehkä vielä viestiä enempi, et hei tulkaa katsomaan sieltä talouden ja politiikan sektoreilta, että miten me täällä jo tehdä näitä asioita ja ottakaa mallia‚ ni silloin oltais niin ku aikapitkällä [naurahtaa].
Et tämmösiä niinkun… hoksautuksia, kääntämisiä, et päästäs semmosesta vääränlaisista joteki siiloista tai vastakkainasettelusta vähän niinku eteenpäin, mitä meillä näissä asioissa usein on.
Hanna Rintala: Tosi hienoja… tosi jotenki oivalluttava, et itelläki oikein lähtee jotkut tosta.
Taneli Saari: Joo, kiitos paljon tästä tosi selkeyttävästä vastauksesta ja mua kiinnosti kuulla paljon, ku sanoit tossa aiemmin, että siitä tunnekeskeisyydestä haluatkin pois ja mä mietin, että onko se este tän tiedon välittämiselle, mutta kiitos näistä esimerkeistä.
Tosta donitsimallista aattelin, et laitetaan sen tonne jakson tietoihin ja tästä voi… me ei ehkä tänään käytetä sen avaamiseen aikaa tässä jaksossa‚ mutta laitetaan se tuonne linkki tuon jakson tietoihin, niin ihmiset voi halutessaan perehtyy siihen lisää.
[Musiikkia]
Taneli Saari: No, Rosa kun kuunteli tässä tätä Jarin vastausta‚ niin kun mietit sitten sun työn osalta, et sitä huippututkimusta kun pitäis sit saada yhteiskunnalliseen hyötykäyttöön jollain lailla, niin mitä asioita, ootko samaa mieltä näistä toimintatavoista ja miten siihen tartutaan ja mitkä jutut toimii ihmisten parissa ja onko sulla jotain lisättävää?
Rosa Rantanen: No kyllä mitä mä kuuntelin, ni monesta asiasta oon tosi samaa mieltä ja just kiinnostava se havainto, et missä niitä ratkaisuja tehdään. Et edelleen aika paljon on kuitenkin mun mielestä semmonen ajattelumalli, että tiede- ja teknologiajohtoisesti ajatellaan täällä niinku vihreä siirtymä ja tulevaisuuden… niinku paremman tulevaisuuden kuva. Mutta samaan aikaan tiedetään just, et meidän pitäis elää vähän ehkä vaatimattomammin, jos ajatellaan meijän… tai siis paljon vaatimattomampia ajatellen meiän kulutusta ja just semmonen yhteisöllisyyden malli, mitä mun mielest kuvailit hienosti, et just vaikka sote- kentällä, et vaikka siinä ei puhuta ehkä semmosista kestävyysratkaisusta tai muusta, ni siin kuitenki toteutetaan montaa periaatetta, mitkä niihin liittyy ja sit taas niistä malleista puhuminen tuntuu olevan paljon helpompaa jollain muilla… ehkä se sanotaan nyt sektoreilla tai päätöksenteossa. Mut sit jotenkin ehkä siinä on mun mielessä helposti sellainen ajatus, että edelleen on se menee vähän he ja me, et asiantuntijat ja sitte ne kansalaiset.
Et mä itse, kun sanotaan, et työskentelen niinku kansalaisyhteiskunnan kanssa ja paljon puhutaan niinku kansalaisten osallistumisesta päätöksenteossa ja tutkimuksessa myös niinku EU-tason keskusteluissa ja se pitää hirveän tärkeänä elementtinä, mutta sit siin tulee ainakin se, et se kansalaiset ois joku ryhmä ihmisiä, jolla ei ole mitään muita attribuutteja [naurahtaa] tai sit jotka jakautuu just tälläsiin viel erilaisiin ryhmiin ehkä, jotka on haavoittuvassa asemassa tai ei ole.
Tai niin kuin käsitettä niinku kritisoin, mut en mä ole halunnut nyt siihe liikaa keskittyä, et mun mielestä on tärkeätä huomioida, et ihmisillä on erilaisia niinku haasteita ja rajoitteita ja he tarvii vaikkapa erilaista tukea ja niinku oikeudellista ja taloudellista tukea yhteiskunnassa ja muuta, mut samaan aikaan just ei sais niinkun alentaa ihmisiä ajattelemalla, että yksi asia niinkun vie pois jotenki muun toimintakyvyn. Et on tietysti paljon ihmisiä, kenel on myös taloudellisia niinku resursseja ja valtaa yhteiskunnassa, jotka ei myöskään oo kiinnostuneikä, eikä tee yhtään mitään. Valitettavasti meillä aika paljon esimerkkejä tästä, mikä on vielä ehkä huolestuttavampaa.
Ehkä sellainen, jos ajatellaan, miten niinkun tietoa… Mikä se oli sen kysymyksen muotoilu? Miten tietoa välitetään tavallaan…
Taneli Saari: Niin miten me jotaki onnistuneesti sitte välitetään tätä tietoa?
Rosa Rantanen: Niin, ehkä jotenki et lähdetään sellasesta keskustelevuudesta, et paljon akateemises maailmassa puhutaan siitä, et päästäis pois siitä semmosesta niinku norsunluutorni-asetelmasta, et tullaa jakamaan tutkijoiden, vaan et enemmän niinkun keskustellaan ja toki kans niinku niin sanotusti tehään kansalaistutkimusta ja… osallistuvia… Tai kansalaiset osallistuu tutkimukseen, mut myös sit ihan niinku tutkimuksen tuloksista voidaan keskustella ja mitä niinku ite esim. yrittää tehdä, niin on lähtee jotenki siitä, et mitkä tulokset on kiinnostavia ja minkä takia, tai voidaanko jo siin niinku identifioida vaikka jotain tutkimusaiheita, mikä on myös niinku iso asia just kansalaisyhteiskunnan ja tutkimuksen välillä, että ikään kuin sielt voi tulla tämmösii hiljaisia signaaleja kansalaisyhteiskunnasta siitä, et mitä pitäisi tutkia niinku jatkossa, ja mitä ei oo ehkä ns. validoitu tutkimuksessa, mutta mitkä saattaa olla tärkeetä sit jonkun ryhmän, niinku ihmisryhmän tai ympäristön tai muun niinku hyvinvoinnin kannalta tai lainsäädännön kannalta. Mut tämmösii niinku ihan käytännön vaikutuksia. Siinä sen lisäksi tietysti ehkä ihmisten kokemus on parempi.
Tutkimuksista mä haluisin vielä ehkä korostaa myös sitä, et vaikka itse työskentelen täs niinku vaikuttavuuspuolella ja on strategista tutkimusta ja muuta, mikä tähtää just niinku yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, niin… semmonen hyvä tutkimus ja perustutkimus ja sille niinku resurssien ja ajan antaminen tutkimuspuolella on tosi tärkeetä. Et silloin ku puhutaan niinku ilmastonmuutos- ja kestävyysasioista vaikkapa‚ niin pitää olla tämmösii ratkaisukeskeisiä ja monitieteisiä ja monialaisia malleja, mutta ei se oo mikään vastapari sille, että pitäis jotenki vähentää semmosest perus tutkimuksesta jollain allala, koska se niinku hyvä tutkimustieto on myös edellytys sille hyvälle onnistuneelle välittämiselle mun mielestä. Ja sit semmonen niinkun kuuntelu ja kohtaaminen ja rohkeus, mitä tässäkin on mainittu, ja johtajuus jotenki semmonen ote, et uskalletaan olla samassa huoneessa ihmisten kanssa ja ei nähdä ihmisiä sektorina tai sidosryhmiin. Et mä itse näen sen myös vähän semmosena niinku etäännyttävänä puheena.
Et mulla on nyt joku tämmönen käsite ongelma tässä [naurahtaa]. Kaikki käsitteet nyt suututtaa.
Mutta siis ajatuksena se, et jos otetaan ajatuskoe, että vaikka 10 ihmistä istuu pöydän ääressä ja kaikki puhuu eri kieliä, niin mehän voidaan ihan iloisesti kaikki olla samaa mieltä siitä tavoitteesta ja sanoa samaa asiaa‚ mutta eri kielillä ja toinen ehkä vähän tulikin liian aikaisin tai liian myöhään paikalle ja toinen vähän huutaa liikaa ja toinen oli ihan hiljaa ja voi tulla ihan täysin sekasin, et ei täs nyt on niinku mitään yhteistä. Mutta et sen lisäksi tarvitaan se niinku laadukas tutkimus, niin tarvitaan niit välittäviä tahoja ja siihen tarvitaan myös käytännöllisiä asioita, eli resursseja, ihmisiä ja myös niinku isoi instituutioita.
Että yks tämmönen, jos mä nyt yritän tuoda tätä niinku käytäntöön niin myös, mitä mä oon havainnu, et siin on semmonen jonkinlainen kuilu niinku instituutioiden ja ihmisten välillä ihan niinku, et esimerkiks yliopisto ja tutkijat ikään kuin, ja opiskelijat, niin se yhteisöllisyys ja viestit, mitä nousee, niin saattaa olla ihan erilaisia, ku ne nousee tutkijoiden ja opiskelijoiden ja muun henkilökunnan niinku ehdoilla, ku mitä nousee sieltä instituutioista ja millä tasolla niinku asiat muuttuu ja miten sitten niinku sitä olemassa olevaa valtaa ja koulutukseen ja erilaisiin asennevaikuttamiseen ja muuhun käytetään sitte.
Et sen oman vallan myös tunnistaminen yliopistoissa on must tärkeetä, ja sitten jotenki semmonen… vielä liittyen tähän, et kaikki, mitä tuli tos äskenki, et kaikki olisi mukana keskusteluissa, niin mun mielestä se ei aina ole… tai siis monesti se on hyvä asia, joskus voi miettii kuuluuko se jokaseen keskusteluun, koska tietysti on tiettyjä tahoja, millä saattaa olla enemmän vastuuta. Mutta semmonen niinku jotenki kaikkiin asioihin kuuluva ihmisten moninaisuus ja inklusiivisuus, niinku… ehkä kuuluminen siihen keskustelun pitäis olla mun mielestä niinku läpileikkaava ajatus, mikä ei vaan tulee joissakin työpajoissa tai niinku tietyissä asioissa, vaan kaikessa.
Et paljon kuulee, ehkä sanotaan kestävyyspuolellakin tällasta, et pitäisi olla enemmän nuorten ääniä ja alkuperäiskansojen ääniä ja näin, mut sit mä usein mietin, et missä ne on, että täs on nyt aika monta vuotta [naurahtaa], ja toki on erilaisia ääniä, mutta et se ajatus siitä, et on jotenki siitä, et meidän pitäisi. Voi miettii sit jo, et mitä voisi jo siinä niinkun tilanteessa tehdä ja just se lähestyä, laajentaa niitä omia piirejä ja jotenkin ottaa erilaisiin ihmisii mukaan kategorisoimatta heitä siihen, et he on nyt tätä sektoria tai heillä on tämä haavoittuvuus tai he edustaa jotakin ryhmää, koska harva meistä pystyy edustamaan sit loppujen lopuks paljon muuta ku itseään.
No kylläpäs tästäki tuli nyt pitkä puheenvuoro, mutta [naurahtaa].
Jari Visto: Joo ja toi mitä mä puhuin noista asiakasryhmistä ja muista, ni se liittyy ehkä sellasiin koulutustilanteisiin, jossa ne on nimenomaan ihmisiä, jotka tekee työtä tiettyjen asiakasryhmien kanssa. Et sitten taas, jos kouluttaa luottamushenkilöitä tai… eli siis niinku päätöksentekijöitä tai johtoa, niin minkä mä näen niinku ite todella tärkeänä, että sitä kautta kuitenkin‚ et jos nyt miettii taas tota omaa toimintakenttää, eli kirkkoja ja seurakuntajärjestöjä, ni siellä tehdään paljon hyvää työtä, siel on paljon hyviä tyyppejä, innostuneita ihmisiä, mutta haaste on se, että asiat on kuitenkin usein aika henkilösidonnaisia. Että siellä missä on joku, joka näkee asiat tärkeinä, se tekee niitä. Mut sit jos ne ei niin kun niin hienosti sanottuna oo rakenteissa ne toimintatavat, niin sit se on niinku… sit ku se ihminen vaihtaa työpaikkaan, ni se jää sit siihen se ympäristövastuu tai kestävyysajattelu siinä organisaatiossa.
Ja sen takia mä nään niinku tosi tärkeenä tämmöset niinku rakenteelliset jutut ja niihin taas sitten niinku se, et luottamushenkilöiden ja johdon pitää tehä ne ratkaisut, että meillä nyt sitoudutaan tähän hommaan ja sitten yksilöt voi ajatella päissänsä, mitä haluavat enempi vähempi, mutta tämä on se linja, jolla me toimitaan näissä asioissa. Et niinkun ja silloin ei puhuta mistään tietystä ryhmistä, vaan puhutaan sen organisaation toimintatavoista, minkälainen matkustussääntö on, minkälainen hankintaohjeistus meillä on, minkälaiset niinku energiahankintakriteerit, kiinteistöstrategiat, kaikki tämmöset tosi kuivakkaan tuntuiset asiat, mutta niillä sit kuitenkin luodaan ne arjen puitteet niinku politiikalla yhteiskunnassa tai missä tahansa organisaatiossa, että se yksittäinen työntekijä voi sitten niin kuin huononakin päivänä tavallaan automaattisesti toimia suht kestävästi. Mutta jos on se yksilön joka hetkisen niinku jaksamisen varassa, niin se ei niinku kanna.
Taneli Saari: Joo, mä oon jälleen iloinen, että te ootte nostanu täs selvästi esille eri ihmisryhmiä ja vähän eri tasoista valtaa ja resursseja, mitä kullakin on tai minkälaisia haasteita elämässä. Ja ympäristötunnetutkimuksesta me tiedetään, joka kansainvälisestä tutkimuksesta, että esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa mielenterveydelliset kuormitusta ja tämmösiä vaikeita tunteita kaikkialla maailmassa, riippumatta siitä, elääkö ihminen vaikka sellasessa yhteiskunnassa, jossa hänen pitää miettiä vaikka päivittäistä veden ja ruuan saantia ja turvallista yösijaa.
Mutta meillä totta kai ymmärrettävästi ja ymmärrän, miks tätä kysymystä myös niinku vaikka mulle on esitetty, että onko tää sellanen länsimainen tai globaalin pohjoisen joku etuoikeus, että meillä on tääl aikaa miettiä omia ahdistuksiamme tai näin pois päin.
Ja tää oli hyvä esimerkki myös, että ne ryhmät toimii monissa asioissa tosi ympäristöystävällisesti tai kestävästi, ja niinku sellasta oivallettavaa ja opittavaa ois eri ryhmien kesken todella paljon.
Rosa Rantanen: (Musta tää liittyy) [1:19:24] vähän myös siihen‚ niinku sanotaan jotenki, mä nään ehkä oman työnkin vähän semmosena tulkkaamisena. Just kun mä käytin tätä kieli-metaforaa, että jotenki jos on toiminu erilaisten… niinku erilaisissa ympäristöissä ammatillisesti ja muutenki, niin sitten siin on hyvä, jos joku käyttää aikaa siihen, et tavallaan selittää vähän etukäteen tai niinku yrittää miettiä, et okei, mikä näitä asioita yhdistää ja eihän se tarkota, et ihmiset ei muuten ehkä tajuas tai ois jotenki tyhmiä‚ mut se niinku edistää sitä asiaa, jos tuntee sitä kenttää ja ihan niinku oikeestiki sanoo, et vaikka eri tieteenaloilla tai eri aloilla tai eri ihmisillä on tosi erilaisia.
Ja sitte liittyy tää, siis alunperin ajattelin liittyen tohon sun Taneli kommenttiin just siitä, et must tuntuu‚ et siin on myös se kielenkäyttö on jotenki keskiössä, kun kritisoidaan sitä ympäristötunne ajattelua. Et ehkä se ei oo pelkästään kysymys siitä, et tunnetaanko jotakin, et varmasti ei sellasta ihmistä, joka jotenki tunteidensa kautta reagoi niinku ympäristön muutokseen jotenki positiivisesti tai negatiivisesti tai muuten, mutta et sit miten se sanoitetaan, minkälainen tila sille annetaan just niinku yhteiskunnassa ja mikä se keskustelukulttuuri on, niin sehän on tosi, saattaa niinku erilaista jotenki. Et se on must myös kiinnostavaa pohtia, et millä eri tavoin ne just ilmenee.
Hanna Rintala: Niinpä ja miten ne tunteet liittyy sit siihen just, et miten sitä välittämistä osoitetaan tai miten se niinku syntyy se sellanen välittäminen ja huolenpito.
Jari Visto: Niin ja ehkä se, mikä siinä… mikä tällä hetkellä mua itteeni ärsyttää, ihan tänne kävellessäkin tossa ärsytti oli se, että niin kuin aikuiset ihmiset, joilla oikeasti on niinku valtaa vaikuttaa asioihin ja jotka käyttää mediavaltaa, poliittista valtaa ja tällaista taloudellista valtaa, niin siellä asiat kehystetään vain niinku jotenkin tunne- tai mielipideasiana. Eli tyyliin, että oli joku uutinen juuri tästä pohjoismaisista ravitsemussuosituksista nyt hyväksytty, jossa sitten muun muassa sekä terveys-, että ilman ympäristösyistä suositellaan selkeästi vähennettäväksi, ei poistettavaksi, mutta vähennettäväks punaisen lihan käyttöön ja maitotuotteiden käyttöö, ja lisättäväks niin kun kasviksia ja näin edelleen. Tuttua huttua varmaan kaikille. Niin se, että ei riittänyt tavallaan niinku uutisaiheeksi se, et mitkä on nää suosituksen, mitkä on näitten perustelut ja niin kuin mitä muutoksia siinä on, vaan se kärki, niinku Hesarin kärkiotsikko oli se, että uudet pohjoismaiset ravintosuositukset jakavat kansaa ja ingressinä oli se, että minä rakastan pihviä, enkä voi luopua siitä koskaan.
Et jotenki mennään tosi regressiivisille ja lapsenomaiselle tasolle mun mielestäsi silloinkin, kun… Et se on… No joo. Että siinä kaipais ehkä semmosta vähän semmos Churchillmäistä meininkiä joskus, niinku johtajuutta, että verta, hikeä ja kyyneleitä, mutta aikuisina ihmisinä meillä on ja länsimaisena pohjoisen ihmisinä, meillä on mahdollisuus vaikuttaa näihin asioihin, niin käytetään sitä ja ollaan aikuisia.
Et joskus itekin huomaa, ku yrittää suostutella organisaatiota tai ihmisiä niinku jonku asian puolelle, et käyttää kaikkia mahollisia argumentteja, että tästä on hyötyä meillekin ja tämä on taloudellisestikin järkevää ja muuta, mut sit välillä hätkähtää sieltä, et voishan sitä joskus sanoa, että meidän kuuluu tehdä näin, koska tämä on oikein. Et koska me tavallaan tiedetään niinku se jo, ja siinä mieles oli hyvä oppitunti jossain ihan taannoin, joku iso tämmönen metsäfirma, viherpesua tietysti, mutta he mainosti niinku semmosella oikein upeilla metsäkuvilla sitä, että lisäämme jatkuvaa kasvatusta ja huolehdimme luonnon monimuotoisuudesta, koska se on oikein. Nii. [naurahtaa] Siihen on paha sanoa vastaan [naurua].
Hanna Rintala: Se on totta.
[Musiikkia]
Taneli Saari: Mulla ois vielä yksi kysymys teille ja se liittyy sitten vähän siihen ehkä tulevaisuuteen katsomiseen ja asennoitumiseen. Mutta minkälaisia esimerkkejä tai vaikka yksi esimerkki, tämä voi olla joku ihan pikku arjen juttu tai joku isompi, mikä teillä on mielessä, mutta mitkä asiat teidän työssäni, onko jotain tietoa tai yhteistyötä, joka tuntuu hyvältä tai jotain tällasia donitsimallin kaltaisia tuotoksia, jonka kautta niinku omaa ajattelu on saanu vietyy eteenpäin?
Jari Visto: Tarkoitatko‚ et mikä niinku tuo toivoa tai –
Taneli Saari: Mikä tuo, joo. Joo. Vähä mikä tuo toivoo tulevaisuuteen ihan henkilökohtaisesti.
Rosa Rantanen: Mä mietin tätä… toivoahan aika paljon myös saadan esille, et pitää olla toivoa ja sit tää on taas sarjassamme asia, mikä mua välillä ärsyttää, mut mä nyt kuulostan tosi kiukkuiselta tässä [naurahtaa]. Mutta musta on hyvä semmonen erottelu, et mikä on niinku optimismia ja mikä on toivoa ja sitten myös liittyykö se toivoi tavallaan siihen, et meillä on vaikka toivoa, et me voidaan nyt pysäyttää luontokato tai ilmastonmuutos siinä mittakaavassa, mitä se nyt on, niin se toivo on ikään kuin mennyttä, mutta se ei mun mielestä tarkota, et meillä ei vois olla toivoa paremmasta niinku tulevaisuudestaan jotenki meidän planeetalle, kun mihin me nyt ollaan suuntaamassa tai parammesta just merkityksellisemmästä elämästä meille tai meidän yhteisöille, planeetalle.
Et siin mielessä mun mielestä voi olla ja jotenkin mä ehkä ajatella, et mulle itellä sitten se on antanut paljon ajateltavaa ja ehkä sitä semmosta toivookin. Et pelkästään se niinku eri ihmisten kanssa työskentely ja se ehkä sen havainnointi, et kun ihminen saa niinku on tilaa sille omien ajatuksien esille tuomiselle ja tavoitteiden niinku ajamiselle tämmöses ilmasto- ja kestävyys- tai yhteisöllisissä asioissa, niin sit se usein otetaanki niinku ilolla vastaan.
Et mä en oo ehkä niinkään esim. omassa työympäristössä… Tää mun työ ehdottomasti ei oo sellaista, mitä ois jotenki karsastettu‚ mut ei oo myöskään ollu ehkä just varsinki kansalaisyhteiskunnan kans niin suoraa yhteistyötä tässä muodossa. Mutta et paljon niinku on ihmisiä kiinnostaa ja tuntuu tosiaan, että ehkä niissä rakenteissa ei oo sitä tilaa jotenki tuoda esiin niit yhteisiä tavoitteita myöskin. Et siin ehkä mä näen myös sen mahdollisuuden siihen, et voi vaikuttaa niihin kuuluisiin rakenteisiin‚ johon meidän pitäis pystyä vaikuttamaan ja tuoda semmosii yhteisiä keskustelun ja toiminnan tiloja, mis pystyy vähän niinku luontevastikki löytämään, et minkä puolesta haluu niinku jotenki toimia ja mitä haluaa tehdä ja se niinku rakentaa sitä yhteisöllisyyttä, mikä myös on tulos itsessään, vaikka siitä ei tulis sit mitään projektia tai [naurahtaa] keskustelutilaisuutta.
Ja sit jotenki mä tos ajattelin aikasemmin, että tässä kun puhutaan usein myös tästäkin itse asiassa nyt kunnia menköön sinne, oliks se Long Playn artikkeli tai podcast, mitä kuuntelin, mis puhuttiin median just kielenkäytöstä ja siitä, et miten ilmastonmuutos nähdään tämmösenä passiivisena. Et ilmasto muuttuu ja lämpenee ja jotenki, et kukaan ei niinku sitä lämmitä [naurahtaa]. Ja mä rupesin miettiin, et ku me myös muotoillaan se, et me niinku taistellaan sitä vastaan, mutta et sit loppujen lopuks siin on kysymys kuitenki siitä, et me itse tietyt, varsinki tietyt ihmiset ehkä maapalolla, niin tekee siitä aktiivisesti ja sit ehkä me myös vähän niinku taistelemme itseämme vastaan itse asiassa, jos poistetaan se passiivi siitä. Et sieltä just nimenomaan palautuu siihen meidän omiin tunnetaitoihin ja rohkeuteen niinku muuttaa niitä meijän omia tapoja, ja luopua ja niinkun muuttaa omiin käsityksiä, mitä taas sit siin alussa tänäänkin puhuttiin.
Et ehkä tällaisia ajatuksia heräsi.
Taneli Saari: Joo. Entä Jari, minkälaiset asiat sulle? Voi olla nyt toivoa tai optimismia tai energiavirtaa toimia, halua pyöriä näiden teemojen parissa.
Jari Visto: Joo. Siinä mielessä sama, mitä sanoit Rosa tosta, että tavallaan se toi tai joku energia ei voi perustua siihen, että asiat vois jotenkin palauttaa ennalleen tai jotenkin niinkun… jotenkin täysin pysäyttää tai estää taitaa jotenkin. Mutta tää realismia on se, että asiaan voi kuitenkin vaikuttaa ja niinku tämänhetkisillä ratkaisuilla on tosi paljon vaikutusta siihen, että mikä se ihmiskunnan elämisen ehdot ja muun planeetan elämisen ehdot on on niinku nyt ja jatkossa. Et se tavallaan ylisukupolvinen näkökulma, tällainen on niinku mun mielestä tosi tärkeä siinä.
Että ei se mihinkään hyssyttelyyn tai sellaseen se toiveikkuus ei voi perustua. Mutta niinku se (what’s love -laulu on) [1:28:13] hienosti sanonut, että toivo ei ole… mitenkä se nyt menikään, varmuutta siitä, että asiat onnistuvat, vaan siitä, että niillä on merkitystä. Niin että tässä ollaan kuitenkin niinku kaikkein tärkeimpien asioitten kanssa tekemisissä ja niitä voidaan niinku… saa olla niitä edistämässä, niin se on niinku vähintäänkin oman hyvinvoinnin kannalta ja jaksamisen kannalta tärkeätä. Ja ehkä siis voimaannuttavampaa kuin joku kyynisyys tai joku sellanen niinku luovuttaminen.
Sitten ehkä mikä itteeni jollain tavalla voimaannuttaa on myöskin se, että silloin… no lähemmäs 10 vuotta sitten, yli viisi vuotta sitten, niin oli usein sellanen olo, että on aika yksin näitten asioitten kanssa ja varmaan ne, jotka alotti nämä puheet 60-luvulla, 70-luvulla, 80-luvulla, niin heillä on vielä pidemmältä aikaa tämä kokemus, et täytyy joku huutaa sieltä organisaatioiden ulkopuolelta, jotenkin yrittää niinku herättää huomiota tai jotenki, ja sitten tulee paljon semmost, et no eihän tää ny liity meihin tai jotenkin. Niin se on kuitenkin muuttunut siis tässä niinku suomalaisessakin keskustelussa viimeisen viiden vuoden aikana. Ainakin ilmastonmuutoksen osalta ja nyt ehkä sit vähän luontokadonkin osalta ja näin.
Että vaikka oltais eri mieltä ja eri mieltä ratkaisuista ja yritettäs niinku jarruttaa ja muuta, niin sitä asiaa ei saada enää pois agendalta. Tää on niinku yhteiskunnallinen kysymys ja täytyy keskustella, johon täytyy ottaa kantaa ja vaihtaa vaikka nimi sitten vihreästä siirtymästä puhtaaksi, mutta joka tapauksessa siitä ei pääse enää niinku irti.
Ja ja sitten se, että on paljon ihmisiä ja toimijoita, jotka jo tekee näitten asioitten kanssa kuntasektorilla, valtion niinku eri… Et joka paikasta rupeaa löytymään jo niinku omia ilmastotiekarttoja ja kestävyystiekarttoja ja muuta. Et niinku se tietynlainen läpäisevyys.
Totta kai se on riittämätöntä ja liian hidasta ja on kaikenlaista viherpesua ja muuta, mutta et… kuitenkin se ymmärrys niinku pikkuhiljaa leviää siitä, että tää liittyy kaikkiin ja tämä koskee kaikkia ja tää on niinku yhteinen asia ja muuta. Ja tavallaan se vastustaminenkin ja polarisaatio ja muu niin kertoo myös siitä, että täs oikeasti heilutellaan tietynlaisia meijän rakenteita ja pyritään muuttamaan niitä. Et ne on ehkä sellasia. Ja tai et mitä sä sanoit, että löytyy ihmisiä, joiden kasn voi jakaa sekä niitä tunteita, että sitä toimijuutta ja näin.
Ja sit ehkä niinku semmonen kaksijakoisuus tai kaksitasoisuus vielä sit siinä, et niinku isossa kuvassa ja täällä kaupunkikonteksteissa ja teams-kokouksissa niinku lohduttaa se, että on niin paljon, et tää on niin monessa organisaatiossa ja monien suulla niinku puhutaan ja samaan suuntaan näistä asioista ja viedään näitä eteenpäin. Et se on niinku toinen näkökulma.
Sitten taas miettii sitä ihan omaa henkilökohtaista jaksamista tai sellaista niinku syvää ulottuvuutta, niin sitä taas tukee sit sellanen, mistä esim. Pihkala Panukin on siinä uusimmassa artikkelissaan puhunut, et semmonen on myös tarve… et jaksais myös toimia ja säilyttää jonkun toimintakyvyn, ni on tärkeä sellanen tietynlainen, ottaa myös vähän etäisyyttä tai pitää huolta omasta jaksamisesta. Ja tulla taas sen rajallisuutensa kanssa niinku sinuiksi. Niin se et sit ku pääsee johonkin tekemään jotain rakennusrestaurointia johonkin vanhaan hirsimörskään tai jotaki, jossa saa niinku jotenkin konkreettisesti sitä kulttuurista jatkuvuutta tai ylisukupolvista niinkun jatkuvuutta jotenkin pitää yllä tai johonkin tunturiin hiihtämään tai vaeltamaan, niin et voi… No. Et ehkä niinku semmone luontosuhdetta säilyttää kuitenkin, vaikka näkee sen muutoksen ja se herättää surua ja näin, ni silti siitä voi edelleen kuitenkin myöskin ammentaa semmosta jaksamista ja voimaa, että on osa jotain isompaa kokonaisuutta. Että ei kuitenkaan sitte oo pelkästään meidän jotenkin sinne teknokraattinen ihmiskeskeinen juttu, vaan sit ihmisenä voi olla sitten on osa semmosta isompaa biosfääriä ja kosmosta sitten kuitenkin myös kaikesta huolimatta. Niin sen oon huomannut, et se on myös semmonen tärkeä puoli tässä kaikessa.
[Musiikkia]
Hanna Rintala: Otetaan vähän tämmönen… tähän loppuun tällainen pieni sanaleikki. Eli mä sanon teille muutamia sanoja ja sitten te saatte vapaasti sanoa, mitä niistä juolahtaa mieleen, ensimmäisenä. Ja lähdetään liikkeelle. Ilmastopolitiikka.
Rosa Rantanen: Turhauttavaa.
Jari Visto: Turhauttavaa [naurahtaa]. Just veit jalat suustani [naurua].
Hanna Rintala: Entäs toivo?
Jari Visto: Niin siit oli just tossa äsken puhetta. Siis yhdellä sanalla, siis ei pysty sanomaan yhdellä sanalla, koska siis se on naivissa ja ärsyttävässä muodossa ärsyttävää puhetta kaikki mikä siihen liittyy [naurahtaa], mutta sitten toisaalta niinku realistisella tasolla ajateltuna kuitenkin tarpeellista tai välttämätöntä. Mutta siis… no. Ei tota voi. Niinku toivo siis. Inhorealistinen toivo tai realis- [naurahtaa] joku joku sellanen.
Hanna Rintala: Joo.
Rosa Rantanen: Se on vaan semmonen asia, mitä ei voi paeta. Mä itse asiassa ajattelin sitä joskus täs aikasemmin, kun kävelin tänne, että sehän on myös tosi, niin kuin jos ajatellaan ympäristöä ja planeettaa ja näin, niin sehän on tosi ihmiskeskeinen. Toive on ihmiskeskeinen asia. Ei niinku muut lajit havaitset sitä omaa olemassaoloaan. Niinku havaitsee, mut ei havaitse samalla tavalla. Että se varmaa asia, mikä on niinku meijän kirous ja siunaus, jos nyt käyttää tämmösiä niinku [naurahtaa] jotenkii uskonnollisia termejä. Että ei siit pääse niinkun yli eikä ympäri.
Jari Visto: Sanotaan näin, että jos saa kaksi sanaa, niin korvattava merkityksellisyydellä.
Hanna Rintala: Joo ja saa muuten käyttää niin monta sanaa ku haluutte. Joo. Joo.
Jari Visto: Sekin on ihmiskeskeinen tää merkityksellisyys [naurahtaa], mutta.
Rosa Rantanen: Jos mennään tähän sanojen filosofiaan, niin mitä on olemassa, mitä ei. Ei mennä siihen.
Hanna Rintala: No nää on vähän tällasia umpimähkäisiä sanoja, mutta mä sanon kuitenki ja katotaan sitte, mitä niistä syntyy ja mitä ei. Antroposeeni.
Jari Vista: Järisyttävä… tajuta.
Rosa Rantanen: Siis jollain tavalla se on musta surullinen [naurahtaa hiljaa], mutta taas sarjassamme asia, mistä ei pääse yli eikä ympäri. Mutta ehkä jos mä siit haetaan jotain niinku tähän toivoon ja muuhun liittyvää, niin kun me olemme niin paljon tilaa otettu, niin se mitä ehkä pystyy tekemään on semmonen välittäminen ja yhteisöllisyys vielä. Niinku… muutos sit kuitenkin.
Hanna Rintala: Joo, ei oo helppoja. No. Maailmanlopun visiot.
Jari Visto: Ihmiskeskeisiä.
Hanna Rintala: Totta.
Rosa Rantanen: Mun tekis sanoa, et me vältellään niitä. Et me toisaalta piehtaroidaan niissä, mutta toisaalta vältellään niitä, ja tämä perustelu on siis se, että tämä liittyy myös vähän tähän kuolema ja ilmastonmuutos -keskusteluun, mitä meil on ja mä keskustelin just yhden tutkijan kanssa muun muassa siitä, et miten tällasen hyvin niinku teknologia ja posthumanistisesti suuntautuneet visiot tulevaisuudesta on usein hyvin uskonnollissävytteisiä, niinku siin omasta tiedos- tai teknologiauskossaan ja sit ehkä niitten kautta yritetään välttää sitä jotenkin maailman lopun ja kuoleman tematiikkaa.
Hanna Rintala: Kyllä. No entä hengitys?
Jari Visto: No se on jotenkin tosi perustavaa niinku. Ettei pysty vastaa taas yhellä, mutta mä käytän paljon niin ku nois opetustilanteissa yhtenä esimerkkinä tästä meidän niinku maailmaan kuulumisesta sitä semmosta kuvaa‚ että tavallaan keuhkojen rakenne ja puun oksaston rakenne on samanlainen tämmönen haarautuva fraktaalirakenne ja että me me hengitetään ulos sitä, mitä kasvikunta hengittää, mutta me hengitetään sisään, mitä kasvit hengittää ulos ja kasvit hengittää sisään sitä, mitä me hengitetään ulos. Et niinkus… ja ilman sitä, mitä kasvit tekee, niin me ei oltais täällä sekuntiakaan olemassa, että se on. Joo.
Rosa Rantanen: Ja mulal tulee jotenki tästä tanssiminen, koska mä tanssin koko ajan hirveesti. [naurahtaa] Lisäksi, et mä teen muita töitä ja se liike ja se yhteys myöskin, et se on itse asiassa jotain, mitä me tehdään niinku yhdessä… niinku kaiken kanssa. Että ei me, myöskin se käsitys siitä, et me ollaan joko semmonen yksittäinen paketti, mis on selkeät rajat, ni ei oo jotenki ehkä niin selkeetä. Et semmonen liike ja yhteys tulee mieleen.
Hanna Rintala: Joo, onpas ajatuksia herättäviä vastauksia. Sitte mulla oiski yhteys.
Jari Visto: Mä ajattelen, et se on aika ytimessä koko tässä tematiikassa sillä tavalla, että se miks me ollaan tässä, kun ollaan, niin se paljon liittyy siihen, et on menetetty niinku perustavia yhteyksiä ja niitten ymmärtämistä muuhun maailmaan… ja elämän perusasioihin, Jj toinen toisiimme ja sitä on sit yritetty korvata jollakin muulla tai jotenkin niinku luoda siihen joku semmonen teknologinen tai tällainen ratkaisu. Et se tavallaan se yks iso ratkaisu, mikä näihin nyt voi olla tai jotenki, mikä vois jotenki asioita parantaa yksilön ja yhteisön tasolta, olis se niinku niiden perustavien yhteyksien jotenkin ymmärtäminen tai elvyttäminen tai jotenki.
Et on se sit niinku sukupolvien välillä tai ihmisten välillä yhteiskuntaluokkien välillä tai eri puolilla elävien ihmisten välillä tai suhteessa… muihin lajeihin. Että se semmonen vääränlaisten dikotomioiden tai mustavalkosuuksien purkaminen ja semmonen, et ollaan osa kokonaisuutta ja se ei oo joku heikkous tai huonous, vaan se tekee just elämästä rikasta. Yhteys.
Rosa Rantanen: Mä menin nyt jotenkin todella metafyysisille tasoille [naurahtaa] täs mun mietteissäni, mutta sen lisäks mitä äsken jo tuliki liittyen siihen hengittämiseen, jotenki mä ajattelen, että ehkä se tuo myös toivoa, jotenki lohtua mulla itelleni, että on yhteis sekä tälleen ajatuksellisesti ja kulttuurisesti, mut ihan myös fysikaalisesti. Niinku maailma on täynnä yhteyksiä ja niin kuin itse asiassa kaikki, mitä me havaitaan riippuu siitä, et miten tietyt asiat tai partikkelit on yhteyksissä toisiinsa, mitä me havaitaan, miten aika kuluu, mitä meidän tietoisuus on.
Mä sanoin, et mä menin aika diipille [naurahtaa] tasolle tässä. Mutta se on ehkä loppujen lopuks tämmönen niinku palauttava ajatus. Se on niinku kaiken taustalla, niin ku vähän tossa sanoitkin.
Taneli Saari: Kiitos paljon keskustelusta, Rosa Rantanen ja Jari Visto. Tosi mukavaa, että olitte täällä ja oli kiinnostavaa kuulla kaikkien kaikkia metafyysisiä sivupolkuja ja konkreettisia esimerkkejä teidän töistänne. Kiitos paljon, että olitte Tunteicastin vieraana.
Rosa Rantanen: Kiitos, oli hienoa olla täällä.
Jari Visto: Kiitos.
[Musiikkia]
