Epätoivo, lamaannus, hirveä häpeä. Näin kuvasin opintoihin liittyviä tuntemuksiani kahden ensimmäisen opintovuoden jälkeen psykologille, jonka vastaanotolle olin viimein hakeutunut. Olin aloittanut opinnot opinto-ohjaajan suosittelemalla alalla heti lukion jälkeen. Ensimmäinen kuukausi tuntui kaikesta hämmennyksestä huolimatta hyvältä, olivathan muutkin hämmentyneitä. Syksyn edetessä kuitenkin huomasin, että muiden kokeman hämmennyksen ja epävarmuuden vähetessä omani vain lisääntyi. En saanut lainkaan otetta opiskeluun. En hahmottanut peruskurssien teorioita ja kompastelin jatkuvasti tieteenalan käsitteisiin ja sanastoon, jota en ymmärtänyt. Lisäksi olin riippuvainen opiskelukavereideni muistista; jos kukaan ei sattunut puhumaan esimerkiksi palautettavista tehtävistä tai kurssille ilmoittautumisesta, se jäi minulta todennäköisesti tekemättä.
Hallintani oli surkeaa myös muilla elämän osa-alueilla. Asuin ensimmäistä kertaa yksin ja kaikista aktiivisuuteen ja itsestä huolehtimiseen liittyvistä suunnitelmista huolimatta vietin suurimman osan ajasta sängyssä, Candy Crush -sagaa pelaten. En juurikaan osallistunut opiskelijarientoihin, sillä en käyttänyt alkoholia. Bileiden sijaan olisin kaivannut jutteluhetkiä ja uusia harrastuksia, mutta minulla ei ollut voimia hakeutua yksin uusiin tilanteisiin. Tutustuin muihin opiskelijoihin vain pinnallisesti, en saanut oikeita ystäviä. Poikaystäväni, jonka kanssa olin ollut hyvin symbioottisessa suhteessa jo vuosia, oli poissa armeijan vihreisiin pukeutuneena.
Masennuksen ainekset olivat kasassa. Olin todella pettynyt itseeni. Lentoni lapsuuden pesästä oli mennyt päin lähimpiä honkia, pää edellä pistelevään oksastoon.
Ensimmäisen vuoden keväällä päätin aloittaa puhtaalta pöydältä, joten tein suunnitelman tutkinnon vaihtamisesta siirtohaun kautta. Toisena vuonna minun tuli opiskella uuteen tutkintoon kuuluvia perusopintoja, mutta huomasin syksyn koittaessa kokevani suurta ahdistusta opiskeluun liittyen. Opiskelijan itsetuntoni oli pahasti kolhiintunut ja pelkäsin epäonnistumista niin paljon, etten uskaltanut edes yrittää. Henkinen hyvinvointini oli muilta osin kohentunut huomattavasti, hyvin pitkälti yksinäisyyden haihtumisen ansiosta. Olin saanut sulhoni takaisin ja olimme menossa naimisiin. Olin myös löytänyt uusia ystäviä. Kuitenkin opiskelun ympärille oli muodostunut tukehduttava ahdistuksen pilvi ja olin sairaslomalla noin vuoden. Käsittelin ahdistustani psykologin kanssa, mutta se, mikä lopulta muodostui ratkaisuksi, ei ollut opintoihin palaaminen. Annoin tilaa toiselle unelmalle.
Meistä tuli nuoret vanhemmat. Valintamme hämmästytti monia, mutta meille se tuntui luonnolliselta ja järkevältä. Tiesimme tahtovamme tulla vanhemmiksi nuorena ja olimme jo ennestään tuumineet, että maltamme tuskin odottaa valmistumiseeni asti. Koin tarvitsevani kunnon tauon opiskelusta, mutta sairaslomalla oleminen ei tuntunut auttavan. Kaipasin elämääni merkityksellisyyden tunnetta ja halusin, että elämämme etenisi opiskeluahdistuksestani huolimatta. Toivotimme lapsen tervetulleeksi ja sairasloma muuttui äitiyslomaksi. Itseasiassa kahdeksi.
Kolmen vuoden antoisan kotiäitiyden jälkeen tuli jälleen aika ajatella opintoja. Opiskeluahdistus oli vielä tuoreena muistissani ja ajatus yliopiston ovista sisään astumisesta tuntui kamalalta. Olin osittain jo hylännyt ajatuksen akateemisista opinnoista, sillä tunsin itseni kyvyttömäksi siihen. Kesken näiden pohdintojen tapahtui kuitenkin kaksi asiaa, joista olen ikuisesti kiitollinen. Niistä ensimmäinen oli lukemaan oppiminen. En ollut kyennyt keskittymään kirjoihin moneen vuoteen. Lukion suoritin lähes lukematta, enkä yliopisto-opiskelun aikanakaan kyennyt lukemaan tenttikirjoja kuin osittain, huolimattomasti ja tuskin mitään ymmärtäen. Keskittymiskykyni oli tuskastuttavan huono. Äitiysloman aikana olin kuitenkin tavattoman kiinnostunut hyvinvoinnin ja johtamisen teemoista, ja päädyin lukemaan siihen liittyvää kirjallisuutta. Palava kiinnostus piti yllä myös keskittymiskykyä ja vietettyäni kirjapinojen keskellä noin vuoden, aloin ymmärtää nauttivani lukemisesta ja oppimisesta suunnattomasti. Rakastin tiedonjanoni tyydyttämistä ja uteliaisuuteni kasvoi jatkuvasti.
Toinen suuri käänteentekevä voima oli monta vuotta psykologiaa opiskellut ystäväni, jonka jalat olivat syvälle juurtuneina akateemisessa opiskelussa ja ajattelussa. Kävimme useita opiskeluteemaisia keskusteluja ja hän osoitti ajattelussani esiintyvän luontaisen analyyttisyyden ja tieteellisyyden. Hän oli erittäin vakuuttunut siitä, että jos vain löydän itseäni kiinnostavaa opiskeltavaa, pärjään yliopistossa varmasti. Hän osasi sanoittaa sen, minkä olin jollakin sanattomalla tasolla alkanut itsekin aavistaa. En uskonut olevani mitenkään poikkeuksellisen älykäs, mutta pystyin omaksumaan isoja tietokokonaisuuksia, yhdistelemään oppimaani tietoa ja kysymään kriittisiä kysymyksiä. Tiesin hänen olevan kanssani rehellinen ja se, että läpensä akateeminen ihminen vakuutti ajattelunlahjojeni olevan juuri sellaisia, mitä akateemisessa opiskelussa tarvitaan, valoi uskoa mahdollisuuksiini onnistua.
Niin minä onnistuinkin. Ensimmäiset kurssit, jotka suoritin, menivät täydellisesti. Uusi tieteenala kiinnosti valtavasti, nautin lukemisesta ja luennoista ja sain tenteistä täydet pisteet. Olin opiskelijana kuin uudestisyntynyt. Perhe-elämä oli opettanut minulle itsekuria ja itsen johtamisen taitoa, sekä asetti opiskelulle ajalliset raamit. Opiskelu oli hoidettava lasten hoitopäivän aikana, joten puoleen päivään nukkuminen tai tunteja kestävä puhelimen selailu ei käynyt päinsä. Aloin myös ymmärtää aiempia opiskeluvaikeuksiani ja panostin lievästi keskittymisvaikeuksista kärsiville, mutta erittäin innostumisherkille aivoilleni sopivan opiskelutavan löytymiseen.
Olen suorittanut opintoja vauhdilla ja valmistun ensi vuonna maisteriksi. Aion hakeutua jatko-opiskelijaksi ja sukeltaa syvälle tieteellisen tutkimisen maailmaan. Tiedonjanoni on osoittautunut sammumattomaksi ja tahdon sen olevan keskeinen virtalähteeni myös työelämässä. Akateemisesta epäonnistujasta on tulossa akateeminen ammattilainen. Opiskelija, joka ahdistui pelkästä yliopiston tontille astumisen ajattelusta, on linnoittautumassa sinne vielä vuosiksi eteenpäin.
Jokaiselle, joka kokee epäonnistuneensa: älä helposti hautaa unelmaasi, sen toteutumisen aika voi olla myös hieman myöhemmin. Jokaiselle, joka kokee tarvitsevansa taukoa: pidä taukoa, mutta vältä passivoitumista. Lepää, kun tarvitset lepoa, mutta pysy voimiesi mukaan liikkeellä ja etsi asioita, jotka saavat sinut syttymään. Herättele elämän- ja tiedonjanoasi. Jokaiselle, joka ei koe osaavansa opiskella: etsi oma tyylisi ja hae neuvoja esimerkiksi opintopsykologilta. Joskus myös opiskelua on opiskeltava. Ja ihan jokaiselle: sanoittakaa toisillenne niitä vahvuuksia, joita toisissa näette. Rohkaiskaa, rohkaiskaa, rohkaiskaa.
