Charlie – erään masennuksen tarina

Sairastuin masennukseen ammattikorkeakouluopintojeni ensimmäisenä vuotena. Sairastuminen ei johtunut opinnoistani, vaan sen laukaisi pitkä tapahtumasarja menetyksiä ja muutoksia, jotka seurasivat toisiaan.

Kaikki alkoi toukokuussa 2013, kun äitini äiti kuoli yllättäen. Heinäkuussa sain tietää, että alkoholisoitunut isäni ei luultavasti elä enää kauan. Syyskuun puolivälissä päättyi lähes kuuden vuoden parisuhde. Ero avopuolisostani oli huojentava, mutta ero hänen perheestään oli vaikea, sillä heistä oli tullut minulle valtavan tärkeitä.

Maaliskuussa 2014 istuin ravintolassa ystävien kanssa, kun sain puhelun. Soittaja oli poliisi, joka kertoi, että he ovat isäni asunnolla, josta hänet on löydetty kuolleena. Siitä alkoi unettomuuskierre. En voinut mennä nukkumaan, sillä mielikuvat kuolleesta isästä kiusasivat. Niinpä valvotin itseäni, kunnes varmasti nukahtaisin heti.

Kun syksyllä aloitin opintoni ammattikorkeakoulussa, olin todella väsynyt. Helmikuussa 2015 pitkän koulupäivän päätteeksi seisoin koulun aulassa auton avaimet kädessäni ja mietin pitkään, millä olen aamulla tullut kouluun. Minulla ei ollut siitä mitään muistikuvia. Päätin, että tarvitsen apua.

Masennusdiagnoosista on nyt kolme vuotta ja kaksi kuukautta, ja tällä hetkellä olen toipumisvaiheessa. Sairauteni aikana masennus on näyttänyt minulle kyntensä ja yrittänyt kaikkensa saadakseen minut luovuttamaan. Olen kokenut sellaista toivottomuutta, jota oli mahdotonta kuvitella ennen kuin sen itse koin, ja olen maannut niin syvän kaivon pohjalla, ettei ylhäällä näkynyt valoa.
Mutta masennus on myös opettanut minulle nöyryyttä, se on opettanut minut asettamaan oman hyvinvointini ensimmäiseksi, se on opettanut minut sanomaan ei ja opettanut minut olemaan elämättä ”sitten kun”. Niin kauan kuin kukaan ei ole kuollut, kaikki on ihan hyvin.

Masennus on myös opettanut minulle nöyryyttä, se on opettanut minut asettamaan oman hyvinvointini ensimmäiseksi, se on opettanut minut sanomaan ei ja opettanut minut olemaan elämättä ”sitten kun”.

Kun syksyllä 2017 oli aika valita opinnäytetyön aihe, oli minulle valinta helppo. Masennus on ollut matkakumppanini koko opintojeni ajan, joten sen ottaminen mukaan lopputyöhön tuntui luonnolliselta. Tarvitsin aiheen, joka kiinnostaisi minua niin paljon, että saisin työni tehtyä loppuun, vaikka masennus jarruttaisi kuinka paljon tahansa.

Masennusta on mahdotonta kuvailla, ja sitä on mahdotonta täysin ymmärtää ulkopuolelta. Olen aina kuvitellut ymmärtäväni. Nyt tiedän, etten ymmärtänyt puoliakaan. Siksi halusin kuvittaa omia kokemuksiani masennukseni kanssa. Halusin auttaa muita ymmärtämään, miltä masennus tuntuu, ja millaista sen kanssa on elää. Se on sairaus, joka vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti kaikkeen, että sen käsittämiseen myös sairastunut tarvitsee apua. Masennuksen hyväksyminen, sen tunnistaminen ja sen kanssa eläminen vaativat taitoja, yritystä ja halua ymmärtää. Masennus ei ole helppo. Se on vaikea.

Masennuksen hyväksyminen, sen tunnistaminen ja sen kanssa eläminen vaativat taitoja, yritystä ja halua ymmärtää.

Vuosi sitten nimesin masennukseni Charlieksi. Jollain tavalla sitä on helpompi ymmärtää, kun sen erottaa erilliseksi persoonaksi, olennoksi, joka on tullut elämääni ja tekee asioita minusta riippumatta. Se muuttaa kokoaan ja painoaan, joskus sen kanssa eläminen on helpompaa, toisinaan taas niin raskasta, että pelkkä hengittäminen tuntuu työläältä.

Opinnäytetyössäni en kerro masennuksesta sairautena, vaan tunnekokemuksena. Pyrin kertomaan lukijalle, miltä masennus tuntuu niin teorian ja kokemuspohjan kuin kuvitustyöni kautta. Kuvituksen käyttöä testasin opiskelijoista kootuilla kohderyhmillä selvittääkseni, millaista hyötyä kuvitus voi antaa katsojalleen, ja sain erittäin ilahtuneena huomata, että jo tässä testissä pääsin vaikuttamaan kymmenen henkilön käsitykseen masennuksesta.

Päätän tämän kirjoituksen sanoihin, jotka ystäväni minulle antoi masennukseni ollessa kaikkein vaikeimmillaan:

”Sinun ei tarvitse uskoa, että paranet. Minä uskon, jos sinä et pysty.”