Vuosi sitten istuin syyskuisena iltana soluhuoneeni ikkunan ääressä siemaillen teetä ja pohtien, miksi elämä oli minulle tuskaa ja niin monelle muulle vain arkipäivää. Koin olevani lukittu, mykkä ihmisen kuori, joka ei päässyt pakenemaan vankilastaan; koin olevani kykenemätön hylkiö, joka ei herännyt aamuluennolle eikä osallistunut yhteisillallisille; koin olevani arvoton ja tyhjä ihminen, jonka tulevaisuus ei varmasti olisi odottamisen arvoinen.
Olin juuri aloittanut fuksivuoteni Helsingin yliopistolla vuoden ulkomaanvaihdon jälkeen. Opintojen alku oli kokonaisuudessaan ylittänyt odotukseni: olin nopeasti tutustunut moniin hienoihin ihmisiin, olin jaksanut osallistua aktiivisesti opiskelijarientoihin, olin saanut uudet opinnot hyvin käyntiin – minä pärjäsin. Jokin silti tuntui erilaiselta ja tummalta sydämenpohjassa; jokin vieras ja raskas veti hitaasti mutta tehokkaasti intoani, motivaatiotani, energiaani ja toivoani syviin vesiin, niin että lopulta kadotin ne näkyvistä kokonaan.
Koin olevani kykenemätön hylkiö, joka ei herännyt aamuluennolle eikä osallistunut yhteisillallisille.
Ymmärsin, että ihminen on yksinäisimmillään silloin, kun hän ei tunne olevansa yksin, ja masentuneimmillaan silloin, kun hän ei tunne olevansa masentunut. Minä olin yksinäinen, vaikka ystävät ympäröivät minua ja masentunut, vaikka olin tyytyväinen elämääni.
Tämän hyväksyminen kesti minulla noin puoli vuotta. Epäilin, että vaikeuteni jaksaa kouluarjessa ja nauttia vilkastuneesta sosiaalisesta elämästä johtuivat vain introversiostani; että viettämällä hieman enemmän aikaa itsekseni ongelmat haalistuisivat. Syytin väsymyksestäni, arvottomuuden tunteestani ja vetäytymisestäni luonteenpiirteitäni, mikä johdatti minut aloittamaani sukellusreittiä pitkin vain pitemmälle, odottamattomiin syvyyksiin.
Keväällä aloin olla epätoivoinen: en ymmärtänyt, mitä minulle oli tapahtumassa ja mitä minun kuuluisi tehdä, jotta voisin tuntea itseni taas siksi ihmiseksi, joka olin ennen ollut. Tunteeni alkoivat laimentua päivä päivältä ja pystyin havaitsemaan aina vain vähemmän valoa kaukaisuudessa, kunnes en enää edes tiedostanut, että minulta oli loppumassa happi.
Otin esiin veitsen. Kävelin autotielle.
Järkeni oli sumentunut, mutta onneksi kriisitilanteessa alkukantainen selviytymisvaisto herää – niinpä pyysin apua ystävältä. Yhdestä puhelinsoitosta lähti käyntiin nyt jo monta kuukautta kestänyt apuprosessi. Yhdessä ystävän kanssa otimme yhteyttä HY:n maksuttomaan opintopsykologiin ja yliopistopastoriin, ja seuraavana aamuna varasin ajan YTHS:lle. Sain keskusteluapua siihen asti, että lääkäriaikani koitti. Minulla diagnosoitiin alustavasti kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja minut lähetettiin eteenpäin. Koko kesän kävin puhumassa psykiatrisen sairaanhoitajan ja psykiatrin kanssa, ja vihaisesti vellovat syvät vedet alkoivat vähitellen tyyntyä; saimme selville, mistä uppoamiseni johtui. Sain sille nimen, mikä oli sekä helpottavaa että pelottavaa: jonkinlainen järjestys ja kategorisointi toivat arkeen rauhaa, mutta se myös tarkoitti sitä, että minun oli hyväksyttävä, että mieleni oli sairas.
Olen edelleen vasta parantumisprosessin alussa: etsin psykoterapeuttia. Mieleeni sattuu edelleen yhtä paljon kuin keväällä, vaikka syön lääkkeitä, jotka leikkivät aivokemiallani. Järkeni sumentuu edelleen säännöllisesti, ja toisinaan satutan itseäni fyysisesti, jotta edes jokin tuntuisi joltain. Kaikesta tästä huolimatta olen matkalla eteen- ja ylöspäin. Olen jo lähempänä pintaa, sillä olen oppinut polskimaan voimakkaammin ja pidättämään henkeä pitempään. Sisimmässäni olen vahva.
Järkeni oli sumentunut, mutta onneksi kriisitilanteessa alkukantainen selviytymisvaisto herää – niinpä pyysin apua ystävältä.
Onko sinusta joskus tuntunut siltä, ettet riitä? Että olet jollain tavalla vääränlainen, sopeutumaton, huonompi kuin kaikki muut? Ehkä sinulla on jo diagnosoitu masennus tai jokin muu mielen sairaus, ehkä olet jo selättänyt pahimman ajan, ehkä käyt terapiassa juuri nyt. Jos luit tarinani, haluaisin sinun muistavan siitä tämän: Mielenterveyden vaihtelut ja synkemmät ajat eivät ole millään lailla hävettäviä asioita, eivätkä ne tee kärsijästään arvottomampaa, kykenemättömämpää tai vähemmän menestyksekästä ihmistä. Jopa joka neljäs ihminen kokee jonkinlaista mielenterveyden horjumista elämänsä aikana – ongelmat ovat siis todella yleisiä.
Sinun ei tarvitsisi vaieta masennuksestasi, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstäsi, ahdistuksestasi, fobioistasi – mistä tahansa haasteista, jotka kohdallesi ovat sattuneet – sillä mitä enemmän niistä puhutaan, sitä normaalimmaksi ne yhteiskunnassa muuttuvat. Kun ymmärrys kasvaa, myös apukeinot vahvistuvat ja kehittyvät.
Älä jää yksin, sillä auttajia löytyy oikealta ja vasemmalta. Vaikka tuntuisi toivottomalta ja avuttomalta, ainoa tapa, jolla voi alkaa nousta syvyyksistä ylöspäin, on kysyä apua.
Vastaa