Elämän parasta aikaa ja pakko-oireita

Vuonna 2009 olin kovan lukemisen jälkeen päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan Yleistä ja aikuiskasvatustiedettä. Sinä kesäaamuna, jolloin tieto saapui olin mökillä ja hyppäsin mereen uimaan. Olin niin onnellinen.

Hieman myöhemmin samana kesänä olin päättänyt lopettaa alkoholinkäytön vuodeksi, sillä mielenterveysongelmani olivat kasaantuneet käymästäni terapiasta huolimatta. Oli helppo kääntyä alkoholin puoleen tunteita turruttamaan. Myöhemmin ymmärsin, että nuoruudessani oli tapahtunut asioita, joita en ollut käsitellyt ja olin ottanut ikääni nähden liikaa vastuuta.

Elin selviytymistilassa ja välttelin todellisia tunteitani.

Olin kuitenkin päättänyt aloittaa yliopistourani positiivisella nuotilla. Ei mennyt kauaakaan alkoholinkäytön lopettamisen jälkeen, kun pakko-oireet ottivat minusta valtaa. En muista kovin tarkkaan, mitä kaikkia oireita minulla oli. Ainakin tarkistelin sähkölaitteita tulipalojen pelossa ja pohdin menneisyydessä tekemiäni virheitä. Alkoholin vieminen pois välttelyn keinona johti siihen, että tunteet vyöryivät vuosien turruttamisen takia niin voimalla, että myöhemmin olen ymmärtänyt pakko-oireiden tulleen mieltäni suojaamaan.

Opinnot tuntuivat kaikesta huolimatta unelmien täyttymykseltä ja mitä mahtavia ihmisiä olikaan opiskelukavereina! Tunsin suurta intohimoa opintojen aihepiiriä, ihmisen kasvua ja kehitystä, kohtaan. Minulla oli kuitenkin välillä kovia vaikeuksia päästä luennoille, sillä tunsin musertavaa häpeää itsestäni. Pakkoajatusten vuoksi oli välillä vaikea keskittyä mihinkään.

En heti ymmärtänyt, että kyseessä olivat pakko-oireet.

Koin olevani huono ihminen monella tavalla ja epäonnistuneeni elämässä. Epäilin olevani huijari. Jos ihmiset tietäisivät, kuka todella olen, he kävelisivät toiseen suuntaan. Pyöritin ahdistavia ajatuksia päässäni melkein joka päivä ja joka hetki.

Pakkoajatukset eivät olleet kuitenkaan vahvana aivan koko aikaa ja myös niistä huolimatta nautin suuresti opiskelijaelämästä. Tunsin vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta keskustellessani opiskelukavereiden kanssa, joiden kanssa meillä oli yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jollain tavalla tunsin tulleeni kotiin.

Pakko-oireilu kuitenkin nosti päätään tasaisin väliajoin niin paljon, että tunsin hukkuvani. Jossakin vaiheessa aloin selvittää, mistä oli kyse. Kun kävelin sitten terapiaa hakemaan uudemman kerran, osasin jo kertoa kärsiväni juuri pakko-oireista. Sain nopeasti keskusteluapua, mutta valitettavasti keskustelusta ei ollut hyötyä pakko-oireisiin. Tuolloin jäi myös diagnoosi saamatta.

Terapian jälkeen yritin pärjäillä yksin. Minulla oli systeemi. Parempina päivänä opiskelin tuntikausia, että pysyin mukana. Tiesin, että joinain päivinä en pystyisi mihinkään.

Pakko-oireet eivät näkyneet päällepäin lähes koskaan, ne olivat mieleni sisällä.

Muistan miettineeni ratkaisuja. Olikohan parempi helpottaa oloa tarkistelemalla vai olla sitä tekemättä? En tiennyt vastausta. Siihen aikaan olin jo lukenut pakko-oireista netistä ja lukenut myös, että kyseessä oli krooninen parantumaton sairaus. Luulin pitkään, ettei oireilulleni voisi mitään merkittävää tehdä. Voi kun olisinkin silloin tiennyt, ettei näin ole.

Valmistuin yliopistosta vuonna 2015. Opiskeluaikana sain upeita ihmissuhteita, kokemuksia, itsevarmuutta ja ymmärrystä ihmisen kehityksestä ja kasvusta. Nämä kaikki ovat tukeneet minua valtavasti kuntoutumismatkallani. Opiskellessani olin omaksunut asenteen, että ihminen voi kehittyä paljonkin. Minusta oli tullut myös todella sitkeä. Olin opiskeluvuosina hakenut apua vielä muutaman toisenkin kerran ja vaikka muuten apua sainkin, pakko-oireisiin ei apua löytynyt. Kävin myös tunnevyöhyketerapiassa, jota pidän nykyisin merkityksellisenä vaiheena toipumisessani. Ensimmäistä kertaa vuosiin, löysin yhteyden kehoni ja mieleni välillä.

Vuonna 2017 tavatessani nykyisen kihlattuni, en jaksanut enää pitää kulisseja yllä ja romahdin. Pääsin omakustanteiseen pakko-oireiseen häiriöön erikoistuneeseen intensiiviterapiaan. Kyseessä oli kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pohjaava menetelmä. Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että toinen ihminen ymmärtää minun sairauttani täysin. Se oli niin hämmästyttävää, että itkin.

Sain työkalut hoitaakseni pakko-oireista häiriötä, vaikka intensiiviterapia kesti vain muutaman viikon. Pääpainona ei tällä kertaa ollut keskusteluterapia, vaan pakkotoimintojen lopettaminen. Työskentelyn pohjana olivat arvoni. Opin siellä, että pakkotoiminnot pahentavat pitkällä tähtäimellä oireilua ja ahdistusta, vaikka hetkellisesti ne helpottavatkin sairastunutta. Alkoi työnteko, joka on ollut elämäni raskain ja antoisin.

Lopetin pakkotoimintojen tekemisen ja aloin altistamaan itseäni.

Vaikka tuntui pahalta, en varmistellut vaan opettelin rakentavia tapoja käsitellä tunteitani ja rauhoittaa itseäni. Ymmärsin, että pakkotoimintoja voi aivan hyvin tehdä myös mielessään, mistä syystä omaa sairauttani on ollut vaikea tunnistaa. Ajatuksille ja tunteille ihminen ei mitään voi, mutta tietoinen ajatusten miettiminen oli minulle pakkotoiminto. Ymmärsin, että tie toipumista kohti käy hyväksymisen ja oman reagoinnin muuttamisen kautta. Ajatuksia ja tunteita on kaikilla, ne kuuluvat ihmiselämään. Reagointia niihin voi kuitenkin muuttaa.

Nykyisin olen kuntoutunut niin hyvin, että en enää juurikaan kärsi pakko-oireista. Tämä on ollut kahden vuoden intensiivisen harjoittelun tulosta. Kuntoutumismatkastani olen kirjoittanut blogia, olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja nykyisin toimin myös vertaisohjaajana. Harmikseni, en itse pitkään aikaan ymmärtänyt hakea vertaistukea.

Opiskeluajat ovat muovanneet minua todella paljon ja nimenomaan hyvään suuntaan. Mielenterveyden haasteista huolimatta upeat ihmissuhteet, kokemukset ja tieto ihmisen kasvusta ovat olleet omalta osaltaan luomassa sinnikästä asennettani. Ymmärrän sen, mikä voima ihmisen mielellä on ja kuinka paljon sitä voi harjoittaa. Mielenterveysongelmien kanssa eläminen tekee ihmisestä myös valtavan vahvan. Työ, opinnot ja mielenterveyden haasteet samaan aikaan olivat kokopäivätyö.

Mielenterveyden haasteista voi kuitenkin toipua. Myös pakko-oireisesta häiriöstä voi toipua ja omalla kohdallani näen itseni jopa parantuvan. Elämäni tuntuu nykyään suorastaan kevyeltä ja muistan olla siitä kiitollinen joka ikinen päivä. Katson lämmöllä omia taistelun vuosiani, sillä ilman niitä en olisi nyt tässä. Sairastumiseni tuntuu nykyisin siunaukselta valeasussa, sillä olen saanut sitä kautta taitoja, joita minulla ei muuten olisi. Taitoja olla onnellinen.

Pakko-oireinen häiriö (Obsessive compulsive disorder OCD) on mielenterveyshäiriö, jossa ihminen kokee sitkeitä pakottavia ajatuksia eli pakkoajatuksia. Ajatukset pyörivät pelkojen ympärillä. Ihminen voi pelätä satuttavansa muita tai itseään, nähdä mielessään epämiellyttäviä seksuaalisia tai väkivaltaisia kuvia, pelätä menettävänsä kumppaninsa, pelätä bakteereita tai tulipaloja yms. Pelkojaan ihminen pyrkii helpottamaan varmistamalla, ettei mitään pahaa tapahdu. Ihminen saattaa esimerkiksi kysellä kysymyksiä läheisiltään, siivota tai tarkistella sähkölaitteita lähtiessään ulos. Varmistelut ovat kuitenkin liiallista huolehtimista ja niihin on tyypillistä jäädä jumiin toistellessaan niitä yhä uudelleen ja uudelleen. Näitä varmistamisia kutsutaan pakkotoiminnoiksi. Pakko-oireista häiriötä hoidetaan yleensä Kognitiivisen käyttäytymisterapialla ja altistus- ja reagoinninehkäisyhoidolla (ERP).

Pakko-oireista keskustellaan NyytiCast-podcastin jaksossa Pakko-oireet.