Hänen nimensä on…

Tunnen yhden tyypin. Itse asiassa tunteminen on aika lievä ilmaisu. Tämä henkilö on lähes aina elämässäni. En osaa kuvitella elämääni ilman häntä. En muista tarkkaan, kuinka tapasimme. Jonain päivänä tämä tyyppi kuitenkin vain oli siinä. Olin ehkä jopa nähnyt hänet silloin tällöin ennen kuin hän tuli elämääni. Hän tunkeutuu aika ajoin elämääni, joskus pitkäksi aikaa, joskus vähän lyhyemmäksi. Valitettavasti hän on ollut se, joka on ohjannut tätä sykliä. Kysymättä minulta kertaakaan.

Hän on tunkeileva, eikä jätä koskaan täysin rauhaan, pukeutuu pelkkään harmaaseen, eikä hymyile ikinä. Hän ei kävele omilla jaloillaan, hän roikkuu minun selässäni. Hän tekee kävelystäni raskasta ja vaivalloista. Aina välillä hän kuitenkin astuu vähän sivummalle. Joka kerta toivon, että hän ei tulisi takaisin. Joka kerta hän tulee.

Jos olen kavereiden kanssa, hän seisoo muutaman metrin päässä. Saatan jopa unohtaa hänet niinä hetkinä. Ja se, jos jokin on todella vapauttavaa. Heti kun olen taas yksin, hän hyppää taas reppuselkääni ja palauttaa minut takaisin polvilleni maanpinnalle. Hän kuiskaa korvaani ”et sinä noita kavereita ansaitsisi”.

Korvaan kuiskiminen on pahinta mitä hän tekee. Hän nollaa jokaisen kehun, hän kertoo minulle kuinka olen arvoton. Hän on myös todella taitava puhumaan. Uskon häntä poikkeuksetta. Hän saa minut vihaamaan itseäni.

Jos elämää ajattelee vuoristoratana, jossa on ylämäkiä ja alamäkiä, tämä tyyppi vie minut aina siihen hitaimpaan vuoristorataan. Se ei nouse eikä laske. Olen ainoa ihminen vaunussa, hän on jarrumies. Hän kuiskii korvaani:

”Näetkö edessä olevan pysäkin?”

”Etkö?”

”Et, koska sitä ei ole.”

”Tämä ajelu päättyy vasta, kun minä niin päätän.”

Hän ei ole esitellyt itseään, mutta sillä ei enää ole väliä, koska tiedän kuka hän on.