Olisi mielenkiintoista tehdä tutkimusta gradutuskasta. Ei ehkä kovin tieteellinen termi, mutta kuvaava se ainakin on. Gradu on varmaan alasta riippumatta opiskelijalle tietynlainen taistelu, näin ainakin oman lähipiirini kokemuksen perusteella. Vaikka aiheet vaihtelevat välituntiliikunnasta änkytyksen hoitoon ja kielenkääntämisestä maaperätutkimukseen ja työyhteisön kehittämiseen, ovat graduprosessiin liittyvät haasteet usein hyvin samankaltaisia.
Haluaisin tavata graduntekijän, joka ei ole missään vaiheessa kokenut minkäänlaista ahdistusta graduprosessin aikana. Haluaisin selvittää tällaisen henkilön kanssa, mitä hän tekee eri tavalla. Mitä hänessä on, mitä minussa ei ole? Onko hänen aiheensa niin kiinnostava ja selkeä, ettei hän missään vaiheessa kyllästy siihen tai tuskaile jonkin ongelman kanssa? Onko hän niin kärsivällinen ja itsevarma, että pystyy taklaamaan kaikki epävarmuudet ja haasteet rationaalisesti ja tyydyttävästi, hermoilematta? Miksi hän saa tehtyä graduaan tasaiseen tahtiin? No, oli tämän henkilön salaisuus mikä tahansa, ainakin maailmassa riittää kohtalontovereita meille, jotka emme välillä tiedä, mitä tehdä. Ahdistusta saattaa aiheuttaa myös taustalla lymyilevä ajatus tulevaisuudesta. Gradu merkitsee yleensä sitä, että valmistuminen häämöttää ja turvallinen opiskelijastatus on pian historiaa. Tällöin voi mietityttää toden teolla, tuntuuko valittu ala omalta, mitä opinnoista on vuosien aikana jäänyt käteen ja löytääkö kiinnostavaa työpaikkaa.
Gradu on varmaan alasta riippumatta opiskelijalle tietynlainen taistelu.
Hankaliin tilanteisiin on olemassa monia selviytymiskeinoja. Omalla kohdalla nyt toimiva ratkaisu ei välttämättä toimi enää toista kertaa tai toisen henkilön kohdalla. Kuitenkin mielestäni vähiten toimiva ratkaisu on jättäytyä tilanteessa yksin. Tuskailu, itsesääli, olettaminen ja jumittaminen eivät tee pidemmän päälle hyvää. Olen itse oppinut, että monesta asiasta selviää puhumalla ja kysymällä. Tietenkään ei voi odottaa, että kukaan tekisi työtä toisen puolesta, mutta ei ole heikkoutta pyytää apua, kun sitä tarvitsee. Ohjaajan pitäisi pystyä tukemaan opiskelijaa niin gradun sisältöön kuin prosessiinkin liittyvissä asioissa. Lounas- ja kahvikeskustelut opiskelijakavereiden kanssa voivat olla todellinen henkireikä. Samassa vaiheessa olevat opiskelijat voivat tarjota toisilleen tervetullutta vertaistukea. Sosialisoituminen myös muiden kuin graduhenkisten ihmisten kanssa on erittäin suositeltavaa. Perhe, kaverit, opiskelijajärjestöt, harrastukset – kaikki hyviä lähteitä ihmisten kohtaamisesta saatavan energian tankkaamiseen. On hyvä käydä välillä tuulettumassa ja hakemassa erilaista perspektiiviä.
Olen kuullut kyllästymiseen asti viisautta: ”Gradun tärkein ominaisuus on se että se valmistuu”. Tällä on kai tarkoitus viestittää stressaamisen ja täydellisyyden tavoittelun tarpeettomuutta. Mielestäni gradua tulisikin pitää ensisijaisesti oppimisprosessina. Hienoa, jos tutkimuksen tuloksesta on lisäksi jotain käytännön hyötyä tiedeyhteisölle tai muulle toimijalle. Prosessissa graduntekijä oppii nimittäin paljon itsestään, jos vain jaksaa hieman reflektoida. Millainen olen paineen alla? Miten luovuuteni toimii? Millainen työskentelytapa sopii minulle? Kuinka ratkon eteen tulevia haasteita? Lisäksi on mielenkiintoista pohtia omia vuorovaikutustaitoja. Millainen ohjattava olen? Millainen haastattelija olen? Kuinka annan ja vastaanotan palautetta?
Olen kuullut aika monen sanovan gradun palauttamisen jälkeen, että jos aloittaisi nyt gradun teon, niin tekisi monta asiaa hyvin eri tavalla. Useimmat meistä tekevät kuitenkin vain yhden ison akateemisen tutkimuksen elämänsä aikana. Kokemusta kannattaa siis hyödyntää jotenkin muutoin. Mitä sinä voit oppia tänään, ja mitä päätät tehdä sillä?
Kirjoitus on Pala elämää -blogikampanjan satoa. Kampanja järjestettiin syksyllä 2015.
Vastaa