Neljä vuotta sitten sain kuulla, että isälläni on syöpä. Maailmani muuttui täysin. Matkani nykypäivään on tuntunut todella pitkältä.
En muista hirveästi isäni sairastamisajasta tai ajasta hänen kuolemansa jälkeen. En tiedä onko järkytys ollut niin suuri, että aivoni eivät ole kyenneet käsittelemään asiaa. Yksi asioista mitä muistan, on kun istuin isän vuoteella, silitin häntä, pyyhin hikeä hänen luisilta ja sairaan näköisiltä kasvoilta, ja kerroin hänelle, miten tärkeä hän on minulle.
En vielä hautajaisissakaan ymmärtänyt tilannetta todeksi. Myöhemmin yritin monta kertaa soittaa isälleni pyytääkseni neuvoja vaikeissa asioissa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Palauduin pikkuhiljaa todellisuuteen. Se oli oikeasti totta. Isä oli poissa eikä enää ikinä tule takaisin. Se ihminen, joka rakasti ja arvosti minua sellaisena kuin olin, ei enää ollut sitä kertomassa minulle. Se ihminen, joka kannusti tavoittelemaan suuria asioita, ei ollut enää rohkaisemassa minua vaikeiden asioiden äärellä. Se ihminen, jonka kanssa tappelin viimeisestä pihvistä ruokapöydässä, ei enää ollut osa meidän yhteistä perheillallista. Minulla ei ollut enää sitä ihmistä, jonka kanssa istua lauantai-iltana sohvalla katsoen Avaraa luontoa. Kaikki se oli mennyttä.
Isä oli poissa eikä enää ikinä tule takaisin. Se ihminen, joka rakasti ja arvosti minua sellaisena kuin olin, ei enää ollut sitä kertomassa minulle.
Puhuin jatkuvasti siten, että ihan kuin isä olisi vielä elossa. En halunnut keskustella isän kuolemasta kenenkään kanssa. En tiennyt enää kuka olin ja mikä minun tarkoitus oli maailmassa. Elämässä ei ollut mitään hyvää tai elämisen arvoista. Ystäväni eivät ymmärtäneet minua, äitini ei ollut enää sellainen äiti, kuin äidin tulisi olla, siskot kävivät tilannetta läpi sen mukaan, mikä heidän oma suhde oli ollut meidän isään. Perheeni oli hajalla ja ei ollut ketään kuka olisi auttanut minua. Koin myös helpommaksi jäädä vaikeaan parisuhteeseeni alistettuna, haukuttuna ja petettynä, kuin jäädä ihan yksin.
Menin kuitenkin elämässä eteenpäin, vaikka koin jatkuvasti olevani onneton, masentunut ja yksinäinen. Olin syrjäytynyt ja sain jatkuvasti paniikkikohtauksia sosiaalisista tilanteista. Pelkästään kaupassakäynti teki vaikeaa. Vihasin itseäni ja uskoin, että kukaan ei voisi minusta välittää. Perheeni oli hajalla ja minusta tuntui, että olen ihan yksin maailmassa. Ja niin olinkin. Isän kuoleman myötä olin menettänyt kaiken mitä minulla oli. Olinko minä oikeasti ansainnut tämänlaisen kohtalon? Miksi jumala halusi rangaista minua? Vai onko jumalaa edes olemassa? Isäni aina tapasi sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. En kuitenkaan ymmärrä mikä tarkoitus tällä voisi ikinä olla.
Elämäni oli yhtä suoriutumista. Valmistuin ammattiopistosta, tein töitä, uskalsin erota huonosta suhteesta, pääsin ammattikorkeakouluun, vaihdoin maisemaa, tutustuin uusiin ihmisiin, kävin paljon festareilla ja baareissa. En osannut nauttia hyvistä asioista ja näin elämässä usein pelkkää huonoa. Aina kun tapahtui jotain hyvää, odotin mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi. Elämääni ja oloani auttoi hyvin paljon ihminen, jonka sattumalta tapasin ja johon rakastuin. Sain puhua ajatuksistani, sain ymmärrystä ja rakkautta. Kaikesta huolimatta erosimme ja lähdimme elämässä eri suuntiin.
En osannut nauttia hyvistä asioista ja näin elämässä usein pelkkää huonoa. Aina kun tapahtui jotain hyvää, odotin mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi.
Huomasin, että olen pitkän aikaa toivonut, että joku vain ottaisi pahanolon pois minulta. Sitä ei kuitenkaan kukaan muu voi tehdä minun puolestani. Kukaan ei tule pelastamaan minua. Minun on pelastettava itse itseni. Kaipasin hyvin pitkään sitä, että joku tulee täyttämään sen suuren tyhjiön minussa: perhe, isä ja rakkaus. Huomasin, että asiat eivät kuitenkaan korjaantuneet korvaamalla puuttuvat asiat hätäisesti jollakin toisella asialla. Isän kaltaisen ihmisen etsiminen, nopeasti perheen perustaminen tai rakkauden jatkuvan tarpeen tyydyttäminen ei tule ikinä parantamaan minun oloani.
Minua ei ole rangaistu. Elämä tuo mukanaan aina vastoinkäymisiä, on kuitenkin minun oma valinta, haluanko selvitä niistä. Olen aina odottanut, että aika parantaa haavat. Ajattelin aiemmin sen tarkoittavan, että odotan ajan kulumista ja, että asiat selviävät aikanaan itsekseen. Nyt uskon siihen, että asiat tulee käsitellä oman pään sisällä. Kukaan muu ei sitä tule tekemään puolestani. Kukaan muu ei tule ikinä tyydyttämään sitä kaipuuta ja surua. Vain minä itse voin sen tehdä. Siinä ei ole mitään pahaa, että muut eivät ymmärrä sinua, miten he voisikaan. En voi olettaa, että perhe tai kukaan muukaan kannattelee minua täällä maan päällä. Kaikki lähtee minusta itsestäni. Elämässä tulee aina vaikeita asioita vastaan. On osattava hyväksyä, että joitakin asioita ei voi muuttaa. Menneisyyttä ei voi unohtaa tai pyyhkiä pois. Se on osa minua ja muovaa minua. On kuitenkin oma valintani, annanko sen estää minua kehittymästä vai otanko vaikeat asiat osaksi minua, vahvuuksina.
Kaikki lähtee minusta itsestäni. Elämässä tulee aina vaikeita asioita vastaan. On osattava hyväksyä, että joitakin asioita ei voi muuttaa.
Kukaan ei korvaa isääni eikä kukaan tule olemaan samanlainen kuin hän. Toista ei ole. Kliseistä kuin se onkin, niin isäni kulkee osana minua, minne ikinä menenkin. Isän neuvot ja elämänohjeet ovat aina minulla matkassani. Toivon, että joku päivä saan perustaa oman perheen, mutta tällä hetkellä se koostuu ihanista ystävistä, siskoista, äidistä ja muista läheisistä ihmisistä. Rakkaus on myös kykyä rakastaa itseään ja jakaa rakkautta myös läheisille. Silloin rakkautta kumpuaa myös takaisin.
En ole varma mikä tarkoitus tällä kaikella on ollut vai onko sille olemassakaan tarkoitusta, mutta tiedän sen, että olen entistä vahvempi ihmisenä. Elämässä tulee aina olemaan vaikeuksia, mutta tiedän selviäväni niistä ajan kanssa. Elämä ei ikinä tule pysymään samanlaisena. Tiedän kuitenkin sen, että osaan rakentaa elämääni sen mukaan, mitä minulle annettu.
Itse menetin samanlaisin seurauksin äitini, siitä on jo vuosia. Aluksi surussani osasin asettaa itselleni aikaa tutustua asioiden tekemiseen ja itseni kokemiseen uudelleen – tosiaan, niin monen jutun tekeminen tuntui täysin erilaiselta, kuin ennen. Sitten aloin hiljalleen saada otetta siitä, millä tavalla tykkään elellä ja harrastaa, miten suhtaudun maailmaan ja mistä motivoidun, mistä innostun: kuinka näen itseni. Vaihdoin opiskelupaikkaa, ja olen tyytyväinen.
Muutaman vuoden kuluttua uskalsin alkaa käytännönharjoittelemaan mm. sosiaalista olemista, ja pärjäsinkin, hissukseen, omilla säännöilläni itseäni kuunnellen, hiljalleen. Otin järjestövastuitakin, ja yleishyödyllisenäolo tuntui hyvältä.
Kävin uteliaaksi (malttamattomaksi?) ja ajattelin alkaa opetella jopa pärjäämään tilanteissa, jollaiset eivät aiemmin olleet sujuneet (mm. baareissa ihmispaljoudessa, mökässä, vieraiden ja ei-niin-merkittävien ihmisten seurassa oleminen). Yhtäkkiä niin moni asia tuntui ottaneen takapakkia, ja tämän tästä koin muiden ihmisten johdattaneen minut ansaan. Siinä olikin kummallinen ristiriita. Toki tiedän olevani itse uskalluksestani ja osaamisestani vastuussa, mutta olisi mukavaa opetella itseään ulos vertaistensa kuplasta tai edes laajentaa turvalliseksi kokemaansa mukavuusaluetta. Olin tehnyt tämän jo kerran teininä, tuntui nöyryyttävältä tehdä sitä uudestaan 25v+.
On totta, että jokaisen täytyy itse hyväksyä itsensä.
Ei voi olettaa jonkun olevan aina lähellä auttamassa kaikessa – etenkään niin, että se olisi sama tietty ihminen. Muutkin tekevät virheitä, ja kokemastani onnettomuudesta olisi riskinä vuodattaa aivan liian suuri avautuminen mokanneelle. Toki on hienoa, että uutta ystäväpiiriä on saanut koottua luoden itselleen merkityksekkäitä ihmissuhteita.
Päivät ja tunnit toisensa jälkeen vaativat jatkuvaa yrittämistä, ja samalla taitoa muistuttaa itselleen olla olematta liian ankara. Omista onnistumisistaan täytyy antaa tunnustusta.
Täytyisi muistaa olla itselleen yhtä lempeä, kuin on muillekin. 🙂
Tuntuu hyvältä kuulla sinun tarinasi. Alussa minustakin tuntui omituiselta opetella asioita uudelleen ja koin, että jotkut ihmiset pitivät minua omituisena, koska eivät tienneet tarinaani. Kaikki on todellakin lähtenyt pienistä askelista. Oli aluksi hieman vaikea hyväksyä tilanne ja se, että minkälainen ihminen olin kaiken tapahtuneen jälkeen. Olisin tahtonut olla joku muu ihminen. Läheisiä ihmisiä on ympärillä ollut tukemassa, mutta kaikki kuitenkin on minusta itsestäni kiinni, tahdonko selviytyä ja jatkaa elämää.
Voisi sanoa, että kaiken tapahtuneen jälkeen on täytynyt rakentaa elämä uudelleen, mitä ei voi sanoa helpoksi tehtäväksi. Kuten sanoitkin, että olit tehnyt tämän jo kerran teininä ja tuntui nöyryyttävältä tehdä se uudestaan.
Olen iloinen, että olet päässyt elämässä eteenpäin. Minusta on ihana kuulla, kun joku muukin on tuntenut samoja asioita kuin minä itse. Kerrot niin hyvin niistä asioista, mitä tulee käydä läpi elämässä sen jälkeen, kun läheisen ihmisen on menettänyt. Ihmiset varmastikin reagoivat eri tavoilla läheisen ihmisen kuolemaan, mutta kun kuulen, että olet käynyt samoja asioita läpi kuin minä, tuntuu kuin joku ottaisi osan pois tästä taakasta 🙂
Sinulla on hieno ajattelu tapa 🙂 Kiitos paljon sinun kommentistasi. Muistetaan olla armollisia itsellemme ja kuin muillekkin 🙂