Syömishäiriö oli lähellä viedä minut hautaan.
Oon sairastanut masennuksen ja syömishäiriön. Syömishäiriö alkoi jo pienenä lapsena, koska muistan ollessani 6-7-vuotias, itkin etten voi syödä, kun maailma on niin paha. Nuorena se sai alkunsa päihdekierteestä ja siitä, että en ole tarpeeksi riittävä tällaisenä. Koin perfektionistina, että en voi juoda alkoholia, ja kaikki alkoholi, jonka olin vuoden aikana juonut halusin pois kropastani, joten vähensin syömistä, että laihtuisin. Samoin olin tyytymätön itseeni ja lähdin laihduttamaan toiveena, että minusta tulisi kauniimpi. Samalla se tuntui ihanalta. Paino vain putosi ja putosi. Sain mielihyvää laihtumisesta, ja pian olin koukussa.
”NÄIN MINULLE SANOTTIIN: ON VAARALLISTA LAIHDUTTAA SYÖMÄTTÖMYYDELLÄ”
Vuonna 2016 laihduttaminen putosi käsistä ja pian olin siinä tilanteessa, että en syönyt lähes mitään ja kiinnostuin urheilusta enemmän ja enemmän. Aina mulle sanottiin, että on vaarallista laihduttaa syömättömyydellä, mutta en mä sitä oikeastaan kuunnellut. Söin päivässä about yhden omenan, ja mun hyvät ystävät kertoivat jo silloin, että se ei ole riittävää, mutta mielestäni se oli.
”Kauanko elän, jos lopetan syömisen ja juomisen kokonaan?”
Muistan sen, kun itkin peilin edessä, koska olin sortunut syömään yhden kurkunpalan liikaa. Sain myöhemmin idean, että halusin kokeilla kuolisinko, jos olisin syömättä ja juomatta – ja kauanko pystyisin olemaan näin? Kaikki kuitenkin päättyi siihen, kun makasin ensimmäisen kerran letkuissa sairaalassa. Hetken siellä maattuani pääsin kotiin ja lupasin, että sama ei toistu, minkä takia hoidot keskeytettiin heti kotiutumisen jälkeen.
Koin samana keväänä kamalimman asian, kun mut yritettiin tappaa. Siitä meni vain muutama kuukausi, kun makasin letkuissa teholla sydänmonitoriossa, kun sydämen syke oli vaarallisissa lukemisissa ja elämäni oli lähellä loppua. Tajusin silloin, että jos en nyt lähde parantumaan, en elä enää kauaa. Lääkäritkin sanoivat usein, että en välttämättä elä enää viikkoja. Äiti itki, ja näin kuinka perheeni kärsi. Pääsin sairaalasta pois monen kuukauden jälkeen.
”MUUTIN OMILLENI, MUTTA OLIN LÄHELLÄ KUOLEMAA.”
Hoitoni aloitettiin, mutta pääsin muuttamaan omilleni asumaan, mikä oli paha virhe. Keskeytin hoidot. En pystynyt pitämään yhteyttä vanhempiin, kun tilanteeni huononi päivä päivältä ja olin aina lähempänä hautaa. Vanhempien luona en voinut käydä, koska olisin saman tien joutunut osastolle, kun olin todella niin vaarallisessa tilassa.
”JUOKSIN, JUOKSIN JA JUOKSIN, VAIKKA SAMAAN AIKAAN SYDÄMEENI KOSKI JA OLIN TÄYSIN VOIMATON.”
Pakkoliikunta oli silloin vahvimmillaan ja juoksin joka ikinen päivä monen kilsan lenkkejä, vaikka makasin maassa lähes pyörtyneenä. Ajattelin, että en ole yhtään huonossa kunnossa, vaikka samanaikaisesti tiesin sen, että näin en jaksa kauaa. Minulla oli hirveästi sydämen rytmihäiriöitä, kädet ja jalat olivat tummansinertävät, ja hampaat lohkesivat koko ajan enemmän ja enemmän. En pystynyt viettämään aikaa missään tai kenenkään kanssa, koska en vain kertakaikkisesti jaksanut. En myöskään jaksanut tehdä asioita muutamaa minuuttia kauempaa. Usein heräsin useita tunteja aikaisemmin, jotta voisin herätä jaksottain. Koulumatkakin tuntui pitkälle. Pysähdyin matkan aikana monesti, koska en jaksanut kävellä paria sataa metriä kerralla.
”MENIN VAHINGOSSA KÄYMÄÄN KOTONA.”
Erehdyin kuitenkin menemään kotiin ja tietenkin äiti tajusi tilanteen heti. Sain äidiltä ehdot. Jos en nosta painoa lähes terveen rajoihin ja muuta kotiin takaisin, joudun syömishäiriöön erikoistuneelle osastolle. Tiesin, että sinne joutuessa menettäisin kaiken. Olisin siellä muutamasta kuukaudesta moneen vuoteen, enkä olisi välttämättä koskaan parantunut, koska tilanteeni paheni aina sairaalassa tai osastolla. Lähdin sitten itse parantumaan, ja tänä päivänä voin sanoa, että olen melkein fyysisesti terveen rajoissa. Kaiken aikaa hoidan henkistä parantumista, koska tähän asti olen selvinnyt, niin selviän myös loppuun saakka!
”OLE AIDOSTI OMA ITSESI, ÄLÄ SOKEASTI.”
Puss! Unelmoi! Uskalla olla oma itsesi ja kohtaa vaikeudet voittoina. Sillä jokainen kokemus on ainutlaatuinen ja mitään ei koskaan kannata katua! En minäkään kadu, koska tiedän olevani päivä päivältä vahvempi ja rohkeampi! Muistakaa myös, että maailmassa löytyy aina apua jostakin! Älä jää asioiden kanssa yksin!
Nykyään näkee myös sitä, että ihmiset eivät ymmärrä tai ota tosissaan syömishäiriötä sairastavia, sillä niin moni nuori laihduttaa tai on syömättä. Aina pitäisi ottaa tosissaan, koska tilanne voi mennä siihen, että siitä ei enää pääse irrottautumaan! Myöskin huolestuttavaa on se, että hoitoon pääsee vain, jos täyttää anoreksian kriteerit. Paino ei saisi koskaan määritellä avun tarvetta. Lisäksi syömishäiriöistä ei saa pakottaa syömään, ellei paino ole vaarallisisissa lukemissa. Syömiseen pakottaminen lisää anoreksian ajatuksia.
Vastaa