Lapsuuden kutsumus

Pitkään olin ollut kiinnostunut oppimaan kiehtovaa ja visuaalisesti jännittävää viittomakieltä, kun hain ensimmäisen kerran ammattikorkeaan sitä opiskelemaan. Pääsykoepäivä oli esiintymisiä ja nolostumisia täynnä, ja kun lopulta kieltävät paperit saapuivat postilaatikkoon, hävetti minua se, että olin edes kuvitellut pystyväni tuohon kouluun, ja luovutin täysin. En edes jaksanut enää vapaa-ajallani kiinnostua kielestä, jota aiemmin olin imenyt itseeni ilta toisensa perään. Olin kuin umpikujassa, tehnyt vuosia hanttihommia pikaruokaloissa, postissa, henkilökohtaisena avustajana ja kaikkea muuta, mitä ilman koulutusta voi keksiä.

Olin hakannut päätäni seinään monta vuotta, kunnes eräänä iltana äitini muistutti minua siitä, kuinka hän itse lukihäiriönsä kanssa oli päässyt yliopistoon viidennellä hakukerralla, odottaen lasta. Tunnustin itselleni, että olin yrittänyt etsiä täydellistä tutkintoa opiskeltavakseni vuosia, vaikka tiesin jo mikä kutsumukseni oli. Se oli tuo salaperäinen ylenkatsottu vähemmistökieli, joka oli vanginnut katseeni niin monesti aina lapsesta asti.

Koulutus vaatisi esiintymistaitoja, ruotsin hallintaa, hyvää muistia, nopeita hoksottimia, karismaa ja rohkeutta. En uskonut itsessäni olevan mitään noista, mutta istahdin siltä istumalta opiskelemaan kielioppisääntöjä ruotsiksi. Puoli vuotta myöhemmin sain sähköpostin, jossa kerrottiin minun päässeen sisään. Ei edes varasijalta, vaan heittämällä.

Ihmisen kyky sitoutua päätökseensä on ehkä sattumusten sarjoista ja hetkellisistä aivokemioista johtuvaa, mutta jos omia päätöksiään kokee voivansa ohjailla, on lapsuuden intohimoista kiinnipitäminen hyvä paikka sijoittaa voimavaransa.