Kävin hiljattain Tampereella Muumimuseossa. Tove Janssonin alkuperäispiirrosten, huikaisevan yksityiskohtaisten nukkesommitelmien ja jättiläismäisten Pyrstötähtien ja muumikirjojen keskelllä tuntui kuin satukirjan sivuilla kävelisi. Pidemmäksi aikaa mieleeni jäi kuitenkin visuaalisen runsauden ja ympärillä juoksentelevien lasten riemun sijaan jotain yllättävän vähäeleistä.
Eräässä pienessä vitriinissä näin vierekkäin Muumimamman ja näkymättömän Ninnin. Vähän matkan päässä Mörkö ja Muumipeikko seisoivat vastatusten rantahietikolla. Ajattelin omia surumielisyyden ja pienuuden tunteen värittämiä arkipäiviäni gradun ja muiden viittä vaille valmiin maisterin elämän vaatimusten kanssa, kun katselin noita lapsuudesta tuttuja hahmoja.
Kylmä ja vaativa Mörkö
Mörkö on tässä haastavassa elämänvaiheessani seuranani monta kertaa viikossa. Se vyöryy aamuisin sänkyni viereen muistuttamaan kolkolla ja narisevalla äänellään kaikista niistä keskeneräisistä tehtävistä, jotka pitäisi saada valmiiksi nyt ja heti, tai maisterin paperit jäävät haaveeksi. Se narisee tekemättömistä kotitöistä, liikunnan puutteesta ja sosiaalisten suhteiden laiminlyömisestä. Mörkö keksii mitä tahansa sanottavaa, jotta se tulisi huomatuksi. Jos en kiinnitä siihen huomiota tai yritän hätistää sen kauemmaksi, Mörkö-raasu käy suorastaan epätoivoiseksi. Se hyytää makuuhuoneeni entistä kylmemmäksi ja narisee entistä kovempaa ja entistä ankarammin sanoin.
Minua pelottaa ja paleltaa. Ajatuskin siitä, että nousisin peiton alta ja kohtaisin kylmän ja vaativan, Mörön valloittaman ulkomaailman tuntuu ylitsepääsemättömältä. Puhumattakaan siitä, että tarttuisin esseeseen, raporttiin, tenttikirjaan tai graduun. Mörkö nimittäin keksii nopeasti uutta naristavaa ja kritisoitavaa, eikä tekemisestä tule koskaan loppua.
Alan peloissani muuttua näkymättömäksi. Jos minua ei näe, ei minulta voi myöskään vaatia mitään. Yritän piiloutua Möröltä ja piilottaa sen myös muilta. Tavatessani muita ihmisiä teen parhaani, jotta he eivät huomaisi Möröstä tarttunutta kylmyyttä ja apeutta. En halua tehdä muita yhtä surumielisiksi kuin itse olen. Keskityn huolehtimaan muista ja kertomaan hauskoja juttuja. Mörön jälki painuu yhä syvemmälle, ja voin jo melkein unohtaa sen. Kunnes tulee seuraava aamu.
Mörkö on kenties karusta ulkomuodostaan ja pelottavasta äänestään johtuen hyvin yksinäinen ja väärinymmärretty. Kirjassaan ”Muumipappa ja meri” Tove Jansson kuvaa Muumipeikon ja Mörön kohtaamisen rannalla. Mörkö ilahtuu Muumipeikon tapaamisesta niin paljon, että se alkaa tanssia riemuissaan ja lakkaa jäädyttämästä ympäristöään. Mörön sydäntä selvästi lämmittää kun joku oikeasti näkee sen.
Tutuksi Mörön kanssa
Alan tehdä tuttavuutta Mörön kanssa. Kun se taas yhtenä aamuna ilmestyy viereeni tai narisee ajatuksissani yliopiston kirjastossa, tervehdin sitä ja kuuntelen, mitä sanottavaa sillä on. Vähitellen tutustun Mörköön niin hyvin, että sen narinat alkavat kuulostaa kuluneilta. Mörkö kuitenkin ilahtuu kohtaamisestamme ja kutistuu valtavasta möhkäleestä niin pieneksi, että voin kuvitelmissani pakata sen reppuun lähtiessäni opiskelemaan, harrastuksiin tai tapaamaan ystäviä.
Kutistunutta Mörköä ei tarvitse enää piilotella muilta. Samalla kun se kutistuu ja haalistuu minä alan kasvaa ja muuttua näkyväksi. Kun joku huonona päivänä kysyy, mitä kuuluu, saatan sanoa, etten voi oikein hyvin. Voin pyytää ystävältäni halauksen ja ottaa sen kiitollisena vastaan. Niinä päivinä kun alakulo, väsymys ja vaatimusten määrä lamauttavat niin, että en pääse omin voimin ylös nurkasta, johon olen istahtanut, voin antaa jonkun tulla apuun.
Näkymätön Ninni muuttuu Janssonin kertomuksessa näkyväksi kun hän saa osakseen Muumimamman ja muiden Muumitalon asukkaiden lempeää huolenpitoa. Samalla tavalla me tosielämän näkymättömät lapset saamme hahmomme takaisin.
Kiitos kaikille Muumimammoille ja Muumipeikoille, joita olen kohdannut. Sydäntäni lämmittää tieto siitä, että olette olemassa.
Vastaa