Ihminen muuttuu jatkuvasti. Meitä muokkaavat ainakin olosuhteet, aika ja kokemukset. Minä en ole sama ihminen kuin kolme vuotta sitten, en sama tyttö kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Ja silti minä olen minä.
Olen kolmekymppinen nainen, ja elän nyt Kolmannen kumppanini kanssa. Määrittelen olevani demiseksuaalinen, biseksuaalinen ja yksiavioinen.
Demiseksuaalisen määrittelen niin, että koen seksuaalista halua toista kohtaan vasta sitten, kun olen luonut häneen vahvan henkisen yhteyden. Toisin sanoen, pinnalliset yhden illan suhteet eivät olleet tuntuneet hyviltä juuri pinnallisuutensa ja ohuen yhteyden vuoksi. Biseksuaalinen olen, koska koen seksuaalista vetoa niin naisiin kuin miehiinkin. Ja yksiavioisuus on yhteen henkilöön sitoutumista. Pelkästään näiden määritelmien hahmottuminen on vienyt vuosikausia.
Parikymmentä vuotta sitten, yhdeksäsluokkalaisena, ryhdyin ensimmäiseen seurustelusuhteeseeni.
Koin olevani ruma enkä kokenut kenenkään voivan haluta minua, sairastin masennusta ja olin hyvä koulussa.
Etsin juttuseuraa netistä, ja sitä kautta löysin Ensimmäisen kumppanini. Ensimmäinen oli minua vanhempi mies, jonka syliin pakenin masennusta ja helpotuin siitä, että viimein kelpasin jollekulle.
Näin jälkikäteen koen nimenomaan ”hakeneeni jotakuta, jolle kelpasin”.
Ei Ensimmäinen kumppanini ollut mitenkään hirveä, en kokenut hänen kanssaan mitään kuvottavaa tai hirveää. Mutta koen ottaneeni ensimmäisen, jolle kelpasin.
En hirveästi nauttinut seksistä ensimmäisessä suhteessani. En tiennyt mitä halusin, eikä Ensimmäinen osannut auttaa siinä. Suhteemme kesti seitsemän vuotta, ja minä olin se, joka sen päätti. Ensimmäinen sairasti masennusta, kuten minäkin, ja kenties siksi hän ei halunnut seksiä enää pariin viimeiseen vuoteemme. Oli todella hämmentävää olla se, joka torjuttiin, kun yleisesti kerrotaan ”miesten haluavan aina ja naisten pihtaavan”. Meillä se oli juuri toisin päin. Jälkikäteen ymmärrän, että Ensimmäisen käytös ei ollut pihtaamista. En tiedä, muutuinko haluttavasta inhottavaksi, mutta koin ettei minua enää haluttu.
Erottuamme koitin löytää uutta kumppania. Yritin olla rohkea ja hurja, kokeilin irtosuhteita ja yhden illan juttuja.
Jotenkin ajatus ei ollenkaan viehättänyt, enkä ennen seuraavaa pidempää suhdettani päätynyt kovin monen miehen kanssa petiin. Koin oloni turvattomaksi, käytetyksi, arvottomaksi ja yksinäiseksi. Tuolloin, noin kymmenen vuotta sitten, taisin ensimmäistä kertaa ajatella samaa sukupuolta viehättävänä ja haluttavana. Testailin myös ajatusta kinkymmästä seksistä, mutta sekään ei tuntunut minulta.
Toinen pidempi suhteeni alkoi jälleen nopeasti. Muutimme yhteen ja olimme molemmat aktiivisia seksissä.
Olimme kokeilunhaluisia ja melko estottomia, ja minä olin Toiselle kumppanille ensimmäinen seksi- ja seurustelukumppani. Tämä tavallaan kiehtoi ja imarteli minua, toisaalta aloin ymmärtää, että ehkäpä olin jälleen etsinyt vain jotakuta, jolle kelpasin.
Olin ajatellut tähän asti olevani nainen, joka tuntee seksuaalista vetoa miehiin ja elää yksiavioisessa suhteessa. Kun Toinen ehdotti polyamoriaa, kieltäydyin.
Määrittelen polyamorian niin, että ihmisellä voi olla useampi kuin yksi kumppani. Jokainen suhteen osapuoli tietää toisista, eli se ei ole pettämistä. Kunkin suhteen säännöt ovat omanlaisensa. Ystäväpiirissäni oli parikin polyamorista ihmistä, joiden kanssa keskustelin ja muutin keskustelujen jälkeen vastaustani. Ajattelin, jotenkin kieroutuneesti, että Toisen on päästävä kokeilemaan muitakin. Olisi häntä kohtaan väärin sitoa hänet yksiavioiseen suhteeseen kanssani, eikä hän koskaan pääsisi olemaan kenenkään muun kanssa.
Koin Toisen myös raskaana taakkana, ja kuvittelin voivani jakaa sen taakan jonkun muun kanssa. Kuvittelin, että suomalla Toiselle muitakin suhteita, oma taakkani ja vastuuni hänestä pienenisi. Jälkiviisaus on ikävää, mutta eihän se näin mene… Minun olisi pitänyt jättää Toinen vuosia aikaisemmin.
Sopeudun nopeasti, ja kenties se on kiroukseni. Sopeuduin jakamaan Toisen huomion ja rakkauden, ajan ja tilan.
Hänen seksi- ja seurustelusuhteensa häiritsivät minua, mutta ajattelin edelleen suovani ne rakkaalleni ja tekeväni häntä kohtaan oikein. Samalla tein väärin itseäni kohtaan. Yritin kovasti itsekin löytää itselleni toista kumppania, mutta kuviomme oli monelle liian iso pala. Vähitellen ymmärsin, että olen demiseksuaalinen.
Sinä aikana, kun elin polyamorisessa liitossa, olin kumppanini lisäksi vain yhden henkilön kanssa. Hän oli ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa naispuolinen kumppanini, ja pidin seksistämme kovasti.
Meillä oli yhteys, ja tunsin olevani turvassa. Tässä vaiheessa ymmärsin olevani biseksuaalinen.
Ihminen kuitenkin muuttuu jatkuvasti, eikä kukaan ole sama ihminen tänään ja eilen. Kuten kerroin, sairastin masennusta, ja onnekseni pääsin terapiaan. Muutuin vähitellen, ja yllättäen löysinkin elämääni toisenkin kumppanin. Tämän ihmisen kanssa pääsimme hyvin nopeasti samalle aaltopituudelle ja ymmärsimme toisiamme. Samalla jotain minussa muuttui peruuttamattomasti, ja rakkauteni Toiseen sammui. En enää kokenut välillämme yhteyttä, rakkautta, en mitään miksi olisin jäänyt suhteeseen.
Kun nykyinen suhteeni alkoi, järkytyin monesta asiasta. Yksi järkyttävimmistä oli se, että olin tosissani kuvitellut olevani polyamorinen ja pitäväni siitä.
Mutta tietäessäni, että Kolmas on minun, vain minun eikä edes halua olla kenenkään muun kanssa, silmiini nousevat kyyneleet ja sydämeni laulaa.
Jätin Toisen pian Kolmanteen tutustuttuani. Minun ja Toisen suhde oli monella tapaa vahingollinen, ja käsittelen edelleen hänen kanssaan saamiani arpia.
En koe olevani, enkä kenties koskaan olleeni, polyamorinen, ja suostuin kokeilemaan sitä Toisen kanssa vääristä syistä.
En julkisesti hehkuta olevani biseksuaalinen. Se ei kuulu muille, ja toisaalta, koska kumppanini on mies, se ei luontaisesti tule esille. Yksiavioisuus on monella tapaa normi siinä missä heteroseksuaalisuuskin, joten siitäkään ei tule puhetta. Ja demiseksuaalisuus… Siitä tulee keskusteltua vielä vähemmän. Jonkin valitseminen on kuitenkin aina jonkin jättämistä pois. Valinta voi sulkea muita valintoja ja mahdollisuuksia pois.
Valintani ovat nyt näitä, mutten pidä niitä kiveen hakattuina ja muuttumattomina. Tärkeintä on, että minun on hyvä olla itseni ja valintojeni kanssa.
Vastaa