Selviytynyt / En överlevare / Survivor

Selviytyneen tarina

Tarinani alkaa aivan alusta, päivästä, jona synnyin. Synnyin melko epätavalliseen perheeseen, johon kuului 18-vuotias äitini sekä epätavallinen isäni. Äitini oli kotoisin pieneltä paikkakunnalta hyvin uskonnollisesta perheestä. Äitini raskauden tullessa julki hänet karkotettiin yhteisöstä ja samalla oma perhe käänsi selkänsä. Äitini muutti pieneltä paikkakunnalta isoon kaupunkiin miehen luokse, jota ei ollut tuntenut vielä vuottakaan. Noin vuosi syntymäni jälkeen perheemme kasvoi vielä pikkuveljellä. Äiti ja isä menivät naimisiin mutta äitini ei vielä tuolloin tiennyt, että oli mennyt naimisiin psykopaatin kanssa.

Elämämme oli hyvin epävakaata ja hämmentävää. Ympärilläni tapahtui koko ajan asioita, joita en ymmärtänyt eikä niistä saanut kysyä. Elämäntilanteemme takia jäin usein vaille sellaista apua ja hellyyttä, jota olisin tarvinnut. Kenellekään ei saanut kertoa mitä kotona tapahtuu, piti hymyillä ja sanoa että kaikki on hyvin.

Hakiessani lohtua isältäni hän katsoi minua kylmästi ja sanoi että lopeta se itkeminen, itkeminen on heikkouden merkki. Äitini ei osannut vastata avunpyyntööni vaan näytti huolensa usein suuttumalla.

Pelkäsin äitini suuttumusta, joten en uskaltanut kertoa, jos minulla oli huolia. Perheessäni ei pyydetty apua keneltäkään vaan asiat pidettiin omana tietona. Asioista ei keskusteltu vaan haudattiin syvimpään monttuun ja unohdettiin sinne.

Mennessäni ala-asteelle jouduin koulukiusaamisen kohteeksi.

Aluksi en sanonut asiasta kenellekään, eihän mistään saanut puhua. Pidin pääni pystyssä ja rakensin ympärilleni suojamuurin. Yritin näyttää kiusaajilleni, ettei heidän tekonsa tunnu missään. Todellisuudessa itkin kotona joka ilta ja mietin miten en enää jaksa. Samaan aikaan mielessäni pyöri ajatus siitä, kuinka itkeminen on heikkoutta ja minun pitäisi vain kestää, kuin sotilas.

Onnistuin useamman vuoden pitämään kaiken sisälläni, mutta jossain kohtaa rakentamaani muuriin tuli murtumia ja kaikki purkautui ulos.

Huusin ja kiljuin kotona kuinka paha minulla on olla. Äitini otti seuraavana päivänä yhteyttä kouluun ja sovittiin yhteinen palaveri. Palaverissa istuin kiusaajiani vastapäätä ja katsoin, kuinka he virnuilivat minulle. Kiusaajat kielsivät mitään tapahtuneen ja asian käsittely jäi siihen. Kiusaamiseni paheni koska olin kertonut siitä äidilleni. Äitini ei osannut käsitellä tilannetta vaan teki sen mitä osasi, oli sanomatta mitään. Tapahtumien jälkeen päätin, etten kerro enää kenellekään miltä minulta minusta tuntuu, sillä siitä ei ole apua vaan pahentaa vain asioita.

Pitkään jatkunut kiusaaminen ja lapsuuden traumat muokkasivat ympärilleni korkean ja kovan muurin. Teini-ikäisenä en kertonut ikinä miltä minusta tuntuu, en vaatinut mitään enkä kokenut, että tarvitsisin apua missään.

Ajattelin että lapsuuteni oli tehnyt minusta niin lujatekoisen, ettei mikään voisi enää satuttaa. Sen sijaan toimin kaikille muille kuunteluapuna.

Kuuntelin tunteja muiden huolia ja yritin auttaa kaikkia. Auttamalla muita pystyin pakenemaan omia huoliani. Ajattelin että olemalla kaikille mieliksi kukaan ei satuttaisi minua.

Olemalla kaikille mieliksi jouduin usein hyväksikäytön kohteeksi.

Minua satutettiin kerta toisensa jälkeen, mitä en tuolloin edes ymmärtänyt. En nähnyt muiden toiminnassa itseäni kohtaa mitään väärää, vaan vika oli aina minussa. Olin erilainen kuin moni muu, minkä takia olin lapsesta asti kuullut, että olet outo, miksi olet tuollainen, älä ole tuollainen, älä tee noin, teet väärin, et osaa mitään, olet tyhmä, olet ruma. Vuosien jälkeen uskoin, että vika on aina minussa ja minun pitää muuttua.

Vuosien hiljenemisen kulttuuri sekä huono itseluottamus ajoi minut siihen, että en osannut enkä halunnut pyytää apua. Koin, etten ansaitse apua koska vikahan oli minussa.

Ajoittain voin todella huonosti ja mietin että minun on saatava apua. Usean päivän kestäneet paniikkikohtaukset saivat minut selailemaan terapeuttien sivuja ja harkitsemaan avun hakemista. Olon vähänkin parantuessa mietin, että ylireagoin enkä tarvitsekaan apua. Avun hakeminen aiheutti minussa häpeän tunnetta, sillä olinhan pärjännyt tähänkin asti ilman. Koin itseni heikoksi ja mietin että muut ajattelisivat minun olevan rikki.

Koin olevani jo menetetty tapaus eikä minua pystyttäisi korjaamaan. Aikuisiällä ajatusmaailmani kuitenkin muuttui.

Aikuisiällä tapasin ihmisen, jollaista en ollut aikaisemmin tavannut. Ihmisen, joka välitti minusta, huolehti minusta ja piti minusta sellaisena kuin olen. Tämän ihmisen kanssa koin ensimmäistä kertaa oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi. Hänen kanssaan sain olla rikki ja kertoa avoimesti tunteistani. Tämä antoi minulle rohkeutta sanoa ääneen, että tarvitsen apua ja uskalsin sitä ensimmäistä kertaa hakea enkä ole sitä kertaakaan katunut. Ymmärsin etten ole liian rikki eikä koskaan ole liian myöhäistä.

Ymmärsin, ettei kukaan voi korjata minua puolestani, mutta oikealla avulla pystyn itse korjaamaan omia säröjäni. Ymmärsin että ansaitsen tulla autetuksi ja minulla on oikeus tulla kuulluksi.

Meistä jokainen on avun arvoinen, oli elämäntilanne mikä tahansa. Avun hakeminen ei ole helppoa ja syyt siihen voivat olla moninaiset. Avun hakeminen ei ole heikkouden merkki, vaan se vaatii rohkeutta ja vahvuutta. Mikään asia tässä maailmassa ei ole liian suuri tai pieni että sen käsittelyyn voisi hakea apua. Jokaisella on oikeus välittää itsestään ja yksi välittämisen teko on itsestään huolehtiminen. Avun hakemisessa ei ole mitään häpeällistä, vaan se tarkoittaa sitä, että välität itsestäsi. Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea apua, jokaisella vain oma prosessi siihen, kun on valmis ottamaan sitä vastaan. Ollaan itsellemme armollisia, sillä jokaisella on oikeus olla onnellinen.

Avun hakeminen voi olla monelle todelle vaikeaa eikä siihen syynä ole aina se, ettei apua ole tarjolla. Avun hakemisen esteenä voi olla syvälle juurtunut tunne siitä, ettei ansaitse apua tai ajatus siitä, että minun on pärjättävä itse. Vaikeista asioista ja kokemuksista puhuminen voi myös tuntua ylivoimaisen raskaalta, minkä takia voi tuntua helpommalta vain antaa olla.

Minulla kesti 25 vuotta että pystyin sanomaan tarvitsevani apua. Minulla meni siitä vielä vuosi ennen kuin pystyin sanomaan, että ansaitsen saada apua.

Haluan kertoa teille oman tarinani siitä, miten ymmärsin tarvitsevani apua – ja mikä tärkeintä – ymmärsin olevani sen arvoinen. Toivon että tarinani toisi jollekulle rohkeutta ottaa ensi askel itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen. Palaamaan ajassa taaksepäin, sinne, mistä kaikki sai alkunsa.

Tarinan tausta

Osana #AvunArvoinen -kampanjaa keräsimme opiskelijoiden tarinoita avun hakemisesta ja siihen liittyvistä haasteista. Julkaisimme näitä tarinoita pitkin kampanja-aikaa 12.–23.4.2021 näyttääksemme miten moninaisia kokemuksia opiskelijat ovat kohdanneet avun etsimisen polulla. Tämä tarina julkaistiin viimeisenä yhteensä seitsemästä tarinasta. Löydät muut tarinat kampanjasivuilta.

Opiskelijoiden mielenterveyspäivän #AvunArvoinen -kampanjalla halusimme kannustaa nuoria ja opiskelijoita jakamaan kokemuksiaan. Ennen kaikkea haluamme kannustaa sinua hakemaan apua, kun koet sitä tarvitsevasi.

Kun kaipaat tukea, apua on saatavilla. Tärkeintä on, ettet jää huolesi kanssa yksin. Opiskelijoille ja nuorille aikuisille apua erilaisissa elämän haasteissa tarjoavia tahoja löydät aihealueen mukaan sivuiltamme.

Selviytynyt / En överlevare / Survivor
Olen ihminen, joka saa voimaa elämän pienistä ihmeistä. Keväisin pysähdyn kuuntelemaan purojen solinaa, joka soi korvissani kuin kaunein kuulemani laulu. Kesäisin katson kirkkaan sinistä taivasta ja sulkiessani silmäni mieleeni tulvivat muistot iloisista matkoista sinisten merien rannoilla. Syksyn ensimmäisinä päivinä iltojen pimentyessä sytytän kynttilöitä, joista tulvii omenan ja kanelin tuoksu, laitan villasukat jalkaan ja kääriydyn sohvalle viltin alle. Nautin siitä, ettei tarvitse tehdä mitään vaan saa vain olla. Talvisin katson kuinka lumihiutaleet laskeutuvat hiljalleen maahan ja mietin kuinka kauniita ne ovat. Ajattelen, miten jokainen lumihiutale on niin ainutlaatuinen ja kaunis, ihan niin kuin jokainen meistäkin. *** Jag är en människa som får kraft att livets små under. På våren stannar jag för att lyssna till porlande bäckar, vars ljud ringer i mina öron som den vackraste sång. På sommaren ser jag på den klarblå himlen och när jag sluter ögonen väller minnena fram från glada resor till stränder vid blått hav. När kvällarna mörknar de första höstdagarna tänder jag ljus som sprider doft av äpple och kanel, drar på mig yllesockorna och kryper upp i soffan under en filt. Jag njuter av att inte behöva göra något, utan att jag bara får vara. På vintern ser jag hur snöflingorna sakta dalar ner mot marken och förundrar mig över hur vackra de är. Jag tänker på att varje snöflinga är unik och vacker, precis som var och en av oss. *** I’m a person who gets strength from the small miracles of life. In springtime, I stop and listen to the trickle of brooks which rings in my ears like the most beautiful song I have heard. In the summertime, I look at the bright blue sky, and when I close my eyes, I remember all the happy holidays on the beaches of blue seas. On the first days of autumn, as the evenings get darker, I light candles that fill the room with scents of apple and cinnamon, put on my woolly socks and curl up on the couch under a blanket. I enjoy not having to do anything, just being there. In wintertime, I look at how the snowflakes slowly fall on the ground and think about how beautiful they are. I think about how each snowflake is so unique and beautiful, just like every one of us.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *