Ammattikorkeakoulun ensimmäinen vuosi meni hyvin, mutta toisen vuoden alussa masennus palasi. Siinä vaiheessa, kun en enää tuntenut jaksavani eteenpäin en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin sairasloman. Koulun kesken jääminen ei ollut minulle uusi asia, mutta se ei asian käsittelyä helpottanut. Päinvastoin, tunsin keskeyttämisen olevan minua seuraava piina, joka ei loppuisi koskaan. Ensimmäisen kerran olin joutunut jättämään lukion kesken, mutta olin saanut sen myöhemmin suoritettua loppuun. Näin vuosienkin kuluttua lukion suorittamisesta painajaisia, että edelleen lukiosta puuttuisi joku kurssi, enkä syystä tai toisesta valmistuisikaan…
Kuntoutukseni pääsi onnekseni alkamaan nopeasti ja tilanteeni koheni. Paluu kouluun tuli ajankohtaiseksi oltuani reilun vuoden sairaslomalla. Olin ehtinyt käymään terapiassa jo melkein vuoden ja sen turvin koin, että seuraava vaihe olisi paluu kouluun. Ei minulle kukaan mitään muuta vaihtoehtoa edes antanut. Kuitenkin pelkäsin kouluun palaamista hyvin paljon, pitkälti sen takia, että tunsin epäonnistuvani, jos voimani eivät riittäisikään ja joutuisin taas koulusta sairaslomalle. Painajaisia ei enää ollut kouluun liittyen ja osasin olla itselleni armollisempi. Kouluun paluu kuitenkin jännitti enkä tiennyt miten se sujuisi. Minua jännitti uudet opiskelukaverit ja heidän suhtautuminen minuun. Oma ryhmäni kun oli jatkanut opintojaan ja suurin osa oli valmistumassa pian. Koin itseni hyvin erilaiseksi muista, pelkäsin että tilanteeni näkyisi ulospäin. Olinhan edelleen vasta kuntoutumassa, enkä kaikkina päivinä kokenut vointiani kovin hyväksi.
Kouluun paluu kuitenkin jännitti enkä tiennyt miten se sujuisi. Minua jännitti uudet opiskelukaverit ja heidän suhtautuminen minuun.
Ensimmäisenä lukukautena otin vain muutaman kurssin koulussa. Ajattelin, että olisi parempi aloittaa kevyesti kokeillen omia voimiani. Onnekseni nämä ensimmäiset kurssit eivät vaatineet juurikaan ryhmätöitä. Kurssit menivät hyvin, mutta silti pelkäsin. Seuraava lukukausi kun koitti, oli edessä lisää kursseja ja tässä vaiheessa myös hyvin paljon ryhmätöitä. En enää voinut vältellä opiskelukavereiden kanssa olemista. Tässä vaiheessa löysin Helsingin klubitalon, jossa tapasin muita kuntoutuvia opiskelijoita ja opintovalmentajaa.
Ensimmäinen lukukausi paluun jälkeen sekä Klubitalolla tavatut opiskelijat olivat näyttäneet minulle, että oli muitakin opiskelijoita, jotka suorittivat opintojaan eri tahdissa. Tämä vähensi erilaisuuden tuntoani ja rohkaisi ihmisten kanssa olemiseen. Ryhmätyöt olivat välillä haastavia ja ryhmissä tuli vastaan hankalia tilanteita. Kaikista ongelmista kuitenkin selvittiin ja kurssit tulivat suoritettua. Rohkaistuin myös puhumaan uusille opiskelukavereilleni omasta tilanteestani. Opiskelimme mielenterveyttä, joten koin omasta tilanteestani puhumisen myös hyödylliseksi. Pystyin kertomaan ihmisille mielenterveyden ongelmista ja nykyisestä hoitoprosessista. Koin olevani hyödyksi muille kertomalla omista kokemuksistani. Kukaan ei suhtautunut minuun eri tavalla, vaikka kerroin avoimesti ongelmistani. Ehkä oma avoimuuteni myös rohkaisi muita puhumaan avoimesti heidän ongelmistaan. Tämä taas muistutti minua siitä, että kaikilla meillä on omat taakkamme kannettavina. Ne eivät usein vain näy päällepäin.
Koin olevani hyödyksi muille kertomalla omista kokemuksistani. Kukaan ei suhtautunut minuun eri tavalla, vaikka kerroin avoimesti ongelmistani.
En enää arkaile ihmisten kanssa olemista. Uskallan kertoa ongelmistani avoimesti ja korjaan opiskelukavereideni näkemyksiä mielenterveyden ongelmiin liittyen, jos niihin törmään. Tunnen olevani täysin eri ihminen, kuin olin vuosi sitten palatessani opintojeni pariin. Minulla on edelleen omat taakkani kannettavana, mutta en halua elää pelossa. Yritän pienin askelin kohdata minulle hankalia asioita ja voittaa ne. Jokaisella meistä on ongelmia ja haasteita. Ihmisyys on kuitenkin jatkuvaa kasvua ja itsensä kehittämistä. Aina kasvun ja kehityksen ei edes tarvitse olla suurta. Omien mielikuvien ja ajatusten käsittelykin voi joskus olla kaikki, mitä siihen tarvitaan. Lopulta yleensä suurimmat pelkomme ovat mielemme tuottamia, eikä niitä voi paeta.
Helsingin ja Itä-Helsingin Klubitaloilla voi opiskeleva jäsen saada tukea opintoihinsa, niiden suunnitteluun, keventämiseen tai opintoihin paluuseen sairasloman jälkeen. Klubitalolla voit tavata muita kuntoutuvia opiskelijoita ja opintovalmentajia sekä osallistua opiskelijoiden vertaistuelliseen ryhmään, jossa käydään läpi opintoihin liittyviä asioita.
Klubitalojen tavoitteena on tukea mielenterveyskuntoutujia toteuttamaan itseään eikä sen jäsenyys edellytä diagnoosia, maksukykyä eikä lähetettä; opiskelija, ota siis rohkeasti yhteyttä opintovalmentajiin erkki.ukkola@itahelsinginklubitalo.org tai vilma.kettle@helsinginklubitalo.org.
Vastaa