Tämä on kuudes vuoteni ja gradun hahmottaminen alkaa olla ajankohtainen. Minulla diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia, kun olin 28-vuotias. Diagnoosin puitteissa sain myös lääkityksen, jota on muutamaan kertaan soviteltu ennen kuin löytyi tasapaino. Lääkkeen syöminen on ensiarvoisen tärkeää, eikä pidä lopettaa kesken, kun vointi paranee. Tätä tapahtuu valitettavan usein.
Pääsin opiskelemaan 2015 ja alusta asti kerroin opettajille, että minulla on kyseinen sairaus.
Kaikki ovat olleet aivan mahtavia ja tulleet vastaan tässä tilanteessa.
Olen saanut osakseni niin vilpitöntä apua ja mahdollisuuksia suorittaa kursseja omalla tavalla, että olen ikuisesti kiitollinen sekä Turun yliopistolle että kaupungille. Jälkimmäiselle hyvästä hoidosta ja toimivista hoitosuhteista.
Kohdallani tämä sairaus hankaloittaa luokkaympäristössä olemista vainoharhojen ja pakko-oireisten ajatusten takia.
Nämä myös masentavat ja ahdistavat. Täten olen saanut mahdollisuuden suorittaa kursseja etänä jo ennen koronaa.
Kanssaopiskelijoiden seurassa saattaa tulla esiin tilanteita, jolloin diagnosoidun on hankala olla luokkahuoneessa. Tällöin ainakin itse olen joutunut joko lähtemään kokonaan tai ainakin poistumaan huoneesta joksikin aikaa. En halua tieten tahtoen hankaloittaa opetusta. Muut oppilaat voisivat mahdollisesti koittaa olla liiaksi huolehtimatta näissä tilanteissa ja ajatella että kyllä kyseinen sairastunut oppilas yrittää ottaa kaikki muut huomioon.
En ole koskaan kohdannut mitään negatiivista muiden oppilaiden taholta. Kiitos siitä kaikille. Minulle on käynyt hyvin.
Toivottavasti kaikki mielenterveysasioiden kanssa kamppailevat uskaltaisivat puhua tilanteestaan, se auttaa opintojen suunnittelussa. Jotta kenenkään ei tarvitse olla näiden kanssa yksin.
Vastaa