Oletko huomannut, että julkisessa keskustelussa masennuksesta puhuvat yleensä sen selättäneet ihmiset? Toivoa pyritään luomaan kertomalla selviytymistarinoita, mikä sinänsä on mahtava asia. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että itse masentuneiden ääntä ei yhteiskunnassa usein kuulla. Välillä tuntuu siltä, että masennuksesta saa kyllä puhua, kunhan on ensin siitä selvinnyt. Yksi haaveistani on, että keskustelussa tapahtuisi muutos niin, että ”keskeneräisiäkin” tarinoita alettaisiin jakaa ja arvostaa. Toivon, että masennusdiagnoosi ei tulevaisuudessa aiheuttaisi häpeän tunteita, vaan sitä pystyttäisiin käsittelemään kuten muitakin sairauksia.
Olen käynyt elämässäni läpi monta masennusjaksoa, joista viimeisin oli 2016 keväällä. Häpesin masennustani, ja koin olevani vain henkisesti heikompi kuin muut. Myös pettymyksen tunteet siitä, että masennukseni oli uusinut, valtasivat mieleni. Työelämässä tilaani ei ole aina ymmärretty, ja olen joutunut todistelemaan sairauteni olemassaoloa. Masennusta ei kuulemma ole olemassa, enkä sitä paitsi näyttänyt tarpeeksi surulliselta ollakseni masentunut. Sanat loukkasivat minua syvästi, ja niiden myötä aloin kokea turhaa syyllisyyttä hyvistä hetkistä. Havahduin siihen, että ajattelin, ettei minulla ollut oikeutta kokea ilon pilkahduksia arjessa tai lähteä kahville keskustaan.
Toivon, että masennusdiagnoosi ei tulevaisuudessa aiheuttaisi häpeän tunteita, vaan sitä pystyttäisiin käsittelemään kuten muitakin sairauksia.
Ihmisten mielikuvat masentuneen arjesta ovat varsin mustavalkoisia, mikä on toisaalta varsin ymmärrettävää. Olihan suurin osa minunkin arjestani sitä, etten kyennyt nousemaan sängystä, saati sitten suoriutumaan normaaleista arkiaskareista. Masennus ei kuitenkaan aina näy ulospäin, sillä ”maskin” kantaminen voi toimia selviytymismekanismina. Itsekin pyrin pitämään kulissia yllä mahdollisimman pitkään, sillä olin huomannut, että yhteiskunnassa riittää paljon mielipiteitä siitä, millaiseen muottiin masentuneen ihmisen tulisi mahtua. Mielestäni masennus on kuitenkin jo itsessään tarpeeksi raskas taakka kantaa, eikä sen päälle tulisi kasata myös muiden odotuksia siitä, kuinka masentuneen tulisi käyttäytyä tai miltä tämän tulisi näyttää. Tällainen toiminta on aivan absurdia. Sen sijaan, että parantumista tuettaisiin, masentunutta tavallaan syyllistetään niistä askeleista, joita on otettu parempaan suuntaan.
Mielestäni masennus on kuitenkin jo itsessään tarpeeksi raskas taakka kantaa, eikä sen päälle tulisi kasata myös muiden odotuksia siitä, kuinka masentuneen tulisi käyttäytyä tai miltä tämän tulisi näyttää.
Suomalainen ”minä pärjään” -mentaliteetti myös osaltaan kasaa muureja masentuneiden ympärille. Itsekin ajattelin, etten halua olla kenellekään vaivaksi, enkä halua näyttää, mikä tilanne oikeasti on. Ajatuksissani nojauduin naistenlehtien malliin siitä, että vasta sitten kun olisin taas tolpillani, kertoisin selviytymistarinani ystävilleni. Uskon, että monella muullakin on sama tilanne. On helpompi pysyä hiljaa, kuin ottaa riskejä väärinymmärretyksi tulemisesta. Omasta kokemuksestani voin toisaalta myös sanoa, että usein saatamme aliarvioida läheistemme kyvyn ymmärtää mielenterveysongelmia.
Viime keväänä turhauduin todella pahasti häpeään, jota kannoin masennuksestani, ja päätin pyrkiä olemaan todella rehellinen siitä lähellä oleville ihmisille. Jos minulta kysyttiin, miten kevät oli mennyt, kerroin avoimesti masennuksestani. Huomasin hyvinkin pian, että tämä alkoi tuottaa hyvää hedelmää, sillä monesti oman ”tunnustukseni” jälkeen myös keskustelukumppanini uskalsivat jakaa omasta elämästään enemmän. Koimme, että ihmissuhteet syvenivät, kun uskalsimme näyttää haavoittuvaisuutemme. Empatian, hyväksynnän ja ymmärretyksi tulemisen määrä liikutti minua syvästi. Yllätyin myös siitä, kuinka monella oli tai oli ollut masennusta/ahdistusta/paniikkihäiriöitä/syömishäiriöitä.
Aloin kertoa avoimesti masennuksestani. Huomasin hyvinkin pian, että tämä alkoi tuottaa hyvää hedelmää, sillä monesti oman ”tunnustukseni” jälkeen myös keskustelukumppanini uskalsivat jakaa omasta elämästään enemmän.
Jos elämä on matka, kuten monesti sanotaan, en usko, että sen synkimmät kohdat tulisi kulkea yksin, jos vierelle olisi mahdollista saada tukea. Ei siis anneta häpeän estää toipumista! Omien kokemuksieni myötä haluan kannustaa ihmisiä, niin sairaita kuin terveitäkin, olemaan rohkeita ja kertomaan lähellä oleville ihmisille, mitä meille oikeasti kuuluu!
Jos itsetuhoinen sisäistää positiivisuuden, hän näkee vain kuoleman positiivisena. Olen ollut itsetuhoinen, selviytynyt siitä puhumalla ja kirjoittamalla hyvin avoimesti yleisönosastokirjoituksia mielenterveysasioista 90-luvulla, lähinnä Kaleva sanomalehteen, julkaistuja kirjoituksia eri lehdissä vajaa sata.
Oliko kertomisesta oikeasti apua? Itse en ole kertonut muille kuin omalle perheelle ja ex-tyttöystävälle, joka on edelleen hyvä ystäväni. Mutta nyt olo on todella tukala ja haluaisin kertoa joillekin tietyille henkilöille, mutta pelkään että he levittävät tietoa sairaudestani henkilöille, joille se asia ei kuulu ja jotka voivat olla ”onnellisia” tilastani.