Skitsofrenia ei ole maailmanloppu

Nuoruusikäni ei mennyt aivan odotetulla tavalla, vaikka menestyinkin koulussa erinomaisesti. Koska olin kova stressaamaan koulutehtävistä ja panostin niihin kaikkeni, voimavarani olivat toistuvasti koetuksella. Kun minun piti valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, koin uupumusta ja ahdistuneisuutta. Onnekseni sain ongelmiini apua ja tukea. Valmistuin vaikeuksista huolimatta ylioppilaaksi hyvin arvosanoin.

Päästyäni yliopistoon vointini vaihteli jälleen paljon. Toisinaan voin erittäin hyvin. Tällaisia jaksoja olivat mm. yliopiston alku ja yliopiston toinen opiskeluvuosi. Olin tullut opiskelemaan alaa, joka oli selvästi omani. Sain myös tiiviin ystäväpiirin pienen oppiaineemme sisältä. Oli kuitenkin niitäkin aikoja, jolloin voin tosi huonosti. Tällainen aika oli esimerkiksi vuonna 2014, kun jouduin sairaalaan itsetuhoisuuden ja vaikeiden pakkoajatusten vuoksi.

Vietin suljetulla osastolla kuukauden ajan. Siellä ollessani opettelin tulemaan toimeen pelkojeni kanssa. Vaikka sairaalakokemus ei ollut kovin positiivinen siellä saamaani hoidon suhteen, pääsin eteenpäin omassa prosessissani. Otin sairaalassa (omasta mielestäni) tietoisia riskejä, ja pääsin suurimmaksi osaksi eroon pakonomaisesta käsienpesusta, joka oli vaivannut minua jo useamman vuoden ajan.

Kun toivuin vuoden 2014 kokemuksista ja jatkoin taas opiskelua, kaikki näytti jälleen hyvältä. Jaksoin opiskella täysipainoisesti lähes vuoden ajan yhtäjaksoisesti, eikä aiemmista pakko-oireista ollut jäljellä kuin muisto vain. Tilanne kuitenkin muuttui yllättäen syksyllä 2015, kun kesäopinnot ja alkavat syksyn opinnot menivät päällekkäin. Olin käynyt kesäopintoja avoimessa yliopistossa elokuun ajan. Kurssit jatkuivat myös syyskuun ajan, ja tehtävien palautus oli vasta lokakuun alussa. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin jo syksyn varsinaiset opinnot yliopistolla. En ollut varautunut tähän ja päällekkäisyys aiheutti minussa enenevässä määrin stressiä. Kuljin deadlinesta toiseen, päivä ja viikko kerrallaan.

Syyskuussa tapahtui kuitenkin jotain täysin arvaamatonta. Kun paiskin kovasti töitä suorittaakseni päällekkäiset kurssini, stressitasoni nousi äärimmilleen. Silloin mieleni ei enää kestänyt opiskeluiden aiheuttamaa painetta, vaan aloin kuulla ääniä. Olin aluksi hyvin peloissani ja ahdistunut, ja ajattelin, että olen tulossa hulluksi. Pelkäsin, että menetän järkeni ja kontrollini, ja että ajaudun itsemurhaan. Onnekseni minulla oli yhä kontakti YTHS:n psykiatriin. Soitin hänelle pian ensimmäisten äänten ilmennyttyä, ja sain apua varsin nopeasti. Löysin myös sattumalta Suomen moniääniset ry:n Sisäinen ääni -oppaan. Sain siitä paljon lisätietoa äänien kuulemisesta ja siitä, miten tulla paremmin toimeen niiden kanssa.

Kesti kuitenkin vielä pitkän aikaa ennen kuin pääsin sinuiksi äänteni kanssa. Sain seuraavana keväänä siirron kaupungin psykiatrian poliklinikalla, sillä YTHS:llä ei ollut mahdollista hoitaa minua kesätauon vuoksi. Poliklinikalla sain kokeiluun uudet lääkkeet, mutta mikä vielä tärkeämpää, rohkaistuin menemään Suomen moniäänisten vertaistukiryhmään. Se on ollut yksi parhaista ja voimaannuttavimmista päätöksistäni.

Sain psykiatrian poliklinikalta myös tarkempaa selkoa siitä, mikä minua vaivaa. Päivittäinen äänien kuuleminen yli kolmen kuukauden ajan johti siihen, että sain skitsofreniadiagnoosin. Aluksi se oli shokki, sillä tiesin skitsofrenian olevan hyvin vaikea sairaus, mutta myöhemmin tieto siitä helpotti itseänikin, sillä ymmärsin paremmin, miksi voin huonosti. Minun kohdallani skitsofreniadiagnoosi ei ollut maailmanloppu vaan pikemminkin alku kuntoutumiselle.

Nykyään kuulen ääniä varsin harvoin. Olen oppinut välttämään stressaavia tilanteita ja hallitsemaan stressiä paremmin. Olen myös pystynyt muuttamaan suhtautumistani ääniin rauhallisemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi. Nykyään koen, että äänet ovat merkki siitä, että minulla on liikaa tekemistä. Silloin muistan, että rentoutuminen ja lepo ovat tärkeitä asioita elämässäni.

Sairastumiseni on ohjannut minua pohtimaan arvojani. Vaikeina hetkinä olen oppinut arvostamaan läheisiä ihmisiä, liikuntaa ja vapaa-aikaa. Olen myös saanut oppia tuntemaan monia uusia ihmisiä, joihin en olisi muuten tutustunut. Olen oppinut, että mielen sairaus ei ole este pärjäämiselle. Vaikka voisin huonosti, voin silti olla optimisti. Vaikka minulla on skitsofrenia, voin silti elää hyvää elämää.

Tämän tarinan jatko-osa Hyvää elämää omassa tahdissa (3 vuotta myöhemmin) kertoo Oskarin valmistumisesta kandiksi ja siirtymisestä työelämään.